Lue keskustelun säännöt.
Aiheuttaako parisuhde teille ulkonäköpaineita?
Itse stressaan parisuhteessani koko ajan siitä, etten ole ulkoisesti riittävä puolisolleni, ja löydän koko ajan uusia vikoja ulkonäöstäni. Tämä masentaa, ahdistaa ja vie kaiken energiani. Suhde on kestänyt jo lähemmäs vuosikymmenen, mutta ongelma tuntuu vain pahenevan.
Sinkkuna elämä oli tavallaan paljon helpompaa, kun ei tarvinnut näyttää hyvältä ketään varten, vaan sai vain nauttia elämästä sekä terveestä ja toimivasta kehosta. Parisuhteen myötä olen katsonut itseäni aivan erilaisten lasien läpi.
Onko muilla (ollut) vastaavia tuntemuksia? Miten niistä pääsisi eroon? En haluaisi erotakaan tämän takia, mutta välillä tuntuu, että voin niin pahoin, ettei muuta vaihtoehtoa ole.
Kommentit (348)
En tunnista aloituksen ongelmaa. En ole koskaan ollut erityisen kaunis, mutta sikäli onnekas, että olen aina ollut melko tyytyväinen ulkonäkööni. En ole julkkis ja olen ihan ok:n näköinen, ihan riittävän hyvä.
Mies ei ole rumaksi haukkunut, jos ei kyllä maailman kauneimmaksikaan kehunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lisäksi koen, että parisuhteessa on jonkinlainen "velvollisuus" pysyä suhteellisen lähellä normaalipainoa, sillä minun ainakin olisi vaikea haluta hyvin ylipainoista miestä, vaikka hänellä sitten olisi kuinka rakastettava luonne.
Tämä saattaa tulla sinulle yllätyksenä, mutta aika monessa parisuhteessa toinen tai molemmat osapuolet ovat ylipainoisia jo tapaamishetkestä alkaen. Jos mietit, kuinka suuri osa aikuisväestöstä on BMI:n mukaan ylipainoisia, (onnellinen) parisuhde ei mitenkään voi olla vain hoikkien etuoikeus. Ja usko tai älä, makujakin on monia ja joillekin se pömppis tai paksut reidet saattaa juurikin olla se juttu, joka sytyttää.
Ensinnäkin ihmettelen mistä löydätte miehiä joita oikeasti häiritsee se että mökille mentäessä ette olisi bikineissä sellainen fitness-kissa? Meillä kaveriporukan mökillä on laidasta laitaan kroppaa, etenkin kun osa on jo synnyttänytkin. Eikä ketään häiritse.
Toisekseen olen itsekin sitä mieltä, että mikäli molemmat innostuvat visuaalisesti enemmän siitä urheilullisesta kropasta niin sitten siitä kropasta pyritään pitämään huolta.
Olen itse parisuhteen mies ja myönnän että mietin välillä että on tullut kilo tai kaksi lisää ja laitan herkkuja tauolle ja lisää liikuntaa.
Vierailija kirjoitti:
Ensinnäkin ihmettelen mistä löydätte miehiä joita oikeasti häiritsee se että mökille mentäessä ette olisi bikineissä sellainen fitness-kissa? Meillä kaveriporukan mökillä on laidasta laitaan kroppaa, etenkin kun osa on jo synnyttänytkin. Eikä ketään häiritse.
Toisekseen olen itsekin sitä mieltä, että mikäli molemmat innostuvat visuaalisesti enemmän siitä urheilullisesta kropasta niin sitten siitä kropasta pyritään pitämään huolta.
Olen itse parisuhteen mies ja myönnän että mietin välillä että on tullut kilo tai kaksi lisää ja laitan herkkuja tauolle ja lisää liikuntaa.
