Miksi yksinäiset ihmiset eivät löydä kavereita?

En ole yksinäinen, vaikka minulla ei ole ketään. Kaverit ovat ihan turhia, olkaa onnellisia vaan yksin.

Olen yksinäinen monista syistä. Viimeisimmät syyt lienevät muutto uuteen kaupunkiin ja korona. Joskus myös kolmivuorotyö rajoittaa sosiaalista elämää. En edes tiedä, missä voisin tavata uusia ihmisiä.

En lukenut koko ketjua, vastaan vain aloitusviestiin. Mä en oikein saa kavereita, koska en uskalla enkä kehtaa lähestyä muita. Kaikki kaverisuhteet ovat syntyneet niin, että joku on tullut minun juttusilleni. Sitä ei tietysti kovin usein käy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minussa on jonkinlainen tarttumaton pinnoite, jonka vuoksi kavereita vain ei löydy. Minut voi panna vaikka minkälaisen joukon ja puuhan keskelle, ja minä olen edelleen se, joka lähtee suoraan kotiin eikä kahville muiden kanssa. Minut unohdetaan helposti, jos nyt alun perin edes huomataan.

Olen tehnyt kolmisenkymmentä vuotta töitä, joissa muiden aikuisten kanssa puhuminen sekä kahden kesken että ryhmissä on pääasiana. Minusta pidetään ja minua pidetään hyvin lämpimänä ja huumorintajuisena tyyppinä, eikä kenellekään varmasti tule mieleen, että tuossapa täysin kaveriton ihminen. Töissähän ei kavereita olla hankkimassa, mutta luulisi toisaalta, että edes pari jonkinlaista tuttavuutta olisi syntynyt matkan varrella. Mutta ei.

Voin keksiä monia osasyitä sille, miksi kavereita ei löydy, mutta pääsyy on se, että olen vain niin epäkiinnostava ihminen, eikä minun seurastani koidu kenellekään mitään lisäarvoa. Olen siis tylsä. Tylsästä ei saa kiinnostavaa edes väkisin, joten tähän yksinäisyyteen on pitänyt vain tottua.

Yleensä ryhmiin pääsee mukaan sillä, että on ihmisistä ja heidän jutuistaan kiinnostunut. Se kiinnostus riittää ,ei tarvitse mikään stand up koomikko olla.

Sinäkö siis väität, että minä en ole kiinnostunut ihmisistä ja heidän jutuistaan?

Ilmeisesti et ainakaan niin paljoa, että toiset sen huomaisivat.

No, jos kiinnostumattomuus on sitä, että kuuntelee muiden tarinointia mielellään ja muistaa heidän ällistyksekseen siitä yksityiskohtia vuosienkin takaa, olen sitten kiinnostumaton.

Ne tehokkaimmin kaverustuvat tyypit tuntuvat olevan usein niitä, jotka eivät lopulta oikeasti edes kuuntele toista eivätkä todellakaan muista, mitä joku on itsestään kertonut. Se tuntuu oudolta. Itse kun olen aina ajatellut olevani mukava kaveri juuri siksi, että aidosti kuuntelen ja olen kiinnostunut siitä, mitä toinen kertoo.

Mutta ehkä sellainen pintapuolinen, amerikkalaistyylinen bff-ystävyys sitten on houkuttelevampaa, koska aika yksin olen minäkin.

Autismin kirjo

En lue nyt ketjua tarkemmin, mutta omia syitä voin kertoa. Ensinnäkin huonot kokemukset ihmisistä ja olen muutenkin jo valmiiksi vähän ujo ja hiljainen. Vaikeaa näin tutustua ja olla se kiinnostava ihminen muiden silmissä. Sosiaaliset tilanteet vaikeita, koska jännitän niitä paljon ja muutenkaan en ole saanut harjoitusta niihin, kun olin jo nuorempana paljon yksin. Tähänkään ei auta, että on muuten aika "normaali" ihminen ja kohtelee muita hyvin jos on muuten vähän epävarma ja pihalla näissä asioissa. Lisäksi jos haluaisi tutustua yhteen ihmiseen jonkun isomman porukan sijaan niin harvoin tämä on mahdollista ja pitäisi pärjätä isommassakin joukossa. Yksin ei tule paljon myös lähdettyä mihinkään ja jos lähden niin en uskalla mennä juttelemaan muille ja jos jotain yritän niin sitten huomaan taas kuinka turhaa se on ja ei siitä synny mitään sen suurempaa. Kun tämä kaikki jatkuu niin menetän taas itseluottamustani entisestään. Tähän lisättynä muiden kommentit, että taidat olla vähän ujo tai miksi olet noin arka ihminen. Silloin sitä häpeää vielä enemmän ja en halua kuitenkaan alkaa heti kertomaan elämäntarinaani kiusattuna ja yksinäisenä ihmisenä, mutta kuitenkin olisi mukavaa jos toinen ajattelisi ennen kuin kommentoi mitään.

