Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Aiheuttaako parisuhde teille ulkonäköpaineita?
Itse stressaan parisuhteessani koko ajan siitä, etten ole ulkoisesti riittävä puolisolleni, ja löydän koko ajan uusia vikoja ulkonäöstäni. Tämä masentaa, ahdistaa ja vie kaiken energiani. Suhde on kestänyt jo lähemmäs vuosikymmenen, mutta ongelma tuntuu vain pahenevan.
Sinkkuna elämä oli tavallaan paljon helpompaa, kun ei tarvinnut näyttää hyvältä ketään varten, vaan sai vain nauttia elämästä sekä terveestä ja toimivasta kehosta. Parisuhteen myötä olen katsonut itseäni aivan erilaisten lasien läpi.
Onko muilla (ollut) vastaavia tuntemuksia? Miten niistä pääsisi eroon? En haluaisi erotakaan tämän takia, mutta välillä tuntuu, että voin niin pahoin, ettei muuta vaihtoehtoa ole.
Kommentit (348)
Voi kauheeta! Parisuhteen ja kodin pitää olla paikka jossa voi olla täysin oma itsensä ilman pelkoa ja stressiä! Mä voin hyvin olla naturellina kotona ja panostaa kun menen aamulla töihin. Miehen takia en ole ulkonäöstä stressannut. Treenaan kuitenkin ja pidän itseni kuosissa mutta lähinnä itseni takia, että kelpaan itselleni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä on yksi isoimmista syistä, miksi en enää edes hae parisuhdetta. Itsetuntoni ei koskaan ole ollut mikään rautainen, mutta sinkkuna sillä pärjäilee.
Jokaikinen mies (ensimmäistä pitkää suhdetta lukuunottamatta-joka kuitenkin päättyi miehen pettämiseen), jonka kanssa olen ollut tuijottaa muita naisia ja pornoa. Sellainen käytös laukaisee minussa riittämättömyyden tunteet, epävarmuuden ja lopulta mustasukkaisuuden. Ongelma on minun, enkä voi sellaista taakkaa sälyttää kellekään. En kuitenkaan halua uhrata mielenrauhaani rakkauden vuoksi.
Joskus vähän säälin itseäni, koska tiedän olevani hyvännäköinen ja todella hyvä kumppani ja rakkaussuhde on aina ollut minulle se tärkein tavoite ja "odotus" elämältä. Sellaisina hetkinä yritän sitten vaan keskittyä elämässäni olevaan hyvään ja olemaan kiitollinen niistä rakkaudellisista hetkistä joita olen saanut.
No sen verran koen ulkonäköpaineita että vielä 17v jälkeen haluan näyttää hyvälle puolison silmissä. Pidän itseni hoikkana, huolehdin hygieniasta, käyn säännöllisesti kampaajalla, laitan ripsipidennyksiä, käyn kasvohoidossa, huolehdin suun terveydestä, nyt menen valkaisemaan hampaat jne. Mielestäni ei kunnioita ja arvosta toista jos antaa itsensä repsahtaa, mm.lihoo muodottomaksi ihrakasaksi. Toki itselläkin paino vaihdellut kymmeniä kiloja vuosien aikana mutta se johtunut sairaudesta. Silti aviopuoliso pysynyt rinnalla. On vaan todennut että oothan sä lihonut mutta muuten olet yhtä kaunis kuin ennenkin. Nyt on sairaus selätetty ja paino taas pian normaali. Juuri viime viikonloppuna mies totesi että "olet ihan saman näköinen kuin 10-15v sitten, tai oikeastaan paljon paremman näköinen". Itsellä kun ollut viimeiset puoli vuotta jonkin sortin ikäkriisi, täytin keväällä 38v.
17 v nuorempi mies aiheuttaa sopivasti painetta pitää itsestään huolta.
No kyllä vain. Aviomieheni alkaa näyttää ihan kölin alta vedetyltä, vaikka on minua nuorempikin. En tiedä mitä tehdä .
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla itse asiassa on miehenä huono itsetunto ulkonäköni suhteen. Muuten ei ole mitään ongelmaa, olen hyväkuntoinen ja hoikka, mutta: olen kaljuuntumassa ja olen ollut jo pitkään, vähän yli 20-vuotiaasta saakka hitaasti. Kohta tässä lähennellään 40 vuotta ja hiukset alkavat olemaan päältä melko ohkaiset ja ohimotkin pakenevat. Pidän hiukseni lyhyenä, ajan koneella kerran 1-2 viikossa ilman kampaa ja tämä on ollut tapani käsitellä asiaa. Puolisolleni asia on ilmeisesti jotakuinkin ok, koska on minun kanssani ylipäätään alkanut. Mutta hänkin on muutamaan otteeseen puhunut kaljuuntumisesta (jonkun muun) negatiivisesti minunkin kuulleni, ja tietysti sitä alkaa miettimään että mitäs sitten kun niitä hiuksia ei enää ole päälaella ollenkaan? Noinkohan se on sitten enää ok? Toisaalta en haluaisi alkaa kyselemään ja valittelemaan asiaa, koska ei sellaistakaan katsota hyvällä, jos mies valittaa varsinkin jostain näin pinnallisesta. Mutta omassa päässä nämä ajatukset kyllä mylläävät ja välillä masentavatkin aika tavalla, ja se näkyy varmasti välillä käytöksessäkin. Pitäisi varmaan hankkiutua terapiaan, että saisi purkaa tuntojaan...