Mikäs siinä, jos kumpikin on tyytyväinen tuohon järjestelyyn, jossa timmin kropan tavoittelu on tärkeää. Mutta kenelläkään ei ole kyllä *velvollisuutta* näyttää toisen ihmisen mieliksi yhtään miltään, ei edes parisuhteessa. Jos tällaiset asiat alkavat kovasti hiertää parisuhteessa, lienee parempi erota ja etsiä uusi kumppani, joka/jonka hyväksyy juuri sellaisena kuin on.
Mieheni sisko on entinen missi. Kyllä tässä pieniä paineita on varsinkin sukujuhlien alla 😂
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle on kehittynyt jo lapsena niin vaikea itsetunto-ongelma ulkonäön suhteen, että parisuhteet ovat lähinnä vain parantaneet sitä. Tosin nykyinen mieheni kommentoi pepustani alkaessamme tapailla, että kuuten hyvä, mutta liian pieni. On kyllä saanut kuulla siitä möläytyksestä noin sata kertaa. Lihomisistani ei ole välittänyt, on vain ollut sitä mieltä, että hyvä kun perä levenee.. Mutta koska itse olen lihonut kortisonikuureista ja muutenkin terveyshuolta, niin toki parempi olisi saada alemmaksi painoa.
Itse olen kasvanut 80-luvun kulttuurissa, jossa perheenjäseniltä ei koskaan kuulunut kehuja, mistään. Sukulaiset päivittelivät jatkuvasti alakouluikäisten normaalipainoisten tyttöjen painonkehitystä ja iso osa naisista vahti syömisiään ja kilojaan. Ihan sairasta kulttuuria lapsille siirrettäväksi. 55-kiloisena koin olevani valtavan lihava, jossain vaiheessa kärsin ortoreksiasta ja elin n. 48-50 kiloisena, jossa muodossa näytän jo itse kuoppaposkiselke kylkiluukasalle, olen sen verran roteva, siroa minusta ei saa ikinä. Laihana ollessa minussa isoa oli vain pää, mutta silti koin olevani lihava ja ruma. Näin keski-ikäisenä 25 kiloa painavampana koen nykyään olevani kauniimpi enkä ollenkaan niin paksu, kuin mitä silloin nuorena koin. Valtavan surullinen ilmiö tällainen. Jos parisuhde aiheuttaa kenellekään ihmiselle tuon kaltaisia tunteita, on vaikea nähdä mitään suurta painoarvoa sellaisessa suhteessa. Ennemmin juoksee, kauas. Itseäni auttoi eniten raskaudet. Ne olivat fyysisesti hyvin vaikeita, mutta tunnekokemus omasta viehättävyydestä oli silti suuri. Rakastin myös isoa mahaani, kun sillä oli tarkoitus, vaikka supistelikin liian paljon. Toki puolisolla tuossakin tilanteessa on suuri valta, mieheni pitää minua muutenkin viehättävänä, mutta raskausaikoina ymmärsi näyttää sitä vielä korostetummin. Ja jotenkin se maha sai olemassaolonsa anteeksi, vaikkei koskaan timmiydykään.
Parisuhteessa pitää saada kokea olevansa puolison silmissä viehättävä. Niin pitää olla. Suosittelisin parisuhdeterapiaa noiden solmujen avaamiseen, toisen pitää myös kohdata omien typeryyksiensä seuraukset, jos on aikanaan mennyt arvostelemaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa ottaa mies, joka ei ole erityisen hyvännäköinen. On itse paremmalta näyttävä osapuoli vaikkei olisi aina täydellinen.
PASKAA SUOLLAT!
Nimenomaan rumat miehet haukkuvat naisten ulkonäköä. Naisen kannattaa ottaa aina mahdollisimman komea mies.