Yksinäisyys tavallaan myös lannistaa ja saa ajattelemaan, että minussa on paljon vikaa kun en kelpaa. Se taas saa jättäytymään yksinäisyyteen entistä enemmän ja ei tavallaan jaksa enää yrittää. Lisäksi jos on vähän "erikoinen" ihminen ( ei niin hyvässä mielessä)  niin välttämättä kaikkien seura ei toisi mitään kivoja kokemuksia ja tuntisi olevansa vaan entistä oudompi ihminen. Pitäisikin löytää edes vähän samankaltaisuutta. Itse olen tavallaan menettänyt näiden vuosien aikana itsevarmuuteni täysin ja koen ihmisten seuran aika ahdistavana. Kiusaamisella myös vaikutusta tähän. Samalla sitä ei tahtoisi olla yksin, mutta en tiedä miten kaiken muuttaisin.  Yksinäisyydestä niin pitkä kokemus, että tulee kohta 13 vuotta täyteen ilman ystävää. Tähän vielä lisättynä se, että jos olet kauan yksin niin entistä vaikeampaa sitä on muuttaa ja siitä tulee se normaalitilanne. Lisäksi jos voin muuten huonommin ja olen esim ahdistunut niin energia menee muuhun ja samalla en koe olevani edes sellainen ihminen jota joku kaveriksi haluaisi jos vaan saa jonkun muun vaihtoehdon. Tähän vielä lisättynä se etten käy missään ja kaikki muu tilanne asuinpaikkakunnnasta yms lähtien.

Yksinäisyys on kasvutarina - aina. Sinä ystävien keskellä suosittu extrovertti ihminen mieti tällainen skenaario. Jätät ne kaikki aiemmat ystävät, tuttavat, perheesi ja sukulaiset taakse ja muuta yksin +600km päähän täysin tuntemattomaan kaupunkiin, jossa kukaan ei tiedä sinusta mitään eikä ketään kiinnosta mikä tai kuka olet. Aloitat täysin alusta yksin vaikkapa 40 vuotiaana. Miten on? Onnistuuko perheen perustaminen ja best-ever kavereiden hankinta? Niii-n vai olisiko läheinen ystäväpiiri, perhe, tuttavat yms. kaverit kuitenkin vain vuosien jatkumoa alkaen aina päiväkodin leikeistä tähän päivään asti. Toisilla on vaan elämä mennyt eri rataa pitkin ja toisenlaisten valintojen kautta kuin toisilla...

Löytäisin mutta vain miehiä ja mun mies ei anna mun pitää ystävinä.. ;( Mua on kiusattu niin en oikein luota tyttöihin et ne kohtelisi hyvin.. Tosin pojatkin on kiusannu.. ehkä enemmin fyysisesti ja tytöt henkisesti.

