"Minä olen omat hommani hoitanut jo ajat sitten".
Minun äitini sanoi tuon lauseen ehkä noin 16 vuotta sitten saadessani ensimmäisen lapseni. Lapsiani mummo on hoitanut tässä 16 vuoden aikana ehkä 5 kertaa.
Hän kuitenkin kuvailee itseään osallistuvaksi isovanhemmaksi.
Onko tässä joku ylisukupolvinen, suomalainen ogelma, jota siirrämme eteenpäin tässä yksilökeskeisessä kulttuurissamme? Nimittäin mieheni ei ole suomalainen, ja hänen perheensä on tiivis. Mummo sieltä päin soittelee lähes joka päivä vain lirkutellakseen lapsillemme eivätkä he ole koskaan kuulleetkaan sellaisesta, että yksin pitäisi lapset hoitaa.
Toistaako äitini (ja iso osa suomalaisia) siis jotain outoa, suomalaista traumaa, missä äiti ja perhe on aina jätetty yksin pärjäämään ja tämä siirretään aina eteenpäin seuraavalle sukupolvelle? En nimittäin nykykokemuksellani tiedä mitään typerämpää, mutta onko vanhemmuuden kokemus ja taakka niin valtava selvitä yksin, että tämä "kostetaan" sitten seuraavallekin polvelle?
Tuli vain mieleen, kun muistin juuri, että äitini on ehtinyt nähdä lapsenlapsiaan edellisen kerran kaksi vuotta sitten.
Kommentit (775)
Tälläiset isovanhemmat viettää ne vanhuuspäivät sitten yksin eikä ole ketään joka auttaisi tai kyläilisi. Sitten itketään ja valitetaan. Nähty juttu.
Miehen äiti on tällainen. Jo ajoissa ilmoitti että omat lapset on hoidettu muu ei kiinnosta. Kovasti odottaa itseään passattavan muttei hyväksy lasten puolisoja ja välit lapsenlapsiin etäiset. Nyt miehen isä kuoli ja siellä se istuu yksin talossaan ja kukaan ei käy eikä auta kun on jäänyt ihan vieraaksi miniöillekin ja lapsenlapsille jotka jo aikuisia.
Vierailija kirjoitti:
Suomalaiseen geeniperimään on aika tiukasti koodattuna rauhan ja hiljaisuuden kaipuu. Monet isovanhemmista kuuluvat siihen sukupolveen, että naimisiin oli mentävä ja lapsia tuli, halusi tai ei. Se sitten näkyy suhteessa lapsenlapsiin. Moni olisi varmaan halunnut olla vela jo 50+ vuotta sitten. Ja varmaan tämä tulee esiin myös tuossa "mitäs teit lapsia, oma vika", kun itse olisi halunnut jättää tekemättä, mutta ei ollut vaihtoehtoja. On vaikea ymmärtää, miksi joku valittaa omasta valinnastaan, kun itse on ollut pakotettuna samaan, eikä ole saanut valittaa.
Mutta toki syitä seuraukselle on lähes yhtä monta kuin ihmisiäkin. Monta muutakin esimerkkiä tulee mieleen syiksi, mutta paras olisi, jos ne isoäidit kertoisivat itse niitä syvimpiä ajatuksiaan aiheesta.
Isovanhempani saivat vain yhden lapsen, josta on avoimesti puhuttu että kyseessä oli vahinko. Lapsen (minun toinen vanhempi) kasvatti hänen omat isovanhemmat. Sitten kun seuraava polvi syntyi (+minä), näistä ns. Hylkääjävanhemmista tuli meille lapsenlapsille luotettavat isovanhemmat, joiden luona yövyimme monta kertaa vuodessa. Onkin ristiriitaista kuulla nyt, kuinka he ovat hylänneet oman ainokaisensa tämän ollessa lapsi, mutta isovanhemmuuden roolin ovat omaksuneet paremmin kuin hyvin.
Tämä sama juupas, eipäs keskustelu täällä aina silloin tällöin. Toisia kiinnostaa, toisia ei. Ei kai siinä sen kummempaa taikaa ole.
Huoh kirjoitti:
Olen 70-luvun lapsi ja minua on hoitanut todella paljon isovanhemmat. Toiset asuivat samassa talossa ja toisten luokse lähetettiin heti kesälomalla. Ja omat vanhempani todella helpolla päässeitä ja eivät ollenkaan ole ymmärtäneet mitä lasten kanssa vaaditaan. He esimerkiksi lähtivät Espanjaan lomalle kun olin alle 3kk. Me ei saatu mennä koskaan oikeastaan minnekään, esim elokuviin ja esim yksi konserttikin jäi näkemättä(maksetut liput) kun vaativat että lapset pitää hakea kesken unien kello 3 yöllä kotiin joten ei menty. Ja omat vanhempani ravasivat baareissa ollessani lapsi, mutta eivät sitä viitsi muistaa, no välillä olin itsekin mukana.