Tämä on oikeasti totta! Tapailin noin puoli vuotta miehen kanssa joka erään sairauden vuoksi oli hieman poikkeavan näköinen (voisi jopa sanoa, että ruma), mutta oli alussa niin ystävällinen minulle, että ihastuin hitaasti ja suhde syveni. Tämän jälkeen alkoi jatkuva piikittely ulkonäöstäni mm. painostani olen normaalipainon alarajalla yms., ja miehelläkin vähän iskä vatsaa, minua ei tämä yhtään haittaa. Mies lyttäsi ulkonäköäni, pihtasi seksiä yms. Ja aloin voida henkisesti todella pahoin. Hän oli valtavan tyytymätön omaan ulkonäköönsä. Ehkä purki tätä minuun. Oli myös mustasukkainen. Erohan siitä tuli! Tämän jälkeen olen tapaillut vain todella komeita miehiä, ja he kohtelevat mua kuin jumalatarta. Yksikään ei ole kritisoinut ulkonäköäkin. Eräskin sixpack mies kehui vartaloani ja sanon lämpimästi, että tykkää että naisella on naisellinen vartalo yms. Jatkossa deittailen vain komeita miehiä.
Härregyyd! Munkin (vähäisen) kokemuksen perusteella tämä on totta. Miesystävistäni se, joka oli itse hyvin kaukana yleisistä ulkonäköihanteista ja oli joutunut ulkonäkönsä vuoksi kiusatuksikin nuorena, nuiji itsetuntoni ulkonäköni suhteen täysin maan rakoon arvostelemalla, vertailemalla, naureskelemalla ja vähättelemällä.
Tällä hetkellä seurustelen aivan järjettömän komean miehen kanssa, olemme olleet jo monta vuotta yhdessä eikä hän ole koskaan sanonut sanallakaan tai edes ilmeellä osoittanut ajattelevansa mitään negatiivista ulkonäöstäni. Silti minua ahdistaa aivan hirveästi se, että hän raukka joutuu olemaan näin ruman naisen kanssa. Olen suunnitellut jopa eroa, joskus tuntuisi helpommalta aloittaa erosta toipuminen heti eikä vain odottaa väistämätöntä joka on edessä kun tästä vielä rupsahdan lisää. Olen ajatellut, että etsisin vähemmän komean miehen niin että voisin olla se paremmannäköinen, mutta nyt tajuan että sehän olisi vihoviimeinen virheliike!
Suo siellä, vetelä täällä. Olen itsekin huomannut että miehet joiden omassa ulkonäössä paljon korjaamisen varaa ovat usein kovia arvostelemaan naisten ulkonäköä.
Mutta jos sitten valitseekin tämän takia komeamman miehen jolla ei ole ulkonäkökomplekseja (ja jollain keinolla onnistuu sellaisen vielä saamaan), niin silloin tuomitsee itsensä elämään tilanteessa jossa tiedostat joka hetki että mies voi koska tahansa vaihtaa sinut paljon paremman näköiseen naiseen jos mies ärsyyntyy, kyllästyy, kaipaa vaihtelua tms.
Eli en tiedä, ei tunnu olevan hyvää vaihtoehtoa....
Loppujen lopuksi tuo viimeiseksi kuvaamasi tilanne on aina mahdollinen kaikissa suhteissa. Mies voi ärsyyntyä, kyllästyä, kaivata vaihtelua jne. Minusta tällöin on parempi, että mies voi vaihtaa minut siihen mitä toivookin. Pahin kuvittelemani tilanne olisi se, että mies haluaa vaihtaa paremman näköiseen mutta ei sellaista saa joten katkeroituu, valittaa, ilkeilee ja murskaa toisen itsetunnon kurjuudessaan velloessaan.
Nämä on varmaan aika yksilökohtaisia juttuja, miten kukakin tilanteen kokee.
Olen seurustellut miehen kanssa, joka katseli minun seurassani muita naisia selvästi ihaillen ja himoiten. Olen myös seurustellut miehen kanssa josta muut, usein hyvin kauniitkin naiset olivat kiinnostuneita ja osoittivat tämän kiinnostuksensa enemmän tai vähemmän tahdikkaasti. Mies sitten aina nautti tästä saamastaan huomiosta.
