Miksi yksinäiset ihmiset eivät löydä kavereita?

Vierailija kirjoitti:

Itse löydän kyllä kaveriseuraa helposti, mutta kunnon ystäviä, jotka ovat samalla aaltopituudella on vaikea löytää. Toisaalta voin osittain syyttää itseäni, koska olen introvertti ja usein kotiinjääminen on kiinnostavampi vaihtoehto kuin ulos lähteminen.

Mä olen ekstrovertti ja sosiaalinen. En mä silti ystävysty jokaisen tapaamani ihmisen kanssa. Päinvastoin. Mun pitää tutustua toiseen ihmiseen varsin pitkään ennenkuin syntyy edes kaverisuhde. Ja vielä pidempään, jotta voisi syntyä ystävyyssuhde. Oma arvioini on, että kun tutustun 100:aan ihmiseen, heistä 5:n kanssa voi ajan myötä syntyä kaverisuhde ja näistä 5:stä yhden kanssa ystävyyssuhde. Tutustumishetkestä ensimmäiseen hetkeen, kun koen toisen ihmisen jo ystäväkseni, kuluu keskimäärin 3 vuotta. Kaveruus voi syntyä jo vuodessa. Olen ollut samassa työpaikassa jo 15 vuotta ja vaikka kaikki työkaverini ovatkin todella mukavia tyyppejä, vain yhdestä on vuosien varrella tullut myös ystäväni. 

Luonteeni vuoksi en tutustu muihin ihmisiin saadakseni heistä ystäviä tai edes kavereitakaan vaan siksi, että viihdyn aika hyvin muiden lajitovereiden seurassa. Hyvin harvoin olen törmännyt totaalisen vastenmieliseen ihmisyksilöön. Mun on helppo jutella vierustoverin kanssa lentokoneessa, vaikka tiedän oikein hyvin, että todennäköisesti koneen laskeuduttua en tapaa tätä ihmistä koskaan enää. Hyvin helppo jutella myös jonkun laitapuolenkulkijan kanssa bussipysäkillä bussia odotellessani. Tai jonkun vanhuksen, joka alkaa jutella mulle kaupan kassajonossa.

Monet sanovat, että aikuisiällä ystävystyminen on vaikeaa. Niin se onkin, jos olettaa ystävystymisen tapahtuvan yhtä nopeasti kuin lapsena tai teininä. Taaperona ystävyyteen riitti, että toisellakin oli ämpäri ja lapio hiekkalaatikolla. Teininä taas monesti riitti, että oli samalla luokalla ja/tai asui samassa talossa. Kohtaamisia syntyi riittävän usein. Aikuisena kohtaamisia syntyy harvemmin ja sen vuoksi kestää pidempään, että toista oppii tuntemaan. Oppii tietämään, onko riittävästi yhteisiä kiinnostuksen kohteita, onko molemmille sopiva määrä aikaa tavata tai viestiä, millainen elämäntilanne toisella on jne. 

Vierailija kirjoitti:

ei kiinnosta kirjoitti:

mistä tua ystävän kaipuu keskustelu kumpuaa. meitä on todella paljon joita ei ihmisten höpö höpö jutut kiinnosta melkein kaikissa tulee joitakin vaateitakin. minulle ainakin riittää  "moi kaunis ilma tänään hei" joudun töissä ihan tarpeeksi jauhamaan  paskaa

No tässä juuri on se ihmisten ero. Sinä et halua tutustua ja joku muu ehkä haluaisi. Siksi onkin kovin arpapeliä jos erehtyy puhumaan jollekin. Itse olen ainakin läksyni oppinut tässä.

Öö, mitä siinä menettää jos puhuu ihmiselle, jota ei kiinnosta? Itse olen ujo introvertti, mutta sen verran hyvin vain kasvatettu, että pystyn tilanteessa kuin tilanteessa toisille ihmisille juttelemaan aiheesta kuin aiheesta. Jos ei tule vastakaikua, ei se minua haittaa. Olen tehnyt osani. Ennemminkin on niin päin, että ihmiset haluaisi olla enemmänkin kanssani tekemisissä kuin itselläni on halua. Minulla on muutama läheinen ystävä ja perhe, enempää en kaipaa, mutta tuttavia ja kavereita kyllä elämääni mahtuu.