Siis mitä ihmettä, miten toisen kaljuuntuminen voi haitata? Itse kun tapasin mieheni 27 vuotiaana, hän oli kalju ja siis paljon myöhemmin vasta itse sanoi että on kaljuuntunut tai tukkaa ei kasva enää joka puolella. Nuoresta asti siis näin vaikka nytkää ei olla ku päälle kolmekymppisiä. Monet naisethan haluaa nimenoman kaljun miehen ihan samanlain kun mies esim pitkähiuksisen naisen. Toki kalju ei sovi kaikille ja ymmärrän jos se häiritsee sen vuoksi että et tunne sitä omaksi. Oma mieheni ainakin on hiton kuuma kaljuna enkä vois kuvitella edes hänellä hiuksia :)
Olen nainen ja minua ei haittaa yhtään, jos mies on kalju ja voi olla 167 cm pitkäkin. Itse olen 170 cm. Mutta miehen luonne on tärkeä.
En stressaa. Uskoisin, että jos parisuhteessa joutuu stressaamaan ulkonäöstä, niin sitten on joko huono itsetunto tai puoliso, joka ei arvosta (joka tietysti voi myös johtaa huonoon itsetuntoon). Se on sitten myös jokaisen itse ratkaistava kysymys, että kannattaako kyseisenlaisen puolison kanssa olla. Itsestä johtuvat itsetunto-ongelmat on sitten eri asia, niitä voi hyvin työstääkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aiheuttaa ja enää en parisuhteessa halua elääkään vaikka olenkin parisuhdeihminen. Ihan joka ikinen poikaystävä on muistanut huomauttaa kuinka olen liian "löysässä" kunnossa eikä minua siksi kehtaa pyytää mukaan minnekään rantsuun, serenaan, mökille koska muutkin naiset on biksuissa ja sitten jos minäkin olisin niin se olisi noloa.
Enkä siis ollut nuorena mikään ylipainoinen vaan ainoastaan se "vika" mussa oli etten harrastanut minkäänlaista liikuntaa. Tosin en tykännyt itsekään kropastani (en edes ennen ensimmäistäkään poikaystävää) ja olen koko ikäni toivonut olevani liikunnallisempi ja treenatumpi.
Viimeisin tapailukumppani (oltiin molemmat siis jo +40-vuotiata) möläytti sitten ihan saman kritiikin hieman erilaisella tavalla eli ihan olevinaan viattomasti ihmetteli ettenkö harrasta lainkaan mitään ryhmäjumppia ja salilla käyntiä..
Ja nämä miehet on olleet kaikki tavallistakin tavallisempia eikä mitään hunkseja itsekään.
Täällä keski-ikäinen jolla sama ongelma uudessa suhteessa. Olen taas sen takia laihiksella, ihan tyhmää, mutta en vain kestä peilikuvaani.
Nuorempana ei ollut, mutta olinhan silloin nätimpi. Ja tässä välissä avioero, kun ex vaihtoi minut 15 v nuorempaan - se varmasti vaikutaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos on oikein hyvännäköinen puoliso tai puoliso on kovin urheilullinen niin varmaan stressaa itsekin ulkonäöstä. Itse en voisi olla miehen kanssa, joka on tarkka ulkonäöstä. En jaksaisi.
Tykkään kyllä kauniista vaatteista jne., mutta en jaksaisi ympäri vuoden joka päivä miellyttää miestä ja olla toisenlainen kuin olen.
En kyllä ole ikinä ajatellutkaan seurustelevani kovin urheilullisen miehen kanssa, jätän heidät suosiolla muille.
Itseäni ei kyllä haittaa yhtään, jos mies on esim. kalju tai esim. 167 cm pitkä. Mielestäni ihminen on kokonaisuus eikä ulkonäössä voi tuijottaa jotain tiettyä juttu.
Vierailija kirjoitti:
Täällä keski-ikäinen jolla sama ongelma uudessa suhteessa. Olen taas sen takia laihiksella, ihan tyhmää, mutta en vain kestä peilikuvaani.
