Vaikea asumisongelma (poika sanoo että hänen on jo pakko saada oma huone)

Vierailija kirjoitti:

Asuin perheeni kanssa kaksiossa 18v asti. Minä, veljeni ja vanhempani samassa huoneessa. Ei ollut kuulemma varaa muuttaa hyvältä alueelta ja omistusasunnosta pois. Mietin välillä, että koulussa oli yksikin työttömän yh:n poika jolla oli oma huone ja minulla ei ollut EDES veljeni kanssa yhteistä huonetta. Olihan se kiva kun asuttiin vielä rikkaalla alueella jolla muilla oli valtavat omakotitalot ja lomat Alpeilla ja Levillä.

Joskus aikuisena sukulaisilla äiti ei vieläkään suostunut uskomaan, että tilaa olisi. Yritti tunkea minua ja isääni yhden lapsen huoneeseen! "Sopu sijaa antaa". Hyi hemmetti, että vihasin sitä sanontaa.

Siis meitä kolmea yhteen huoneeseen 5 h + k kokoisessa asunnossa. Minulle kehittyi jostain syystä huono itsetunto, en tiedä miksi.

Vierailija kirjoitti:

Mun kaverin mies on kolmivuorotyössä.

Silti järjestivät kolmiossa 2 lapselleen omat huoneet ja itse nukkuivat olohuoneessa.

Lisään, että toinen muutti juuri omilleen ja vanhemmat saivat taas makuuhuoneen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Asumisen maksajat laitettaisiin olohuoneeseen.

Vierailija kirjoitti:

Mitenhän vanhempien seksielämälle kävisi.

Jännästi jotkut aikuiset laittavat kaiken muun edelle kuin omat lapsensa!

Meitä on moneen junaan - valitettavasti!

Kaveri nukkuu olkkarissa ja lapsilla on omat huoneet. Hyvin on mennyt noin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kandee sanoa sille murkkuikäiselle, että niin pitkään kun elää teidän tienaamilla rahoilla asunnossanne ja sapukoissa, niin asumisjärjestelyt menevät vanhempien mukaan. Mikä ihmeen velvoite on vanhemmilla alkaa hommaamaan kalliimpaa vuokrakämppää pks-alueella kiukuttelevan pennun vuoksi. Pistäkää jätkä ruotuun. Tiedän monia perheitä, joilla lapset jakaneet huoneen keskenään ilman ongelmia. Eräs lapsuudenkaveri asui äitinsä kanssa pienessä yksiössä, joka oli jaettu hyllyköllä, että hänellä oli pieni alkovi ja äidillä sitten toinen puoli olohuoneessa nukkumistilana. Sata vuotta sitten Suomessa asui monilapsisia perheitä vastaavissa tiloissa ja nyt sitten pitäisi alkaa hyysäämään näitä uusavuttomia kännykkäriippuvaisia pentuja. Niin pitkään, kun eivät käy töissä, saati tuo rahaa taloon, niin vanhemmat ovat se taho mitkä määräävät asumisen ja elämisen ehdot. Jos ei kelpaa niin pyytäkää muuttamaan muualle, tai menemään sijoitukseen johonkin nuorten sijoitusyksikköön, jos elämä on niin vaikeaa.

Sun ilkeämielisyydellä ei näytä olevan mitään rajaa. SINÄ olet ne lapset halunnut, joten älä syyllistä heitä siitä etteivät lapsina tuo tuloja kotiin. Perhe on yksikkö ja kyllä siellä pitää jokaisen saada sanottua mielipiteensä ja tulla kuulluksi ilman pelkoa ja uhkailua.

Mutta ei sen perheen asumismuoto vaan voi mennä lasten tahdon mukaisesti. Tottakai jos on varaa ja mahdollisuuksia, niin toiveita voi ja on hyväkin toteuttaa, mutta ei esim. työpaikkaa tuosta vaan vaihdeta, jos joutuu muuttamaan lapsen toiveiden takia kymmenien kilometrien päähän eikä pomolle kelpaa palkan korotuksen syyksi perustelu, että teini tarvitsee oman huoneen. Tällä hetkellä korona on runnellut lukuisia kotitalouksia, yrityksiä on kaatunut, ihmisiä lomautettu ja jäänyt vaille työpaikkaa, niin kyllä niillä vanhempien taloudellisilla tilanteilla nyt vain on ihan älyttömästi merkitystä sen puolesta, mikä on mahdollista ja mikä ei. Lapsi ei kuole oman huoneen puutteeseen, eikä traumatisoidu ilman omaa huonetta. Lapsi traumatisoituu, jos vanhemmille tulee burn outti, vakavia mt-häiriöitä ja molempien tai jomman kumman myötä päideongelmia.

Joo varmaan, mutta miten tätä liittyy asiaan? Et kai vaan tarkoita, että vanhemmat saavat burn outin, vakavia mielenterveydenhäiriöitä tai päihdeongelman, jos joutuvat muutaman vuoden nukkumaan olohuoneessa? Jos oman makkarin puuttuminen suistaa henkilön noin raiteiltaan, niin millä perusteella lapsille huoneen jakaminen kuitenkaan ei ole juttu eikä mikään? Minkä ikäisenä tilanne muuttuu niin, että ilman omaa huonetta suistuu mielenterveys raiteiltaan?

Kyllä, se esimerkiksi mieheni kohdalla olisi asia, mikä katkaisisi kamelin selän, jos häneltä vietäisiin vielä mahdollisuus omaan tilaan. Aikalailla paineet kasaantuvat siinä vaiheessa, kun on vastuussa sekä omasta elatuksesta, että muiden perheenjäsenten elatuksesta. Jos aikuinen menettää työkykynsä, perheeltä lähtee asunto alta ja silloin muutetaan sinne, mistä halvimmalla saadaan. Voi vaihtua koulut ja paikkakunta samalla. Joten sen mukaan mennään, että vanhemmat ovat työkykyisiä ja pystyvät perheen elättämään. Lapsella ei luojan kiitos ole sitä vastuuta.

Eli toisin sanoen jos miehesi asuisi muualla, sekä lapset että sinä voisitte saada omat huoneet. Tästä olisi sekin hyöty, ettei miehen tarvitse olla tekemisissä kuormittavien perheenjäsenten kanssa. En siis kehota tässä eroamaan, mutta kannattaa miettiä sitä, että mies ei jaksa perheenjäsenten seuraa, niin voisiko hänellä olla vaikka joku halpa alivuokrahuone jossain muualla, jonne voi mennä aina kun tarvitsee sitä omaa tilaa?

Jos meillä olisi varaa halpaan alivuokrahuoneeseen, niin meillä varmaan olisi varaa isompaan asuntoon. Ei mies nyt kuormitu liikaa, mutta kuormittuisi siinä vaiheessa, jos muuttaisimme olohuoneeseen, jonka kautta kaikki kulkevat keittiöön, vessaan ja saunaan sekä makuuhuoneisiin. Oman tietämykseni mukaan ja tilastojen mukaan lapset traumatisoituvat erosta huomattavasti enemmän ja todennäköisemmin, kuin oman huoneen puutteesta. Eli ei olla eroamassa sen takia, että lapset saavat oman huoneen.

Kiitos tiedosta. Teillähän ei nytkään ole olohuonetta vaan tuo on aula. Pakko sanoa, että kamalan huono pohja tuossa teidän asunnossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kandee sanoa sille murkkuikäiselle, että niin pitkään kun elää teidän tienaamilla rahoilla asunnossanne ja sapukoissa, niin asumisjärjestelyt menevät vanhempien mukaan. Mikä ihmeen velvoite on vanhemmilla alkaa hommaamaan kalliimpaa vuokrakämppää pks-alueella kiukuttelevan pennun vuoksi. Pistäkää jätkä ruotuun. Tiedän monia perheitä, joilla lapset jakaneet huoneen keskenään ilman ongelmia. Eräs lapsuudenkaveri asui äitinsä kanssa pienessä yksiössä, joka oli jaettu hyllyköllä, että hänellä oli pieni alkovi ja äidillä sitten toinen puoli olohuoneessa nukkumistilana. Sata vuotta sitten Suomessa asui monilapsisia perheitä vastaavissa tiloissa ja nyt sitten pitäisi alkaa hyysäämään näitä uusavuttomia kännykkäriippuvaisia pentuja. Niin pitkään, kun eivät käy töissä, saati tuo rahaa taloon, niin vanhemmat ovat se taho mitkä määräävät asumisen ja elämisen ehdot. Jos ei kelpaa niin pyytäkää muuttamaan muualle, tai menemään sijoitukseen johonkin nuorten sijoitusyksikköön, jos elämä on niin vaikeaa.

Toivottavasti itselläsi ei niitä pentuja ole. Tai jos on, niin varmaan ovatkin jossain sijoituksessa jo, että sinulla on tarpeeksi tilaaa köyriä ukkosi/akkasi kanssa. Tuollaisten itsekin teinin tasolle jääneiden "vanhempien" takia niitä sijoituslapsia riittää nykyään.

Yksikään lapsi ei ole urani aikana päätynyt laitossijoitukseen sen takia, että lapsella ei ole omaa huonetta. Lapsi pärjää kyllä, vaikka joutuisi jakamaan huoneen sisaruksen kanssa. Tärkeintä on se, että perheessä on turvallista, on rakastavat ja riittävän tasapainoiset vanhemmat, lasta tuetaan ja autetaan ja että vanhemmat voivat hyvin. Kyllä, vanhempien hyvinvoinnilla on suuri merkitys siihen, miten lapset perheessä voivat, joten sitä ei missään nimessä ole syytä aliarvioida.

