Lue keskustelun säännöt.
Traumaperäinen stressihäiriö (CPTSD). Miten oireilee käytännössä?
Kommentit (105)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
C-PSTD joskus diagnosoidaan väärin epävakaaksi persoonallisuushäiriöksi, koska ne voivat ulospäin näyttäytyä hyvin samanlaisina. C-PTSD on kuitenkin tulosta pitkäkestoisesta traumasta kun taas persoonallisuushäiriö saattaa olla ihan sisäsyntyinen juttu.
Myös persoonallisuushäiriöiden taustalla on usein trauma. Narsistit ja epävakaat ovat usein traumatisoituneita jollakin tasolla. Toki myös perinnöllisyys ja temperamentti saattavat vaikuttaa, usein häiriöt on monen tekijän summia. Kuten myös PTSD.
En näe narsisteja verrokkeina.
Moni heistä on erittäin työkykyinen ja voinut toteuttaa unelmiaan, suorastaan kukoistaen.
Muut surkastuu, nuput lakastuu eikä koskaan päästä omaan korkeimpaan potenssiinsa.
Alisuorittaminen on elämän tuhlaamista, mutta minkäs teet kun välillä pelkkä hengittäminen käy työstä.
Omat dissosiaatio/ lamaannuskohtaukset voi kestää, että havahtuu kun on kova pissahätä ja on kahdeksan tuntia kököttänyt jähmettyneenä paikallaan. Ei muista juoda vettä ym. Taistelua joka päivä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma kokemukseni on, että olen elänyt ikään kuin varuillani jatkuvasti. Koko ajan on tunne, että kohta joku lyö.
Jos joku esimerkiksi työpaikalla alkaa huutamaan, niin jähmetyn. Menen lukkoon. Normaalisti osaan kyllä antaa sanallisesti takaisin, mutta huutaminen on jotain, mitä en siedä.
Saman kuuloista.
Tosin annoin itselleni aplodit vähän aikaa sitten. Oli tilanne, jossa ihminen huusi minulle. Mitä enemmän yritin asioita hoitaa, niin huuto yltyi. Mutta viimein jähmettymisen sijaan pyysin tiukasti, että älä huuda minulle.
Voi kuulostaa pieneltä, mutta itselleni oli iso askel eteenpäin. Elin siis koko lapsuuden perheväkivallan keskellä.
Minulla vastaava tausta ja ymmärrän miten iso juttu tuo oli sinulle. Olen itsekin saanut tuollaisen kokemuksen ja se auttaa eteenpäin. Itse pystyin reagoimaan kaltoinkohtelijaan puhelimessa niin, että hän huomasi miten uhkailu ei toiminutkaan sillä kertaa ja en reagoinut tai provosoitunut (sisäisesti olin aivan paniikissa ja vereslihalla). Ensimmäistä kertaa ikinä hän olikin edessäni aseeton uhkauksineen. Isäni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en pystynyt olemaan normaalisti ihmisten ilmoilla, en katsomaan miesten suuntaankaan, sain paniikkikohtauksia ja etsin jatkuvasti aseita ja pakoreittejä missä tahansa olin. En pysty tekemään töitä, saan kauhukohtauksia öisin, yms. Kävin aikoinaan terapiassa vuosia jossa jatkuvasti traumani lytättiin ja kokemukseni mitätöitiin ja lopulta minulle diagnosoitiin rajatilapersoonallisuus koska olin "niin vaikea ja valehtelin kaikesta". Lopetin terapian siihen ja koskaan en mene takaisin, sellaista hoitoa Suomessa. Traumani vain paheni siitä, sillä nyt vasta koenkin, että tasan kehenkään en voi koskaan luottaa ja mistään ei ikinä saa apua.
Samanlaisia kokemuksia minulla. Tuntui todella satuttavalta saada akuutisti traumatisoituneena rajatilapersoonallisuushäiriö. Minullakin tunne, etten voi enää luottaa hoitoon tuon jälkeen. Koen tuon satuttavaksi diagnoosiksi.
Tarinassasi epäilyttää se, että rajatilapersoonallisuushäiriö termiä ei käytetä lainkaan suomalaisessa kontekstissa. Se on suomeksi epävakaa persoonallisuushäiriö, rajatila on vain käännöstä englannista.
Rajatilatermiä käytettiin ennen, nykyään puhutaan epävakaasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en pystynyt olemaan normaalisti ihmisten ilmoilla, en katsomaan miesten suuntaankaan, sain paniikkikohtauksia ja etsin jatkuvasti aseita ja pakoreittejä missä tahansa olin. En pysty tekemään töitä, saan kauhukohtauksia öisin, yms. Kävin aikoinaan terapiassa vuosia jossa jatkuvasti traumani lytättiin ja kokemukseni mitätöitiin ja lopulta minulle diagnosoitiin rajatilapersoonallisuus koska olin "niin vaikea ja valehtelin kaikesta". Lopetin terapian siihen ja koskaan en mene takaisin, sellaista hoitoa Suomessa. Traumani vain paheni siitä, sillä nyt vasta koenkin, että tasan kehenkään en voi koskaan luottaa ja mistään ei ikinä saa apua.
