Mikä on kouluaikasi inhottavin liikuntamuisto?

Olin hyvin lahjakas oikeastaan kaikessa urheilussa, joten mikään laji ei jättänyt onneksi traumoja. Olin ja olen edelleenkin hyvin lyhyt, ja kouluni opettajilla oli jostain syystä tapana laittaa lapset liikuntatuntien aluksi riviin pituusjärjestyksessä (?), ja oli nöyryyttävää olla vuodesta toiseen siellä lyhimmässä päässä. Vihaan lyhyyttäni vielä näin kolmekymppisenäkin ja tämä on yksi syy siihen. 

Power Mover-tanssi typerine kuvioineen oli hirveää rytmitajuttomalle pullukalle. Oli myös epäreilua että tytöt pakotettiin siihen ja pojat saivat valita sen tai pallopelien välillä. Olisin mennyt mielummin potkimaan sitä palloa...

Tykkäsin joukkuelajeista koriksesta sekä jalkapallosta, mutta inhosin pesistä. En ole elämäni aikana ikinä osunut mailalla siihen palloon ja pelkään ottaa siitä koppia. Meillä oli ihan ok ryhmähenki yläasteen liikkatunneilla ja muakin jaksettiin aina kannustaa ja tsempata vaikka olinkin hidas ja kömpelö, mutta jostain syystä pesis meni kaikilla hirveästi tunteisiin ja huonoimmat sai kauheat huudot ja sättimiset mokista. Ysiluokalla mulla oli "polvi kipeä" kaikkina pesistunteina, kun en vaan enää sietänyt sitä lajia.

Mutta mikään tässä maailmassa ei ole yhtä hirveää kuin telinevoimistelu! Olen miettinyt että tykkääkö siitä kukaan, edes ne ketkä sitä harrastaa.

Sen sijaan uinti oli kivaa ja se onkin ainoa liikuntalaji lenkkeilyn lisäksi mitä edelleen kolmikymppisenä harrastan. Plussaa oli siinä, että yläasteella uintiin osallistui pieni kourallinen tyttöjä, kun valtaosalla oli jostain syystä menkat aina sopivasti uintipäivinä.

Pesäpallo olisi olllut mukavampaa pelata,jos opettaja olisi opettanut säännöt.

Telinevoimistelu oli mukavaa eräänä vuonna kun oli niin hyvä opettaja.

Eräs muisto liikuntatunnilta: Varsinaisesta liikuntatunnista jäi vielä aikaa ja opettaja

keksi,että pelataan polttopalloa.Viimeiseksi jäänyt nimitetään opettajan ehdottamana sen viikon paskiaiseksi.

Niin onnettomasti kävi,että jäin viimeiseksi ja sain kohdalleni tämän "kunniamaininnan" Vielä monta viikkoa,pahimmillaan kuukausia jotkut, joille toisten oppilaiden kiusaaminen oli pääaine koulussa, muistuttivat minulle että jäit sen viikon

paskiaiseksi.

Amiksen liikkatunneilla pelasimme joka tunti lentistä. Ryhmässä oli pari harrastajaa maikan lisäksi. Muistan edelleen ne kipeät ranteet, ja jos jäisin autiolle saarelle pelkän lentopallon kanssa kuten Cast Awayssa, niin Wilsonista olisi ilmat pihalla nopeammin kuin kissaa ehtisi sanoa.

Oli pulska nuorena siksi en tykännyt elefantti kävelystä.

Nykyään olen kehopositiivinen ja hei.....pirun ylpeä siitä.

Vastenmielisiä muistoja pelkästään. Hirveä hien haju jumppasalissa ja luokkatoverit, joita jumppa-asut eivät ainakaan kaunistaneet. 

Vierailija kirjoitti:

Kaikki! Olen aina ollut isokokoinen ja kömpelö. En koskaan päässyt hyppäämään "hevosen" yli, en oppinut tekemään kuperkeikkaa enkä kieppumaan sen riivatun puomin vai minkälie ympärillä. Puolivolteista tai kärrinpyöristä ei puhettakaan. Aloin suhtautua liikuntaan jollain lailla positiivisesti vasta lukiossa, kun ei enää tarvinnut hampaat irvessä vääntää väkisin lajeissa, jotka eivät vaan kerta kaikkiaan onnistuneet millään tasolla, vaan meininki oli vapaampaa. Nykyään arjen liikunta on osa elämää, himoliikkujaa minusta ei tule koskaan. 