Minulle tuo jälkimmäinen oli henkisesti paljon kovempi paikka. Ensin kuvatussa tapauksessa tuo muiden naisten katselu sai minut ärsyyntymään ja jotenkin menettämään kunnioitukseni kyseiseen mieheen. Mutta tuo jälkimmäinen tilanne nakersi itsetuntoa paljon pahemmin, koska siinä minulle näytettiin konkreettisesti silmieni edessä kuinka minua kauniimmat naiset ovat miehestäni kiinnostuneita, ja mies kehräsi iloisena tilanteessa. Siinä tuli sellainen olo että on vain ajan kysymys koska mies tajuaa että saa paljon paremmankin kuin minä.
Ymmärrän hyvin. Saanko kysyä miten tuossa jälkimmäisessä suhteessa kävi? Vaihtoiko miehesi sinut "parempaan"?
Suhde päättyi ihan muista syistä, aika pitkälti yhteisestä päätöksestä. Mutta olen aika vakuuttunut että ennemmin tai myöhemmin olisi kyllä noin käynyt että mies olisi "vaihtanut parempaan", jos oltaisiin tuolloin päätetty jatkaa yhdessä.
Mulla on huono itsetunto koulukiusauksen jäljiltä ja nykyisin suht hyvännäköisenä saan huomiota miehiltä. Ja kyllähän se tuntuu hyvält ä! Jos joku seuraisi sivusta niin voisi ajatella että tuossa se taas flirttailee, kohta se vaihtaa parempaan. Ja kuitenkaan en ikinä vaihtaisi miestäni kehenkään, hän on ihana ihminen ja kerron hänelle joka päivä. Mutta on todella vaikea olla muiden ihailu n kohteena ilman että yhtään "kehrää". Eli ymmärrän eksääsi ja harmi että teille tuli ero.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kokenut paineita ja nykyään ajattelen välillä, että olen liian ruma nainen parisuhteeseen. Välillä on kehuttu kauniiksi, sitten taas haukuttu rintojen suurta kokoa ja roikkumista, mahan suurta kokoa, kämmenien suuruutta, tummanvaaleiden hiuksieni sävyä (pitäisi värjätä mustaksi, punaiseksi tai vaalentaa hyvin vaaleaksi), silmieni pienuutta jne. Miehet osaavat olla julmia, ainakin minulle ja varmaan monelle muullekin.
Oikeastaan pidemmistä suhteista muistan vain yhden miehen, joka ei arvostellut ulkonäköäni ja vihjaillut kauniimmista naisista, tämäkin mies jätti minut. Nykyään minusta kiinnostuvat vain sellaiset miehet, jotka haluavat hetken huvia. Mä en ole yhtään kiinnostunut mistään panokaveruudesta, joten olen kokoillut itsetuntoani ja opetellut pitämään itsestäni enemmän ihan itsekseni.
Suhteen alussa tuntui siltä toisinaan, kun mies ei niin paljoa huomioinut. Sitten opin päästämään pelosta irti ja ajattelin että minä olen sellainen kuin olen ulkonäöllisesti ottakoot tai jättäkööt jos ei kelpaa. Mies tosin jossain vaiheessa muutti suuntaansa kun ero oli puheenaiheena ja sanoikin että ei koskaan saisi yhtä hyvää kumppania kuin mitä minä olen. Tämä nyt ei varsinaisesti ollut pelkästään ulkonäköön liittyvää, mutta kyllä mieheni on sanonut minua hyvännäköiseksi aika ajoin. Tunnistan ap:n ongelman sen itse läpi käyneenä, mutta nykyisin ei kiinnosta hittoakaan mitä muut ajattelee minusta ulkonäöllisesti. Tykkään itse itsestäni ja se riittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli ennen, mutta sitten kun katsoin esim. joidenkin miesjulkkisten, urheilijoiden ja näyttelijöiden vaimoja, ja huomasin että ovat ihan taviksia. Sitten muutenkin olen miehiltä saanut niin paljon huomiota, vaikka mulla ei ole d-kupin rintoja ja olen vain 165 cm pitkä ja näytän ihan nätiltä, mutta en todellakaan miltään huippumallilta. Kyllä luonne ja hymy ja yleinen elämänasenne houkuttaa miehiä enemmän kuin ulkonäkö. Siis totta kai voi arvostaa muiden naisten kauneutta, mutta ei se ole minulta pois.