Meidän tarina... Tutustuin ystävääni, kun hänen pieni poikansa oli viiden. Meistä tuli nopeasti hyvät ystävykset ja sain seurata pojan kehitystä. Hän rakenteli onnellisena robotteja ja juoksi kesäisin perhoshaavin kanssa niityllä. Kaikki oli niin hyvin... Koulussa opettajat ennustivat pojasta tulevan vielä jotain suurta, hän rakasti tarinoita Etelämantereesta ja kaukaisten saarten eläimistä. Muistan kuin eilisen päivän sen alkusyksyisen päivän kauan sitten, kun ystäväni uskoutui minulle suuren salaisuuden: Poika oli kertonut haaveilevansa omasta tyttöystävästä, jonka kanssa nukkua öitä laavulla ja mennä yhdessä luonnontieteelliseen museoon. Ne sanat saivat minut hymyilemään sisäisesti... Aika kului ja pojan lukio alkoi, yläasteella hän oli vielä saanut seurata sivusta kuinka pärinäpojat kyyditsivät kylän tyttöjä. Jokin pojassa muuttui, hänestä tuli kotona hiljaisempi ja varautunut. Poika opiskeli edelleen historiaa loistavin arvosanoin, mutta jokin oli toisin ja yritimme selvittää mitä oli tapahtunut. Lukion ollessa lopuillaan toivoimme armeija vuoden ja opiskelemaan lähdön auttavan, kenties poika oli ainoastaan uusien kuvioiden tarpeessa. Poika opiskelikin poliittista historiaa vuoden verran, mutta palattuaan kesäksi kotiin, seurasi romahdus... Nyt tuo ennen niin iloinen poika on elänyt jo vuosia vuoteen omana. Niin se elämä voi muuttua...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska Suomessa ajatellaan, että vieraan ihmisen kanssa puhuminen "häiritsee ihmisen tekemistä", "on epänormaalia yrittää tutustua vieraisiin ihmisiin" monien muiden syiden lisäksi. Meillä sosiaalista käymättömyyttä pidetään normaalina ja yksin pärjäämistä arvostetaan suuresti.

Ei tarvitse kuin lukaista tuo miksi sukulaisiin ei pidettä yhteyttä-ketju, vastaukset kertovat jotain. Tässä maassa ei oikein arvosteta ystävyyttä ja suhteita(paitsi parisuhdetta) samalla tavalla kuin muissa maissa. Tuntuu että uusiin ihmisiin tutustuminen on porukalle jotain vastenmielistä, kaikki uudet kontaktit pidetään kevyenä, pystytään niissä jo olemassa olevissa pienissä piireissä. Suomessa on todella paljon yksinäisiä, ilman ystävää olevia ihmisiä, kyllähän siihen on joku muu syy kuin "arkuus" 

Niin, ja sitten kun tulee vähänkin jotain mistä ei toisessa tykkää, niin välit poikki. Ei mitään, että ilmaa kannattaisi puhdistaa rehellisellä keskustelulla tai riidalla.

Vierailija kirjoitti:

En lue nyt ketjua tarkemmin, mutta omia syitä voin kertoa. Ensinnäkin huonot kokemukset ihmisistä ja olen muutenkin jo valmiiksi vähän ujo ja hiljainen. Vaikeaa näin tutustua ja olla se kiinnostava ihminen muiden silmissä. Sosiaaliset tilanteet vaikeita, koska jännitän niitä paljon ja muutenkaan en ole saanut harjoitusta niihin, kun olin jo nuorempana paljon yksin. Tähänkään ei auta, että on muuten aika "normaali" ihminen ja kohtelee muita hyvin jos on muuten vähän epävarma ja pihalla näissä asioissa. Lisäksi jos haluaisi tutustua yhteen ihmiseen jonkun isomman porukan sijaan niin harvoin tämä on mahdollista ja pitäisi pärjätä isommassakin joukossa. Yksin ei tule paljon myös lähdettyä mihinkään ja jos lähden niin en uskalla mennä juttelemaan muille ja jos jotain yritän niin sitten huomaan taas kuinka turhaa se on ja ei siitä synny mitään sen suurempaa. Kun tämä kaikki jatkuu niin menetän taas itseluottamustani entisestään. Tähän lisättynä muiden kommentit, että taidat olla vähän ujo tai miksi olet noin arka ihminen. Silloin sitä häpeää vielä enemmän ja en halua kuitenkaan alkaa heti kertomaan elämäntarinaani kiusattuna ja yksinäisenä ihmisenä, mutta kuitenkin olisi mukavaa jos toinen ajattelisi ennen kuin kommentoi mitään.