Samanlaisia kokemuksia minulla. Tuntui todella satuttavalta saada akuutisti traumatisoituneena rajatilapersoonallisuushäiriö. Minullakin tunne, etten voi enää luottaa hoitoon tuon jälkeen. Koen tuon satuttavaksi diagnoosiksi.
Tarinassasi epäilyttää se, että rajatilapersoonallisuushäiriö termiä ei käytetä lainkaan suomalaisessa kontekstissa. Se on suomeksi epävakaa persoonallisuushäiriö, rajatila on vain käännöstä englannista.
Kyllä muuten käytetään, omissa papereissa sama. Olen myös traumataustainen. Käytetään vielä psykiatriassa termejä mitä ei edes pitäisi käyttää. Kokemusta on. Olen myös huomannut että aika lapsenkengissä on psykiatria eikä pahojen traumojen hoitoon oikein löydy asiantuntijoita.
Minusta tuo epävakaa on uudempi termi, ennen se oli kyllä rajatilapersoonallisuus.
Joskus mietin sitä, että onko oikein olla traumatisoitunut kun minua on "vain" kiusattu. Ei edes fyysisesti. Kotiolotkin melko hyvät, tosin tukea ja ymmärrystä esim kiusaamisen suhteen en ole oikein lainkaan saanut ja asioista ei ole puhuttu kunnolla. Minua siis kiusattiin yläkoulusta lukioon saakka ja lukiossa oikeastaan vielä paheni eräiden ihmisten myötä. Toisaalta kiusaaminen ei aina ollut kovin pahaakaan, mutta samalla olin aina se jota ei haluttu porukkaan ja alempiarvoinen muiden silmissä. Kuitenkin se kaikki oli myös pitkäkestoista ja sain sietää paljon kaikkea ikävää ja tilanne ei muuttunut. Olin myös melkein täysin yksin jostain 13-vuotiaasta aina lukion loppuun saakka. Joitakin oppilaita joskus koulussa seurana, mutta muuten olin aina yksin ja mitään ystävää ei enää lapsuuden jälkeen. En olisi halunnut olla niin yksin ja kaipasin ystävää. Toisaalta kiusaaminen ja yksin jääminen hävetti ja sai itsetunnon niin alas etten enää lopulta uskaltanut tutustua muihin. Samalla tuo kiusaaminen ei rajoittunut vain kouluun vaan paheni myöhemmin leviten ihan koulun ulkopuolellekin. Vieläkin saan joskus kuulla pilkkaa tähän kaikkeen liittyen ja tietyt ihmiset puhuvat pahaa. Sen takia välillä odotan sitä, että huutaako joku vieläkin jotain ikävää.
Tästä kaikesta on jäänyt pelkoja ja pelkään nuorempia ihmisiä ja ihmisryhmiä. Koulussa ollessa kestin aina hyvin kaiken ja jotenkin pystyin aina melko hyvin siellä käymään. Vaikeutta oli lähinnä kesäloman jälkeen ja silloin ahdisti paljon, mutta selvisin jotenkin eteenpäin. Tosin lukioon mennessä aloin olla ihan loppu kaikkeen ja järkytys oli se kun mikään ei muuttunutkaan. Silloin alussa voin huonosti ja en aina ymmärrä miten kestin ne vuodet ja sain lukion käytyä. Olin aika vahva silloin. Lähinnä joku päivä oli ikävä, mutta menin aina eteenpäin ja kestin sen kaiken.
jatkuu
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Turhaudun nanosekunnissa nollasta sataan, stressi nousee nanosekunnissa nollasta sataan, aamusta iltaan pala kurkussa. Turhautuminen on sitä luokkaa että harkitsen peruuttomattomia asioita. Tulee onneksi enää vain tietynlaisissa tilanteissa. Traumoihini liittyy vahvasti se että joku toinen ihminen päättää täysin mitä minun elämässäni tapahtuu eikä minulla ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa asiaan millään tavalla.
Kiusaajalla oli täysi valta sinusta SILLOIN, mutta EI ENÄÄ.
Se on mennyttä, se ei tapahdu enää.