T. Lastensuojelusta päivää

Jos olet lastensuojelusta, ja ammattitaitoinen, tiedät varmasti myös lasten kehitysvaiheista ja tarpeista eri ikäisinä. Kyllä teini-ikää lähestyvä ihan oikeasti kärsii jos ei ole mahdollisuutta minkäänlaiseen yksityisyyteen, ja vaikka sanot että huoneen jakaminen ei ole ongelma, se voi kyllä välillisesti alkaa aiheuttamaan isojakin ongelmia nuoren persoonallisuudesta riippuen, ja jos on lisäksi muita mahdollisia kuormistustekijöitä. Normaalien vanhempien hyvinvointi taas ei kärsi olohuoneessa nukkumisesta ja omien tarpeiden sopeuttamisesta lasten edun mukaisesti siinä määrin että se vanhemmuuteen vaikuttaisi.

T.Lastenpsykiatrialta päivää

Kyllä tiedän ja tiedän sen, että suurin osa perheistä tarjoaa lapsille sen mitä pystyy tarjoamaan. Mieheni varttui veljensä kanssa yhteisessä huoneessa, minä olen jakanut huoneeni sisarukseni kanssa. Lastenpsykiatrina tiedät varmasti sen, millä tavalla vanhempien voimavarat ja sen puute vaikuttaa lapseen ja kotioloihin. Kyse on kokonaisuudesta ja faktaa on se, että läheskään kaikilla ei Suomessa ole varaa tarjota kaikille lapsille omaa huonetta. Tässä asiassa erottuvat selkeästi hyvätuloiset ja pienempituloiset perheet. Lastenpsykiatrina tiedät sen varmasti, että lasta traumatisoi huostaanotto paljon enemmän, mitä oman huoneen puute (mitä täällä ollaan heitetty). Suosittelen perheterapian opintoja, jossa käsitellään perhettä kokonaisuutena. Sillä kokonaisuudesta on kyse, ei siitä, että ainoastaan lasten kaikista ehdottoman parhainta parasta ajetaan kaiken muun kustannuksella.

Nythän on niin että juuri nämä vanhemmat kyllä pystyisivät varsin hyvin tarjoamaan oman huoneen lapselle. Ihan tinkimällä siitä omasta mukavuudestaan! Huoneita on riittävästi asunnossa, vanhemmat vaan eivät omastaan halua luopua. Ai niin, mulla muuten on myös perheterapeutin koulutus, kiitos kuitenkin suosituksesta.

Juu juu, tietysti on. Ystäväni on ihan oikeasti lastenpsykologi, työskentelee kouluissa ja kumma kyllä hän ei ole sitä mieltä, että meidän tilanne olisi mitenkään poikkeuksellinen tai jopa traumatisoiva. Av:lla kaikki ovat vähintään lentäjä-lääkäreitä :D.

Mikään ei ole vialla, mutta olet silti katsonut aiheelliseksi pyytää lastenpsykologin näkemystä perhetilanteestanne?

Vitsi, sulla on kyllä suoranainen taito keksiä tarinoita päästäsi :D. Missä vaiheessa kirjoitin, että olen pyytänyt lastenpsykologin näkemystä tilanteestamme? Ystäväni on lastenpsykologi ja ystävät juttelevat. Vaihdamme kuulumisia puolin ja toisin, ystäväni on tietoinen asumistilanteestamme ja elämästämme ylipäätänsä, koska hän on ysyävämme. Tällainen keskustelu ja kuulumisien vaihto on ihan normaalia, kuuluu normaaliin sosiaaliseen kanssakäymiseen.

Normaalissa sosiaalisessa kanssakäymisessä jätetään ammattiminä sivuun ja ihan oikeasti vaihdetaan kuulumisia. Mutta selväähän se on, että miehesi hajoilee ja sinä jutustelet lastenpsykologiystävän kanssa eräässä p-kirjaimella alkavassa rannikkokaupungissa.

Ihan ystävinä ollaan juteltu ja tietysti juteltu myös ammattiin liittyvistä asioista. Edelleen täysin normaalia kommunikaatiota. Toinen ystäväni sosiaalipuolelta työskentelee aikuisten kuntoutujien kanssa ja ihan hänenkin kanssaan ollaan vaihdettu henkilökohtaisia kuulumisia, kuin myös keskusteltu ammattiin liittyvistä asioista. Hän on puhunut omasta työtilanteestaan ja yhdessä ollaan keskusteltu mm. sosiaalisista ongelmista sekä esimerkiksi mt-puolen hoidon laadusta tänä päivänä. Lastenpsykiatria ja lastensuojelu ovat myös aiheena aika tiiviisti linkittyviä, niin tottakai ollaan keskusteltu erinäköisistä aiheista kaiken muun ohessa. Se että sinä valehtelet ei tarkoita sitä, että kaikki muut valehtelisivat.

Äiti ja isihän voivat nukkua kellarikomerossa ja aamulla kipaista sitten laittamaan aamupalan valmiiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kandee sanoa sille murkkuikäiselle, että niin pitkään kun elää teidän tienaamilla rahoilla asunnossanne ja sapukoissa, niin asumisjärjestelyt menevät vanhempien mukaan. Mikä ihmeen velvoite on vanhemmilla alkaa hommaamaan kalliimpaa vuokrakämppää pks-alueella kiukuttelevan pennun vuoksi. Pistäkää jätkä ruotuun. Tiedän monia perheitä, joilla lapset jakaneet huoneen keskenään ilman ongelmia. Eräs lapsuudenkaveri asui äitinsä kanssa pienessä yksiössä, joka oli jaettu hyllyköllä, että hänellä oli pieni alkovi ja äidillä sitten toinen puoli olohuoneessa nukkumistilana. Sata vuotta sitten Suomessa asui monilapsisia perheitä vastaavissa tiloissa ja nyt sitten pitäisi alkaa hyysäämään näitä uusavuttomia kännykkäriippuvaisia pentuja. Niin pitkään, kun eivät käy töissä, saati tuo rahaa taloon, niin vanhemmat ovat se taho mitkä määräävät asumisen ja elämisen ehdot. Jos ei kelpaa niin pyytäkää muuttamaan muualle, tai menemään sijoitukseen johonkin nuorten sijoitusyksikköön, jos elämä on niin vaikeaa.

Sun ilkeämielisyydellä ei näytä olevan mitään rajaa. SINÄ olet ne lapset halunnut, joten älä syyllistä heitä siitä etteivät lapsina tuo tuloja kotiin. Perhe on yksikkö ja kyllä siellä pitää jokaisen saada sanottua mielipiteensä ja tulla kuulluksi ilman pelkoa ja uhkailua.

Mutta ei sen perheen asumismuoto vaan voi mennä lasten tahdon mukaisesti. Tottakai jos on varaa ja mahdollisuuksia, niin toiveita voi ja on hyväkin toteuttaa, mutta ei esim. työpaikkaa tuosta vaan vaihdeta, jos joutuu muuttamaan lapsen toiveiden takia kymmenien kilometrien päähän eikä pomolle kelpaa palkan korotuksen syyksi perustelu, että teini tarvitsee oman huoneen. Tällä hetkellä korona on runnellut lukuisia kotitalouksia, yrityksiä on kaatunut, ihmisiä lomautettu ja jäänyt vaille työpaikkaa, niin kyllä niillä vanhempien taloudellisilla tilanteilla nyt vain on ihan älyttömästi merkitystä sen puolesta, mikä on mahdollista ja mikä ei. Lapsi ei kuole oman huoneen puutteeseen, eikä traumatisoidu ilman omaa huonetta. Lapsi traumatisoituu, jos vanhemmille tulee burn outti, vakavia mt-häiriöitä ja molempien tai jomman kumman myötä päideongelmia.

Joo varmaan, mutta miten tätä liittyy asiaan? Et kai vaan tarkoita, että vanhemmat saavat burn outin, vakavia mielenterveydenhäiriöitä tai päihdeongelman, jos joutuvat muutaman vuoden nukkumaan olohuoneessa? Jos oman makkarin puuttuminen suistaa henkilön noin raiteiltaan, niin millä perusteella lapsille huoneen jakaminen kuitenkaan ei ole juttu eikä mikään? Minkä ikäisenä tilanne muuttuu niin, että ilman omaa huonetta suistuu mielenterveys raiteiltaan?

Kyllä, se esimerkiksi mieheni kohdalla olisi asia, mikä katkaisisi kamelin selän, jos häneltä vietäisiin vielä mahdollisuus omaan tilaan. Aikalailla paineet kasaantuvat siinä vaiheessa, kun on vastuussa sekä omasta elatuksesta, että muiden perheenjäsenten elatuksesta. Jos aikuinen menettää työkykynsä, perheeltä lähtee asunto alta ja silloin muutetaan sinne, mistä halvimmalla saadaan. Voi vaihtua koulut ja paikkakunta samalla. Joten sen mukaan mennään, että vanhemmat ovat työkykyisiä ja pystyvät perheen elättämään. Lapsella ei luojan kiitos ole sitä vastuuta.

Eli toisin sanoen jos miehesi asuisi muualla, sekä lapset että sinä voisitte saada omat huoneet. Tästä olisi sekin hyöty, ettei miehen tarvitse olla tekemisissä kuormittavien perheenjäsenten kanssa. En siis kehota tässä eroamaan, mutta kannattaa miettiä sitä, että mies ei jaksa perheenjäsenten seuraa, niin voisiko hänellä olla vaikka joku halpa alivuokrahuone jossain muualla, jonne voi mennä aina kun tarvitsee sitä omaa tilaa?