Tästä tulikin mieleeni miten yläasteen liikunnanopettaja oli sitä mieltä, ettei minun kannattaisi mennä ollenkaan lukioon, kun en pystynyt tekemään kuperkeikkaa, ja kuulemma liikunta on niin tärkeä aine lukiossa. Muutenkin olin toki liikunnassa huono, kömpelö ja pullea kun olin, mutta ilmeisesti kuperkeikka oli kuitenkin se ratkaiseva tekijä asiassa. Muistan vieläkin (n. 30 vuotta myöhemmin) miten liikunnanopettaja pudisteli huolestuneena päätään kun vastasin hänen kysymykseensä, että lukioon olen tosiaan menossa. Nyt keksisin paljonkin sanottavaa tuolle vanhalle kurpalle, joka ilmeisesti kuvitteli pikkukaupungin liikunnanopettajana olevansa jonkin sortin auktoriteetti, mutta tuolloin hämmennyin niin, etten osannut sanoa mitään nasevaa vastaukseksi. :(

Lukiossa onneksi meilläkin liikunnanopetus järkeistyi eikä mitään pukkihyppyjä ja muita älyttömyyksiä tarvinnut enää tehdä. Ja niin vain onnistuin kuperkeikkaa taitamattomana jotenkin keplottelemaan lukion läpi! :)

Ala-asteella kyläkoulussa telinevoimistelu oli ehkä kamalinta! Kesän jälkeen koulu alkoi noin kuukauden yleisurheilukaudella, mikä teki alkusyksystä painajaista, koska olin huono. Vanhan luokan miesope oli kaikkea muuta kuin kannustava. Kaikessa kilpailtiin, kaikki tulokset meni johonkin vihkoon ja aina oli kisa päällä. Luokalla ei ollut kovin paljon oppilaita ja aina samat tyypit sai loistaa ja päästä esim. koulujenvälisiin kisoihin. Multa liikunnan ilo sammui pitkäksi ajaksi. Olin lisäksi vasuri ja en ikinä tajunnut, kummin päin minun pitäisi mitäkin tehdä kun opettaja näytti jonkin asian. Onneksi uimaan meitä ei edes ala-asteella viety. Kaverin kanssa aina kevättalvella toivottiin että lumet sulaisi mahdollisimman pian, että hiihtokilpailuja ei voitaisi järjestää. No, aina nekin kisat tuli. Ainoa mikä sujui, oli lukkarina olo pesiksessä ja maalivahtina olo jääkiekossa/-pallossa kuudennella luokalla kun ryhmä koostui jo pienemmistäkin oppilaista. Silloin sain kokea sen, kun valitaan ensimmäisten joukossa eikä viimeisenä. 

Yläasteella oli helpompaa kun ope oli eri, oli paljon enemmän oppilaita ja en jäänyt opettajan silmätikuksi. 

Vierailija kirjoitti:

Amiksen liikkatunneilla pelasimme joka tunti lentistä. Ryhmässä oli pari harrastajaa maikan lisäksi. Muistan edelleen ne kipeät ranteet, ja jos jäisin autiolle saarelle pelkän lentopallon kanssa kuten Cast Awayssa, niin Wilsonista olisi ilmat pihalla nopeammin kuin kissaa ehtisi sanoa.

Minä koin elämäni ensimmäiset mukavat liikuntatunnit amiksessa, kun opiskelin aikuislinjalla ammattiin ja meillä oli yksi pakollinen liikunnankurssi. Rauhassa tutustuttiin eri lajeihin ja kehonhuoltoon, ja kaikilla vaikutti oikeasti olevan hauskaa. Mutta ryhmä tosiaan koostui aikuisista noin ikähaarukalla 20-55.

Yhdellä tunnilla käytiin sauvakävelemässä ja opeteltiin oikeaa tekniikkaa, toisella opeteltiin jumppapallojumpan perusteita, välillä jumpattiin kuminauhoilla, kerran käytiin salilla. Pelattiinkin kyllä joskus jotain, mutta se oli ihan muuta kuin peruskoulun ja lukion sählynpeluu jalat verillä. Olisipa tuollaista perusteista lähtemistä ollut silloin kouluaikoina.

