Traumaperäinen stressihäiriö (CPTSD). Miten oireilee käytännössä?

Marokon Tunisian miehet ei muutu yhtään vähemmän rikolliseksi sillä että sä maksat sen lentolipun ja annat asua ilmaiseksi . 

Minua mietityttää, että voiko minulla olla huomaamaton traumaperäinen stressihäiriö. Ahdistuneisuuteen ja diagnosoimattomaan, tunnistamattomaan sosiaalisten tilanteiden pelkoon (joka onneksi helpottunut itsestään) sekä masennukseen uskon omalla kohdallani. Kahta jälkimmäistä olin alkanut epäilemään itse ollessani yläastelainen, mutta koskaan en saanut vastauksia kysymyksiini, vaikka kuinka kävin kuraattorilla juttelemassa kiusaamisesta tehden samalla masennusta kartoittavan testin, jonka mukaan en ollut masentunut, ja myös koulupsykogin edessä otin epäilykseni puheeksi, mutta tarkempaa kartoitusta ei asian tiimoilta tehty. Pelkkää laastaria haavaan vain.

Vasta aikuisiällä olen oppinut, kuinka koulukiusatulle voi puhjeta traumaperäinen stressihäiriö ja siitä syystä olen yrittänyt lähteä asiaa purkamaan tuloksetta. Mielsin sen aiemmin sotilassyndroomaksi. Tein jopa asiaa kartoittavan testin terveydenhuollon henkilökunnan toimesta, ja pisteet olivat matalat. Siinä tuli ajateltua, että no, ehkä ei sitten siitä ole kyse ja uskotaan sitten, ettei ole ja hyvä niin. Jotain on silti vialla, ja mielestäni tällaisessa epätietoisuudessa eläminen on pahinta, kun ei oikeaa syy-seuraussuhdetta ole löytynyt. Juttelin tästä erään (diakoniatyöntekijä) kanssa ja otin puheeksi tämän tekemäni testin, niin hän totesi, että kun kerta osaan analysoida tilanteita, niin ei kyse ole traumaperäisestä stressihäiriöstä minun kohdalla. Silloin tuli toki ajateltua, että ehkä asia on näin ja traumatisoitunut henkilö menee mykäksi. Voi ehkä kuulostaa stereotypisoinnilta tuo mykäksi meneminen ja minua saa oikaistakin, jos olen väärässä. 

Pitää kopioida seuraavaan viestikenttään, kun ei mahdukaan pitkät kappalejaot yhteen ja samaan kommenttikenttään. Ei jaksa tällä kipeällä kädellä ja kuivasilmäisyyden aiheuttamalla heikentyneellä näöllä ruveta alusta alkaen kirjoittamaan pitkää tekstiä. 

Vierailija kirjoitti:

Minua mietityttää, että voiko minulla olla huomaamaton traumaperäinen stressihäiriö. Ahdistuneisuuteen ja diagnosoimattomaan, tunnistamattomaan sosiaalisten tilanteiden pelkoon (joka onneksi helpottunut itsestään) sekä masennukseen uskon omalla kohdallani. Kahta jälkimmäistä olin alkanut epäilemään itse ollessani yläastelainen, mutta koskaan en saanut vastauksia kysymyksiini, vaikka kuinka kävin kuraattorilla juttelemassa kiusaamisesta tehden samalla masennusta kartoittavan testin, jonka mukaan en ollut masentunut, ja myös koulupsykogin edessä otin epäilykseni puheeksi, mutta tarkempaa kartoitusta ei asian tiimoilta tehty. Pelkkää laastaria haavaan vain.

Vasta aikuisiällä olen oppinut, kuinka koulukiusatulle voi puhjeta traumaperäinen stressihäiriö ja siitä syystä olen yrittänyt lähteä asiaa purkamaan tuloksetta. Mielsin sen aiemmin sotilassyndroomaksi. Tein jopa asiaa kartoittavan testin terveydenhuollon henkilökunnan toimesta, ja pisteet

Yritän tässä tiivistää merkkejä siitä vaikka se onkin hankalaa, mitkä voisivat viitata traumatisoitumiseen: 

- pelko puhua hankalista asioista, sillä pelkään purskahtavani itkuun, ja olen jopa pyrkinyt unohtamaan kaiken epämiellyttävän onnistumatta siinä. 