Yksinäinen haluaa hauskan ystävän, mutta ns. hyvällä tyypillä on jo ystävänsä ja kalenteri täynnä. Tekee sen myös selväksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minussa on jonkinlainen tarttumaton pinnoite, jonka vuoksi kavereita vain ei löydy. Minut voi panna vaikka minkälaisen joukon ja puuhan keskelle, ja minä olen edelleen se, joka lähtee suoraan kotiin eikä kahville muiden kanssa. Minut unohdetaan helposti, jos nyt alun perin edes huomataan.

Olen tehnyt kolmisenkymmentä vuotta töitä, joissa muiden aikuisten kanssa puhuminen sekä kahden kesken että ryhmissä on pääasiana. Minusta pidetään ja minua pidetään hyvin lämpimänä ja huumorintajuisena tyyppinä, eikä kenellekään varmasti tule mieleen, että tuossapa täysin kaveriton ihminen. Töissähän ei kavereita olla hankkimassa, mutta luulisi toisaalta, että edes pari jonkinlaista tuttavuutta olisi syntynyt matkan varrella. Mutta ei.

Voin keksiä monia osasyitä sille, miksi kavereita ei löydy, mutta pääsyy on se, että olen vain niin epäkiinnostava ihminen, eikä minun seurastani koidu kenellekään mitään lisäarvoa. Olen siis tylsä. Tylsästä ei saa kiinnostavaa edes väkisin, joten tähän yksinäisyyteen on pitänyt vain tottua.

Yleensä ryhmiin pääsee mukaan sillä, että on ihmisistä ja heidän jutuistaan kiinnostunut. Se kiinnostus riittää ,ei tarvitse mikään stand up koomikko olla.

Sinäkö siis väität, että minä en ole kiinnostunut ihmisistä ja heidän jutuistaan?

Ilmeisesti et ainakaan niin paljoa, että toiset sen huomaisivat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ei kiinnosta kirjoitti:

mistä tua ystävän kaipuu keskustelu kumpuaa. meitä on todella paljon joita ei ihmisten höpö höpö jutut kiinnosta melkein kaikissa tulee joitakin vaateitakin. minulle ainakin riittää  "moi kaunis ilma tänään hei" joudun töissä ihan tarpeeksi jauhamaan  paskaa

No tässä juuri on se ihmisten ero. Sinä et halua tutustua ja joku muu ehkä haluaisi. Siksi onkin kovin arpapeliä jos erehtyy puhumaan jollekin. Itse olen ainakin läksyni oppinut tässä.

Öö, mitä siinä menettää jos puhuu ihmiselle, jota ei kiinnosta? Itse olen ujo introvertti, mutta sen verran hyvin vain kasvatettu, että pystyn tilanteessa kuin tilanteessa toisille ihmisille juttelemaan aiheesta kuin aiheesta. Jos ei tule vastakaikua, ei se minua haittaa. Olen tehnyt osani. Ennemminkin on niin päin, että ihmiset haluaisi olla enemmänkin kanssani tekemisissä kuin itselläni on halua. Minulla on muutama läheinen ystävä ja perhe, enempää en kaipaa, mutta tuttavia ja kavereita kyllä elämääni mahtuu.

Mä olen puhelias ja juttelen mielelläni kenen kanssa tahansa hetken. Joillain ihmisillä vaan käsittämätön tapa tehdä selväksi, että häntä ei kuulkaas kiinnosta ja että hänellä on parempaa seuraa luvassa. Mammakerhot ym on pahimmat paikat tässä. Ei siinä menetä mitään mutta en kaipaa tuollaista töykeyttä päiviini.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ei kiinnosta kirjoitti:

mistä tua ystävän kaipuu keskustelu kumpuaa. meitä on todella paljon joita ei ihmisten höpö höpö jutut kiinnosta melkein kaikissa tulee joitakin vaateitakin. minulle ainakin riittää  "moi kaunis ilma tänään hei" joudun töissä ihan tarpeeksi jauhamaan  paskaa

No tässä juuri on se ihmisten ero. Sinä et halua tutustua ja joku muu ehkä haluaisi. Siksi onkin kovin arpapeliä jos erehtyy puhumaan jollekin. Itse olen ainakin läksyni oppinut tässä.

