Aiheuttaako parisuhde teille ulkonäköpaineita?

Mut korteni kannan myös tähän keskusteluun. Meillä ikää 60 ja suhde alkoi jo todella olla  hiipumaan päin. Tapailtu 8 vuotta. Korona aikana olen laihduttanut 12 kiloa ja kas kummaa, papparaisen silmäkulmaan on tullut  uutta pilkettä ja ilkikurisuutta. Nyt olen pieni ja siro. Myös on ollut ihanaa aikaa joogata ja pyöritellä 1,5 kilon hulavannetta kotosalla. Tadaaaaa. Toivottavasti saan pitää ihanan papparaiseni aina.

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli ennen, mutta sitten kun katsoin esim. joidenkin miesjulkkisten, urheilijoiden ja näyttelijöiden vaimoja, ja huomasin että ovat ihan taviksia. Sitten muutenkin olen miehiltä saanut niin paljon huomiota, vaikka mulla ei ole d-kupin rintoja ja olen vain 165 cm pitkä ja näytän ihan nätiltä, mutta en todellakaan miltään huippumallilta. Kyllä luonne ja hymy ja yleinen elämänasenne houkuttaa miehiä enemmän kuin ulkonäkö. Siis totta kai voi arvostaa muiden naisten kauneutta, mutta ei se ole minulta pois. 

Jaa, miehet näkee sun luonteen päällepäin ja tulevat sen takia juttelemaan? Oiskohan kuitenkin niin, että ulkonäkö houkuttaa, koska luonnetta ei nää ulospäin? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli ennen, mutta sitten kun katsoin esim. joidenkin miesjulkkisten, urheilijoiden ja näyttelijöiden vaimoja, ja huomasin että ovat ihan taviksia. Sitten muutenkin olen miehiltä saanut niin paljon huomiota, vaikka mulla ei ole d-kupin rintoja ja olen vain 165 cm pitkä ja näytän ihan nätiltä, mutta en todellakaan miltään huippumallilta. Kyllä luonne ja hymy ja yleinen elämänasenne houkuttaa miehiä enemmän kuin ulkonäkö. Siis totta kai voi arvostaa muiden naisten kauneutta, mutta ei se ole minulta pois. 

Jaa, miehet näkee sun luonteen päällepäin ja tulevat sen takia juttelemaan? Oiskohan kuitenkin niin, että ulkonäkö houkuttaa, koska luonnetta ei nää ulospäin? 

Samoilla linjoilla. Toki se luonne on mikä myöhemmin vaikuttaa, mutta harvoin sitä menee juttelemaan ihmiselle "siinä mielessä" jos hänen ulkonäkönsä ei miellytä, koska ulkonäköönhän sitä ensimmäisenä kiinnittää huomiota, ennen kuin saa tietoa luonteesta. 

Nimim. naimisissa 20 vuotta

Eksän kanssa oli välillä olo ettei riitä. Kunnes tympiinnyin siihen, että ulkona ollessa kyllä muiden ihmisten mukaan olin kaunis ja kuuma (sanotaanko ettei ollut ainoa ongelma suhteessa tuo) ja erosin.

Sinkkunakin olin tyytyväinen, mutta en ole ikinä tuntenut oloani yhtä kauniiksi kuin nykyisen kumppanini kanssa. Välillä hieman jopa pelkään että hän havahtuu jostain horroksestaan ja näkeekin miten ihan tavallinen olen!

Sen tiedän etten enää ikinä halua suhteeseen, jossa jatkuvasti etsitään olemattomia vikoja toisesta.

Onneksi kaikki vanhetaan ja viisastutaan.

En tarvitse parisuhdetta joten pysyn kauniina.

Minulla on ihan samanlainen tilanne. Parisuhde on saanut tuntemaan itseni rumaksi ja tästä epävarmuudesta johtuen tuntuu väliltä masentavalta mennä miehen kanssa esim. Hänen kaveriporukkaan mukaan. Mies ei varsinaisesti ole koskaan haukkunut minua mutta hän ei myöskään koskaan sano mitään positiivista ulkonäöstäni. Muutama kuukausi sitten ihasteli ystävääni kuka sanoi olevansa ilman meikkiä, että vau ei olisi uskonut näytät niin hyvältä. Tämä vain yksi esimerkki ja siinä sinänsä mitään pahaa ollut mutta tulee paha mieli kun ihailee niin usein muita ja minä olen ilmaa. Panostan ulkonäkööni keskiverto ihmistä enemmän. Käyn usein kampaajalla, sokeroinneissa, kasvohoidossa jne. Yritän aina olla parhaimmillani hänen edessään ja koen siitä valtavia suorituspaineita. Kun mainitsin hänelle siitä, että tuntuu pahalta kun et koskaan kehu niin vastaus oli että kehunhan. Aina mainitsen kun teet niin hyvää ruokaa tms😁. Ihan eri asia.