- tunne siitä, että kaikki inhoavat minua ja jopa tutustumisvaiheessa olen ajatellut, ettei minusta tulla pitämään ja ne näkevät minussa vikaa. Tämä sitten on myös aiheuttanut sen, ettei ole halunnut päästää ketään lähelleen olettaen, että kaikki haluavat minulle vain pahaa. 

- ennakko-oletuksia/-ajatuksia koululaisena: jos sanonkin tämän tai tuon asian ääneen, voin joutua hankaluuksiin tai minulle suututaan. Minä, joka sanoin lapsena häpeilemättä asioita suoraan, ei kuitenkaan olisi kyennyt kertomaan oikeista peloistaan kuten todistamastaansa väkivallasta

- ei halua näyttää tekemisiään muille tai jakamaan omia mietteitä, vastauksia kenenkään kanssa pelätessäni niiden olevan naurettavia, typeriä yms. Tällaisen käytöksen muistan alkaneeni yläastelaisena, minkä myötä inhosin äidinkielen tunnilla novellien kirjoittamista ajatellen ennakkoon, että pyh, mielikuvituksellsia juttuja, näille tullaan nauramaan enkä siksi halua mitään tehdä saati esittää niitä muille, tein ne hommat sitten vasemmalla kädellä. 

- käsien vapina alkoi ammattiopinnot aloittaessa. En tykännyt olla kenenkään tarkkailtavana ja pelkäsin jopa, että minulle naurettaisiin. Myös työssäoppiessa minulle kävi niin, että käteni vapisi annostellessani ruokia lautaselle, jonka ajattelen olevan muistutus epämiellyttävästä harjoittelujaksosta à la carte-ravintolassa kantaessani selkä kipeänä itkua pidätellen lautasia, mitä pidän kyllä erikoisempana traumana vaikka se selkeästi on vaikuttanut omaan minäkuvaan niin, että en koe osaavani mitään enkä halua muiden näkevän, mitä teen. 

- omasta tahdosta eristäytyminen, mikä alkoi korostua erityisesti yläasteikäisenä, sillä en olisi uskaltanut keksiä mitään puheenaiheita saati aloittaa puhumista kenenkään kanssa. Aina ensimmäisenä tuli pelko negatiivisesta reaktiosta, jos olisin edes alkanut puhumaan kenenkään kanssa. Pelkäsin oikeasti jopa 12-vuotiaana, että minua käskettäisiin "painumaan v****n" lähestyessäni muita, mikä toki oli mahdollista. Voinee selittää sen, että miksi minun on helpompi ilmaista itseäni kirjallisesti kuin puhumalla, koska kirjallisessa ilmaisussa minun ei tarvitse kuulla negatiivisia äänensävyjä tai reaktioita. Vietin parhaat ikävuodet tietokoneen ääressä neljän seinän sisällä, kun muut ikätoverit tapailivat kavereitaan kasvokkain. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua mietityttää, että voiko minulla olla huomaamaton traumaperäinen stressihäiriö. Ahdistuneisuuteen ja diagnosoimattomaan, tunnistamattomaan sosiaalisten tilanteiden pelkoon (joka onneksi helpottunut itsestään) sekä masennukseen uskon omalla kohdallani. Kahta jälkimmäistä olin alkanut epäilemään itse ollessani yläastelainen, mutta koskaan en saanut vastauksia kysymyksiini, vaikka kuinka kävin kuraattorilla juttelemassa kiusaamisesta tehden samalla masennusta kartoittavan testin, jonka mukaan en ollut masentunut, ja myös koulupsykogin edessä otin epäilykseni puheeksi, mutta tarkempaa kartoitusta ei asian tiimoilta tehty. Pelkkää laastaria haavaan vain.

Vasta aikuisiällä olen oppinut, kuinka koulukiusatulle voi puhjeta traumaperäinen stressihäiriö ja siitä syystä olen yrittänyt lähteä asiaa purkamaan tuloksetta. Mielsin sen aiemmin sotilassyndroomaksi. Tein jopa asiaa kartoittavan testin t

Tuossa on aika pitkä lista erilaisia esimerkkejä, joista olen miettinyt että mikä se syy käytökseeni voisi olla autismin lisäksi. Kokisin vain helpotuksen, jos saisin vastauksen mietteisiini, mikä onkin aika haastavaa omien kokemuksieni perusteella ollessani yhteydessä terveydenhuoltoon.