Nuorempana ei ollut, mutta olinhan silloin nätimpi. Ja tässä välissä avioero, kun ex vaihtoi minut 15 v nuorempaan - se varmasti vaikutaan.
Jatkan vielä että kun katson peiliin, on kuin siellä olisi joku mutahirviö. Ystävät sanovat että olen ikäisekseni hyvännäköinen mutta minä näen vain jotain kamalaa. Yritän vältellä peilejä etten lamaannu täysin.
Olen ehkä piilomasentunut?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos on oikein hyvännäköinen puoliso tai puoliso on kovin urheilullinen niin varmaan stressaa itsekin ulkonäöstä. Itse en voisi olla miehen kanssa, joka on tarkka ulkonäöstä. En jaksaisi.
Tykkään kyllä kauniista vaatteista jne., mutta en jaksaisi ympäri vuoden joka päivä miellyttää miestä ja olla toisenlainen kuin olen.
En kyllä ole ikinä ajatellutkaan seurustelevani kovin urheilullisen miehen kanssa, jätän heidät suosiolla muille.
Itseäni ei kyllä haittaa yhtään, jos mies on esim. kalju tai esim. 167 cm pitkä. Mielestäni ihminen on kokonaisuus eikä ulkonäössä voi tuijottaa jotain tiettyä juttu.
Mitä kommenttipalstoja lukee näin naisena niin helpompaa on kyllä olla yksin kuin täyttää ulkonäkövaatimuksia mitä naiselle asetetaan. Eli voi sitä yksinkin olla loppuelämän. En jaksa miellyttää miestä joka päivä. Olen väsynyt ulkonäköarvosteluihin.
Olen viisikymppinen ja asunut kolmekymmentä vuotta muualla, kuin Suomessa. Te, jotka sanotte, että miehenne katselevat muita naisia... Koska olen harvoin Suomessa, huomaa ne erot muiden maitten tapoihin ja täytyy sanoa, että suomalaiset miehet tuijottavat AINA. Koska olen tämän ikäinen ja en missin mitoissa, pukeudun myös tavallisesti. Uskon, että miehet eivät katsele muita naisia, koska he ovat kauniita, vaan koska se on maan tapa johon he ovat kasvaneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla itse asiassa on miehenä huono itsetunto ulkonäköni suhteen. Muuten ei ole mitään ongelmaa, olen hyväkuntoinen ja hoikka, mutta: olen kaljuuntumassa ja olen ollut jo pitkään, vähän yli 20-vuotiaasta saakka hitaasti. Kohta tässä lähennellään 40 vuotta ja hiukset alkavat olemaan päältä melko ohkaiset ja ohimotkin pakenevat. Pidän hiukseni lyhyenä, ajan koneella kerran 1-2 viikossa ilman kampaa ja tämä on ollut tapani käsitellä asiaa. Puolisolleni asia on ilmeisesti jotakuinkin ok, koska on minun kanssani ylipäätään alkanut. Mutta hänkin on muutamaan otteeseen puhunut kaljuuntumisesta (jonkun muun) negatiivisesti minunkin kuulleni, ja tietysti sitä alkaa miettimään että mitäs sitten kun niitä hiuksia ei enää ole päälaella ollenkaan? Noinkohan se on sitten enää ok? Toisaalta en haluaisi alkaa kyselemään ja valittelemaan asiaa, koska ei sellaistakaan katsota hyvällä, jos mies valittaa varsinkin jostain näin pinnallisesta. Mutta omassa päässä nämä ajatukset kyllä mylläävät ja välillä masentavatkin aika tavalla, ja se näkyy varmasti välillä käytöksessäkin. Pitäisi varmaan hankkiutua terapiaan, että saisi purkaa tuntojaan...
Jos näen joukon miehiä niin en kiinnitä mitään huomiota onko joku miehistä kalju vai ei. Mielestäni ihminen on kokonaisuus. En kiinnitä myöskään miehen pituuteen mitään huomiota ellei mies ole huomattavasti lyhyempi kuin minä. Olen itse 170 cm pitkä nainen. Hyvä ystäväni on 167 cm pitkä ja olen luullut, että olemme saman pituisia, asia tuli hiljattain vasta puheeksi.
Vierailija kirjoitti:
Aiheuttaa ja enää en parisuhteessa halua elääkään vaikka olenkin parisuhdeihminen. Ihan joka ikinen poikaystävä on muistanut huomauttaa kuinka olen liian "löysässä" kunnossa eikä minua siksi kehtaa pyytää mukaan minnekään rantsuun, serenaan, mökille koska muutkin naiset on biksuissa ja sitten jos minäkin olisin niin se olisi noloa.
Enkä siis ollut nuorena mikään ylipainoinen vaan ainoastaan se "vika" mussa oli etten harrastanut minkäänlaista liikuntaa. Tosin en tykännyt itsekään kropastani (en edes ennen ensimmäistäkään poikaystävää) ja olen koko ikäni toivonut olevani liikunnallisempi ja treenatumpi.