Öö, mitä siinä menettää jos puhuu ihmiselle, jota ei kiinnosta? Itse olen ujo introvertti, mutta sen verran hyvin vain kasvatettu, että pystyn tilanteessa kuin tilanteessa toisille ihmisille juttelemaan aiheesta kuin aiheesta. Jos ei tule vastakaikua, ei se minua haittaa. Olen tehnyt osani. Ennemminkin on niin päin, että ihmiset haluaisi olla enemmänkin kanssani tekemisissä kuin itselläni on halua. Minulla on muutama läheinen ystävä ja perhe, enempää en kaipaa, mutta tuttavia ja kavereita kyllä elämääni mahtuu.

Mä olen puhelias ja juttelen mielelläni kenen kanssa tahansa hetken. Joillain ihmisillä vaan käsittämätön tapa tehdä selväksi, että häntä ei kuulkaas kiinnosta ja että hänellä on parempaa seuraa luvassa. Mammakerhot ym on pahimmat paikat tässä. Ei siinä menetä mitään mutta en kaipaa tuollaista töykeyttä päiviini.

Mitä mua taas tuo jurotus lähinnä huvittaa. En ota sitä henkilökohtaisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ei kiinnosta kirjoitti:

mistä tua ystävän kaipuu keskustelu kumpuaa. meitä on todella paljon joita ei ihmisten höpö höpö jutut kiinnosta melkein kaikissa tulee joitakin vaateitakin. minulle ainakin riittää  "moi kaunis ilma tänään hei" joudun töissä ihan tarpeeksi jauhamaan  paskaa

No tässä juuri on se ihmisten ero. Sinä et halua tutustua ja joku muu ehkä haluaisi. Siksi onkin kovin arpapeliä jos erehtyy puhumaan jollekin. Itse olen ainakin läksyni oppinut tässä.

Öö, mitä siinä menettää jos puhuu ihmiselle, jota ei kiinnosta? Itse olen ujo introvertti, mutta sen verran hyvin vain kasvatettu, että pystyn tilanteessa kuin tilanteessa toisille ihmisille juttelemaan aiheesta kuin aiheesta. Jos ei tule vastakaikua, ei se minua haittaa. Olen tehnyt osani. Ennemminkin on niin päin, että ihmiset haluaisi olla enemmänkin kanssani tekemisissä kuin itselläni on halua. Minulla on muutama läheinen ystävä ja perhe, enempää en kaipaa, mutta tuttavia ja kavereita kyllä elämääni mahtuu.

Mä olen puhelias ja juttelen mielelläni kenen kanssa tahansa hetken. Joillain ihmisillä vaan käsittämätön tapa tehdä selväksi, että häntä ei kuulkaas kiinnosta ja että hänellä on parempaa seuraa luvassa. Mammakerhot ym on pahimmat paikat tässä. Ei siinä menetä mitään mutta en kaipaa tuollaista töykeyttä päiviini.

Minua taas tuo jurotus lähinnä huvittaa. En ota sitä henkilökohtaisesti. Korjattu

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minussa on jonkinlainen tarttumaton pinnoite, jonka vuoksi kavereita vain ei löydy. Minut voi panna vaikka minkälaisen joukon ja puuhan keskelle, ja minä olen edelleen se, joka lähtee suoraan kotiin eikä kahville muiden kanssa. Minut unohdetaan helposti, jos nyt alun perin edes huomataan.

Olen tehnyt kolmisenkymmentä vuotta töitä, joissa muiden aikuisten kanssa puhuminen sekä kahden kesken että ryhmissä on pääasiana. Minusta pidetään ja minua pidetään hyvin lämpimänä ja huumorintajuisena tyyppinä, eikä kenellekään varmasti tule mieleen, että tuossapa täysin kaveriton ihminen. Töissähän ei kavereita olla hankkimassa, mutta luulisi toisaalta, että edes pari jonkinlaista tuttavuutta olisi syntynyt matkan varrella. Mutta ei.