Aika ikävää, kun on 11-vuotiaasta alkaen ollut erilaista oireilua, joita on selvitetty lastenpsykiatrialla, on puhuttu ahdistuneisuudesta, oli diagnosoitu autismia (tähän uskon edelleen tunnistaessani sosiaalisia hankaluuksia kouluajoilta ja muita erikoisuuksia itsestäni) ja jopa lievä kehitysvamma, joista jälkimmäinen kumottiin ja tilalle tuli laaja-alaiset oppimisvaikeudet, jota ei moni tuntematon pysty minusta uskomaan kirjallisen ilmaisun perusteella. Silti olen aivan pihalla asioista, sanavarastoni on köyhä, en tunne useita sananlaskuja jne. testien mukaan lukuun ottamatta keskitasolla olevaa matriisitehtävää ja yleistietoa. Olen miettinyt, että voisiko tätä kognitiivista heikkouttani epätasaisen kykyprofiilin lisäksi selittää toisesta näkökulmasta eli mielenterveyden haasteilla, ehkä traumoilla, huonolla itsetunnolla jne. 

Onkohan kenellekään kokemusta vastaavasta käytöksestä? Olen vielä pahoillani pitkistä teksteistäni, mutta minulla on niin paljon kirjoitettavaa ja yksityiskohtaista kerrottavaa. Olen asian kanssa yksin, ja tuntuu, etten koskaan saa tätä asiaa ratkaistuksi vaan joudun näitä mietteitäni, raskaita sellaisia, kantamaan hautaan saakka jääden ihan mysteerihenkilöksi suvulle ja perheelle. 

En ole ammattilainen, mutta nuo oireet eivät taida vielä "riittää" PTSD:hen tai CPTSE:hen, vaikka ovatkin tyypillisiä traumaoireita. Ihminenhän on voi olla traumatisoitunut ja yleensä onkin, ilman että hän kärsii traumaperäisestä stressihäiriöstä.

Lisäksi on hyvä muistaa, että pitkään jatkuneesta vaikeasta tilanteesta johtuvat oireet harvoin selittyvät millään yksittäisellä diagnoosilla, vaan ovat osiensa summa. Sinun oireesi muodostuvat koulukiusaamistraumasi, autismin, oppimisvaikeuksien ja sinun oman persoonasi yhdistyen ihan omaksi uniikiksi sekasotkukseen. Tervetuloa kerhoon, meitä on täällä ihan joka junaan.

Minkä ikäinen olet ja oletko saanut selvitettyä oman asuinalueesi mielenterveyspalveluita? Tai onko sinulla mahdollisesti jonkinlainen hoitokontakti olemassa? Sinulle voisi diagnoosia enemmän jonkinlainen keskustelumuotoisen ja toimintaterapian yhdistelmä, koska nyt kuulostaa siltä, että suurin ongelmasi on se kuinka hyväksyt itsesi ja opit elämään itsesi kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua mietityttää, että voiko minulla olla huomaamaton traumaperäinen stressihäiriö. Ahdistuneisuuteen ja diagnosoimattomaan, tunnistamattomaan sosiaalisten tilanteiden pelkoon (joka onneksi helpottunut itsestään) sekä masennukseen uskon omalla kohdallani. Kahta jälkimmäistä olin alkanut epäilemään itse ollessani yläastelainen, mutta koskaan en saanut vastauksia kysymyksiini, vaikka kuinka kävin kuraattorilla juttelemassa kiusaamisesta tehden samalla masennusta kartoittavan testin, jonka mukaan en ollut masentunut, ja myös koulupsykogin edessä otin epäilykseni puheeksi, mutta tarkempaa kartoitusta ei asian tiimoilta tehty. Pelkkää laastaria haavaan vain.

Vasta aikuisiällä olen oppinut, kuinka koulukiusatulle voi puhjeta traumaperäinen stressihäiriö ja siitä syystä olen yrittänyt lähteä asiaa purkamaan tuloksetta. Mielsin sen aiemmin sotilassyndroomaksi. Tein jopa asiaa kartoittavan testin t

Itsellä oireilu kuvailemasi kaltaista diagnoosi c ptsd

Vierailija kirjoitti:

En ole ammattilainen, mutta nuo oireet eivät taida vielä "riittää" PTSD:hen tai CPTSE:hen, vaikka ovatkin tyypillisiä traumaoireita. Ihminenhän on voi olla traumatisoitunut ja yleensä onkin, ilman että hän kärsii traumaperäisestä stressihäiriöstä.