Parisuhteeseen kuuluu toisen kehuminen. Miksi nainen haluaisi seksiä kumppaninsa kanssa jos ei koe olevansa haluttava? Toisen kehuminen piristää ihan varmasti yhteistä arkea kun molemmat kokevat olevansa arvostettuja, haluttuja ja kelpaavasta toiselle. Kunpa ihmiset ymmärtäisivät tämän. Se kuka sanoo ettei haittaa kumppanin puuttuvat kehut valehtelevat.

Mikä siinä on, että omaa puolisoa on niin vaikea kehua? Uskon, että tässä tulee joku epävarmuus mukaan. Moni sanoi, että itse ei-niin-hyvännäköiset miehet arvostelevat kumppaneitaan ilkeästi. Minullakin on tällainen kokemus. Jälkikäteen miettiessäni uskon ilkeän kumppanin pelänneen, että jos minua kehutaan, tulen tietoiseksi kauneudestani ja siitä että voin saada jonkun muunkin miehen. Jotkut miehet tuntuvat myös pelkäävän että nainen lopettaa laittautumisen jos häntä kehutaan. Naista täytyy ikäänkuin pitää koko ajan varpaillaan jotta tämä tekee kaikkensa ulkonäkönsä eteen.

Tämä on surullista ja toimii usein itseään vastaan. Minäkin janosin tuon kehuttoman suhteen aikana niin paljon positiivista huomiota ja kehuja, että ihastuin toiseen mieheen joka minulle huomiota antoi. Erosin sitten ilkimyksestä, jolta sain vasta eron jälkeen ensimmäiset positiiviset kommentit ulkonäöstäni.

Silti omaakin nykyistä puolisoa tuntuu joskus hankalalta kehua. Hän ei tunnu olevan kovin tietoinen siitä miten hyvännäköinen on, ja joskus huolettaa että jos hän tulee siitä tietoiseksi, olisiko minun kanssani. Mutta olen päättänyt kehua silti. 

Ei aiheuta kummallekaan vaikka meillä on 25v ikäeroa.

Ei aiheuta, tiedän olevani kaunis niin sisältä kuin ulkoa ja tiedän että olen miehelleni paras mahdollinen ja hän minulle. Mulla on hyvä itsetunto myös muutenkin. Uskon, että suhteessa, jossa toinen tuntee niinkuin ap, johtuu kokonaan tai ainakin osittain ihan siitä toisesta osapuolesta miten se sinua kohtelee ja miten puhuu sulle. Aiemmissa suhteissani myös eksäni ovat haukkuneet minua ties millä nimillä, mutta luojan kiitos hyvän itsetuntoni vuoksi en ole antanut niiden vaikuttaa, koska tiesin sen kertovan ainoastaan siitä toisesta osapuolesta ja sen omasta huonosta itsetunnosta. Ja jälkeenpäin olen tajunnut, että se johtui myös mustasukkaisuudesta.

Ymmärrän ap:ta, edellisessä suhteessani koin melko kovia paineita näyttää hyvältä. Tiesin, että olen oikein nätti, etenkin kun laittaudun, mutta silti tunsin itseni exän silmissä kovin mitättömäksi. Minulla on hyvä itsetunto, mutta kaipasin niin hirveästi häneltä kehuja, huomiointia. Kun oikein laittauduin ja olin mielestäni kauniin näköinen, toivoin, että hän sanoisi vaikka että "olet nätti." Mutta se ei vain ollut hänen tapaistaan, ei ollut koskaan ollut. Hänen exänsä ovat myös kauniita ja hän pitää naisen estetiikasta, mutta ei kehunut heitäkään. Tiesin, että hän ei olisi ollut kanssani, jos ei olisi pitänyt ulkonäöstäni. Yhden kerran hän sanoi joskus että "hel**tti sentään kun sä oot kaunis nainen" ja vaikka se tapahtui aivan suhteen alussa, sain siitä hyvää mieltä aina kelatessani tuota lausetta. Hän kehui kyllä seksikkäitä julkkiksia ja ystäviäni, ei siis mitenkään limaisesti, mutta kehui kuitenkin. Hyvännäköinen, seksikäs, yms. Se ei olisi haitannut, jos itse olisin saanut siitä osani.