Voin keksiä monia osasyitä sille, miksi kavereita ei löydy, mutta pääsyy on se, että olen vain niin epäkiinnostava ihminen, eikä minun seurastani koidu kenellekään mitään lisäarvoa. Olen siis tylsä. Tylsästä ei saa kiinnostavaa edes väkisin, joten tähän yksinäisyyteen on pitänyt vain tottua.

Yleensä ryhmiin pääsee mukaan sillä, että on ihmisistä ja heidän jutuistaan kiinnostunut. Se kiinnostus riittää ,ei tarvitse mikään stand up koomikko olla.

Sinäkö siis väität, että minä en ole kiinnostunut ihmisistä ja heidän jutuistaan?

Ilmeisesti et ainakaan niin paljoa, että toiset sen huomaisivat.

No, jos kiinnostumattomuus on sitä, että kuuntelee muiden tarinointia mielellään ja muistaa heidän ällistyksekseen siitä yksityiskohtia vuosienkin takaa, olen sitten kiinnostumaton.

Nepsy kirjoitti:

Yksinäisiksi päätyneet ihmiset ovat usein kyvyttömiä arvoimaan omien puheidensa, olemuksensa ja käytöksensä vaikutusta muihin ihmisiin. He eivät osaa peilautua muiden kautta, vaan jatkavat yksitoikkoisesti sellaisina kuin ovat. Muut oppivat (sitä itsekään tietoisesti tajuamatta) tuon peilauksen ja oppivat olemaan ja elämään siten, että heidät hyväksytään ja heistä kiinnostutaan. Tavallaan tuo omana, muuttumattomana itsenä pysyminen on arvostettavaakin, mutta kun siten putoaa joukosta. Joukko on kuitenkin sosiaalinen laumasuoja eli joukon jäsenenä pärjää paremmin.

Tähänkin tarvitaan se, että on mahdollisuuksia olla jossain porukassa, jossa voi vaikuttaa muihin ihmisiin. Todella moni on yksinäinen siksi, että sellaista mahdollisuutta ei ole. Toisaalta taas on monia, jotka käyttäytyvät miten sattuu, ja aina ovat jossain porukassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ei kiinnosta kirjoitti:

mistä tua ystävän kaipuu keskustelu kumpuaa. meitä on todella paljon joita ei ihmisten höpö höpö jutut kiinnosta melkein kaikissa tulee joitakin vaateitakin. minulle ainakin riittää  "moi kaunis ilma tänään hei" joudun töissä ihan tarpeeksi jauhamaan  paskaa

No tässä juuri on se ihmisten ero. Sinä et halua tutustua ja joku muu ehkä haluaisi. Siksi onkin kovin arpapeliä jos erehtyy puhumaan jollekin. Itse olen ainakin läksyni oppinut tässä.

Öö, mitä siinä menettää jos puhuu ihmiselle, jota ei kiinnosta? Itse olen ujo introvertti, mutta sen verran hyvin vain kasvatettu, että pystyn tilanteessa kuin tilanteessa toisille ihmisille juttelemaan aiheesta kuin aiheesta. Jos ei tule vastakaikua, ei se minua haittaa. Olen tehnyt osani. Ennemminkin on niin päin, että ihmiset haluaisi olla enemmänkin kanssani tekemisissä kuin itselläni on halua. Minulla on muutama läheinen ystävä ja perhe, enempää en kaipaa, mutta tuttavia ja kavereita kyllä elämääni mahtuu.

Mä olen puhelias ja juttelen mielelläni kenen kanssa tahansa hetken. Joillain ihmisillä vaan käsittämätön tapa tehdä selväksi, että häntä ei kuulkaas kiinnosta ja että hänellä on parempaa seuraa luvassa. Mammakerhot ym on pahimmat paikat tässä. Ei siinä menetä mitään mutta en kaipaa tuollaista töykeyttä päiviini.

Minua taas tuo jurotus lähinnä huvittaa. En ota sitä henkilökohtaisesti. Korjattu

En minäkään. En vaan halua enää tarjota näille ihmisille sitä herkkua, että pääsevät ilmaisemaan näitä tuntojaan. Tekisi kyllä mieli sanoa, että en minäkään sinuun halua tutustua, tämä on vaan juttelua.