Jos meillä olisi varaa halpaan alivuokrahuoneeseen, niin meillä varmaan olisi varaa isompaan asuntoon. Ei mies nyt kuormitu liikaa, mutta kuormittuisi siinä vaiheessa, jos muuttaisimme olohuoneeseen, jonka kautta kaikki kulkevat keittiöön, vessaan ja saunaan sekä makuuhuoneisiin. Oman tietämykseni mukaan ja tilastojen mukaan lapset traumatisoituvat erosta huomattavasti enemmän ja todennäköisemmin, kuin oman huoneen puutteesta. Eli ei olla eroamassa sen takia, että lapset saavat oman huoneen.

Kiitos tiedosta. Teillähän ei nytkään ole olohuonetta vaan tuo on aula. Pakko sanoa, että kamalan huono pohja tuossa teidän asunnossa.

Aika monissa asunnoissa olohuone on keskeisellä paikalla ja muut huoneet sijoittuvat olohuoneen ympärille. Toki on sellaisiakin ratkaisuja, joissa olohuone on selkeästi oma huoneensa esimerkiksi entisissä soluasunnoissa, jotka on muutettu kolmioksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kandee sanoa sille murkkuikäiselle, että niin pitkään kun elää teidän tienaamilla rahoilla asunnossanne ja sapukoissa, niin asumisjärjestelyt menevät vanhempien mukaan. Mikä ihmeen velvoite on vanhemmilla alkaa hommaamaan kalliimpaa vuokrakämppää pks-alueella kiukuttelevan pennun vuoksi. Pistäkää jätkä ruotuun. Tiedän monia perheitä, joilla lapset jakaneet huoneen keskenään ilman ongelmia. Eräs lapsuudenkaveri asui äitinsä kanssa pienessä yksiössä, joka oli jaettu hyllyköllä, että hänellä oli pieni alkovi ja äidillä sitten toinen puoli olohuoneessa nukkumistilana. Sata vuotta sitten Suomessa asui monilapsisia perheitä vastaavissa tiloissa ja nyt sitten pitäisi alkaa hyysäämään näitä uusavuttomia kännykkäriippuvaisia pentuja. Niin pitkään, kun eivät käy töissä, saati tuo rahaa taloon, niin vanhemmat ovat se taho mitkä määräävät asumisen ja elämisen ehdot. Jos ei kelpaa niin pyytäkää muuttamaan muualle, tai menemään sijoitukseen johonkin nuorten sijoitusyksikköön, jos elämä on niin vaikeaa.

Sun ilkeämielisyydellä ei näytä olevan mitään rajaa. SINÄ olet ne lapset halunnut, joten älä syyllistä heitä siitä etteivät lapsina tuo tuloja kotiin. Perhe on yksikkö ja kyllä siellä pitää jokaisen saada sanottua mielipiteensä ja tulla kuulluksi ilman pelkoa ja uhkailua.

Mutta ei sen perheen asumismuoto vaan voi mennä lasten tahdon mukaisesti. Tottakai jos on varaa ja mahdollisuuksia, niin toiveita voi ja on hyväkin toteuttaa, mutta ei esim. työpaikkaa tuosta vaan vaihdeta, jos joutuu muuttamaan lapsen toiveiden takia kymmenien kilometrien päähän eikä pomolle kelpaa palkan korotuksen syyksi perustelu, että teini tarvitsee oman huoneen. Tällä hetkellä korona on runnellut lukuisia kotitalouksia, yrityksiä on kaatunut, ihmisiä lomautettu ja jäänyt vaille työpaikkaa, niin kyllä niillä vanhempien taloudellisilla tilanteilla nyt vain on ihan älyttömästi merkitystä sen puolesta, mikä on mahdollista ja mikä ei. Lapsi ei kuole oman huoneen puutteeseen, eikä traumatisoidu ilman omaa huonetta. Lapsi traumatisoituu, jos vanhemmille tulee burn outti, vakavia mt-häiriöitä ja molempien tai jomman kumman myötä päideongelmia.

Joo varmaan, mutta miten tätä liittyy asiaan? Et kai vaan tarkoita, että vanhemmat saavat burn outin, vakavia mielenterveydenhäiriöitä tai päihdeongelman, jos joutuvat muutaman vuoden nukkumaan olohuoneessa? Jos oman makkarin puuttuminen suistaa henkilön noin raiteiltaan, niin millä perusteella lapsille huoneen jakaminen kuitenkaan ei ole juttu eikä mikään? Minkä ikäisenä tilanne muuttuu niin, että ilman omaa huonetta suistuu mielenterveys raiteiltaan?

Kyllä, se esimerkiksi mieheni kohdalla olisi asia, mikä katkaisisi kamelin selän, jos häneltä vietäisiin vielä mahdollisuus omaan tilaan. Aikalailla paineet kasaantuvat siinä vaiheessa, kun on vastuussa sekä omasta elatuksesta, että muiden perheenjäsenten elatuksesta. Jos aikuinen menettää työkykynsä, perheeltä lähtee asunto alta ja silloin muutetaan sinne, mistä halvimmalla saadaan. Voi vaihtua koulut ja paikkakunta samalla. Joten sen mukaan mennään, että vanhemmat ovat työkykyisiä ja pystyvät perheen elättämään. Lapsella ei luojan kiitos ole sitä vastuuta.

Eikö miehesi muista, että sinäkin saat palkkaa? Eihän teidän perheen toimeentulo ole pelkästään hänen varassaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kandee sanoa sille murkkuikäiselle, että niin pitkään kun elää teidän tienaamilla rahoilla asunnossanne ja sapukoissa, niin asumisjärjestelyt menevät vanhempien mukaan. Mikä ihmeen velvoite on vanhemmilla alkaa hommaamaan kalliimpaa vuokrakämppää pks-alueella kiukuttelevan pennun vuoksi. Pistäkää jätkä ruotuun. Tiedän monia perheitä, joilla lapset jakaneet huoneen keskenään ilman ongelmia. Eräs lapsuudenkaveri asui äitinsä kanssa pienessä yksiössä, joka oli jaettu hyllyköllä, että hänellä oli pieni alkovi ja äidillä sitten toinen puoli olohuoneessa nukkumistilana. Sata vuotta sitten Suomessa asui monilapsisia perheitä vastaavissa tiloissa ja nyt sitten pitäisi alkaa hyysäämään näitä uusavuttomia kännykkäriippuvaisia pentuja. Niin pitkään, kun eivät käy töissä, saati tuo rahaa taloon, niin vanhemmat ovat se taho mitkä määräävät asumisen ja elämisen ehdot. Jos ei kelpaa niin pyytäkää muuttamaan muualle, tai menemään sijoitukseen johonkin nuorten sijoitusyksikköön, jos elämä on niin vaikeaa.

Sun ilkeämielisyydellä ei näytä olevan mitään rajaa. SINÄ olet ne lapset halunnut, joten älä syyllistä heitä siitä etteivät lapsina tuo tuloja kotiin. Perhe on yksikkö ja kyllä siellä pitää jokaisen saada sanottua mielipiteensä ja tulla kuulluksi ilman pelkoa ja uhkailua.

Mutta ei sen perheen asumismuoto vaan voi mennä lasten tahdon mukaisesti. Tottakai jos on varaa ja mahdollisuuksia, niin toiveita voi ja on hyväkin toteuttaa, mutta ei esim. työpaikkaa tuosta vaan vaihdeta, jos joutuu muuttamaan lapsen toiveiden takia kymmenien kilometrien päähän eikä pomolle kelpaa palkan korotuksen syyksi perustelu, että teini tarvitsee oman huoneen. Tällä hetkellä korona on runnellut lukuisia kotitalouksia, yrityksiä on kaatunut, ihmisiä lomautettu ja jäänyt vaille työpaikkaa, niin kyllä niillä vanhempien taloudellisilla tilanteilla nyt vain on ihan älyttömästi merkitystä sen puolesta, mikä on mahdollista ja mikä ei. Lapsi ei kuole oman huoneen puutteeseen, eikä traumatisoidu ilman omaa huonetta. Lapsi traumatisoituu, jos vanhemmille tulee burn outti, vakavia mt-häiriöitä ja molempien tai jomman kumman myötä päideongelmia.

Joo varmaan, mutta miten tätä liittyy asiaan? Et kai vaan tarkoita, että vanhemmat saavat burn outin, vakavia mielenterveydenhäiriöitä tai päihdeongelman, jos joutuvat muutaman vuoden nukkumaan olohuoneessa? Jos oman makkarin puuttuminen suistaa henkilön noin raiteiltaan, niin millä perusteella lapsille huoneen jakaminen kuitenkaan ei ole juttu eikä mikään? Minkä ikäisenä tilanne muuttuu niin, että ilman omaa huonetta suistuu mielenterveys raiteiltaan?

Kyllä, se esimerkiksi mieheni kohdalla olisi asia, mikä katkaisisi kamelin selän, jos häneltä vietäisiin vielä mahdollisuus omaan tilaan. Aikalailla paineet kasaantuvat siinä vaiheessa, kun on vastuussa sekä omasta elatuksesta, että muiden perheenjäsenten elatuksesta. Jos aikuinen menettää työkykynsä, perheeltä lähtee asunto alta ja silloin muutetaan sinne, mistä halvimmalla saadaan. Voi vaihtua koulut ja paikkakunta samalla. Joten sen mukaan mennään, että vanhemmat ovat työkykyisiä ja pystyvät perheen elättämään. Lapsella ei luojan kiitos ole sitä vastuuta.

Eli toisin sanoen jos miehesi asuisi muualla, sekä lapset että sinä voisitte saada omat huoneet. Tästä olisi sekin hyöty, ettei miehen tarvitse olla tekemisissä kuormittavien perheenjäsenten kanssa. En siis kehota tässä eroamaan, mutta kannattaa miettiä sitä, että mies ei jaksa perheenjäsenten seuraa, niin voisiko hänellä olla vaikka joku halpa alivuokrahuone jossain muualla, jonne voi mennä aina kun tarvitsee sitä omaa tilaa?

