Miksi yksinäiset ihmiset eivät löydä kavereita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Moikka. Ku ollaan tässä pari kertaa niitä näitä juteltu ja vaikutat musta kivalta tyypiltä ni kiinnostasko sua joskus tehä yhes jotain tai iha vaa olla jutellen lisää ihan ajan kans?"

************

"Emmä. Ei mul oo aikaa."

Miksei vaan voi jutella ihan ilman noita alkulätinöitä? Ne saa asian kuulostamaan siltä, että velvoitetaan johonkin. Tosiaankaan parin juttelu kerran jälkeen ei kannata ryhtyä jotain muita tekemisiä ehdottelemaan. Varsinkaan jos ei ole mitään yhteistä mielenkiinnon kohdetta.

Alkulätinöitä!? Suomessa löytyy kyllä niin paljon halveksumista esiintuovia sanoja small talkille ja ihan vaan puhumiselle.

Toisille mikään ei ole hyvä. Uskotteko ihan oikeasti, että on olemassa joku tapa puhua ja sano juuri ne oikeat sanat, joilla näitä herkkiä ei jotenkin tulisi kohdeltua puheella väärin? Aina on liian paljon, liian kauan, liian vääristä aiheista, liian kovaäänisesti ja liian ehdottelevaa ja liian velvoittavaa ja ties mitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Moikka. Ku ollaan tässä pari kertaa niitä näitä juteltu ja vaikutat musta kivalta tyypiltä ni kiinnostasko sua joskus tehä yhes jotain tai iha vaa olla jutellen lisää ihan ajan kans?"

************

"Emmä. Ei mul oo aikaa."

Miksei vaan voi jutella ihan ilman noita alkulätinöitä? Ne saa asian kuulostamaan siltä, että velvoitetaan johonkin. Tosiaankaan parin juttelu kerran jälkeen ei kannata ryhtyä jotain muita tekemisiä ehdottelemaan. Varsinkaan jos ei ole mitään yhteistä mielenkiinnon kohdetta.

Alkulätinöitä!? Suomessa löytyy kyllä niin paljon halveksumista esiintuovia sanoja small talkille ja ihan vaan puhumiselle.

Toisille mikään ei ole hyvä. Uskotteko ihan oikeasti, että on olemassa joku tapa puhua ja sano juuri ne oikeat sanat, joilla näitä herkkiä ei jotenkin tulisi kohdeltua puheella väärin? Aina on liian paljon, liian kauan, liian vääristä aiheista, liian kovaäänisesti ja liian ehdottelevaa ja liian velvoittavaa ja ties mitä.

Ihmiset ovat erilaisia ja sen vuoksi tutustumistavatkin erilaisia. Ei ole mitään yhtä kaikille sopivaa tapaa. 

K a n s a n e d u s t a j a t leimaavat tietyt ihmisryhmät syntisiksi ja häpeällisiksi. Sitten näitä ihmisryhmiä syrjitään ja nämä masentuvat ja syrjäytyvät ja taas on yhteiskunnalla uusia elätettäviä.  Tähänköhän nämä kan saned usta jat pyrkivät?

Aikoinaan oli ”kavereita” jotka vaan käytti hyväksi ja jouduin ongelmiin. Jäi huono itsetunto ja kelpaamaton olo, koska aikaisemmin olin kelvannut vain silloin, kun musta hyödyttiin jotain. On mulla pari ystävää, mutta en uskalla tutustua uusiin ihmisiin kovin läheisesti. En jotenkin vaan osaa tulla läheiseksi jonkun kanssa. Ajattelen että en halua olla riesaksi kenellekään.

Olen vuosien saatossa tavannut parikin ihmistä, jotka ovat kertoneet yksinäisyydestään. Molemmat ovat syyttäneet siitä muita, mikä tuntui joiltakin osin vähän kohtuuttomalta. Sain sellaisen käsityksen, että heidän mielestään enemmän ekstroverttien ihmisten kuuluisi huolehtia introverttien vetämisestä ja pysyttämisestä muiden mukana. He eivät itse tuntuneet oivaltavan sitä, että jos heidän käytöksensä esim. työyhteisössä on torjuvaa ja välinpitämättömältä vaikuttavaa, sillä väkisinkin on seurauksia jatkossa. Sinänsä surullista, koska molemmat tapaukset olivat ihan mukavia, kun heistä jaksoi vain kaivaa ja houkutella ulos sen todellisen minänsä.