Yksinäisyys tavallaan myös lannistaa ja saa ajattelemaan, että minussa on paljon vikaa kun en kelpaa. Se taas saa jättäytymään yksinäisyyteen entistä enemmän ja ei tavallaan jaksa enää yrittää. Lisäksi jos on vähän "erikoinen" ihminen ( ei niin hyvässä mielessä)  niin välttämättä kaikkien seura ei toisi mitään kivoja kokemuksia ja tuntisi olevansa vaan entistä oudompi ihminen. Pitäisikin löytää edes vähän samankaltaisuutta. Itse olen tavallaan menettänyt näiden vuosien aikana itsevarmuuteni täysin ja koen ihmisten seuran aika ahdistavana. Kiusaamisella myös vaikutusta tähän. Samalla sitä ei tahtoisi olla yksin, mutta en tiedä miten kaiken muuttaisin.  Yksinäisyydestä niin pitkä kokemus, että tulee kohta 13 vuotta täyteen ilman ystävää. Tähän vielä lisättynä se, että jos olet kauan yksin niin entistä vaikeampaa sitä on muuttaa ja siitä tulee se normaalitilanne. Lisäksi jos voin muuten huonommin ja olen esim ahdistunut niin energia menee muuhun ja samalla en koe olevani edes sellainen ihminen jota joku kaveriksi haluaisi jos vaan saa jonkun muun vaihtoehdon. Tähän vielä lisättynä se etten käy missään ja kaikki muu tilanne asuinpaikkakunnnasta yms lähtien.

Minulle on tosi monesti käynyt niin, että sinänsä hyvä kaveruussuhteeni jää vähän vajeelliseksi, ei ihan täysin synkkaa, mutta kun kaksi kaverini tapaavat toisensa, niin heillä löytyy heti luonteva yhteys. Itse en esimerkiksi osaa päivitellä ja eläytyä toisen

selostuksen mukaan, vaikka myötäeläisinkin siinä. Minullakin tulee joskus sellaisia omantyylisiä ihmisiä, joiden seurassa välittömästi on helppoa ja kivaa. Se on vaan vähän harvinaisempaa. Olen oppinut, ettei minussa mitään vikaa silti ole.

Aika monenlaisia syitä on. Itsellä huonot kokemukset eli mua ei ole hyväksytty sellaisena kuin olen (introvertti ja raitis). Liian monta kertaa on kuittailtu hiljaisuudesta tai siitä kun en juo. Ei siis tee mieli hakeutua seuraan, kun miettii, että koska taas kuulen asiasta.

Olen myös siinä vaiheessa elämää, että olemassa olevat kaverit alkaa pariutua ja perustaa perhettä eli aikaa ei ole samoin kuin ennen. Minkä ymmärrän kyllä, en ole tästä katkera. Mutta tämä on monilla kuitenkin taustalla.

Olen yrittänyt mennä harrastuksiin ja miettiä, että sieltä saattaisi löytyä kavereita. Usein kuitenkin ihmiset tulee omissa porukoissaan tai parisuhteissaan sinne, eikä uusille ole tilaa porukassa. Tai sitten ei ole tilaisuutta jutella niitä näitä ja tutustua. Monesti porukka liukenee heti, kun mahollista. Tai sitten muut ryhmäläiset on ihan eri ikäisiä, siis vuosikymmeniä vanhempia. Ei siinä mitään, mutta haluaisin melko saman ikäisiä kavereita.

Olemassa olevien kaverien kanssa on myös se, että en jaksa aina olla se joka ehdottaa tapaamista. Muutaman kerran on putkeen käynyt niin, että ollaan etukäteen sovitru jotaan hyvissä ajoin. Sitten muille tuleekin jotaan muuta ja pahimmassa tapauksessa kertovat vasta vähän ennen tapaamisen alkua, jolloin mä en ehdi tekee enää uusia suunnitelmia. Samat ihmiset myös aina valittaa, kun nähdään niin harvoin ja ovat itse yksinäisiä.

Olen opiskelujen kautta yrittänyt tutustua uusiin ihmisiin, mutta yleensä siinä käy niin, että ei ollakaan samalla aallonpituudella.

Mutta en mä silti ryve yksinäisyydessä. Mulla on muutama sellanenki kaveri, joitten kanssa en oo mitenkään tosi aktiivisesti yhteydessä. Nähdään pari kertaa vuodessa, mutta silti aina on sellanen olo, kuin ei olisi mitään taukoa ollutkaan. Sellaset on parhaita ihmisiä ja kavereita.