Joku voi pitää heikkoutena sitä, että janosin exäni kehuja, mutta se vain on minun tarpeeni. Jossain kohtaa keskustelin hänen kanssaan asiasta ja kysyin, kokeeko hän sen vaikeaksi antaa minulle sanallista huomiota. Vastaus oli kyllä, mutta hän ei tiennyt, miksi se ongelma hänellä oli aina ollut. Miksi hän voi kehua tuntematonta näyttelijää tai kumppaninsa ystävää, mutta ei itse puolisoa, vaikka selvästi kuitenkin himoitsi tätä?

pulupentele kirjoitti:

Ymmärrän ap:ta, edellisessä suhteessani koin melko kovia paineita näyttää hyvältä. Tiesin, että olen oikein nätti, etenkin kun laittaudun, mutta silti tunsin itseni exän silmissä kovin mitättömäksi. Minulla on hyvä itsetunto, mutta kaipasin niin hirveästi häneltä kehuja, huomiointia. Kun oikein laittauduin ja olin mielestäni kauniin näköinen, toivoin, että hän sanoisi vaikka että "olet nätti." Mutta se ei vain ollut hänen tapaistaan, ei ollut koskaan ollut. Hänen exänsä ovat myös kauniita ja hän pitää naisen estetiikasta, mutta ei kehunut heitäkään. Tiesin, että hän ei olisi ollut kanssani, jos ei olisi pitänyt ulkonäöstäni. Yhden kerran hän sanoi joskus että "hel**tti sentään kun sä oot kaunis nainen" ja vaikka se tapahtui aivan suhteen alussa, sain siitä hyvää mieltä aina kelatessani tuota lausetta. Hän kehui kyllä seksikkäitä julkkiksia ja ystäviäni, ei siis mitenkään limaisesti, mutta kehui kuitenkin. Hyvännäköinen, seksikäs, yms. Se ei olisi haitannut, jos itse olisin saanut siitä osani.

Joku voi pitää heikkoutena sitä, että janosin exäni kehuja, mutta se vain on minun tarpeeni. Jossain kohtaa keskustelin hänen kanssaan asiasta ja kysyin, kokeeko hän sen vaikeaksi antaa minulle sanallista huomiota. Vastaus oli kyllä, mutta hän ei tiennyt, miksi se ongelma hänellä oli aina ollut. Miksi hän voi kehua tuntematonta näyttelijää tai kumppaninsa ystävää, mutta ei itse puolisoa, vaikka selvästi kuitenkin himoitsi tätä?

Jatkan vielä tästä, että itse olen aina ollut luonteva kehuja ja nautin siitä, että ihminen, joka ansaitsee kehunsa, saa ne myös kuulla. Olin aivan hulluna exääni ja ylistin häntä aina kun sille oli syytä. Hänen kroppaansa, huumorintajuaan, kokkaus- ja ajotaitojaan, kasvojaan, hiuksiaan, hymyään, puhetyyliään, työmoraaliaan, käytöstapojaan jne. En ollut tajunnut sitä, että jollekin ihmiselle jopa oman kumppanin kehuminen voi olla todella vaikeaa.

Ei juma oikeasti tämä toisten naisten tuijottaminen sillon kun oma nainen on vieressä. Meillä tuli nuorempana tästä ihan kunnon faittia vaikka mieheni ei mikään pahimman luokan tuijottelijasika olekaan. Muistan silti miten pahalta se tuntui vaikka itsekin olin tuolloin todella hyvännäköinen ja hoikka.

Nyt yli 40.v:na saman miehen kanssa mitä teen kun mies alkaa tuijottelemaan muita. Ryhdistän ryhtiä, selkää suoremmaksi ja katson itse samaa naista tälle hymyillen. Sitten katson miestäni iloisesti hymyillen ja jatkan muuta. Mutta auta varjele ajatuskin siitä, että alkaisin vastapainoksi ja vastaiskuksi miehelleni tuijottelemaan muita miehiä ja kommentoimaan niitä ääneen hävettää minua jo valmiiksi! Miksi ?!! Miksi miehellä on vain oikeus tuijottaa suu auki naisia, mutta itseäni jo ajatus siitä jotenkin hävettää enkä haluaisi asettaa kanssani olevaan kumppania siihen asemaan että kuolaisin joitain nuorempia kolleja kieli pitkällä.