Melkein kaikki, liikuntatunnit oli jotain suorittamista ja kilpailemista. Liikkaopet ei todellakaan olleet kannustavia, kannustivat ainoastaan niitä, jotka jo harrastivat liikuntaa aktiivisesti seuroissa tms. 

Vierailija kirjoitti:

Koululiikunnassa oli paljon hyvääkin, mutta ne kamalimmat:

Pesäpallo: joka ikinen syksy ja kevät oli pakko pelata ulkona pesäpalloa niin kauan kuin oli kelejä. Inhoan koko peliä ja yritin aina hivuttautua mahdollisimman kauas takakentälle, että tarvitsi osallistua mahdollisimman vähän. Ihania oli ne sateiset ja kylmät päivät, jolloin päästiin sisälle pelaamaan polttopalloa tai sählyä. Niistä tykkäsin.

Pakolliset hiihtokilpailut joka talvi: kuka hlev-tti on keksinyt pakottaa lapset hiihtämään veren maku suussa kolme kilometriä kilpaa? Inhosin sitä ja inhoan edelleen hiihtokilpailuja. Telkkarista tuleva kilpahiihtokin saa verenpaineen nousemaan.

Yläasteella huutojako joukkueisiin: olin hyvä liikunnassa, mutta eräs diiva ja hänen b-itch-hovinsa eivät tykänneet minusta ja minut huudettiin siksi melkein aina viimeisenä. Kiitokseksi siitä en tasan laittanut tikkua ristiin joukkueen voiton eteen, vaikka olisin sen ihan hyvin voinut tehdä jos minua olisi hiukan arvostettu. Hävitkää mun puolesta.

Tähän jatkeeksi vielä:

Olin hyvä yleisurheilussa ja olin koulun kisoissa usein palkintosijoilla. Sen takia kuitenkin jouduin yleensä aina koulun edustajaksi koulujenvälisiin kisoihin, mikä tuntui lähinnä siitä, että minua rangaistiin pärjäämisestä. Oman koulun kisat oli kivoja ja rentoja, koulujenväliset ahdistavia ja tosikkomaisia. Olisin niin paljon mieluummin vaan jättänyt ne välistä.

Voimistelutunnit hirveää rääkkiä, seuraavan viikon oli vatsalihakset sairaan kipeänä.

Telinevoimistelu pelottavaa, joku pukkihyppely oli kamalaa.

Luistellessa pelotti kaatuminen kovaan jäähän,  ärsytti jossain pakkasessa kohmeisin käsin kiristellä luistimien nauhoja.

Hiihtäessä veren maku suussa piti kilpailla jo ala-asteella tai laskea jotain mielettömän jyrkkiä mäkiä, pelkäsin sairaasti. 

Pesäpallossa sai kauhulla odottaa eturivissä, milloin pallo tulee täysiä otsaan tai silmään tai hajottaa hampaat.

Lentopallossa sai kans pelätä, milloin joku himolentopalloilija (jonka tietty piti päteä) iskee täysillä pallon päin pläsiä.

En todellakaan muista, mikä olisi ollut mukavaa/miellyttävää liikuntaa, varmaan kävely, mutta ei sitä harrastettu. Joo, odotin vain aina, että tunnit loppuisi mahdollisimman pian ja pääsisi rauhoittumaan.

Ehkä myöhemmin opiskellessa joku keilailu, sulkapallo korkeintaan tuntui suht koht mukavalta "liikunnalta".

Paritanssi. Ehkä elämäni nöyryyttävin päivä, kun piti itse etsiä itselleen pari. Olin se ruma ja lihava tyttö. Istuin sitten yksin salin nurkassa koko tunnin kyyneleitä nieleskellen, kun paria ei yllätys yllätys löytynyt. Opettaja kävi vain kysymässä, että miksi et osallistu, ikään kuin olisin vain lusmuilemassa tunnilta. Opettaja ei tehnyt elettäkään, että olisi etsinyt tai "määrännyt" minulle parin. Vieläkin kun tuota mietin, nousee raivo pintaan tuota paskaa opettajaa kohtaan, koska kyllähän se hänen tehtävänsä olisi ollut katsoa ettei kukaan jää rannalle ja jakaa parit vaikka vaihdellen niitä välillä.