Ystäviä mulla on pari ja kavereita muutama.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sosiaalisten taitojen vähyys. Ei kai siinä muuta tarvita.

Millaisia sosiaalisia taitoja tarkalleen ottaen yksinäisiltä puuttuu?

Tarkalleen ottaen kaikki sellaiset sosiaaliset taidot joita tarvitaan asianmukaiseen ja kunnolliseen kanssakäymiseen ja olemiseen muiden ihmisten kanssa. Sen sijaan käyttäydytään epäsopivasti, ollaan törppöjä mänttejä ja keskustelutaidotkin ovat täysin hukassa.

Mä en oo viihdyttävää seuraa vaan tosi tylsä. Ja oikeastaan koen että sosiaalisuus ylipäätään ei oo mun laji. Koulu- ja opintoaikaisten kokemusten mukaan useimmat ihmiset myös inhoavat mua vaikkei edes olisi koskaan juteltu tai tunnettaisi, joten en mä edes halua mennä ihmisten seuraan.

Vierailija kirjoitti:

Mä en oo viihdyttävää seuraa vaan tosi tylsä. Ja oikeastaan koen että sosiaalisuus ylipäätään ei oo mun laji. Koulu- ja opintoaikaisten kokemusten mukaan useimmat ihmiset myös inhoavat mua vaikkei edes olisi koskaan juteltu tai tunnettaisi, joten en mä edes halua mennä ihmisten seuraan.

Mulle on kumppanitkin sanoneet, että olen tosi tylsä ihminen, enkä tahdo ikinä tehdä mitään. Tykkään jutella ja vaihtaa ajatuksia, kai se on suurimmasta osasta turhaa. Muutama ystäväyritelmä on nyt aikuisiällä ollut, ja seuraani ovat hakeutuneet ihmiset, jotka puhuvat itse koko ajan ja tahtovat keskustella vain omista jutuistaan. Ei sekään anna minulle mitään.

Vierailija kirjoitti:

Olemassa olevien kaverien kanssa on myös se, että en jaksa aina olla se joka ehdottaa tapaamista. Muutaman kerran on putkeen käynyt niin, että ollaan etukäteen sovitru jotaan hyvissä ajoin. Sitten muille tuleekin jotaan muuta ja pahimmassa tapauksessa kertovat vasta vähän ennen tapaamisen alkua, jolloin mä en ehdi tekee enää uusia suunnitelmia. Samat ihmiset myös aina valittaa, kun nähdään niin harvoin ja ovat itse yksinäisiä.

Minulla on kokemusta ihmisistä, jotka itse ehdottavat tapaamista ja haluavat sopia sen heti kalenteriin. Tapaamispäivänä sitten tuleekin viestiä, että voisiko siirtää tapaamista muutamalla tunnilla ja sitten, että tulikin yllättävää menoa. Oma lukunsa ovat ihmiset, jotka lähettävät aamuyöstä känniviestin, että eivät taidakaan olla tapaamisen vaatimassa voinnissa seuraavana päivänä.

Nämä ovat juuri niitä, jotka valittelevat yksinäisyyttään ja sitä, että muut suhtautuvat heihin negatiivisesti. Ehkä tuonkin käyttäytymisen taustalla on jokin sosiaalinen ahdistus ja suhteiden itsesabotointi, mutta silti on surullista, että itse olen valmistautunut näkemään toista ja ehkä luopunut muista suunnitelmista tapaamisen vuoksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska Suomessa ajatellaan, että vieraan ihmisen kanssa puhuminen "häiritsee ihmisen tekemistä", "on epänormaalia yrittää tutustua vieraisiin ihmisiin" monien muiden syiden lisäksi. Meillä sosiaalista käymättömyyttä pidetään normaalina ja yksin pärjäämistä arvostetaan suuresti.