Vierailija kirjoitti:

Nepsy kirjoitti:

Yksinäisiksi päätyneet ihmiset ovat usein kyvyttömiä arvoimaan omien puheidensa, olemuksensa ja käytöksensä vaikutusta muihin ihmisiin. He eivät osaa peilautua muiden kautta, vaan jatkavat yksitoikkoisesti sellaisina kuin ovat. Muut oppivat (sitä itsekään tietoisesti tajuamatta) tuon peilauksen ja oppivat olemaan ja elämään siten, että heidät hyväksytään ja heistä kiinnostutaan. Tavallaan tuo omana, muuttumattomana itsenä pysyminen on arvostettavaakin, mutta kun siten putoaa joukosta. Joukko on kuitenkin sosiaalinen laumasuoja eli joukon jäsenenä pärjää paremmin.

Tähänkin tarvitaan se, että on mahdollisuuksia olla jossain porukassa, jossa voi vaikuttaa muihin ihmisiin. Todella moni on yksinäinen siksi, että sellaista mahdollisuutta ei ole. Toisaalta taas on monia, jotka käyttäytyvät miten sattuu, ja aina ovat jossain porukassa.

Aika usein nämä ovat ihmisiä, joita ilman porukka ei edes kokoontuisi. Ovat esimerkiksi niitä, jotka ovat aktiivisesti järjestämässä jotain yhteistä. Tai niitä, joilla on loistava ilmaisukyky. Ovat siis nk hyviä tarinankertojia. Tai sitten heillä on kyky saada muut porukasta nauramaan ääneen. Tyyppi saattaa olla se, joka mökkijuhannuksena vetää päänsä täyteen ja sammuu saunan lattialle, mutta on sitä ennen ehtinyt viihdyttää muuta porukkaa niin hyvin, että porukka antaa saunan lattialle sammumisen anteeksi. 

On tärkeää, mitä sinulla on muille annettavaa. Jos ei oikein mitään, jäät helposti ulkopuolelle. Aika usein valmiiseen porukkaan pääsemisen edellytyksenä on tunnistaa, mitä porukasta vielä puuttuu (tai mitä siinä on vain vähän), mutta porukka kuitenkin tarvitsee, ja jos itsellä on antaa porukalle juuri tuo tarvittava asia porukkaan on helpompi päästä mukaan. Meillä opiskeluaikana hajosi yksi porukka, koska meitä järjestäjiä oli vain kaksi ja toinen sairastui yllättäen ja kuoli. Kukaan muu porukasta ei ollut innostunut alkaa järjestämään mitään ja mullakin oli paljon muitakin juttuja, mitä piti tehdä. Kun lakkasin järjestämästä, porukka hajosi. Jos porukkaan olisi halunnut tulla mukaan joku innokas erilaisten tapaamisten ja tapahtumien järjestäjä, hänet olisi otettu avosylin vastaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätähän on tutkittukin mm. prof. Juho Saarinen. Yksinäiset ovat yksinäisiä, koska heitä ei voi auttaa, koska heidän sosiaaliset kykynsä ovat niin onnettomia, että apu ei tavoita. Vaikka järjestettäisiin minkälaista sosiaalista toimintaa ja yritettäisiin näitä yksinäisiä houkutella ihmisten ilmoille, he eivät tule. 

En tiedä tuosta tutkimuksesta. Mutta ehkä yksinäiset ovat niitä jotka haluaisivat kovasti olla ihmisten kanssa mutta sitten sosiaalisissa tilanteissa enemmän niitä sammakkojen päästelijöitä. Tai heitä joiden seuraa muut eivät vaan sitten pidä tarpeellisena. Ja tuo on ihan kauheaa. Lauma taitaa kaivata sitä että jokainen tuo porukkaan jotakin. Hauskoja juttuja, sitä että avaa itsestään asioita, sitä että välittää siitä muusta porukasta sopivasti muttei liikaa.... ei se kaikilta onnistu. Pitäisi tuoda lisäarvoa, mut entäs jos ei pysty tai osaa. 

On kuitenkin ekstroverttejä, jotka hölöttävät muiden puheen päälle, vähättelevät muiden tekemisiä, eivät huomioi muiden merkkipäiviä, vähättelevät muita ihmisiä mutta mainitsevat aina omien lastensa menestyksen, puhuvat muista pahaa selän takana ja käyttäytyvät muutenkin törkeästi, mutta ovat silti ainakin näennäisesti suosittuja.