K a n s a n e d u s t a j a t leimaavat tietyt ihmisryhmät syntisiksi ja häpeällisiksi. Sitten näitä ihmisryhmiä syrjitään ja nämä masentuvat ja syrjäytyvät ja taas on yhteiskunnalla uusia elätettäviä.  Tähänköhän nämä kan saned usta jat pyrkivät?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska Suomessa ajatellaan, että vieraan ihmisen kanssa puhuminen "häiritsee ihmisen tekemistä", "on epänormaalia yrittää tutustua vieraisiin ihmisiin" monien muiden syiden lisäksi. Meillä sosiaalista käymättömyyttä pidetään normaalina ja yksin pärjäämistä arvostetaan suuresti.

Ei tarvitse kuin lukaista tuo miksi sukulaisiin ei pidettä yhteyttä-ketju, vastaukset kertovat jotain. Tässä maassa ei oikein arvosteta ystävyyttä ja suhteita(paitsi parisuhdetta) samalla tavalla kuin muissa maissa. Tuntuu että uusiin ihmisiin tutustuminen on porukalle jotain vastenmielistä, kaikki uudet kontaktit pidetään kevyenä, pystytään niissä jo olemassa olevissa pienissä piireissä. Suomessa on todella paljon yksinäisiä, ilman ystävää olevia ihmisiä, kyllähän siihen on joku muu syy kuin "arkuus" 

Minä taas ajattelen, että Suomessa otetaan ystävyys vakavasti ja katsotaan, että ystävystyessään tietyllä tapaa sitoudutaan ystävyyteen ja tavallaan velvoittaa tiettyihin asioihin. Tästä syystä monilla on hyvin rajattu ystäväpiiri, koska koetaan ettei aikaa riitä useammille. Muualla ystävyys on kevyempää ja ohimenevämpää ja sen ei ajatella velvoittava mihinkään.

Minä taas ajattelen ettei muualla ystävyyttä oteta yhtään sen vähemmän vakavammin kuin muualla, mutta Suomessa sellainen satunnainen ystävänä toimiminen on lähes olematonta. Siinä missä muualla voidaan kohdella lähes kaikkia ihmisiä ystävyydellä ja ystävinä, Suomessa se käytös rajoittuu muutamaan ihmiseen.

Muille ei tarvitse tai edes haluta vastata. Ei puhelimeen, ei viesteihin, jopa jossain tilaisuudessa voidaan olla muita kohtaan kuin he olisivat lähes vihollisia. Ja ne muut ovat siis ihan tuttuja ihmisiä. Sukulaisia, työkavereita ja muita tuttuja.

Tätä sitten jopa kehutaan. Kuinka hienoa on kun on vain kaksi ihmistä, joiden puheluihin vastaa ja jonka seuraa sietää. Kuinka oma elämä on niin kiireistä, ettei viitsi tuhlata sitä omaa upeaa elämäänsä juttelemalla kuin vain niiden ” aitojen, vähän parempien, ystävien kanssa”. Kuinka hienoa on kun tulee toimeen vain harvojen kanssa. Kuinka upeaa on kun on introvertti ja haluaa olla melkein yksin, eikä mikään idioottiekstrovertti, joka on aina ”kälättämässä” turhia.

Kuinka 1 ystävä on parempi, kuin 20 ystävää.

Niinkuin nämä yhden ystävän ihmiset olisivat jotenkin aidompia, parempia ystäviä, koska muka se kerran kuussa tunnin sen yhden kanssa jutteleminen on jotenkin syvempää ja hienompaa keskustelua, kuin joku joka juttelee tunnin joka päivä eri ihmisten kanssa kerran kuussa.