On tämä jännää. Nyt naiset ryhtiä, ette kyllä ala nöyristelemään joidenkin miesten takia omaa oloanne tai olemustanne. Voimaa siskot!

Mulla itse asiassa on miehenä huono itsetunto ulkonäköni suhteen. Muuten ei ole mitään ongelmaa, olen hyväkuntoinen ja hoikka, mutta: olen kaljuuntumassa ja olen ollut jo pitkään, vähän yli 20-vuotiaasta saakka hitaasti. Kohta tässä lähennellään 40 vuotta ja hiukset alkavat olemaan päältä melko ohkaiset ja ohimotkin pakenevat. Pidän hiukseni lyhyenä, ajan koneella kerran 1-2 viikossa ilman kampaa ja tämä on ollut tapani käsitellä asiaa. Puolisolleni asia on ilmeisesti jotakuinkin ok, koska on minun kanssani ylipäätään alkanut. Mutta hänkin on muutamaan otteeseen puhunut kaljuuntumisesta (jonkun muun) negatiivisesti minunkin kuulleni, ja tietysti sitä alkaa miettimään että mitäs sitten kun niitä hiuksia ei enää ole päälaella ollenkaan? Noinkohan se on sitten enää ok? Toisaalta en haluaisi alkaa kyselemään ja valittelemaan asiaa, koska ei sellaistakaan katsota hyvällä, jos mies valittaa varsinkin jostain näin pinnallisesta. Mutta omassa päässä nämä ajatukset kyllä mylläävät ja välillä masentavatkin aika tavalla, ja se näkyy varmasti välillä käytöksessäkin. Pitäisi varmaan hankkiutua terapiaan, että saisi purkaa tuntojaan... 

Kyllä ja ei.

Tätä on noloa myöntää, mutta kun minulla oli nuorena ulkonäköpaineita, niiden pohjalla oli ajatus, että "kukaan poika ei tykkää susta kun oot ton näkönen". Kun rupesin seurustelemaan, se tietysti hävisi ja nykyään suhtaudun omaan ulkonäkööni neutraalisti. Minussa on kauniita piirteitä, mutta myös iho-ongelmia, voisin olla hoikempi jne. 

Jonkin verran paineita aiheuttaa sen sijaan se, että mieheni on poikkeuksellisen komea - ei vain minun mielestäni, vaan ihmiset pysäyttelevät kadulla, koska luulevat häntä filmitähdeksi. Ulkonäöllisesti emme ole missään nimessä samalla tasolla. Kun esittelen mieheni jollekin tutulle, se yllättynyt ja hämmentynyt ilme tuntuu aina vähän ikävältä. Yleensä kuitenkin ajattelen tuntemattomien ajattelevan, että "tuo mies on todella komea - ja tuolla naisella on pakko olla loistava persoonallisuus" :)

Mulla noin. Mies tosin vihjailee aina puutteistani ja saa jäädä kohta yksinään etsimään täydellistä naista.

pulupentele kirjoitti:

Ymmärrän ap:ta, edellisessä suhteessani koin melko kovia paineita näyttää hyvältä. Tiesin, että olen oikein nätti, etenkin kun laittaudun, mutta silti tunsin itseni exän silmissä kovin mitättömäksi. Minulla on hyvä itsetunto, mutta kaipasin niin hirveästi häneltä kehuja, huomiointia. Kun oikein laittauduin ja olin mielestäni kauniin näköinen, toivoin, että hän sanoisi vaikka että "olet nätti." Mutta se ei vain ollut hänen tapaistaan, ei ollut koskaan ollut. Hänen exänsä ovat myös kauniita ja hän pitää naisen estetiikasta, mutta ei kehunut heitäkään. Tiesin, että hän ei olisi ollut kanssani, jos ei olisi pitänyt ulkonäöstäni. Yhden kerran hän sanoi joskus että "hel**tti sentään kun sä oot kaunis nainen" ja vaikka se tapahtui aivan suhteen alussa, sain siitä hyvää mieltä aina kelatessani tuota lausetta. Hän kehui kyllä seksikkäitä julkkiksia ja ystäviäni, ei siis mitenkään limaisesti, mutta kehui kuitenkin. Hyvännäköinen, seksikäs, yms. Se ei olisi haitannut, jos itse olisin saanut siitä osani.