Jos meillä olisi varaa halpaan alivuokrahuoneeseen, niin meillä varmaan olisi varaa isompaan asuntoon. Ei mies nyt kuormitu liikaa, mutta kuormittuisi siinä vaiheessa, jos muuttaisimme olohuoneeseen, jonka kautta kaikki kulkevat keittiöön, vessaan ja saunaan sekä makuuhuoneisiin. Oman tietämykseni mukaan ja tilastojen mukaan lapset traumatisoituvat erosta huomattavasti enemmän ja todennäköisemmin, kuin oman huoneen puutteesta. Eli ei olla eroamassa sen takia, että lapset saavat oman huoneen.

Kiitos tiedosta. Teillähän ei nytkään ole olohuonetta vaan tuo on aula. Pakko sanoa, että kamalan huono pohja tuossa teidän asunnossa.

Aika monissa asunnoissa olohuone on keskeisellä paikalla ja muut huoneet sijoittuvat olohuoneen ympärille. Toki on sellaisiakin ratkaisuja, joissa olohuone on selkeästi oma huoneensa esimerkiksi entisissä soluasunnoissa, jotka on muutettu kolmioksi.

Vielä joku aika sitten rakennettiin asuntoja, joissa oli oikeat huoneet. Eteinen tai aula on se tila, josta mennään eri tiloihin. Nykyasunnot on karmeita, kun heti ulko-ovelta alkaa keittiö ja se on yhtä avointa tilaa "olohuoneen" kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Kysy pojalta että miksi on pakko saada oma huone. Muutenkaan ainakaan meillä vinkumisella ei saa mitään.

Saahan sitä poika vinkua ja vaatia, mutta en mä ainakaan tanssisi pojan pillin mukaan. Poika voi muuttaa kotoa heti täytettyään 18 v. Mun tutun pojat jakoivat saman huoneen siihen asti kun kotoa lähtivät lukion + armeijan jälkeen eivätkä siitä mitenkään seonneet. Nykyään sanovat vain hitsaututeensa todella tiiviisti toisiinsa, kun lapsena jakoivat aina kaiken. Varmaan nuokin pojat olisivat halunneet oman huoneen, mutta niin ei vaan tapahtunut, kun asunto oli muuten hyvä -

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kandee sanoa sille murkkuikäiselle, että niin pitkään kun elää teidän tienaamilla rahoilla asunnossanne ja sapukoissa, niin asumisjärjestelyt menevät vanhempien mukaan. Mikä ihmeen velvoite on vanhemmilla alkaa hommaamaan kalliimpaa vuokrakämppää pks-alueella kiukuttelevan pennun vuoksi. Pistäkää jätkä ruotuun. Tiedän monia perheitä, joilla lapset jakaneet huoneen keskenään ilman ongelmia. Eräs lapsuudenkaveri asui äitinsä kanssa pienessä yksiössä, joka oli jaettu hyllyköllä, että hänellä oli pieni alkovi ja äidillä sitten toinen puoli olohuoneessa nukkumistilana. Sata vuotta sitten Suomessa asui monilapsisia perheitä vastaavissa tiloissa ja nyt sitten pitäisi alkaa hyysäämään näitä uusavuttomia kännykkäriippuvaisia pentuja. Niin pitkään, kun eivät käy töissä, saati tuo rahaa taloon, niin vanhemmat ovat se taho mitkä määräävät asumisen ja elämisen ehdot. Jos ei kelpaa niin pyytäkää muuttamaan muualle, tai menemään sijoitukseen johonkin nuorten sijoitusyksikköön, jos elämä on niin vaikeaa.

Sun ilkeämielisyydellä ei näytä olevan mitään rajaa. SINÄ olet ne lapset halunnut, joten älä syyllistä heitä siitä etteivät lapsina tuo tuloja kotiin. Perhe on yksikkö ja kyllä siellä pitää jokaisen saada sanottua mielipiteensä ja tulla kuulluksi ilman pelkoa ja uhkailua.

Mutta ei sen perheen asumismuoto vaan voi mennä lasten tahdon mukaisesti. Tottakai jos on varaa ja mahdollisuuksia, niin toiveita voi ja on hyväkin toteuttaa, mutta ei esim. työpaikkaa tuosta vaan vaihdeta, jos joutuu muuttamaan lapsen toiveiden takia kymmenien kilometrien päähän eikä pomolle kelpaa palkan korotuksen syyksi perustelu, että teini tarvitsee oman huoneen. Tällä hetkellä korona on runnellut lukuisia kotitalouksia, yrityksiä on kaatunut, ihmisiä lomautettu ja jäänyt vaille työpaikkaa, niin kyllä niillä vanhempien taloudellisilla tilanteilla nyt vain on ihan älyttömästi merkitystä sen puolesta, mikä on mahdollista ja mikä ei. Lapsi ei kuole oman huoneen puutteeseen, eikä traumatisoidu ilman omaa huonetta. Lapsi traumatisoituu, jos vanhemmille tulee burn outti, vakavia mt-häiriöitä ja molempien tai jomman kumman myötä päideongelmia.

Joo varmaan, mutta miten tätä liittyy asiaan? Et kai vaan tarkoita, että vanhemmat saavat burn outin, vakavia mielenterveydenhäiriöitä tai päihdeongelman, jos joutuvat muutaman vuoden nukkumaan olohuoneessa? Jos oman makkarin puuttuminen suistaa henkilön noin raiteiltaan, niin millä perusteella lapsille huoneen jakaminen kuitenkaan ei ole juttu eikä mikään? Minkä ikäisenä tilanne muuttuu niin, että ilman omaa huonetta suistuu mielenterveys raiteiltaan?

Kyllä, se esimerkiksi mieheni kohdalla olisi asia, mikä katkaisisi kamelin selän, jos häneltä vietäisiin vielä mahdollisuus omaan tilaan. Aikalailla paineet kasaantuvat siinä vaiheessa, kun on vastuussa sekä omasta elatuksesta, että muiden perheenjäsenten elatuksesta. Jos aikuinen menettää työkykynsä, perheeltä lähtee asunto alta ja silloin muutetaan sinne, mistä halvimmalla saadaan. Voi vaihtua koulut ja paikkakunta samalla. Joten sen mukaan mennään, että vanhemmat ovat työkykyisiä ja pystyvät perheen elättämään. Lapsella ei luojan kiitos ole sitä vastuuta.

Eikö miehesi muista, että sinäkin saat palkkaa? Eihän teidän perheen toimeentulo ole pelkästään hänen varassaan.

Perheen toimeentuloa nykyään vaatii molempien vanhempien säännöllisiä palkkatuloja. Eivät äidit huvikseen laita taaperoita päiväkotiin ja palaa työelämään, ihan vain siksi, että töissä on niin kivaa. Harva perhe elää Suomessa pelkästään toisen vanhemman tuloilla. Ja vielä harvemmalla sellaisella on varaa kustantaa perheelle asunto, jossa kaikilla lapsilla olisi oma huone. Ei yhden vanhemman tuloilla kustanneta mitään isoa perheasuntoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kandee sanoa sille murkkuikäiselle, että niin pitkään kun elää teidän tienaamilla rahoilla asunnossanne ja sapukoissa, niin asumisjärjestelyt menevät vanhempien mukaan. Mikä ihmeen velvoite on vanhemmilla alkaa hommaamaan kalliimpaa vuokrakämppää pks-alueella kiukuttelevan pennun vuoksi. Pistäkää jätkä ruotuun. Tiedän monia perheitä, joilla lapset jakaneet huoneen keskenään ilman ongelmia. Eräs lapsuudenkaveri asui äitinsä kanssa pienessä yksiössä, joka oli jaettu hyllyköllä, että hänellä oli pieni alkovi ja äidillä sitten toinen puoli olohuoneessa nukkumistilana. Sata vuotta sitten Suomessa asui monilapsisia perheitä vastaavissa tiloissa ja nyt sitten pitäisi alkaa hyysäämään näitä uusavuttomia kännykkäriippuvaisia pentuja. Niin pitkään, kun eivät käy töissä, saati tuo rahaa taloon, niin vanhemmat ovat se taho mitkä määräävät asumisen ja elämisen ehdot. Jos ei kelpaa niin pyytäkää muuttamaan muualle, tai menemään sijoitukseen johonkin nuorten sijoitusyksikköön, jos elämä on niin vaikeaa.

Toivottavasti itselläsi ei niitä pentuja ole. Tai jos on, niin varmaan ovatkin jossain sijoituksessa jo, että sinulla on tarpeeksi tilaaa köyriä ukkosi/akkasi kanssa. Tuollaisten itsekin teinin tasolle jääneiden "vanhempien" takia niitä sijoituslapsia riittää nykyään.

Yksikään lapsi ei ole urani aikana päätynyt laitossijoitukseen sen takia, että lapsella ei ole omaa huonetta. Lapsi pärjää kyllä, vaikka joutuisi jakamaan huoneen sisaruksen kanssa. Tärkeintä on se, että perheessä on turvallista, on rakastavat ja riittävän tasapainoiset vanhemmat, lasta tuetaan ja autetaan ja että vanhemmat voivat hyvin. Kyllä, vanhempien hyvinvoinnilla on suuri merkitys siihen, miten lapset perheessä voivat, joten sitä ei missään nimessä ole syytä aliarvioida.