Lisäksi on hyvä muistaa, että pitkään jatkuneesta vaikeasta tilanteesta johtuvat oireet harvoin selittyvät millään yksittäisellä diagnoosilla, vaan ovat osiensa summa. Sinun oireesi muodostuvat koulukiusaamistraumasi, autismin, oppimisvaikeuksien ja sinun oman persoonasi yhdistyen ihan omaksi uniikiksi sekasotkukseen. Tervetuloa kerhoon, meitä on täällä ihan joka junaan.

Minkä ikäinen olet ja oletko saanut selvitettyä oman asuinalueesi mielenterveyspalveluita? Tai onko sinulla mahdollisesti jonkinlainen hoitokontakti olemassa? Sinulle voisi diagnoosia enemmän jonkinlainen keskustelumuotoisen ja toimintaterapian yhdistelmä, koska nyt kuulostaa siltä, että suurin ongelmasi on se kuinka

Näin olen tosiaan itse asian ymmärtänyt, ja olenkin miettinyt, että voiko ihminen olla traumatisoitunut ilman, että potee traumaperäistä stressihäiriötä.

Kompleksiseen traumaan perehdyin myös internetin kautta, josta luin, että siinä henkilö altistutuu päivittäin traumatisoivalle asialle mikä minun kohdalla pitää paikkansa (isän väkivaltainen puoliso, koulukiusaaminen), mutta sitten taas en hakeudu tilanteisiin, joissa toistan näitä tapahtuneita, koska minä muistan ne tilanteet tasan tarkkaan, miten ja missä ne tapahtui ja kenen toimesta. Ehkä ei siitäkään ole kyse, vaikka jotain samankaltaisuutta löytyy. Olin jopa persoonallisuushäiriötäkin epäillyt itselläni, mikä lienee kaukaa haettua, ja senkin arvion tehnyt sillä perusteella, kun olen halunnut olla joku toinen ja yläasteikäisenä väitin olevani tällainen ja tällainen persoonaltani saadakseni suosiota ilman, että olisin ymmärtänyt kuka todellisuudessa olen. Minulla alkoi neljännellä luokalla omiin ajatuksiini vaipuminen (pitkään ajatellut, että jospa se olisi adhd, sillä tuo on tytöillä tyypillinen oire) ja oli ollut motorista levottomuutta, joista jälkimmäinen voinee selittyä lapsuuden aikaisella tietokoneriippuvuudella, mutta myös ahdistuneisuudella ja masennuksella, joiden olen oppinut olevan myös seurausta näistä kahdesta. Tässä on tällä hetkellä vahvimmat epäilyni traumaperäisen stressihäiriön pudotessa pois pelistä: ahdistuneisuus, masennus ja alle 18-vuotiaana ilmennyt sosiaalisten tilanteiden pelko. 

Viime aikoina olen miettinyt omaa, mahdollista ikäregressiota ja Peter Pan-syndroomaa, josta olen hakenut tietoa, mihin on tullut todettua, että ehkä tämäkin nyt vain perustuu Michael Jackson-fanitukseeni luettueni hänen elämänkerrasta. Kuulostaa mielestäni ja varmasti muistakin hullulta, mutta on siihen epäilynsä alkaessani kaipaamaan teini-ikää ilman, että olisin menettämässä todellisuudentajuntani siitä, että olen 30-vuotias nainen ja menemässä nuorten tiloille hengailemaan ja vaatimaan minua kohdeltavan alaikäisenä, kun "minusta nyt vain tuntuu siltä". Tiedän itsekin, miten pölhöä ja sairasta sellainen olisi.

Ehkä se Peter Pan-syndrooman epäilykin menee liiallisuuksiin ottaen huomioon, että olen ollut työelämässä, hankkinut ammatit, ei vaikeuksia sitoutua töissä sääntöihin, ei vastuunpakoilua tehtyään jotain hölmöä tai väärin, yleensä olen se, joka ottaa kritiikkiä vastaan ja lupaa parantaa tapojaan/linjaansa ja jos olisin avioliitossa, niin ymmärtäisin sen tuomat velvollisuudet ja ajattelisin silloin toisen parasta itseni sijaan jne. Voi hyvänen aika oikeasti, mikskä haluan vielä diagnosoida itseni... 

Jatkan toisessa viestikentässä. 