Joku voi pitää heikkoutena sitä, että janosin exäni kehuja, mutta se vain on minun tarpeeni. Jossain kohtaa keskustelin hänen kanssaan asiasta ja kysyin, kokeeko hän sen vaikeaksi antaa minulle sanallista huomiota. Vastaus oli kyllä, mutta hän ei tiennyt, miksi se ongelma hänellä oli aina ollut. Miksi hän voi kehua tuntematonta näyttelijää tai kumppaninsa ystävää, mutta ei itse puolisoa, vaikka selvästi kuitenkin himoitsi tätä?

Uskon, että monelle ei tule mieleenkään kehua, koska omaan puolisoon jota näkee joka päivä ei edes kiinnitä sillä tavalla huomiota. Silmä tottuu tai jotain. Tai sitten ei vain tule mieleen pukea niitä ajatuksia sanoiksi. Oma mieheni ryhdistäytyi kun kerroin hakevani kehut sitten joltain muulta. Nyt hän saattaa sanoa seksipommiksi, kehua peppua hameessa, ihastella hiuksia kampaajalla käynnin jälkeen ym. Mutta vaikea sitä on enää uskoa kun 20 vuoteen ei juurikaan mitään vastaavaa ole sanonut.

Vierailija kirjoitti:

Mulla itse asiassa on miehenä huono itsetunto ulkonäköni suhteen. Muuten ei ole mitään ongelmaa, olen hyväkuntoinen ja hoikka, mutta: olen kaljuuntumassa ja olen ollut jo pitkään, vähän yli 20-vuotiaasta saakka hitaasti. Kohta tässä lähennellään 40 vuotta ja hiukset alkavat olemaan päältä melko ohkaiset ja ohimotkin pakenevat. Pidän hiukseni lyhyenä, ajan koneella kerran 1-2 viikossa ilman kampaa ja tämä on ollut tapani käsitellä asiaa. Puolisolleni asia on ilmeisesti jotakuinkin ok, koska on minun kanssani ylipäätään alkanut. Mutta hänkin on muutamaan otteeseen puhunut kaljuuntumisesta (jonkun muun) negatiivisesti minunkin kuulleni, ja tietysti sitä alkaa miettimään että mitäs sitten kun niitä hiuksia ei enää ole päälaella ollenkaan? Noinkohan se on sitten enää ok? Toisaalta en haluaisi alkaa kyselemään ja valittelemaan asiaa, koska ei sellaistakaan katsota hyvällä, jos mies valittaa varsinkin jostain näin pinnallisesta. Mutta omassa päässä nämä ajatukset kyllä mylläävät ja välillä masentavatkin aika tavalla, ja se näkyy varmasti välillä käytöksessäkin. Pitäisi varmaan hankkiutua terapiaan, että saisi purkaa tuntojaan... 

Siis mitä ihmettä, miten toisen kaljuuntuminen voi haitata? Itse kun tapasin mieheni 27 vuotiaana, hän oli kalju ja siis paljon myöhemmin vasta itse sanoi että on kaljuuntunut tai tukkaa ei kasva enää joka puolella. Nuoresta asti siis näin vaikka nytkää ei olla ku päälle kolmekymppisiä. Monet naisethan haluaa nimenoman kaljun miehen ihan samanlain kun mies esim pitkähiuksisen naisen. Toki kalju ei sovi kaikille ja ymmärrän jos se häiritsee sen vuoksi että et tunne sitä omaksi. Oma mieheni ainakin on hiton kuuma kaljuna enkä vois kuvitella edes hänellä hiuksia :)

Minulla on todella huono itsetunto ja varsinkin nuorempana vertasin itseäni jatkuvasti muihin naisiin. Ei auttanut vaikka poikaystävä kuinka kehui ja sanoi, että olen just hyvä sellaisena kuin olen. Se on hirveä tunne kun ei pysty uskomaan kenenkään kehuja. Suhteet karahtivat kiville, kun oli yksinkertaisesti helpompaa kun ei tarvinnut miettiä kelpaamistaan. Nyt päälle neljäkymppisenä olen hyvässä suhteessa, mutta silti joudun taistelemaan riittämättömyyden tunteita vastaan säännöllisesti. Onneksi vanhempana kuitenkin tulee vähän perspektiiviä asioihin, eikä enää tarvitse vertailla itseään parikymppisiin. 

Minusta on ongelmallista, jos mies ei koskaan kehu omaa puolisoaan, vaan muita naisia. Tuossahan on kysymys myös toisen kunnioituksesta? Ja varsinkin negatiiviset kommentit ulkonäöstä ovat törkeitä. Tavallaan ymmärrän, jos puoliso huolestuu nopeasta lihomisesta tms. Mutta ei silloinkaan voi mennä haukkumaan ketään.