Muutenkin muistan, miten aina joukkuelajeissa oli hirveä stressi etukäteen, onko taas se viimeinen tyyppi, joka huudetaan joukkueeseen. Todella toivon, ettei joukkueita enää jaeta noin, että ujompia ja vähemmän suosittuja nuoria saa nöyryyttää ihan vapaasti. Olisiko niin vaikea jakaa vaikka joka toinen toiselle puolelle tms tekniikalla?! Eihän enää opettajat toimi noin?

Olin hyvä juoksussa ja muussa yleisurheilussa, mutta en luistelussa enkä hiihdossa. Jos pelattiin kaukalopalloa, jouduin aina maaliin ja lopulta olin siinä hommassa oikeasti hyvä. Pesäpallossa olin ainoita joka jaksoi heittää pallon takakentältä kotiin, joten olin aina takakentällä. Mutta, opettaja oli himohiihtäjä, joten silti numero oli aina korkeintaan 7, vaikka voitin yleisurheilussa paikalliskisoissa mitalejakin.

joka ikinen liikuntatunti

joka ikinen liike

joka ikinen päivä milloin oli liikuntaa lukujärjestyksessä

ja erityisesti liikunnanopettaja jonka mielestä jokaisen oli pakko tehdä kaikki liikkeet vaikka kolmen avustajan kanssa

Kun mä käytin toppia liikka tunnilla mun tissit näky. mua nolotti ihan hirveesti. mun luokan pojat tuijotti mua

Ollessani yhteiskoulun ensimmäisellä luokalla, voimistelunopettaja (sotaveteraani) onnistui murhaamaan minulta liikunnan riemun lopuksi ikääni. Hiihtoa aina vaan! Heti kun pellolle tuli vähänkin kuuraa, niin eikun sinne vaan! Käsiä heiluteltiin kuivaharjoitteluna. Hiihtopäivänä talvella 1970 katkaisin halvat hikilautani hyppäämällä ojan päällä, ja niiden taru päättyi saunan pesään. Sisävoimistelussa tämä emäfasisti vaati, että luokan pisin ilmoittaa meidät opettajalle käsi ohimolla tyyliin: herra opettaja, luokka I A valmiina, luku 18! Opettaja polleili rivin edessä: Kiitän, katse eteenpäin! En osannut mitään, en köysissä kiipeilyä enkä osannut uidakaan, enkä ollut kiinnostunut urheilusta. Potkupallojoukkueita valittaessa itsetuntoa "kohotti" se, kuinka ollessani parin kolmen pitkätukkaisen hipinalun kanssa jäljellä, joku "hyvistä" möläytti: - saatte loput! Sotaveteraanin kerran oltua sairaslomalla, tanssittiin tyttöjen kanssa paritanssia voimistelusalissa. Mukavaa! Pidin meidän luokan tytöistä. Sotaveteraani palattuaan kuuli asiasta ja karjui meille kuin Hitler kitarisat lepattaen. Uusi liikunnanopettaja veteraanin (jäi eläkkeelle) jälkeen olikin sitten loisto tyyppi. Suunnistaa osasin ja nautin siitä. Yleensä minulla olikin lappu täynnä, kun muita "vähän" laiskotti metsässä ja suolla rämpiminen. Pyöräilypäivätkin oli OK.

Pienessä maalaiskoulussa ei useinkaan ollut liikuntasali vapaana koska pojat pelasivat siellä koripalloa. Ei kun luokassa pulpetit seinien viereen ja tavallisissa vaatteissa hillumaan jytäjumppaa. Joka kerta sama kammottava ”Mollamaija” biisi ja sama koreografia. Mikään muu laji ei ahdistanut eikä jäänyt kaivamaan.

Ala-asteella meillä oli liikuntaa 3+4- luokkalaisille ja 5+6- luokkalaisille. Ne vuodet kun oltiin isompien kanssa oli yhtä helvettiä. Isommat tuntuivat hirveän isoilta ja vahvoilta ja alistivat ja taklasivat meitä pienempiä minkä kerkesivät.

Jääkylmässä, hien- ja homeenhajuisessa kellaripukkarissa vaatteiden vaihto. Yhteissuihku, tulee jalkasilsa pelkästä ajatuksestakin.

Kilpisen koulussa ei voinut saada kymppiä, jos et vapaa-ajalla kuulunut johonkin seuraan. Liekkö vieläkin sama? Lekkeri on kuulemma vieläkin siellä.