T. Lastensuojelusta päivää

Jos olet lastensuojelusta, ja ammattitaitoinen, tiedät varmasti myös lasten kehitysvaiheista ja tarpeista eri ikäisinä. Kyllä teini-ikää lähestyvä ihan oikeasti kärsii jos ei ole mahdollisuutta minkäänlaiseen yksityisyyteen, ja vaikka sanot että huoneen jakaminen ei ole ongelma, se voi kyllä välillisesti alkaa aiheuttamaan isojakin ongelmia nuoren persoonallisuudesta riippuen, ja jos on lisäksi muita mahdollisia kuormistustekijöitä. Normaalien vanhempien hyvinvointi taas ei kärsi olohuoneessa nukkumisesta ja omien tarpeiden sopeuttamisesta lasten edun mukaisesti siinä määrin että se vanhemmuuteen vaikuttaisi.

T.Lastenpsykiatrialta päivää

Kyllä tiedän ja tiedän sen, että suurin osa perheistä tarjoaa lapsille sen mitä pystyy tarjoamaan. Mieheni varttui veljensä kanssa yhteisessä huoneessa, minä olen jakanut huoneeni sisarukseni kanssa. Lastenpsykiatrina tiedät varmasti sen, millä tavalla vanhempien voimavarat ja sen puute vaikuttaa lapseen ja kotioloihin. Kyse on kokonaisuudesta ja faktaa on se, että läheskään kaikilla ei Suomessa ole varaa tarjota kaikille lapsille omaa huonetta. Tässä asiassa erottuvat selkeästi hyvätuloiset ja pienempituloiset perheet. Lastenpsykiatrina tiedät sen varmasti, että lasta traumatisoi huostaanotto paljon enemmän, mitä oman huoneen puute (mitä täällä ollaan heitetty). Suosittelen perheterapian opintoja, jossa käsitellään perhettä kokonaisuutena. Sillä kokonaisuudesta on kyse, ei siitä, että ainoastaan lasten kaikista ehdottoman parhainta parasta ajetaan kaiken muun kustannuksella.

Nythän on niin että juuri nämä vanhemmat kyllä pystyisivät varsin hyvin tarjoamaan oman huoneen lapselle. Ihan tinkimällä siitä omasta mukavuudestaan! Huoneita on riittävästi asunnossa, vanhemmat vaan eivät omastaan halua luopua. Ai niin, mulla muuten on myös perheterapeutin koulutus, kiitos kuitenkin suosituksesta.

Juu juu, tietysti on. Ystäväni on ihan oikeasti lastenpsykologi, työskentelee kouluissa ja kumma kyllä hän ei ole sitä mieltä, että meidän tilanne olisi mitenkään poikkeuksellinen tai jopa traumatisoiva. Av:lla kaikki ovat vähintään lentäjä-lääkäreitä :D.

Mikään ei ole vialla, mutta olet silti katsonut aiheelliseksi pyytää lastenpsykologin näkemystä perhetilanteestanne?

Vitsi, sulla on kyllä suoranainen taito keksiä tarinoita päästäsi :D. Missä vaiheessa kirjoitin, että olen pyytänyt lastenpsykologin näkemystä tilanteestamme? Ystäväni on lastenpsykologi ja ystävät juttelevat. Vaihdamme kuulumisia puolin ja toisin, ystäväni on tietoinen asumistilanteestamme ja elämästämme ylipäätänsä, koska hän on ysyävämme. Tällainen keskustelu ja kuulumisien vaihto on ihan normaalia, kuuluu normaaliin sosiaaliseen kanssakäymiseen.

Normaalissa sosiaalisessa kanssakäymisessä jätetään ammattiminä sivuun ja ihan oikeasti vaihdetaan kuulumisia. Mutta selväähän se on, että miehesi hajoilee ja sinä jutustelet lastenpsykologiystävän kanssa eräässä p-kirjaimella alkavassa rannikkokaupungissa.

Ihan ystävinä ollaan juteltu ja tietysti juteltu myös ammattiin liittyvistä asioista. Edelleen täysin normaalia kommunikaatiota. Toinen ystäväni sosiaalipuolelta työskentelee aikuisten kuntoutujien kanssa ja ihan hänenkin kanssaan ollaan vaihdettu henkilökohtaisia kuulumisia, kuin myös keskusteltu ammattiin liittyvistä asioista. Hän on puhunut omasta työtilanteestaan ja yhdessä ollaan keskusteltu mm. sosiaalisista ongelmista sekä esimerkiksi mt-puolen hoidon laadusta tänä päivänä. Lastenpsykiatria ja lastensuojelu ovat myös aiheena aika tiiviisti linkittyviä, niin tottakai ollaan keskusteltu erinäköisistä aiheista kaiken muun ohessa. Se että sinä valehtelet ei tarkoita sitä, että kaikki muut valehtelisivat.

Ammattiin liittyvä keskustelu yleisellä tasolla on kuitenkin aivan eri asia kuin arvioida ystävän tilannetta ammattilaisena. Sellaista ei tehdä kuin pyydettäessä. Tai jos joku, kuten nyt tämä lastenpsykologiystäväsi, arvioisi hiljaa itsekseen sinun perheesi tilannetta, hän ei sanoisi mitään havaintojaan ääneen ellei tilanne olisi näkyvästi paha. Pinnan alla olevia asioita hän ei näe kyselemättä, eikä hän ala niitä kysellä, ellet pyydä apua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kandee sanoa sille murkkuikäiselle, että niin pitkään kun elää teidän tienaamilla rahoilla asunnossanne ja sapukoissa, niin asumisjärjestelyt menevät vanhempien mukaan. Mikä ihmeen velvoite on vanhemmilla alkaa hommaamaan kalliimpaa vuokrakämppää pks-alueella kiukuttelevan pennun vuoksi. Pistäkää jätkä ruotuun. Tiedän monia perheitä, joilla lapset jakaneet huoneen keskenään ilman ongelmia. Eräs lapsuudenkaveri asui äitinsä kanssa pienessä yksiössä, joka oli jaettu hyllyköllä, että hänellä oli pieni alkovi ja äidillä sitten toinen puoli olohuoneessa nukkumistilana. Sata vuotta sitten Suomessa asui monilapsisia perheitä vastaavissa tiloissa ja nyt sitten pitäisi alkaa hyysäämään näitä uusavuttomia kännykkäriippuvaisia pentuja. Niin pitkään, kun eivät käy töissä, saati tuo rahaa taloon, niin vanhemmat ovat se taho mitkä määräävät asumisen ja elämisen ehdot. Jos ei kelpaa niin pyytäkää muuttamaan muualle, tai menemään sijoitukseen johonkin nuorten sijoitusyksikköön, jos elämä on niin vaikeaa.

Sun ilkeämielisyydellä ei näytä olevan mitään rajaa. SINÄ olet ne lapset halunnut, joten älä syyllistä heitä siitä etteivät lapsina tuo tuloja kotiin. Perhe on yksikkö ja kyllä siellä pitää jokaisen saada sanottua mielipiteensä ja tulla kuulluksi ilman pelkoa ja uhkailua.

Mutta ei sen perheen asumismuoto vaan voi mennä lasten tahdon mukaisesti. Tottakai jos on varaa ja mahdollisuuksia, niin toiveita voi ja on hyväkin toteuttaa, mutta ei esim. työpaikkaa tuosta vaan vaihdeta, jos joutuu muuttamaan lapsen toiveiden takia kymmenien kilometrien päähän eikä pomolle kelpaa palkan korotuksen syyksi perustelu, että teini tarvitsee oman huoneen. Tällä hetkellä korona on runnellut lukuisia kotitalouksia, yrityksiä on kaatunut, ihmisiä lomautettu ja jäänyt vaille työpaikkaa, niin kyllä niillä vanhempien taloudellisilla tilanteilla nyt vain on ihan älyttömästi merkitystä sen puolesta, mikä on mahdollista ja mikä ei. Lapsi ei kuole oman huoneen puutteeseen, eikä traumatisoidu ilman omaa huonetta. Lapsi traumatisoituu, jos vanhemmille tulee burn outti, vakavia mt-häiriöitä ja molempien tai jomman kumman myötä päideongelmia.

Joo varmaan, mutta miten tätä liittyy asiaan? Et kai vaan tarkoita, että vanhemmat saavat burn outin, vakavia mielenterveydenhäiriöitä tai päihdeongelman, jos joutuvat muutaman vuoden nukkumaan olohuoneessa? Jos oman makkarin puuttuminen suistaa henkilön noin raiteiltaan, niin millä perusteella lapsille huoneen jakaminen kuitenkaan ei ole juttu eikä mikään? Minkä ikäisenä tilanne muuttuu niin, että ilman omaa huonetta suistuu mielenterveys raiteiltaan?

Kyllä, se esimerkiksi mieheni kohdalla olisi asia, mikä katkaisisi kamelin selän, jos häneltä vietäisiin vielä mahdollisuus omaan tilaan. Aikalailla paineet kasaantuvat siinä vaiheessa, kun on vastuussa sekä omasta elatuksesta, että muiden perheenjäsenten elatuksesta. Jos aikuinen menettää työkykynsä, perheeltä lähtee asunto alta ja silloin muutetaan sinne, mistä halvimmalla saadaan. Voi vaihtua koulut ja paikkakunta samalla. Joten sen mukaan mennään, että vanhemmat ovat työkykyisiä ja pystyvät perheen elättämään. Lapsella ei luojan kiitos ole sitä vastuuta.

Eli toisin sanoen jos miehesi asuisi muualla, sekä lapset että sinä voisitte saada omat huoneet. Tästä olisi sekin hyöty, ettei miehen tarvitse olla tekemisissä kuormittavien perheenjäsenten kanssa. En siis kehota tässä eroamaan, mutta kannattaa miettiä sitä, että mies ei jaksa perheenjäsenten seuraa, niin voisiko hänellä olla vaikka joku halpa alivuokrahuone jossain muualla, jonne voi mennä aina kun tarvitsee sitä omaa tilaa?