C-PTSD ja PTSD ei ole sama asia

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ole ammattilainen, mutta nuo oireet eivät taida vielä "riittää" PTSD:hen tai CPTSE:hen, vaikka ovatkin tyypillisiä traumaoireita. Ihminenhän on voi olla traumatisoitunut ja yleensä onkin, ilman että hän kärsii traumaperäisestä stressihäiriöstä.

Lisäksi on hyvä muistaa, että pitkään jatkuneesta vaikeasta tilanteesta johtuvat oireet harvoin selittyvät millään yksittäisellä diagnoosilla, vaan ovat osiensa summa. Sinun oireesi muodostuvat koulukiusaamistraumasi, autismin, oppimisvaikeuksien ja sinun oman persoonasi yhdistyen ihan omaksi uniikiksi sekasotkukseen. Tervetuloa kerhoon, meitä on täällä ihan joka junaan.

Minkä ikäinen olet ja oletko saanut selvitettyä oman asuinalueesi mielenterveyspalveluita? Tai onko sinulla mahdollisesti jonkinlainen hoitokontakti olemassa? Sinulle voisi diagnoosia enemmän jonkinlainen keskustelumuotoisen ja toimintaterapian yhdistelmä, koska nyt ku

No epäilen joka tapauksessa jonkinlaista kehodysformiaa, mikä näkyy siinä, että pidän huolen painostani pitäen huolen, että kehoni pysyy sirona ja naama on aina suojattu auringolta pitääkseni sen kimmoisana ja nuorekkaana, enkä halua pilata sitä ulkotöillä tai muutenkaan raskailla töillä, mihin on tullut todettua, että huumorihahmoksi voisin tuollaisilla ominaisuuksilla sopia, mutta ei tosielämään. Kuitenkaan en havittele mitään barbiemaista ulkonäköä yms. erilaisin leikkauksin tai halua laihduttaa itseäni eli ei ole mitään syömishäiriöön viittaaavaa käytöstä. Tulee sellainen tunne, että ihan kuin paikkaisin nuoruuden "traumaa" nyt värjäämällä hiuksia ja pukeutumalla sillä tavoin kuin olisin teini-ikäisenä halunnut, vaikka aivan hyvin tiedän, että vanhenen kun sen aika on eli ei ole sellaisesta pelosta kyse, mutta jostain kaipuusta on kyse. Pelkään ihailevani liikaa nuoruutta ja olevani pakkomielteinen ihonhoidostani. Se myös samalla hävettää minua. 

Avun muodoksi olen miettinyt psykoterapiaa, mutta totta kai tiedän ne kriteerit ja resurssit, jotka sanelevat. Toimintaterapia ei välttämättä huono idea olisikaan, mutta uskon, että olen tappanut mielikuvitukseni ja sen takia en uskalla tehdä/luoda omasta mielestäni "typerää" ja "naurettavaa" toisten edessä, enkä edes itsekseni kun jo kynä kädessä tuijotan tyhjää paperia pään lyödessä vain tyhjää. Ei taida kehittyä minun kädentaidot saati muutkaan taidot kun tullut aivoja syövytettyä tietokoneella ja myöhemmin älypuhelimella multitaskauksen myötä, ei vanha koirakaan uusia temppuja opi. Sitä mielikuvituksen puutettakin perustelen sillä, kuinka pidän vain faktoista ja rationaalisuudesta, ja kuinka fakta, todellisuus ja rationaalisuus on minulle yhtä kuin järki. Silti kuitenkin tein omia sarjakuvalehtiä koululaisena, ja voi hitsi, mikä itsenäinen ja introverttiystävällinen työ siitä olisi voinut itselleni kehkeytyä piirtäen omassa nurkassani suomalaisaiheisia satiireja ja karikatyyreja, koska ne perustuvat todellisuuteen "vähemmän järkevien satumaailmojen" sijaan. 

Epäilen lievästi sanoen olevani jotenkin jälkeenjääneempi kokemuksien puutteen vuoksi. Tunnen olevani ihan teinin tasolla. Teini, joka osaa omassa asunnossa, ja tietää, miten töitä haetaan ja mitä ovat vuokralaisen velvollisuudet, mutta sormi menee suuhun asennus- ja korjaustöissä ja koen, etten osaa korjata, rakentaa ja asentaa mitään - olen fyysisesti riippuvainen muista. Tai sitten minua vain kiinnostaa enemmän ne pintapuoliset juttuni, naamani, koruni ja vaatteeni, mikä hävettää.

- se, jolla on autismin kirjoa ja laaja-alaisia oppimisvaikeuksia

Anteeksi mitä?