Jaa, miehet näkee sun luonteen päällepäin ja tulevat sen takia juttelemaan? Oiskohan kuitenkin niin, että ulkonäkö houkuttaa, koska luonnetta ei nää ulospäin?
Samoilla linjoilla. Toki se luonne on mikä myöhemmin vaikuttaa, mutta harvoin sitä menee juttelemaan ihmiselle "siinä mielessä" jos hänen ulkonäkönsä ei miellytä, koska ulkonäköönhän sitä ensimmäisenä kiinnittää huomiota, ennen kuin saa tietoa luonteesta.
Nimim. naimisissa 20 vuotta
No pakkoko se on mennä juttelemaan "siinä mielessä"? Itse ainakin tutustuin mieheeni ensin töissä kaveripohjalta ja sitten tajusin että täähän on mahtava tyyppi! Uskon että kestävämpiä suhteita tulee niistä joissa ei ihastuttu ensin juuri ulkonäköön. Toki ei tee mieli olla ihan vastenmielisen näköinen mutta oikeasti 99% ihmisistä ei ole niin tavallisesta poikkeavan näköisiä etteikö voisi tulla toimeen. Kunhan hygieniasta huolehtii niin muu on turhaa. Itse en ensitreffeillemme edes ajellut mitään karvoja koska ajattelin että en kuitenkaan arjessa tule koko ajan niin tekemään niin eipähän mies kuvittele että olen jotain mitä en ole. Kymmenen vuotta yhdessä ja seksikäs olo.
Alussa kyllä koska exäni entinen oli ihan jumalattoman kaunis. Ihan järkyttävät paineet tälläiselle pottunokalle. Ja paineita lisäsi se kun kuulin exäni puhuvani kaverini kanssa ja hän sanoi, ettei ulkonäkö ole tärkeää vaan enemmän kiinnostuu persoonasta. Tuntui pahalta. Vaikka pitäisi olla iloinen, että hän piti persoonastani.
Näinhän sen ei pitäisi olla. Ei suhteessa pitäisi olla hirveitä ulkonäköpaineita. Totta kai haluan panostaa ulkonäkööni ja miellyttää tiettyyn pisteeseen asti, mutten todellakaan halua tehdä sitä kilpaillakseni hänen huomiostaan. Kyllä kumppani pitää olla kannustava ja kehua puolisoaan.
En oikeasti ymmärrä miksi pitää mölöytellä ja satuttaa puolisoaan? En minäkään sanonut exäni lihoessa että ootpas lihonut ja että häntä edeltäneellä kumppanillani oli six pack jne. Koska miksi olisin sen tehnyt? Hän tiesi lihoneensa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Puoliso käy kuntosalilla ja pitää itsensä tiukassa kunnossa. Minäkin liiikun paljon, mutta myös leivon ja syön reilusti. Osin työahdistuksen vuoksi syömishäiriöoireilua. En ole montaa kiloa ylipainoinen, vaan terveen vahvassa kunnossa, mistä nautin. Mutta kyllä se pisti pahasti muutama vuosi sitten kuulla, kun hän riidan kesken solvaisi lihomistani ja sitä että oli pitänyt minua alkuun "urheilullisena". Siis hoikkana. Nimittäin hiihdän talvisin tuhat km mutta se ei painanut, vaan kilot. Tällaiset ahdistuksen aiheet ovat suhteessa vaan niin turhia. Olemme puhuneet paljon ja sitä myöten ajattelu ja haavat korjaantuvat hitaasti puolin ja toisin. Paljon sanoja vaan vaikeistakin asioista, joskus toista on autettava aika paljon ja kauan ymmärtämään miltä ja miksi itsestä tuntuu, ja miksi toisen sanat tai ajatukset ovat sattuneet..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lisäksi koen, että parisuhteessa on jonkinlainen "velvollisuus" pysyä suhteellisen lähellä normaalipainoa, sillä minun ainakin olisi vaikea haluta hyvin ylipainoista miestä, vaikka hänellä sitten olisi kuinka rakastettava luonne.