Ei tarvitse kuin lukaista tuo miksi sukulaisiin ei pidettä yhteyttä-ketju, vastaukset kertovat jotain. Tässä maassa ei oikein arvosteta ystävyyttä ja suhteita(paitsi parisuhdetta) samalla tavalla kuin muissa maissa. Tuntuu että uusiin ihmisiin tutustuminen on porukalle jotain vastenmielistä, kaikki uudet kontaktit pidetään kevyenä, pystytään niissä jo olemassa olevissa pienissä piireissä. Suomessa on todella paljon yksinäisiä, ilman ystävää olevia ihmisiä, kyllähän siihen on joku muu syy kuin "arkuus" 

Minä taas ajattelen, että Suomessa otetaan ystävyys vakavasti ja katsotaan, että ystävystyessään tietyllä tapaa sitoudutaan ystävyyteen ja tavallaan velvoittaa tiettyihin asioihin. Tästä syystä monilla on hyvin rajattu ystäväpiiri, koska koetaan ettei aikaa riitä useammille. Muualla ystävyys on kevyempää ja ohimenevämpää ja sen ei ajatella velvoittava mihinkään.

Minä taas ajattelen ettei muualla ystävyyttä oteta yhtään sen vähemmän vakavammin kuin muualla, mutta Suomessa sellainen satunnainen ystävänä toimiminen on lähes olematonta. Siinä missä muualla voidaan kohdella lähes kaikkia ihmisiä ystävyydellä ja ystävinä, Suomessa se käytös rajoittuu muutamaan ihmiseen.

Muille ei tarvitse tai edes haluta vastata. Ei puhelimeen, ei viesteihin, jopa jossain tilaisuudessa voidaan olla muita kohtaan kuin he olisivat lähes vihollisia. Ja ne muut ovat siis ihan tuttuja ihmisiä. Sukulaisia, työkavereita ja muita tuttuja.

Tätä sitten jopa kehutaan. Kuinka hienoa on kun on vain kaksi ihmistä, joiden puheluihin vastaa ja jonka seuraa sietää. Kuinka oma elämä on niin kiireistä, ettei viitsi tuhlata sitä omaa upeaa elämäänsä juttelemalla kuin vain niiden ” aitojen, vähän parempien, ystävien kanssa”. Kuinka hienoa on kun tulee toimeen vain harvojen kanssa. Kuinka upeaa on kun on introvertti ja haluaa olla melkein yksin, eikä mikään idioottiekstrovertti, joka on aina ”kälättämässä” turhia.

Kuinka 1 ystävä on parempi, kuin 20 ystävää.

Niinkuin nämä yhden ystävän ihmiset olisivat jotenkin aidompia, parempia ystäviä, koska muka se kerran kuussa tunnin sen yhden kanssa jutteleminen on jotenkin syvempää ja hienompaa keskustelua, kuin joku joka juttelee tunnin joka päivä eri ihmisten kanssa kerran kuussa.

Suomen ystävyydessä ei sitouduta yhtään mihinkään. Jokainen on täällä vapaa kuin lintu lähtemään ystävyyssuhteista ja niin myös tehdään. Sovitaan, että mennään yhdessä ja seuraavaksi luet Facebookista, kuinka ystäväsi kyllä meni, mutta sinut jätettiin kotiin. Koska sinä nyt vaan et mahtunut mukaan.

Ystäviä katsos kun Suomessa voi todellakin olla ”liikaa”. Kaikki eivät Suomessa todellakaan mahdu mukaan. Eivät edes kaikki joita muka pidetään ystävinä.

Joten on ihan turhaa ylläpitää myyttiä jostain paremman tason ystävyydestä Suomessa. Sitä ei ole. Monessa muussa maassa se on laajempaa, aidompaa ja monipuolisempaa ja jokapäiväisempää. Kerran kolmessa kuussa kahvikupin edessä jossain kahvilassa näkeminen ei ole mitään suurta ystävyyttä, vaan lähinnä vitsi. Ei, vaikka toinen siellä selittäisi sille toiselle, kuinka terapiassa olo on auttanut ahdistukseen tai kuinka lasten harrastukset veivät mehut täysin. Muualla et tarvitse terapeuttia, koska ystävät kuuntelevat sinua ja lasten harrastukset eivät vie mehuja, koska ystävinä vuorottelette niiden lasten viemisessä sinne harrastuksiin.