Viimeisin tapailukumppani (oltiin molemmat siis jo +40-vuotiata) möläytti sitten ihan saman kritiikin hieman erilaisella tavalla eli ihan olevinaan viattomasti ihmetteli ettenkö harrasta lainkaan mitään ryhmäjumppia ja salilla käyntiä..
Ja nämä miehet on olleet kaikki tavallistakin tavallisempia eikä mitään hunkseja itsekään.
En alkaisi seurustelemaan urheilullisen miehen kanssa, en jaksa tuollaisia kysymyksiä. Haluan olla oma itseni, sen verran on ollut vastoinkäymisiä elämässä. Mielummin olen yksin ja lepään, katson telkkaria, teen käsitöitä, teen ruokia ja leivon, sisustan ja siivoan. Tykkään kyllä kauniista vaatteista, mutta en täyttäisi muuten urheilullisen miehen vaatimuksia. Urheilen kun siltä tuntuu, mutta en kenenkään miehen takia.
Tiedän jo nyt ettei suhteesta urheilullisen miehen kanssa tulisi mitään, joten en edes alkaisi seurustelemaan sellaisen miehen kanssa. Takuuvarmasti asiasta tulisi riitoja.
Suhteessa olen ainakin itse kiinnittänyt enemmän huomiota ulkonäköön. Se enemmän on ripsivärin ja huulipunan laitto lähes päivittäin. Muuten en ole stressiä ottanut, mutta olen aina pyrkinyt pitämään painon kuosissa, ihan oman itseni vuoksi.
Sellainen juttu on kiinnittänyt huomiota, että Välimeren seudulla kehutaan paljon lapsia. Olen kehunut omia tyttöjänikin aina kauniiksi ja hellitellyt paljon. Se kenties vaikuttaa itsetuntoon naisena myöhemmin. Kehukaa lapsianne. :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos on oikein hyvännäköinen puoliso tai puoliso on kovin urheilullinen niin varmaan stressaa itsekin ulkonäöstä. Itse en voisi olla miehen kanssa, joka on tarkka ulkonäöstä. En jaksaisi.
Tykkään kyllä kauniista vaatteista jne., mutta en jaksaisi ympäri vuoden joka päivä miellyttää miestä ja olla toisenlainen kuin olen.
En kyllä ole ikinä ajatellutkaan seurustelevani kovin urheilullisen miehen kanssa, jätän heidät suosiolla muille.
Itseäni ei kyllä haittaa yhtään, jos mies on esim. kalju tai esim. 167 cm pitkä. Mielestäni ihminen on kokonaisuus eikä ulkonäössä voi tuijottaa jotain tiettyä juttu.
Mitä kommenttipalstoja lukee näin naisena niin helpompaa on kyllä olla yksin kuin täyttää ulkonäkövaatimuksia mitä naiselle asetetaan. Eli voi sitä yksinkin olla loppuelämän. En jaksa miellyttää miestä joka päivä. Olen väsynyt ulkonäköarvosteluihin.
Kun tekee 8 tunnin työpäivän ja siihen päälle kotityöt (on muutama lapsi) niin en jaksa miellyttää vielä miestä lisäksi. Olen sellainen kuin olen ja jos ei kelpaa niin voin olla yksin. En kerta kaikkiaan jaksa tähän lisäksi mitään ulkonäkövaatimuksia.
En muutenkaan ymmärrä mitään ylipaino jne. arvosteluita. Suomessa ei ole pakko seurustella kenenkään kanssa, joten miksi arvostella toisia.
Tuosta, että miehet katsovat muita (kauniita) naisia - itsekin jään usein katsomaan kaikkea kaunista. Miehiä, naisia, lapsia, puuta, taloa, kukkaa, taulua.
Ei sen tarvitse olla mitään sen kummempaa.
N56
Vierailija kirjoitti:
Tuosta, että miehet katsovat muita (kauniita) naisia - itsekin jään usein katsomaan kaikkea kaunista. Miehiä, naisia, lapsia, puuta, taloa, kukkaa, taulua.
Ei sen tarvitse olla mitään sen kummempaa.
N56
Tykkään vaatteista ja välillä katson millaisia vaatteita ihmisillä on, mutta positiivisessa mielessä. Joskus olin menossa työhaastatteluun ja olin ajoissa, katselin odottaessani haastattelua millaisia vaatteita kyseisen työpaikan ihmisillä oli päällä.
Alue: Aihe vapaa
En ehkä muuten, mutta kun paino alkaa lähestyä normaalipainon ylärajaa, alan tarkkailla syömisiäni. Esteettiseen painooni tuskin koskaan edes pääsenkään takaisin, mutta ylipainoa ei saa olla.