"Moikka. Ku ollaan tässä pari kertaa niitä näitä juteltu ja vaikutat musta kivalta tyypiltä ni kiinnostasko sua joskus tehä yhes jotain tai iha vaa olla jutellen lisää ihan ajan kans?"

************

"Emmä. Ei mul oo aikaa."

Vierailija kirjoitti:

"Moikka. Ku ollaan tässä pari kertaa niitä näitä juteltu ja vaikutat musta kivalta tyypiltä ni kiinnostasko sua joskus tehä yhes jotain tai iha vaa olla jutellen lisää ihan ajan kans?"

************

"Emmä. Ei mul oo aikaa."

Miksei vaan voi jutella ihan ilman noita alkulätinöitä? Ne saa asian kuulostamaan siltä, että velvoitetaan johonkin. Tosiaankaan parin juttelu kerran jälkeen ei kannata ryhtyä jotain muita tekemisiä ehdottelemaan. Varsinkaan jos ei ole mitään yhteistä mielenkiinnon kohdetta.

Vierailija kirjoitti:

ydäntä särkee kun lukee näitä kertomuksia normaalien nuorten elämästä... Tutustuin ystävääni, kun hänen pieni poikansa oli viiden. Meistä tuli nopeasti hyvät ystävykset ja sain seurata pojan kehitystä. Hän rakenteli onnellisena robotteja ja juoksi kesäisin perhoshaavin kanssa niityllä. Kaikki oli niin hyvin... Koulussa opettajat ennustivat pojasta tulevan vielä jotain suurta, hän rakasti tarinoita Etelämantereesta ja kaukaisten saarten eläimistä. Muistan kuin eilisen päivän sen alkusyksyisen päivän kauan sitten, kun ystäväni uskoutui minulle suuren salaisuuden: Poika oli kertonut haaveilevansa omasta tyttöystävästä, jonka kanssa nukkua öitä laavulla ja mennä yhdessä luonnontieteelliseen museoon. Ne sanat saivat minut hymyilemään sisäisesti... Aika kului ja pojan lukio alkoi, yläasteella hän oli vielä saanut seurata sivusta kuinka pärinäpojat kyyditsivät kylän tyttöjä. Jokin pojassa muuttui, hänestä tuli kotona hiljaisempi ja varautunut. Poika opiskeli edelleen historiaa loistavin arvosanoin, mutta jokin oli toisin ja yritimme selvittää mitä oli tapahtunut. Lukion ollessa lopuillaan toivoimme armeija vuoden ja opiskelemaan lähdön auttavan, kenties poika oli ainoastaan uusien kuvioiden tarpeessa. Poika opiskelikin poliittista historiaa vuoden verran, mutta palattuaan kesäksi kotiin, seurasi romahdus... Nyt tuo ennen niin iloinen poika on elänyt jo vuosia vuoteen omana. Niin se elämä voi muuttua...

Poikaparka on vaihtanut pääainettaan niin monta kertaa, että sopii epäillä saman harhamielisyyden olevan syynä hänen henkiseen heikkouteensa ja ihmissuhdevaikeuksiinsa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä monet yksinäisyyttä valittavat ihmiset vaikuttavat passiivisilta. Eivät jaksa etsiä kavereita ja jos joku ehdottaa livetapaamista, niin ei käy.

Yksinäisyys itsessään passivoittaa. Olen itse yrittänyt aikanaan ehdotella ihmisille tapaamisia, mutta ei ole sopinut, nykyään ei tosiaan oikein jaksa etsiä kavereita kun muilla on kaverikiintiöt täynnä. Kukaan ei ole minulle ehdottanut mitään. En tiedä mitä kävisi jos ehdottaisi, kun olen niin pitkään ollut lähinnä itsekseni. Entisenä koulukiusattuna minulle on myös tärkeää varmistua että ihmiset oikeasti haluavat olla kanssani eikä kyse ole kohteliaisuudesta.

Oletko yrittänyt etsiä kokonaan uusia kavereita netistä?

Mä olen. Myös kaverihaku.netistä. Yhden kanssa meilattiin säännöllisesti lähes vuosi. Sitten se lopetti. Ei vastannut kahteen mun postiin, niin annoin olla.