Jos meillä olisi varaa halpaan alivuokrahuoneeseen, niin meillä varmaan olisi varaa isompaan asuntoon. Ei mies nyt kuormitu liikaa, mutta kuormittuisi siinä vaiheessa, jos muuttaisimme olohuoneeseen, jonka kautta kaikki kulkevat keittiöön, vessaan ja saunaan sekä makuuhuoneisiin. Oman tietämykseni mukaan ja tilastojen mukaan lapset traumatisoituvat erosta huomattavasti enemmän ja todennäköisemmin, kuin oman huoneen puutteesta. Eli ei olla eroamassa sen takia, että lapset saavat oman huoneen.

Kiitos tiedosta. Teillähän ei nytkään ole olohuonetta vaan tuo on aula. Pakko sanoa, että kamalan huono pohja tuossa teidän asunnossa.

Aika monissa asunnoissa olohuone on keskeisellä paikalla ja muut huoneet sijoittuvat olohuoneen ympärille. Toki on sellaisiakin ratkaisuja, joissa olohuone on selkeästi oma huoneensa esimerkiksi entisissä soluasunnoissa, jotka on muutettu kolmioksi.

Vielä joku aika sitten rakennettiin asuntoja, joissa oli oikeat huoneet. Eteinen tai aula on se tila, josta mennään eri tiloihin. Nykyasunnot on karmeita, kun heti ulko-ovelta alkaa keittiö ja se on yhtä avointa tilaa "olohuoneen" kanssa.

Nämä on tietysti makuasioita. Monet pitävät siitä, että olohuone on keskeisellä paikalla ja tämä taitaa olla nykyään se yleisin rakennusmalli. Kuten totesitkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kandee sanoa sille murkkuikäiselle, että niin pitkään kun elää teidän tienaamilla rahoilla asunnossanne ja sapukoissa, niin asumisjärjestelyt menevät vanhempien mukaan. Mikä ihmeen velvoite on vanhemmilla alkaa hommaamaan kalliimpaa vuokrakämppää pks-alueella kiukuttelevan pennun vuoksi. Pistäkää jätkä ruotuun. Tiedän monia perheitä, joilla lapset jakaneet huoneen keskenään ilman ongelmia. Eräs lapsuudenkaveri asui äitinsä kanssa pienessä yksiössä, joka oli jaettu hyllyköllä, että hänellä oli pieni alkovi ja äidillä sitten toinen puoli olohuoneessa nukkumistilana. Sata vuotta sitten Suomessa asui monilapsisia perheitä vastaavissa tiloissa ja nyt sitten pitäisi alkaa hyysäämään näitä uusavuttomia kännykkäriippuvaisia pentuja. Niin pitkään, kun eivät käy töissä, saati tuo rahaa taloon, niin vanhemmat ovat se taho mitkä määräävät asumisen ja elämisen ehdot. Jos ei kelpaa niin pyytäkää muuttamaan muualle, tai menemään sijoitukseen johonkin nuorten sijoitusyksikköön, jos elämä on niin vaikeaa.

Sun ilkeämielisyydellä ei näytä olevan mitään rajaa. SINÄ olet ne lapset halunnut, joten älä syyllistä heitä siitä etteivät lapsina tuo tuloja kotiin. Perhe on yksikkö ja kyllä siellä pitää jokaisen saada sanottua mielipiteensä ja tulla kuulluksi ilman pelkoa ja uhkailua.

Mutta ei sen perheen asumismuoto vaan voi mennä lasten tahdon mukaisesti. Tottakai jos on varaa ja mahdollisuuksia, niin toiveita voi ja on hyväkin toteuttaa, mutta ei esim. työpaikkaa tuosta vaan vaihdeta, jos joutuu muuttamaan lapsen toiveiden takia kymmenien kilometrien päähän eikä pomolle kelpaa palkan korotuksen syyksi perustelu, että teini tarvitsee oman huoneen. Tällä hetkellä korona on runnellut lukuisia kotitalouksia, yrityksiä on kaatunut, ihmisiä lomautettu ja jäänyt vaille työpaikkaa, niin kyllä niillä vanhempien taloudellisilla tilanteilla nyt vain on ihan älyttömästi merkitystä sen puolesta, mikä on mahdollista ja mikä ei. Lapsi ei kuole oman huoneen puutteeseen, eikä traumatisoidu ilman omaa huonetta. Lapsi traumatisoituu, jos vanhemmille tulee burn outti, vakavia mt-häiriöitä ja molempien tai jomman kumman myötä päideongelmia.

Joo varmaan, mutta miten tätä liittyy asiaan? Et kai vaan tarkoita, että vanhemmat saavat burn outin, vakavia mielenterveydenhäiriöitä tai päihdeongelman, jos joutuvat muutaman vuoden nukkumaan olohuoneessa? Jos oman makkarin puuttuminen suistaa henkilön noin raiteiltaan, niin millä perusteella lapsille huoneen jakaminen kuitenkaan ei ole juttu eikä mikään? Minkä ikäisenä tilanne muuttuu niin, että ilman omaa huonetta suistuu mielenterveys raiteiltaan?

Kyllä, se esimerkiksi mieheni kohdalla olisi asia, mikä katkaisisi kamelin selän, jos häneltä vietäisiin vielä mahdollisuus omaan tilaan. Aikalailla paineet kasaantuvat siinä vaiheessa, kun on vastuussa sekä omasta elatuksesta, että muiden perheenjäsenten elatuksesta. Jos aikuinen menettää työkykynsä, perheeltä lähtee asunto alta ja silloin muutetaan sinne, mistä halvimmalla saadaan. Voi vaihtua koulut ja paikkakunta samalla. Joten sen mukaan mennään, että vanhemmat ovat työkykyisiä ja pystyvät perheen elättämään. Lapsella ei luojan kiitos ole sitä vastuuta.

Eikö miehesi muista, että sinäkin saat palkkaa? Eihän teidän perheen toimeentulo ole pelkästään hänen varassaan.

Perheen toimeentuloa nykyään vaatii molempien vanhempien säännöllisiä palkkatuloja. Eivät äidit huvikseen laita taaperoita päiväkotiin ja palaa työelämään, ihan vain siksi, että töissä on niin kivaa. Harva perhe elää Suomessa pelkästään toisen vanhemman tuloilla. Ja vielä harvemmalla sellaisella on varaa kustantaa perheelle asunto, jossa kaikilla lapsilla olisi oma huone. Ei yhden vanhemman tuloilla kustanneta mitään isoa perheasuntoa.

Tuossa kommentissa ei kyllä mainittu mitään puolison palkasta vaan puhuttiin ainoastaan miehestä. Ei se asunto lähde heti alta, jos toinen joutuu työttömäksi. Jos niin käy, on laina mitoitettu liian suureksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kandee sanoa sille murkkuikäiselle, että niin pitkään kun elää teidän tienaamilla rahoilla asunnossanne ja sapukoissa, niin asumisjärjestelyt menevät vanhempien mukaan. Mikä ihmeen velvoite on vanhemmilla alkaa hommaamaan kalliimpaa vuokrakämppää pks-alueella kiukuttelevan pennun vuoksi. Pistäkää jätkä ruotuun. Tiedän monia perheitä, joilla lapset jakaneet huoneen keskenään ilman ongelmia. Eräs lapsuudenkaveri asui äitinsä kanssa pienessä yksiössä, joka oli jaettu hyllyköllä, että hänellä oli pieni alkovi ja äidillä sitten toinen puoli olohuoneessa nukkumistilana. Sata vuotta sitten Suomessa asui monilapsisia perheitä vastaavissa tiloissa ja nyt sitten pitäisi alkaa hyysäämään näitä uusavuttomia kännykkäriippuvaisia pentuja. Niin pitkään, kun eivät käy töissä, saati tuo rahaa taloon, niin vanhemmat ovat se taho mitkä määräävät asumisen ja elämisen ehdot. Jos ei kelpaa niin pyytäkää muuttamaan muualle, tai menemään sijoitukseen johonkin nuorten sijoitusyksikköön, jos elämä on niin vaikeaa.

Sun ilkeämielisyydellä ei näytä olevan mitään rajaa. SINÄ olet ne lapset halunnut, joten älä syyllistä heitä siitä etteivät lapsina tuo tuloja kotiin. Perhe on yksikkö ja kyllä siellä pitää jokaisen saada sanottua mielipiteensä ja tulla kuulluksi ilman pelkoa ja uhkailua.

Mutta ei sen perheen asumismuoto vaan voi mennä lasten tahdon mukaisesti. Tottakai jos on varaa ja mahdollisuuksia, niin toiveita voi ja on hyväkin toteuttaa, mutta ei esim. työpaikkaa tuosta vaan vaihdeta, jos joutuu muuttamaan lapsen toiveiden takia kymmenien kilometrien päähän eikä pomolle kelpaa palkan korotuksen syyksi perustelu, että teini tarvitsee oman huoneen. Tällä hetkellä korona on runnellut lukuisia kotitalouksia, yrityksiä on kaatunut, ihmisiä lomautettu ja jäänyt vaille työpaikkaa, niin kyllä niillä vanhempien taloudellisilla tilanteilla nyt vain on ihan älyttömästi merkitystä sen puolesta, mikä on mahdollista ja mikä ei. Lapsi ei kuole oman huoneen puutteeseen, eikä traumatisoidu ilman omaa huonetta. Lapsi traumatisoituu, jos vanhemmille tulee burn outti, vakavia mt-häiriöitä ja molempien tai jomman kumman myötä päideongelmia.