Huoh jatkaa.
Mun isä oli ainut jota kiinnosti jotenkin lapset, kyseli asioista, soitteli mulle. Mun äiti sitten taas vihaa meitä kaikkia, myös lastenlapsia, ei soittele, mutta KITISEE kun sille ei soiteta (vastavuoroisuus?). Ja kitisee siitäkin että meidän pitää osata lukea ajatuksia siitä, että tarviiko jotain apua. Kun sitä ei osaa pyytää. Itse teen pitkiä työpäiviä, ja lapsien asiat vie energiaa illalla, esim matikka ollut vaikeaa ja lukeminen yhden kanssa, niin pahimmillaan 2,.5h illassa menee läksyihin. MIehen vanhemmat on kuolleet ajat sitten. Mun kaikki isovanhemmat kerkesi kuolla ennen kun olivat "taakkoja" kelleen.
Molempien isovanhempien kanssa tuli lapsena vietettyä paljon aikaa, puuhailtua ja oltua hoidossa. Niinpä tämä side ja lämpimät välit heidän kanssaan kesti heidän kuolemaansa asti. Kyläiltiin, soiteltiin ja autettiin kun olivat vanhoja ja sairastuivat.
Puolison vanhemmat taas ovat välittäneet vaan itsestään ja omatkin lapset olivat vaan heidän passaustaan varten ja lapsenlapsista ei kiinnostuttu ollenkaan. Nyt lapset lähinnä riitelee kun kukaan ei haluaisi heillä käydä ja käydä heitä auttamassa.
Vierailija kirjoitti:
Ei vastaa omaa kokemustani. Omat isovanhemmat asuivat kaukana joten nähtiin vaan pari kertaa vuodessa, omat ja miehen vanhemmat asuvat lähellä ja osallistuvat kyllä eri tavoin. Määrä ja tapa vaihdelleet vuosien varrella.
Meillä 1920-30- luvuilla syntyneet isovanhemmat osallistuivat eri tavoin 1990-luvulla syntyneiden lastenlasten elämään valtaosin omasta pyynnöstä, varsinkin sen jälkeen, kun muutimme heitä lähemmäs asumaan. Varsinaista hoitoapua pyysimme melko harvoin. Eli ei voi yleistää.
Vierailija kirjoitti:
Tälläiset isovanhemmat viettää ne vanhuuspäivät sitten yksin eikä ole ketään joka auttaisi tai kyläilisi. Sitten itketään ja valitetaan. Nähty juttu.
Meillä lasten toinen isoäiti oli paljon lasten kanssa, mutta loppuvaiheessa karkoitti kaikki läheiset ympäriltään kehumalla aina niitä lapsiaan ja lasten lapsiaan, jotka eivät koskaan käyneet. Kun lapset olivat sen verran isoja, että tajusivat asian, he lakkasivat käymästä eikä heitä pakotettu siihen.
Minun äitini on myös sanonut saman lausahduksen, että omat on hoidettu jo ja minä saan hoitaa omani. Lasteni isä on etelä-amerikkalainen ja hänen vanhemmat lensi suomeen viettämään varta vasten aikaa vauvojen kanssa kun syntyivät ja tulevat joka vuosi tänne puoleksi vuodeksi, ja sillon ovat joka ikinen päivä meidän luona. Kun eivät ole suomessa, he soittavat videopuheluita ja jatkuvasti pyytää kuvia ja videoita lähetettäväksi. Ovat kiinnostuneita kaikesta, ihan potta-asioista ruokailuihin ja mikä on päivän lempilelu.
Äitini kokee sen raskaaksi jos kysyn voisiko olla kahden lapsen kanssa 2h ajan että pääsen lääkäriin. Todella suuri kulttuuriero. Olen niin onnellinen miehen puoleisesta suvusta koska siellä tunnen itseni osaksi isoa perhettä, joita kiinnostaa minun ja lapseni asiat. Ja en tarkoita sitä niin että kaikkien pitäisi pyöriä lasteni ympärillä, mutta arvostan suunnattomasti tätä tyyliä pitää perheestä huolta, koska siinä jokainen tuntee itsensä tärkeäksi, vauvasta vaariin. Isovanhemmat suorastaan hykertelevät onnesta kun kerron että lapset ovat kyselleet heidän perään ja ovat oppineet sanomaan vaikka omena espanjaksi, koska isoäiti antoi sillon kerran omenaa.