Muut tutustumisyritelmät ovat lopahtaneet alkutekijöissään. Ei vaan keksi puhuttavaa/kirjoitettavaa, kun huomaan, että ollaan ihan eri aaltopituuksilla eikä yhteistä ole juurikaan.

Se ei ole mikään yhdistävä tekijä, että on kaksi yksinäistä.

Pitäähän siinä kokea jotain saavansa, ettei mene pakkoyrittämiseksi. Turha väkisin vääntää, kun kiinnostusta ei ole. Ihan sama kuin parisuhdetta etsiessä. (Sellaistakaan ei siis ole.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätähän on tutkittukin mm. prof. Juho Saarinen. Yksinäiset ovat yksinäisiä, koska heitä ei voi auttaa, koska heidän sosiaaliset kykynsä ovat niin onnettomia, että apu ei tavoita. Vaikka järjestettäisiin minkälaista sosiaalista toimintaa ja yritettäisiin näitä yksinäisiä houkutella ihmisten ilmoille, he eivät tule. 

En tiedä tuosta tutkimuksesta. Mutta ehkä yksinäiset ovat niitä jotka haluaisivat kovasti olla ihmisten kanssa mutta sitten sosiaalisissa tilanteissa enemmän niitä sammakkojen päästelijöitä. Tai heitä joiden seuraa muut eivät vaan sitten pidä tarpeellisena. Ja tuo on ihan kauheaa. Lauma taitaa kaivata sitä että jokainen tuo porukkaan jotakin. Hauskoja juttuja, sitä että avaa itsestään asioita, sitä että välittää siitä muusta porukasta sopivasti muttei liikaa.... ei se kaikilta onnistu. Pitäisi tuoda lisäarvoa, mut entäs jos ei pysty tai osaa. 

On kuitenkin ekstroverttejä, jotka hölöttävät muiden puheen päälle, vähättelevät muiden tekemisiä, eivät huomioi muiden merkkipäiviä, vähättelevät muita ihmisiä mutta mainitsevat aina omien lastensa menestyksen, puhuvat muista pahaa selän takana ja käyttäytyvät muutenkin törkeästi, mutta ovat silti ainakin näennäisesti suosittuja.

Näin juuri. Sosiaalisesti kyvyttömillä idi oottiekstroverteilla on aina hovi ympärillä. Hovi koostuu vähäisemmistä lampaista, jotka pitävät kyseistä aivokuollutta hölöturpaa idolinaan. Ja saa tämän kuvittelemaan olevansa hyvinkin fiksu ja filmaattinen.

Aarghh! Introverttina olen mieluummin yksin kuin tuommoisessa porukassa.

Ai joo, esitettiinkö täällä jo, että älykkäät ihmiset saattavat olla yksin enemmän kuin oikeasti haluaisivat? Mutta eivät hinnalla millä hyvänsä luovu yksinäisyydestään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätähän on tutkittukin mm. prof. Juho Saarinen. Yksinäiset ovat yksinäisiä, koska heitä ei voi auttaa, koska heidän sosiaaliset kykynsä ovat niin onnettomia, että apu ei tavoita. Vaikka järjestettäisiin minkälaista sosiaalista toimintaa ja yritettäisiin näitä yksinäisiä houkutella ihmisten ilmoille, he eivät tule. 

En tiedä tuosta tutkimuksesta. Mutta ehkä yksinäiset ovat niitä jotka haluaisivat kovasti olla ihmisten kanssa mutta sitten sosiaalisissa tilanteissa enemmän niitä sammakkojen päästelijöitä. Tai heitä joiden seuraa muut eivät vaan sitten pidä tarpeellisena. Ja tuo on ihan kauheaa. Lauma taitaa kaivata sitä että jokainen tuo porukkaan jotakin. Hauskoja juttuja, sitä että avaa itsestään asioita, sitä että välittää siitä muusta porukasta sopivasti muttei liikaa.... ei se kaikilta onnistu. Pitäisi tuoda lisäarvoa, mut entäs jos ei pysty tai osaa. 