Suomen ystävyydessä ei sitouduta yhtään mihinkään. Jokainen on täällä vapaa kuin lintu lähtemään ystävyyssuhteista ja niin myös tehdään. Sovitaan, että mennään yhdessä ja seuraavaksi luet Facebookista, kuinka ystäväsi kyllä meni, mutta sinut jätettiin kotiin. Koska sinä nyt vaan et mahtunut mukaan.

Ystäviä katsos kun Suomessa voi todellakin olla ”liikaa”. Kaikki eivät Suomessa todellakaan mahdu mukaan. Eivät edes kaikki joita muka pidetään ystävinä.

Joten on ihan turhaa ylläpitää myyttiä jostain paremman tason ystävyydestä Suomessa. Sitä ei ole. Monessa muussa maassa se on laajempaa, aidompaa ja monipuolisempaa ja jokapäiväisempää. Kerran kolmessa kuussa kahvikupin edessä jossain kahvilassa näkeminen ei ole mitään suurta ystävyyttä, vaan lähinnä vitsi. Ei, vaikka toinen siellä selittäisi sille toiselle, kuinka terapiassa olo on auttanut ahdistukseen tai kuinka lasten harrastukset veivät mehut täysin. Muualla et tarvitse terapeuttia, koska ystävät kuuntelevat sinua ja lasten harrastukset eivät vie mehuja, koska ystävinä vuorottelette niiden lasten viemisessä sinne harrastuksiin.

Nyky Suomessa ystävyys on sitä, että kun pyydät vaikka apua, sinulle vastataan, jos siis edes vastataan, ettei ehditä kun pitää oman perheen kanssa mennä mökille tai ehdotetaan, että palkkaa siihen joku.

Monen kannattaisi herätä todellisuuteen, eikä elää siellä 50- luvun ystävyysharhoissa.

Tämä pitää paikkansa. Erilaisia palveluita on olemassa paljon ja sen vuoksi ystäviä ja kavereita ei tarvita antamaan apua. Toista oli 50-luvulla, kun omakotitalotkin rakennettiin talkootyönä. 

Monessa muussa maassa ei vaan ole niin, että maksetaan muille kun perheen, suvun ja ystävien kesken voidaan auttaa vuorottain toisia ilmaiseksi. Suomessa on menty siihen, että jokainen pärjätköön itse ja apua ei kuulu pyytää, eikä sitä haluta antaa tai sitä väärinkäytetään tai se jää yksipuoliseksi.

Oikeasti molemminpuolinen auttaminen vahvistaa ystävyyssuhteita. Tiedetään, että toinen hädänkin hetkellä on siellä ja häntä kiinnostaa. Mutta se ei tarkoita sitä mitä Suomessa harrastetaan, että toiset ”ystävät” kelpaavat vain hädän hetkellä, mutta kun pitäisi kutsua illanviettoon tai juhliin, niin silloin ei seura enää kelpaa.

Toinen Suomessa vallitseva ilmiö on tämä ”ei kiinnosta”. Mikään muihin liittyvä ei kiinnosta. Haluttaisiin ehkä vielä jutella maailman menosta, mutta auta armias jos joku haluaisi puhua itsestään, perheestään, puolisostaan tai lapsistaan. Se on monelle varmaan pahin synti mitä voi keskutelun aiheen valintaan tulla.

Suomessa mennään vähitellen tosiaan siihen, että ainoita joita tapaat ja joille puhut ovat nämä palveluntarjoajat. Niinkuin monella vanhuksella on. Maksullinen kodinhoitaja paikkaa sitä ystävää, niin kauan kun rahat riittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska Suomessa ajatellaan, että vieraan ihmisen kanssa puhuminen "häiritsee ihmisen tekemistä", "on epänormaalia yrittää tutustua vieraisiin ihmisiin" monien muiden syiden lisäksi. Meillä sosiaalista käymättömyyttä pidetään normaalina ja yksin pärjäämistä arvostetaan suuresti.