Kaikki isovanhemmat satojen kilometrien päässä eri puolilla suomea, joten ei ole heistä apuja arjessa. En kyllä niin odottanutkaan. Omasta lapsuudesta sen verran, että asuin toisten isovanhempien kanssa samassa pihapiirissä, joten luonnollisesti olin heidän kanssaan enemmän tekemisissä. Silti toiset, satojen kilometrien päässä asuvat isovanhemmat olivat läheisempiä. Että ei se osallistuvuus arjessa takaa sitä, että lapsenlapset tulevat sairaalaan katsomaan tai auttamaan.
Vierailija kirjoitti:
Meillä naiset ovat ja ovat olleet työelämässä, siihen päälle vielä huushollista huolehtiminen sekä lasten kasvatus ja hyvinvointi. Teollistuminen ja kaupunkeihin muutto maalta erotti isovanhemmat ja apujoukot satojen kilometrien päähän. Ei ihme jos vähän väsyttää ja olisi kiva elää itsekin, nyt kun lapset saatu koulutettua ja omilleen.
Juuri näin. Alikehittyneet kulttuurit ovat erikseen, jossa kaikki asuvat enemmän tai vähemmän saman katon alla.
Suomalaiset ovat tunnekylmää ja traumatisoitunutta kansaa, ei tietysti kaikki, mutta länsisuomalainen keskiluokka ja sitä alemmat kylläkin. Suomenruotsalaiset ovat erilaisia, samoin karjalaiset, mutta eri tavalla. Mutta joku pohjanmaalainen tai kainuulainen suomalainen kulttuuri on todella myrkyllistä. Toki siihen on syynsä historiassa, sodat, puutteet ja kaikenlainen kylmyys, mutta nyt tänne kirjoittelevat ovat ensimmäinen sukupolvi, joka osaa kaivata jo vähän enemmän nimenomaan tunnetasolla.
Kyllähän sitä muistelee lämmöllä kun molempien isovanhempien kanssa tuli vietettyä paljon aikaa lapsena ja nuorena kun samassa kaupungissa asuttiin. Muutin toiseen kaupunkiin mutta silti vierailtiin ja soiteltiin usein. Nämä on parhaita muistoja kun aika heistä jätti. Kun sairastivat ja vanhoiksi tulivat niin autettiin kaikessa missä voitiin.
Minusta isovanhemmat, jotka eivät ole kiinnostuneita hoitamaan lapsenlapsiaan, eivät aidosti rakasta näitä. Eivätkä myöskään omia lapsiaan. Rakkauteen kuuluu auttamishalu ja se, että haluaa sisällyttää omien lastensa lapset mukaan elämäänsä. Se tulee ikään kuin automaattisesti.
Itse en ole erityisen lapsirakas, mutta kun veljeni sai lapsia, aloin rakastaa heitä ja olen ollut alusta asti mukana heidän hoitamisessaan ja kasvatuksessaan. Kun veli ja hänen vaimonsa ovat soittaneet minulle ja kysyneet, voisinko ottaa lapset yökylään heidän viikonloppureissunsa ajaksi, ei ole ikinä tullut mieleenkään vastata "Ei, koska ei kiinnosta. Eihän ne mun lapsiani ole."
Me oltiin kaikkien serkkujen (6 kpl) kanssa aina isovanhemmilla lomilla, pikkujouluissa yms. Puuhattiin paljon porukalla. Nämä muistot lämmittää ja kun vanhuuden päivillään tarvitsivat apua ei auttajista ja kyläilijöistä ollut pulaa.
Minunkin äitini on joskus tämän lausahduksen tokaissut. Samapa tuo minulle, en hänen apuaan ole koskaan halunnutkaan, mutta en voi ymmärtää tätä ajatusmaailmaa.
Minulle lapset ovat kaikken tärkeimpiä, ja haluan mahdollistaa heille tasapainoisen arjen myös aikuisiällä enkä malta odottaa, josko sitä joskus saisi lapsenlapsia: ehdottomasti haluan olla heidän elämässään mukana!
AP saa vastauksen kysymykseensä sitten, kun hänen jälkikasvunsa saa omia lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en välttämättä jaksaisi, jos mummo soittelisi joka päivä. Minusta perhe on lopulta tehty itselle enkä kaipaa niin kauheasti apuakaan. Tosin tähän syynä vähän sekin, että lasten mummo ei muusta innokkuudesta huolimatta ole kovin kiinnostunut vanhempien kasvatustyylistä ja säännöistä vaan hänen mielestään hän voi hoitaa itse parhaaksi katsomallaan tyylillä. Tämä on viilentänyt välejä, kun puhuminen ei ole asiaan auttanut.