Varakaveri. Saan helposti uusia kavereita ja tuttuja, mutta en koskaan pääse mihinkään ydinporukkaan. Kaikilla tuntuu olevan kaverikiintiöt täynnä, joten tavallaan ymmärrän kyllä. Mun näkökulmasta se on johtanut siihen, etten oikein jaksa innostua enää kavereista ja miksi innostuisinkaan? Eihän kaverit ole olleet enää vuosiin olennainen osa elämääni, joten vieraantumista on väkisinkin tapahtunut. Tuskin enää osaisin olla kaveri ja tämä on mulle ihan fine. Olen oppinut elämään ja viihtymään yksin. Huomaan kokevani jopa ärsytystä, kun joku "kaveri" muistaa olemassaoloni muutaman vuoden tauon jälkeen. Sitä osaa jo ennakoida, että nyt on varmaan muilla menoa ja meininkiä niin alkaa kelvata mappi ö:n sisältökin, tai sitten muuttoapua/muuta palvelusta vailla. 

Vierailija kirjoitti:

Oli niitä vielä opiskeluaikoina. No muut löysi puolisot niin ei oikein enää ollut aikaa tavata. Lapseton sinkku joustaa töissä...Niimpä, tein usein pitkää päivää, jolloin tuo sosiaalisuus muuten vähän katosi. Nyt lapsen myötä yritän pysistellä siitä eroon ja sosiaalistua taas. Mammakerhot, päiväkodin muut vanhemmat tms on hyviä ja helppoja löytää tuttuja (muttei kavereita) , mutta muuten kaipaisi toisaan neuvoja ja apuja, mistä ystäviä vanhemmalla iällä (38)?

Minä olen aikuisena löytänyt ystäviä töistä, politiikasta (yhdistystoiminta/harrastukset) ja naapurista. Ei niitä kovin montaa ole, mutta ei niitä tarvikaan mitään porukkaa olla, vain muutama yksittäinen ihminen riittää.

Kiusaaminen vaikuttaa.

Julmat lapset

Kiusaaminen alkoi eskarissa ollessani kuusivuotias. Nälvimistä ja leikkien ulkopuolelle jättämistä oli ollut jo tovin, mutta jotakin todella järkyttävää ja epäinhimillistä tapahtui esikoulukeväänä vähän ennen koko päiväkotitaipaleeni päättymistä. Lapsiporukka lukitsi minut päiväkodin lukuhuoneeseen, he repivät päältäni vaatteeni, potkivat minua ja silppusivat silmieni edessä kaikki piirustukset, jotka olin vuoden aikana tehnyt. He seisoivat oven edessä eivätkä päästäneet pois. Tähän ei voi sanoa muuta kuin sen, että se oli jotakin todella sairasta. Kerron tämän, koska kiusaamisesta ei voi puhua liikaa, koska sitä tapahtuu aivan liikaa. Jos aikuiset olisivat tehneet minulle tai toisilleen sen, mitä lukuhuoneessa tapahtui, kyseessä olisi ollut oikeussalissa selvitettävä pahoinpitely. Tapaukseni kohdalla päiväkotioikeudessa kiusaajat saivat lisäpäiväunirangaistuksen ja minä tarra-arkin ja epäaidot anteeksipyynnöt.

Kiusaaminen ei loppunut esikouluun. Se alkoi alakoulussa välittömästi uudelleen. Ymmärsin onneksi varhain, ettei vika ole minussa, ainoastaan kiusaajissa. Tiesin, että kiusaaminen on väärin. Olin kuitenkin sopeutunut siihen, että sitä täytyy kestää, koska paljon pahempia kiusaamistapauksia sattui muille. Minulla oli myös ystäviä, en siis jäänyt yksin. En ollut se, joka seisoi yksin välitunnilla, mutta olin se, jota haukuttiin päivästä toiseen, jonka tavarat piilotettiin ja jolle käännettiin selkä. Oli ihan tavallista, että minua kutsuttiin tomaatiksi ja läskiksi. Annoskokojani ja liikuntasuorituksiani tarkkailtiin joka päivä. En uskaltanut ottaa ruokaa kuin tietyn määrän enkä voinut hakea sitä lisää, sillä muuten salissa olisi raikunut nauru. Yleisurheilupäivinä minulle irvailtiin kisakatsomosta.