Ei tarvitse kuin lukaista tuo miksi sukulaisiin ei pidettä yhteyttä-ketju, vastaukset kertovat jotain. Tässä maassa ei oikein arvosteta ystävyyttä ja suhteita(paitsi parisuhdetta) samalla tavalla kuin muissa maissa. Tuntuu että uusiin ihmisiin tutustuminen on porukalle jotain vastenmielistä, kaikki uudet kontaktit pidetään kevyenä, pystytään niissä jo olemassa olevissa pienissä piireissä. Suomessa on todella paljon yksinäisiä, ilman ystävää olevia ihmisiä, kyllähän siihen on joku muu syy kuin "arkuus" 

Minä taas ajattelen, että Suomessa otetaan ystävyys vakavasti ja katsotaan, että ystävystyessään tietyllä tapaa sitoudutaan ystävyyteen ja tavallaan velvoittaa tiettyihin asioihin. Tästä syystä monilla on hyvin rajattu ystäväpiiri, koska koetaan ettei aikaa riitä useammille. Muualla ystävyys on kevyempää ja ohimenevämpää ja sen ei ajatella velvoittava mihinkään.

Minä taas ajattelen ettei muualla ystävyyttä oteta yhtään sen vähemmän vakavammin kuin muualla, mutta Suomessa sellainen satunnainen ystävänä toimiminen on lähes olematonta. Siinä missä muualla voidaan kohdella lähes kaikkia ihmisiä ystävyydellä ja ystävinä, Suomessa se käytös rajoittuu muutamaan ihmiseen.

Muille ei tarvitse tai edes haluta vastata. Ei puhelimeen, ei viesteihin, jopa jossain tilaisuudessa voidaan olla muita kohtaan kuin he olisivat lähes vihollisia. Ja ne muut ovat siis ihan tuttuja ihmisiä. Sukulaisia, työkavereita ja muita tuttuja.

Tätä sitten jopa kehutaan. Kuinka hienoa on kun on vain kaksi ihmistä, joiden puheluihin vastaa ja jonka seuraa sietää. Kuinka oma elämä on niin kiireistä, ettei viitsi tuhlata sitä omaa upeaa elämäänsä juttelemalla kuin vain niiden ” aitojen, vähän parempien, ystävien kanssa”. Kuinka hienoa on kun tulee toimeen vain harvojen kanssa. Kuinka upeaa on kun on introvertti ja haluaa olla melkein yksin, eikä mikään idioottiekstrovertti, joka on aina ”kälättämässä” turhia.

Kuinka 1 ystävä on parempi, kuin 20 ystävää.

Niinkuin nämä yhden ystävän ihmiset olisivat jotenkin aidompia, parempia ystäviä, koska muka se kerran kuussa tunnin sen yhden kanssa jutteleminen on jotenkin syvempää ja hienompaa keskustelua, kuin joku joka juttelee tunnin joka päivä eri ihmisten kanssa kerran kuussa.

Suomen ystävyydessä ei sitouduta yhtään mihinkään. Jokainen on täällä vapaa kuin lintu lähtemään ystävyyssuhteista ja niin myös tehdään. Sovitaan, että mennään yhdessä ja seuraavaksi luet Facebookista, kuinka ystäväsi kyllä meni, mutta sinut jätettiin kotiin. Koska sinä nyt vaan et mahtunut mukaan.

Ystäviä katsos kun Suomessa voi todellakin olla ”liikaa”. Kaikki eivät Suomessa todellakaan mahdu mukaan. Eivät edes kaikki joita muka pidetään ystävinä.

Joten on ihan turhaa ylläpitää myyttiä jostain paremman tason ystävyydestä Suomessa. Sitä ei ole. Monessa muussa maassa se on laajempaa, aidompaa ja monipuolisempaa ja jokapäiväisempää. Kerran kolmessa kuussa kahvikupin edessä jossain kahvilassa näkeminen ei ole mitään suurta ystävyyttä, vaan lähinnä vitsi. Ei, vaikka toinen siellä selittäisi sille toiselle, kuinka terapiassa olo on auttanut ahdistukseen tai kuinka lasten harrastukset veivät mehut täysin. Muualla et tarvitse terapeuttia, koska ystävät kuuntelevat sinua ja lasten harrastukset eivät vie mehuja, koska ystävinä vuorottelette niiden lasten viemisessä sinne harrastuksiin.