Mielestäni isovanhemmille kannattaa antaa vapaus rakentaa oma suhde lapsenlapsiinsa omalla tyylillään, vaikka se pitäisi sisällään enemmän herkkuja tms. Nyt jo teini-ikäisten lasten vanhempana muistelen häpeillen pikkulapsiajan vahtimistani kasvatuksen "johdonmukaisuuden" nimissä. Onneksi välit isovanhempiin säilyivät hyvinä, ja sain antaa viisaan ja rakastavan mummon hoitaa omaa tärkeää tehtäväänsä.
Sitä on nuorena niin ehdoton vielä. Itsekkin lapsensa jo aikuiseksi kasvattanut
Niin, minäkin "nuorena" 35-vuotiaana äitinä vaadin, että minun 9 kk ikäistä esikoista EI enää koskaan kuljeteta papan sylissä autossa, "mutta kun on kiva pitää sylissä, ennemmin kuin laittaa turvaistuimeen." Ja kyllä, joissakin asioissa olen ehdoton, esim. siinä että hoitaja noudattaa Suomen lakia. Toinen on se, että samaa lusikkaa ei käytetä ja vauvan tuttia ei kasteta hunajaan, että vauva oppisi sitä käyttämään. Mummolla oli siis kamala tuska, koska lapsemme eivät ole oppineet tuttiin.
Nyt alkoi kiinnostamaan miksi kommentti on saanut alapeukkuja?
Eikö suomen kaki ole noudattamista varten tehty? Turvaistuimen on tarkoitus suojata autossa matkustavaa lasta? Hunaja-purkissa lukee"ei alle 1-vuotiaille" ja karies tarttuu esim. ruokailuvälineiden kautta ja aiheuttaa terveydellisiä ongelmia.Turvaistuimesta "kaki" säätää mutta hunajien ja karieksen olisit voinut jättää pois.
Liioittelu vie aina tehot kitinältä.
Sinulla on siis aikuistuminen kesken ja käyt yhä murrosikää läpi.
Tuollaisen ilmiselvän typon korostaminen se vasta lapsellista on.
Totta, että hunajasta tai karieksesta ei ole lakia olemassa, mutta terveyteen liittyvissä asioissa voi käyttää omaakin järkeä. Kaiken ei tarvitse perheessä olla sallittua, mitä laki ei erikseen kiellä. Vanhemmalla todellakin on oikeus sanoa, että aikuisen suussa käynyttä lusikkaa ei lapsen suuhun laiteta. Enemmän ihmetyttää miksi kellään olisi niin kovaa tarvetta tartuttaa sitä kariesta pikkulapseen ettei tuollaista pyyntöä voi noudattaa? Miksi se on niin vaikea hyväksyä, mummon/papan egoko sitä vaatii että se lusikka täytyy jakaa vaikka pyydetään että ei?
Ei voi muuta kuin olla kiitollinen omista vanhemmistani, joilla ei ole mitään ongelmia kunnioittaa rajojani. Ja se tietysti toimii molempiin suuntiin, saa osallistua mutta ei ole pakko, en ole heiltä mitään vaatimassa.
-eri kirjoittaja täältä sivusta
Ymmärrän että mummi tai ukki ei missään vaiheessa halua ottaa täysvastuuta lapsesta tai toimia lapsenvahtina joka viikonloppu. Mutta aika erikoisena ja epätyypillisenä pidän että isovanhemmat ei halua viettää aikaa lastenlasten kanssa, yleensä nimenomaan haaveilevat siitä. Tuntuu että silloin ei itse ole oikeasti edes halunnut omia lapsia tai nauttinut vanhemmuudesta? On vain "hoidettu pois alta" lastenhankinta ja halutaan sen jälkeen olla rauhassa.
Ihan vain sivusta kommentoin, mutta omaa aikaa suositellaan ottamaan ihan säännöllisesti ja neuvolatkin jo kannustaa vanhempia tekemään muutakin, kuin olemaan vanhempia. Eli mitään kummallista tuossa ei ole.
Sen sijaan on kyllä totta, että kenellään muulla ei ole velvollisuutta hoitaa toisten lapsia.
Sinänsä taas harmi, jos tuo nähdään siitä näkökulmasta, jotenkin hämmästyttää välillä kuulla isovanhemmista jotka eivät juuri koskaan tapaa lapsenlapsiaan. Eivätkö he halua tutustua? Osa kuitenkin olettaa kunnon mentyä huonommaksi saavansa apua, mutta kynnys auttamiseen voi olla suuri, jos sidettä ei ole koskaan muodostunut..