Tämä saattaa tulla sinulle yllätyksenä, mutta aika monessa parisuhteessa toinen tai molemmat osapuolet ovat ylipainoisia jo tapaamishetkestä alkaen. Jos mietit, kuinka suuri osa aikuisväestöstä on BMI:n mukaan ylipainoisia, (onnellinen) parisuhde ei mitenkään voi olla vain hoikkien etuoikeus. Ja usko tai älä, makujakin on monia ja joillekin se pömppis tai paksut reidet saattaa juurikin olla se juttu, joka sytyttää.
Olet täysin oikeassa siinä, ettei onnellen parisuhde ole vain hoikkia varten. Enkä välttämättä usko painolla olevan tilastollista merkitystä koetun parisuhdeonnellisuuden kohdalla.
Koen "velvollisuudekseni" parisuhteessa pysyä lähellä normaalipainoa osin siksi, että se on minun terveydelle hyväksi ja toisen on parempi olla kanssani, kun olen terve. Osittain se johtuu taas siitä, että minun olisi vaikea kiihottua hyvin ylipainoisesta henkilöstä ja ajattelen, että mies kokee samoin. Olen ehkä realisti, että ajattelen suhteessa olevan seksuaalisen jännitteen olevan hyvin keskeinen osa parisuhdetta. Se ei tietenkään ole kiinni muutamista liikakiloista. En koe normaalipainossa pysymisen "velvollisuutta" taakkana, sillä se on jotain, mitä itse haluan ja mistä olotilasta nautin. Minulle paino kuuluu enemminkin kategoriaan elämän velvollisuudet.
Tästä huolimatta koen vahvasti, että saan olla parisuhteessa sellainen kuin olen. Koskaan en ole kuullut ainuttakaan pahaa asiaa puolisoltani ulkonäöstä, en vaikka synnytyksen jälkeisen masennuksen aikana lihoin. Hän on hyvin korrekti, kohtelias ja huomaavainen ja melko epäpinnallinen eli häntä ei yhtään hävetä kulkea kanssani, vaikka olisin liikkeellä millaisissa lököhousuissa, tukka takussa ja ilman meikkiä. Välillä tsemppaan sekä itseni ja mieheni takia ja pyrin kuoriutumaan peikkomoodistani hieman seksikkäämpään suuntaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Parisuhteessahan on just rentoa ulkonäön suhteen. Sinkkuna enemmän tulee puunattua. Suhteessa ehkä tuntuu, että toinen tykkää kuitenkin, eikä niin tunnu huomaavan, onko sääret ihan juuri ajeltu.
Luoko miehesi sinulle paineita?
Näin avioliitossa meillä ainakin on todella rentoa, ei tartte stressata. 7vuotta oltu yhdessä.
Vaimoni on minua 6vuotta nuorempi.
M39
Pidän kyllä huolta kunnostani, käyn salilla jne. Haluan näyttää hyvältä ja säilyttää seksuaalisen jännitteen välillämme. Vaimoni pitää myös huolta itsestään. Uskon itse siihen, että kun kohtelen hyvin itseäni ja pidän huolta niin se luo perustan hyvinvoinnille. Tähän päälle on hyvä rakentaa kaikki muu. Kontaktissa oleminen, hellyys, kosketus. Älypuhelimet jätämme pois illoistamme, tämä on lisännyt kontaktia, hellyyttä ja seksiä suhteessamme.