Nyky Suomessa ystävyys on sitä, että kun pyydät vaikka apua, sinulle vastataan, jos siis edes vastataan, ettei ehditä kun pitää oman perheen kanssa mennä mökille tai ehdotetaan, että palkkaa siihen joku.

Monen kannattaisi herätä todellisuuteen, eikä elää siellä 50- luvun ystävyysharhoissa.

Tämä pitää paikkansa. Erilaisia palveluita on olemassa paljon ja sen vuoksi ystäviä ja kavereita ei tarvita antamaan apua. Toista oli 50-luvulla, kun omakotitalotkin rakennettiin talkootyönä. 

Monessa muussa maassa ei vaan ole niin, että maksetaan muille kun perheen, suvun ja ystävien kesken voidaan auttaa vuorottain toisia ilmaiseksi. Suomessa on menty siihen, että jokainen pärjätköön itse ja apua ei kuulu pyytää, eikä sitä haluta antaa tai sitä väärinkäytetään tai se jää yksipuoliseksi.

Oikeasti molemminpuolinen auttaminen vahvistaa ystävyyssuhteita. Tiedetään, että toinen hädänkin hetkellä on siellä ja häntä kiinnostaa. Mutta se ei tarkoita sitä mitä Suomessa harrastetaan, että toiset ”ystävät” kelpaavat vain hädän hetkellä, mutta kun pitäisi kutsua illanviettoon tai juhliin, niin silloin ei seura enää kelpaa.

Toinen Suomessa vallitseva ilmiö on tämä ”ei kiinnosta”. Mikään muihin liittyvä ei kiinnosta. Haluttaisiin ehkä vielä jutella maailman menosta, mutta auta armias jos joku haluaisi puhua itsestään, perheestään, puolisostaan tai lapsistaan. Se on monelle varmaan pahin synti mitä voi keskutelun aiheen valintaan tulla.

Suomessa mennään vähitellen tosiaan siihen, että ainoita joita tapaat ja joille puhut ovat nämä palveluntarjoajat. Niinkuin monella vanhuksella on. Maksullinen kodinhoitaja paikkaa sitä ystävää, niin kauan kun rahat riittää.

Suomessa on ehkä ajateltu, että kun sekä yhteiskunta että yksityiset tarjoavat erilaisia palveluita, kukaan ei joudu kiitollisuudenvelkaan eikä myöskään joudu olemaan riippuvainen muista ihmisistä. Ei se takuulla aina niin auvoista ollut, että joutui olemaan vaikkapa anoppinsa edessä mielinkielin, koska oli riippuvainen anopin antamasta lastenhoitoavusta. Mutta ennen oli pakko, koska ei ollut esim subjektiivista päivähoito-oikeutta. Onnekkaita olivat ne, joilla oli hyvät välit anoppiinsa, mutta ei äheskään kaikilla ollut. 

Olet varmasti oikeassa, että molemmin puoleinen auttaminen vahvistaa ystävyyssuhdetta. Mutta entä, jos ystävyksistä toinen ei koskaan tarvitse toiselta mitään apua? Esim mulla on lähisuvusta niin hyvä tukiverkosto, että en mä ole koskaan tarvinnut ystäviltäni apua mihinkään. Olen kuitenkin välillä auttanut ystäviäni, jos se on noin muuten mulle sopinut. En kuitenkaan voi enkä edes halua olla mikään auttamisautomaatti. 

Sosiaalistentaitojen puute. Pelkotilat. Vääränlaiset käyttäytymismallit. Vääränlainen ulkonäkö. Kyynisyys. Aggressiivisuus. Ujous. Narsistisuus , Erilaisuus.... Miljoonia eri vaihtoehtoja.

Se on ikävää, ellei löydy kavereita, jos heitä kaipaa. Moni ei niin kaipaa. Ei vaan jaksa, ei oo aikaa, eikä kiinnostusta.