Joo varmaan, mutta miten tätä liittyy asiaan? Et kai vaan tarkoita, että vanhemmat saavat burn outin, vakavia mielenterveydenhäiriöitä tai päihdeongelman, jos joutuvat muutaman vuoden nukkumaan olohuoneessa? Jos oman makkarin puuttuminen suistaa henkilön noin raiteiltaan, niin millä perusteella lapsille huoneen jakaminen kuitenkaan ei ole juttu eikä mikään? Minkä ikäisenä tilanne muuttuu niin, että ilman omaa huonetta suistuu mielenterveys raiteiltaan?

Kyllä, se esimerkiksi mieheni kohdalla olisi asia, mikä katkaisisi kamelin selän, jos häneltä vietäisiin vielä mahdollisuus omaan tilaan. Aikalailla paineet kasaantuvat siinä vaiheessa, kun on vastuussa sekä omasta elatuksesta, että muiden perheenjäsenten elatuksesta. Jos aikuinen menettää työkykynsä, perheeltä lähtee asunto alta ja silloin muutetaan sinne, mistä halvimmalla saadaan. Voi vaihtua koulut ja paikkakunta samalla. Joten sen mukaan mennään, että vanhemmat ovat työkykyisiä ja pystyvät perheen elättämään. Lapsella ei luojan kiitos ole sitä vastuuta.

Eli toisin sanoen jos miehesi asuisi muualla, sekä lapset että sinä voisitte saada omat huoneet. Tästä olisi sekin hyöty, ettei miehen tarvitse olla tekemisissä kuormittavien perheenjäsenten kanssa. En siis kehota tässä eroamaan, mutta kannattaa miettiä sitä, että mies ei jaksa perheenjäsenten seuraa, niin voisiko hänellä olla vaikka joku halpa alivuokrahuone jossain muualla, jonne voi mennä aina kun tarvitsee sitä omaa tilaa?

Jos meillä olisi varaa halpaan alivuokrahuoneeseen, niin meillä varmaan olisi varaa isompaan asuntoon. Ei mies nyt kuormitu liikaa, mutta kuormittuisi siinä vaiheessa, jos muuttaisimme olohuoneeseen, jonka kautta kaikki kulkevat keittiöön, vessaan ja saunaan sekä makuuhuoneisiin. Oman tietämykseni mukaan ja tilastojen mukaan lapset traumatisoituvat erosta huomattavasti enemmän ja todennäköisemmin, kuin oman huoneen puutteesta. Eli ei olla eroamassa sen takia, että lapset saavat oman huoneen.

Kiitos tiedosta. Teillähän ei nytkään ole olohuonetta vaan tuo on aula. Pakko sanoa, että kamalan huono pohja tuossa teidän asunnossa.

Aika monissa asunnoissa olohuone on keskeisellä paikalla ja muut huoneet sijoittuvat olohuoneen ympärille. Toki on sellaisiakin ratkaisuja, joissa olohuone on selkeästi oma huoneensa esimerkiksi entisissä soluasunnoissa, jotka on muutettu kolmioksi.

Vielä joku aika sitten rakennettiin asuntoja, joissa oli oikeat huoneet. Eteinen tai aula on se tila, josta mennään eri tiloihin. Nykyasunnot on karmeita, kun heti ulko-ovelta alkaa keittiö ja se on yhtä avointa tilaa "olohuoneen" kanssa.

Nämä on tietysti makuasioita. Monet pitävät siitä, että olohuone on keskeisellä paikalla ja tämä taitaa olla nykyään se yleisin rakennusmalli. Kuten totesitkin.

Niin, olohuone on turhaa hukkatilaa, jota ei voi käyttää mihinkään, kun se on pelkkä läpikulkutila.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kandee sanoa sille murkkuikäiselle, että niin pitkään kun elää teidän tienaamilla rahoilla asunnossanne ja sapukoissa, niin asumisjärjestelyt menevät vanhempien mukaan. Mikä ihmeen velvoite on vanhemmilla alkaa hommaamaan kalliimpaa vuokrakämppää pks-alueella kiukuttelevan pennun vuoksi. Pistäkää jätkä ruotuun. Tiedän monia perheitä, joilla lapset jakaneet huoneen keskenään ilman ongelmia. Eräs lapsuudenkaveri asui äitinsä kanssa pienessä yksiössä, joka oli jaettu hyllyköllä, että hänellä oli pieni alkovi ja äidillä sitten toinen puoli olohuoneessa nukkumistilana. Sata vuotta sitten Suomessa asui monilapsisia perheitä vastaavissa tiloissa ja nyt sitten pitäisi alkaa hyysäämään näitä uusavuttomia kännykkäriippuvaisia pentuja. Niin pitkään, kun eivät käy töissä, saati tuo rahaa taloon, niin vanhemmat ovat se taho mitkä määräävät asumisen ja elämisen ehdot. Jos ei kelpaa niin pyytäkää muuttamaan muualle, tai menemään sijoitukseen johonkin nuorten sijoitusyksikköön, jos elämä on niin vaikeaa.

Sun ilkeämielisyydellä ei näytä olevan mitään rajaa. SINÄ olet ne lapset halunnut, joten älä syyllistä heitä siitä etteivät lapsina tuo tuloja kotiin. Perhe on yksikkö ja kyllä siellä pitää jokaisen saada sanottua mielipiteensä ja tulla kuulluksi ilman pelkoa ja uhkailua.

Mutta ei sen perheen asumismuoto vaan voi mennä lasten tahdon mukaisesti. Tottakai jos on varaa ja mahdollisuuksia, niin toiveita voi ja on hyväkin toteuttaa, mutta ei esim. työpaikkaa tuosta vaan vaihdeta, jos joutuu muuttamaan lapsen toiveiden takia kymmenien kilometrien päähän eikä pomolle kelpaa palkan korotuksen syyksi perustelu, että teini tarvitsee oman huoneen. Tällä hetkellä korona on runnellut lukuisia kotitalouksia, yrityksiä on kaatunut, ihmisiä lomautettu ja jäänyt vaille työpaikkaa, niin kyllä niillä vanhempien taloudellisilla tilanteilla nyt vain on ihan älyttömästi merkitystä sen puolesta, mikä on mahdollista ja mikä ei. Lapsi ei kuole oman huoneen puutteeseen, eikä traumatisoidu ilman omaa huonetta. Lapsi traumatisoituu, jos vanhemmille tulee burn outti, vakavia mt-häiriöitä ja molempien tai jomman kumman myötä päideongelmia.

Joo varmaan, mutta miten tätä liittyy asiaan? Et kai vaan tarkoita, että vanhemmat saavat burn outin, vakavia mielenterveydenhäiriöitä tai päihdeongelman, jos joutuvat muutaman vuoden nukkumaan olohuoneessa? Jos oman makkarin puuttuminen suistaa henkilön noin raiteiltaan, niin millä perusteella lapsille huoneen jakaminen kuitenkaan ei ole juttu eikä mikään? Minkä ikäisenä tilanne muuttuu niin, että ilman omaa huonetta suistuu mielenterveys raiteiltaan?

Kyllä, se esimerkiksi mieheni kohdalla olisi asia, mikä katkaisisi kamelin selän, jos häneltä vietäisiin vielä mahdollisuus omaan tilaan. Aikalailla paineet kasaantuvat siinä vaiheessa, kun on vastuussa sekä omasta elatuksesta, että muiden perheenjäsenten elatuksesta. Jos aikuinen menettää työkykynsä, perheeltä lähtee asunto alta ja silloin muutetaan sinne, mistä halvimmalla saadaan. Voi vaihtua koulut ja paikkakunta samalla. Joten sen mukaan mennään, että vanhemmat ovat työkykyisiä ja pystyvät perheen elättämään. Lapsella ei luojan kiitos ole sitä vastuuta.

Eli toisin sanoen jos miehesi asuisi muualla, sekä lapset että sinä voisitte saada omat huoneet. Tästä olisi sekin hyöty, ettei miehen tarvitse olla tekemisissä kuormittavien perheenjäsenten kanssa. En siis kehota tässä eroamaan, mutta kannattaa miettiä sitä, että mies ei jaksa perheenjäsenten seuraa, niin voisiko hänellä olla vaikka joku halpa alivuokrahuone jossain muualla, jonne voi mennä aina kun tarvitsee sitä omaa tilaa?

Jos meillä olisi varaa halpaan alivuokrahuoneeseen, niin meillä varmaan olisi varaa isompaan asuntoon. Ei mies nyt kuormitu liikaa, mutta kuormittuisi siinä vaiheessa, jos muuttaisimme olohuoneeseen, jonka kautta kaikki kulkevat keittiöön, vessaan ja saunaan sekä makuuhuoneisiin. Oman tietämykseni mukaan ja tilastojen mukaan lapset traumatisoituvat erosta huomattavasti enemmän ja todennäköisemmin, kuin oman huoneen puutteesta. Eli ei olla eroamassa sen takia, että lapset saavat oman huoneen.

Kiitos tiedosta. Teillähän ei nytkään ole olohuonetta vaan tuo on aula. Pakko sanoa, että kamalan huono pohja tuossa teidän asunnossa.

Aika monissa asunnoissa olohuone on keskeisellä paikalla ja muut huoneet sijoittuvat olohuoneen ympärille. Toki on sellaisiakin ratkaisuja, joissa olohuone on selkeästi oma huoneensa esimerkiksi entisissä soluasunnoissa, jotka on muutettu kolmioksi.