M39
Tapasimme kun olin 17 vuotias, tosi nätti ja hoikka ja mies komea. Nyt 40 vuoden jälkeen elämä on jättänyt kumpaankin jälkiä ja kehon muutoksia, mutta siitä huolimatta rakastamme toisiamme. Jos suhde perustuu pelkkään ulkokuoreen niin se on aika hataralla pohjalla.
Varmaankin lopettaisin suhteen. Eihän tuossa ole mitään järkeä.
Ero, alat kuntoilemaan, pidät itsestäsi huolta itsesi takia ja elät elämää itsellesi. Haaskaat vain kallista aikaa tuossa suhteessa.
Vierailija kirjoitti:
Mulla itse asiassa on miehenä huono itsetunto ulkonäköni suhteen. Muuten ei ole mitään ongelmaa, olen hyväkuntoinen ja hoikka, mutta: olen kaljuuntumassa ja olen ollut jo pitkään, vähän yli 20-vuotiaasta saakka hitaasti. Kohta tässä lähennellään 40 vuotta ja hiukset alkavat olemaan päältä melko ohkaiset ja ohimotkin pakenevat. Pidän hiukseni lyhyenä, ajan koneella kerran 1-2 viikossa ilman kampaa ja tämä on ollut tapani käsitellä asiaa. Puolisolleni asia on ilmeisesti jotakuinkin ok, koska on minun kanssani ylipäätään alkanut. Mutta hänkin on muutamaan otteeseen puhunut kaljuuntumisesta (jonkun muun) negatiivisesti minunkin kuulleni, ja tietysti sitä alkaa miettimään että mitäs sitten kun niitä hiuksia ei enää ole päälaella ollenkaan? Noinkohan se on sitten enää ok? Toisaalta en haluaisi alkaa kyselemään ja valittelemaan asiaa, koska ei sellaistakaan katsota hyvällä, jos mies valittaa varsinkin jostain näin pinnallisesta. Mutta omassa päässä nämä ajatukset kyllä mylläävät ja välillä masentavatkin aika tavalla, ja se näkyy varmasti välillä käytöksessäkin. Pitäisi varmaan hankkiutua terapiaan, että saisi purkaa tuntojaan...
Itse naisena en pidä kaljuuntuneista tukkamalleista, mutta sängelle tai kaljuksi ajaminen on eri asia ja hot. Veikkaan, että sinun naisesi on tarkoittanut samaa: useinkaan päälakikalju sivutupsuilla ei imartele miestä, mutta Jason Statham sänkineen on valtaosan mielestä kuuma. Kaljuuntumisen osasyynä on testosteroni, joten en kyllä miehenä olisi pahoillani siitä että mieshormonit pelaa.
Jostain syystä miehen tekee seksikkääksi erityisesti itsevarmuus ja itseironia. Jos lasket leikkiä kaljuuntumisestasi, niin se voi vapauttaa sinut paineista. Peittely tai häpeä ei ole seksikästä. Ole ylpeä kaljuudestasi, olet käytännössä Statham! :D
Ei nämä omat miehenikään ole olleet mitään erikoisen urheilullisia. Nuo ekat ei harrastaneet liikuntaa sen kummemmin kuin minäkään eli olivat ihan vaan normipainoisia (eivät siis olleet mitään futareita ym) ja nyt sitten tämä viimeisin oli kyllä hoikempi mitä minä, mutta kummankin arkeen kuului lenkillä käyminen. Iän myötä on siis itsellä sekä alkanut lenkkeily (ja epäsäännöllisen säännöllinen) kotijumppa vaikka painoakin on samaan aikaan kertynyt jonkin verran liikaa.
En siis ole itsekään mikään sohvis tai ylensyöppö joten en halua kumppaninkaan elävän epäterveellisesti vaan olevan ihan normiliikunnallinen ihminen kuten olen nykyisin itsekin.