Nyky Suomessa ystävyys on sitä, että kun pyydät vaikka apua, sinulle vastataan, jos siis edes vastataan, ettei ehditä kun pitää oman perheen kanssa mennä mökille tai ehdotetaan, että palkkaa siihen joku.

Monen kannattaisi herätä todellisuuteen, eikä elää siellä 50- luvun ystävyysharhoissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä monet yksinäisyyttä valittavat ihmiset vaikuttavat passiivisilta. Eivät jaksa etsiä kavereita ja jos joku ehdottaa livetapaamista, niin ei käy.

Yksinäisyys itsessään passivoittaa. Olen itse yrittänyt aikanaan ehdotella ihmisille tapaamisia, mutta ei ole sopinut, nykyään ei tosiaan oikein jaksa etsiä kavereita kun muilla on kaverikiintiöt täynnä. Kukaan ei ole minulle ehdottanut mitään. En tiedä mitä kävisi jos ehdottaisi, kun olen niin pitkään ollut lähinnä itsekseni. Entisenä koulukiusattuna minulle on myös tärkeää varmistua että ihmiset oikeasti haluavat olla kanssani eikä kyse ole kohteliaisuudesta.

Oletko yrittänyt etsiä kokonaan uusia kavereita netistä?

Mä olen. Myös kaverihaku.netistä. Yhden kanssa meilattiin säännöllisesti lähes vuosi. Sitten se lopetti. Ei vastannut kahteen mun postiin, niin annoin olla.

Muut tutustumisyritelmät ovat lopahtaneet alkutekijöissään. Ei vaan keksi puhuttavaa/kirjoitettavaa, kun huomaan, että ollaan ihan eri aaltopituuksilla eikä yhteistä ole juurikaan.

Se ei ole mikään yhdistävä tekijä, että on kaksi yksinäistä.

Pitäähän siinä kokea jotain saavansa, ettei mene pakkoyrittämiseksi. Turha väkisin vääntää, kun kiinnostusta ei ole. Ihan sama kuin parisuhdetta etsiessä. (Sellaistakaan ei siis ole.)

Ehkä tuollaiset kaverihaku-palstat eivät olekaan paras tapa koittaa tutustua muihin ihmisiin vaan sellaiset paikat, joihin ei mene saadakseen kavereita vaan keskustelemaan jostain itseään kiinnostavasta aiheesta. Silloin ei tarvitse erikseen keksiä puhuttavaa/kirjoitettavaa vaan aihe on jo valittu ja se kiinnostaa kaikkia, jotka ryhmässä ovat. 

Mikä tämä juttu on, että extrovertti ei voi olla yksinäinen? Mulla ei ole yhtään kaveria ja olen extrovertti. Saisin todella paljon voimaa tuollaisesta kaveripiiristä tai edes yhdestä kaverista.

Omalla kohdalla vaikutti se, että sairastuin ne entiset kaverit hylkäsi ja sit olin yksin paljon. Nyt olen todella ruosteessa sosiaalisten taitojen suhteen. Olisihan se ihana jos joku joskus kysyisi, että haluatko tehdä jotain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska Suomessa ajatellaan, että vieraan ihmisen kanssa puhuminen "häiritsee ihmisen tekemistä", "on epänormaalia yrittää tutustua vieraisiin ihmisiin" monien muiden syiden lisäksi. Meillä sosiaalista käymättömyyttä pidetään normaalina ja yksin pärjäämistä arvostetaan suuresti.

Ei tarvitse kuin lukaista tuo miksi sukulaisiin ei pidettä yhteyttä-ketju, vastaukset kertovat jotain. Tässä maassa ei oikein arvosteta ystävyyttä ja suhteita(paitsi parisuhdetta) samalla tavalla kuin muissa maissa. Tuntuu että uusiin ihmisiin tutustuminen on porukalle jotain vastenmielistä, kaikki uudet kontaktit pidetään kevyenä, pystytään niissä jo olemassa olevissa pienissä piireissä. Suomessa on todella paljon yksinäisiä, ilman ystävää olevia ihmisiä, kyllähän siihen on joku muu syy kuin "arkuus" 

Minä taas ajattelen, että Suomessa otetaan ystävyys vakavasti ja katsotaan, että ystävystyessään tietyllä tapaa sitoudutaan ystävyyteen ja tavallaan velvoittaa tiettyihin asioihin. Tästä syystä monilla on hyvin rajattu ystäväpiiri, koska koetaan ettei aikaa riitä useammille. Muualla ystävyys on kevyempää ja ohimenevämpää ja sen ei ajatella velvoittava mihinkään.