Esim 70-luvulla on tavallisissa kerrostaloasunnoissa ollut käytävä, josta mennään huoneisiin, ja olkkari on ollut ihan oma huoneensa. Sitten käytävä on siirtynyt osaksi olohuonetta ja asunto on pienentynyt (ja hinta kallistunut) ja olohuone tullut vaikeaksi sisustaa, kun se on täynnä ovia ja kulkuväyliä. Nykyään pienentävät asuntoja vielä entisestään (ja lisää hintaa) ja tunkevat vielä keittiönkin olohuoneen seinustalle. Jolloin usein näkee että on yksi kahden istuttava sohva keskellä lattiaa, ja juuri ja juuri ehjä seinä taulu-tv:lle.

Tästä syystä nykyään on "muotia" yhtä pienet nojatuolit kuin 50-luvulla, jolloin toivuttiin sodasta. Muodilla tarkoitan, että muuta ei mahdu.

Terv arkkitehti päivää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysy pojalta että miksi on pakko saada oma huone. Muutenkaan ainakaan meillä vinkumisella ei saa mitään.

Saahan sitä poika vinkua ja vaatia, mutta en mä ainakaan tanssisi pojan pillin mukaan. Poika voi muuttaa kotoa heti täytettyään 18 v. Mun tutun pojat jakoivat saman huoneen siihen asti kun kotoa lähtivät lukion + armeijan jälkeen eivätkä siitä mitenkään seonneet. Nykyään sanovat vain hitsaututeensa todella tiiviisti toisiinsa, kun lapsena jakoivat aina kaiken. Varmaan nuokin pojat olisivat halunneet oman huoneen, mutta niin ei vaan tapahtunut, kun asunto oli muuten hyvä -

Poika voi muuttaa jo alaikäisenä, ei tarvitse odottaa 18-vuotispäivään asti. Soluasuntoja kyllä löytyy.

Tämä sote-alalla olevista kavereista lesoilu alkaa olla jo niin paksua, että kohta alkaa varmaan namedroppailu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kandee sanoa sille murkkuikäiselle, että niin pitkään kun elää teidän tienaamilla rahoilla asunnossanne ja sapukoissa, niin asumisjärjestelyt menevät vanhempien mukaan. Mikä ihmeen velvoite on vanhemmilla alkaa hommaamaan kalliimpaa vuokrakämppää pks-alueella kiukuttelevan pennun vuoksi. Pistäkää jätkä ruotuun. Tiedän monia perheitä, joilla lapset jakaneet huoneen keskenään ilman ongelmia. Eräs lapsuudenkaveri asui äitinsä kanssa pienessä yksiössä, joka oli jaettu hyllyköllä, että hänellä oli pieni alkovi ja äidillä sitten toinen puoli olohuoneessa nukkumistilana. Sata vuotta sitten Suomessa asui monilapsisia perheitä vastaavissa tiloissa ja nyt sitten pitäisi alkaa hyysäämään näitä uusavuttomia kännykkäriippuvaisia pentuja. Niin pitkään, kun eivät käy töissä, saati tuo rahaa taloon, niin vanhemmat ovat se taho mitkä määräävät asumisen ja elämisen ehdot. Jos ei kelpaa niin pyytäkää muuttamaan muualle, tai menemään sijoitukseen johonkin nuorten sijoitusyksikköön, jos elämä on niin vaikeaa.

Toivottavasti itselläsi ei niitä pentuja ole. Tai jos on, niin varmaan ovatkin jossain sijoituksessa jo, että sinulla on tarpeeksi tilaaa köyriä ukkosi/akkasi kanssa. Tuollaisten itsekin teinin tasolle jääneiden "vanhempien" takia niitä sijoituslapsia riittää nykyään.

Yksikään lapsi ei ole urani aikana päätynyt laitossijoitukseen sen takia, että lapsella ei ole omaa huonetta. Lapsi pärjää kyllä, vaikka joutuisi jakamaan huoneen sisaruksen kanssa. Tärkeintä on se, että perheessä on turvallista, on rakastavat ja riittävän tasapainoiset vanhemmat, lasta tuetaan ja autetaan ja että vanhemmat voivat hyvin. Kyllä, vanhempien hyvinvoinnilla on suuri merkitys siihen, miten lapset perheessä voivat, joten sitä ei missään nimessä ole syytä aliarvioida.

T. Lastensuojelusta päivää

Jos olet lastensuojelusta, ja ammattitaitoinen, tiedät varmasti myös lasten kehitysvaiheista ja tarpeista eri ikäisinä. Kyllä teini-ikää lähestyvä ihan oikeasti kärsii jos ei ole mahdollisuutta minkäänlaiseen yksityisyyteen, ja vaikka sanot että huoneen jakaminen ei ole ongelma, se voi kyllä välillisesti alkaa aiheuttamaan isojakin ongelmia nuoren persoonallisuudesta riippuen, ja jos on lisäksi muita mahdollisia kuormistustekijöitä. Normaalien vanhempien hyvinvointi taas ei kärsi olohuoneessa nukkumisesta ja omien tarpeiden sopeuttamisesta lasten edun mukaisesti siinä määrin että se vanhemmuuteen vaikuttaisi.

T.Lastenpsykiatrialta päivää

Kyllä tiedän ja tiedän sen, että suurin osa perheistä tarjoaa lapsille sen mitä pystyy tarjoamaan. Mieheni varttui veljensä kanssa yhteisessä huoneessa, minä olen jakanut huoneeni sisarukseni kanssa. Lastenpsykiatrina tiedät varmasti sen, millä tavalla vanhempien voimavarat ja sen puute vaikuttaa lapseen ja kotioloihin. Kyse on kokonaisuudesta ja faktaa on se, että läheskään kaikilla ei Suomessa ole varaa tarjota kaikille lapsille omaa huonetta. Tässä asiassa erottuvat selkeästi hyvätuloiset ja pienempituloiset perheet. Lastenpsykiatrina tiedät sen varmasti, että lasta traumatisoi huostaanotto paljon enemmän, mitä oman huoneen puute (mitä täällä ollaan heitetty). Suosittelen perheterapian opintoja, jossa käsitellään perhettä kokonaisuutena. Sillä kokonaisuudesta on kyse, ei siitä, että ainoastaan lasten kaikista ehdottoman parhainta parasta ajetaan kaiken muun kustannuksella.

Nythän on niin että juuri nämä vanhemmat kyllä pystyisivät varsin hyvin tarjoamaan oman huoneen lapselle. Ihan tinkimällä siitä omasta mukavuudestaan! Huoneita on riittävästi asunnossa, vanhemmat vaan eivät omastaan halua luopua. Ai niin, mulla muuten on myös perheterapeutin koulutus, kiitos kuitenkin suosituksesta.

Juu juu, tietysti on. Ystäväni on ihan oikeasti lastenpsykologi, työskentelee kouluissa ja kumma kyllä hän ei ole sitä mieltä, että meidän tilanne olisi mitenkään poikkeuksellinen tai jopa traumatisoiva. Av:lla kaikki ovat vähintään lentäjä-lääkäreitä :D.

Mikään ei ole vialla, mutta olet silti katsonut aiheelliseksi pyytää lastenpsykologin näkemystä perhetilanteestanne?

Vitsi, sulla on kyllä suoranainen taito keksiä tarinoita päästäsi :D. Missä vaiheessa kirjoitin, että olen pyytänyt lastenpsykologin näkemystä tilanteestamme? Ystäväni on lastenpsykologi ja ystävät juttelevat. Vaihdamme kuulumisia puolin ja toisin, ystäväni on tietoinen asumistilanteestamme ja elämästämme ylipäätänsä, koska hän on ysyävämme. Tällainen keskustelu ja kuulumisien vaihto on ihan normaalia, kuuluu normaaliin sosiaaliseen kanssakäymiseen.

Normaalissa sosiaalisessa kanssakäymisessä jätetään ammattiminä sivuun ja ihan oikeasti vaihdetaan kuulumisia. Mutta selväähän se on, että miehesi hajoilee ja sinä jutustelet lastenpsykologiystävän kanssa eräässä p-kirjaimella alkavassa rannikkokaupungissa.

Ihan ystävinä ollaan juteltu ja tietysti juteltu myös ammattiin liittyvistä asioista. Edelleen täysin normaalia kommunikaatiota. Toinen ystäväni sosiaalipuolelta työskentelee aikuisten kuntoutujien kanssa ja ihan hänenkin kanssaan ollaan vaihdettu henkilökohtaisia kuulumisia, kuin myös keskusteltu ammattiin liittyvistä asioista. Hän on puhunut omasta työtilanteestaan ja yhdessä ollaan keskusteltu mm. sosiaalisista ongelmista sekä esimerkiksi mt-puolen hoidon laadusta tänä päivänä. Lastenpsykiatria ja lastensuojelu ovat myös aiheena aika tiiviisti linkittyviä, niin tottakai ollaan keskusteltu erinäköisistä aiheista kaiken muun ohessa. Se että sinä valehtelet ei tarkoita sitä, että kaikki muut valehtelisivat.

Ammattiin liittyvä keskustelu yleisellä tasolla on kuitenkin aivan eri asia kuin arvioida ystävän tilannetta ammattilaisena. Sellaista ei tehdä kuin pyydettäessä. Tai jos joku, kuten nyt tämä lastenpsykologiystäväsi, arvioisi hiljaa itsekseen sinun perheesi tilannetta, hän ei sanoisi mitään havaintojaan ääneen ellei tilanne olisi näkyvästi paha. Pinnan alla olevia asioita hän ei näe kyselemättä, eikä hän ala niitä kysellä, ellet pyydä apua.

Olemme puhuneet kyllä asumisratkaisuista ja tästä meidän ratkaisusta ennen muuttoa silloin aikoinaan. Ei tämä ole mikään salaisuus eikä tabuaihe, vaan ollaan aikoinaan ääneen mietitty sitä, että entäs kun lapsilla ei ole omaa huonetta. Ihan kaikkien ystävien kesken.