Minä taas ajattelen ettei muualla ystävyyttä oteta yhtään sen vähemmän vakavammin kuin muualla, mutta Suomessa sellainen satunnainen ystävänä toimiminen on lähes olematonta. Siinä missä muualla voidaan kohdella lähes kaikkia ihmisiä ystävyydellä ja ystävinä, Suomessa se käytös rajoittuu muutamaan ihmiseen.

Muille ei tarvitse tai edes haluta vastata. Ei puhelimeen, ei viesteihin, jopa jossain tilaisuudessa voidaan olla muita kohtaan kuin he olisivat lähes vihollisia. Ja ne muut ovat siis ihan tuttuja ihmisiä. Sukulaisia, työkavereita ja muita tuttuja.

Tätä sitten jopa kehutaan. Kuinka hienoa on kun on vain kaksi ihmistä, joiden puheluihin vastaa ja jonka seuraa sietää. Kuinka oma elämä on niin kiireistä, ettei viitsi tuhlata sitä omaa upeaa elämäänsä juttelemalla kuin vain niiden ” aitojen, vähän parempien, ystävien kanssa”. Kuinka hienoa on kun tulee toimeen vain harvojen kanssa. Kuinka upeaa on kun on introvertti ja haluaa olla melkein yksin, eikä mikään idioottiekstrovertti, joka on aina ”kälättämässä” turhia.

Kuinka 1 ystävä on parempi, kuin 20 ystävää.

Niinkuin nämä yhden ystävän ihmiset olisivat jotenkin aidompia, parempia ystäviä, koska muka se kerran kuussa tunnin sen yhden kanssa jutteleminen on jotenkin syvempää ja hienompaa keskustelua, kuin joku joka juttelee tunnin joka päivä eri ihmisten kanssa kerran kuussa.

Suomen ystävyydessä ei sitouduta yhtään mihinkään. Jokainen on täällä vapaa kuin lintu lähtemään ystävyyssuhteista ja niin myös tehdään. Sovitaan, että mennään yhdessä ja seuraavaksi luet Facebookista, kuinka ystäväsi kyllä meni, mutta sinut jätettiin kotiin. Koska sinä nyt vaan et mahtunut mukaan.

Ystäviä katsos kun Suomessa voi todellakin olla ”liikaa”. Kaikki eivät Suomessa todellakaan mahdu mukaan. Eivät edes kaikki joita muka pidetään ystävinä.

Joten on ihan turhaa ylläpitää myyttiä jostain paremman tason ystävyydestä Suomessa. Sitä ei ole. Monessa muussa maassa se on laajempaa, aidompaa ja monipuolisempaa ja jokapäiväisempää. Kerran kolmessa kuussa kahvikupin edessä jossain kahvilassa näkeminen ei ole mitään suurta ystävyyttä, vaan lähinnä vitsi. Ei, vaikka toinen siellä selittäisi sille toiselle, kuinka terapiassa olo on auttanut ahdistukseen tai kuinka lasten harrastukset veivät mehut täysin. Muualla et tarvitse terapeuttia, koska ystävät kuuntelevat sinua ja lasten harrastukset eivät vie mehuja, koska ystävinä vuorottelette niiden lasten viemisessä sinne harrastuksiin.

Nyky Suomessa ystävyys on sitä, että kun pyydät vaikka apua, sinulle vastataan, jos siis edes vastataan, ettei ehditä kun pitää oman perheen kanssa mennä mökille tai ehdotetaan, että palkkaa siihen joku.

Monen kannattaisi herätä todellisuuteen, eikä elää siellä 50- luvun ystävyysharhoissa.

Tämä pitää paikkansa. Erilaisia palveluita on olemassa paljon ja sen vuoksi ystäviä ja kavereita ei tarvita antamaan apua. Toista oli 50-luvulla, kun omakotitalotkin rakennettiin talkootyönä.