Ei ollut kyse kiusaamisesta vaan perheväkivallasta ja siitä että senkin jälkeen kun olin päässyt väkivallan tekijästä yritettiin kaikin mahdollisin keinoin painostaa olemaan tekemisissä kyseisen henkilön kanssa. Edelleen tulee tilanteita joissa olen tehnyt kaiken niin kuin pitäisi tai en ole ainakaan tehnyt mitään miksi ansaitsisin sellaista kohtelua jota saan ja sitten kun sanon että tämä ei ole ok vika onkin minussa vaikka en edelleenkään ole tehnyt yhtään mitään tai tehnyt kaiken niin kuin pitää. Mielivaltaisuus ja toisen ihmisen täydellinen ylikävely ovat ehdottomasti pahimmat triggerit.
jatkoa
Nyt sitten vuosien päästä voin paljon huonommin. On jäänyt pelkoja ihmisten suhteen, olen epävarma, ahdistunut, ollut jo liikaa yksin eli melkein syrjäytynyt sekä itsetunto todella huono. Kestän vielä nämäkin asiat, mutta niin kuin joku kirjoitti niin ehkä se mieli työntää silloin uhattuna ollessa ne pelot yms pois eli sen takia kestin sitä kiusaamista. Nyt sitten vuosien päästä se kaikki palaakin mieleen ja aiheuttaa erilaisia oireita. Epätodellista oloa minulla on ollut varmaan yläkoulusta lähtien, mutta nyt se pahentunut. Eli dissosiaatio ja depersonalisaatio hyvin tuttua. En enää edes muista aikaa ennen niitä oireita. Koirani piti elämässä kiinni lukiosta lähtien ja en ole tavallaan vieläkään sopeutunut aikaan ilman sitä. Elämä vähän kuin pysähtyi kun koirani kuoli.
Muita oireita minulla on paha jännitys, se etten saa puhuttua mitään jos pitäisi, erilaiset tunteiden vaihtelut ja mieliala vaihtelee myös muuten paljon. Olen aina yrittänyt hallita tunteitani aika hyvin ja nyt en enää pysty siihen niin paljon. Unettomuus on nyt uusi asia ja se on aika vaikeaa. Aiemmin olin lähinnä aika väsynyt. Tällä hetkellä mieluummin levottomuus, ylivireys, välillä ahdistus sekä se unettomuus vaivaa. Vältän myös edelleen paikkoja ja tilanteita mitkä saavat ikävän olon aikaan. Tämä varmasti pahentunut, koska aiemmin yritin aina kestää kaiken. Nyt kun muutenkin voin huonommin niin en pysty itseäni aina pakottamaan, kun se näkyy sitten muissa jutuissa. Oikeastaan olen aina levoton jos olen jossain ostoksilla tai muuten ihmisten kanssa tekemisissä jostain kunnon tapaamisesta yms puhumattakaan. Tarkkailen ympäristöäni kokoajan ja mietin itseäni miltä näytän yms. Epätodellinen olo aiheuttaa omat juttunsa ja pelkään, että pyörryn. Samalla tuo jonkun kirjoittama "robottimaisuus" tuttua. Yritän aina pitää itseni rauhallisena, mutta sitten välillä tämä kaikki pettää pahoin ja silloin ahdistaa. Huono olo, tärinä, itkeminen, unettomuus yms silloin tuttua.
Minun on myös vaikeaa tutustua ihmisiin ja en osaa olla rento. Jännitän kaikkea paljon ja en halua kertoa itsestäni. Olen ollut jo niin kauan yksinkin etten sillä tavalla ole normaalisti ollut muiden kanssa. Senkin takia kaikki vaikeaa, kun on ollut niin omillaan. Muiden on ehkä vaikeaa tajuta tätä jos ovat eläneet erilaista elämää. Häpeän monesti myös kaikkea. Samalla, kun saa kuulla olevansa kaikin tavoin huono niin siihen alkaa uskoa ja enhän minä nyt mikään täydellinen ole muutenkaan. Välillä mietin sitä, että pääseekä täältä enää täysin "normaalin" elämän puolelle. Mietin vaan sitä kuinka outoa jonkun tavallinenkin elämä on jo minun näkökulmastani katsottua. On jäänyt niin paljon eri asioita kokematta ja siinä mielessä olen elänyt erilaista elämää. En halua silti valittaa, mutta jotenkin se ero on aika suurikin, kun miettii tarkemmin. Sori pitkä viesti. Hävettää tämän lähettäminenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en pystynyt olemaan normaalisti ihmisten ilmoilla, en katsomaan miesten suuntaankaan, sain paniikkikohtauksia ja etsin jatkuvasti aseita ja pakoreittejä missä tahansa olin. En pysty tekemään töitä, saan kauhukohtauksia öisin, yms. Kävin aikoinaan terapiassa vuosia jossa jatkuvasti traumani lytättiin ja kokemukseni mitätöitiin ja lopulta minulle diagnosoitiin rajatilapersoonallisuus koska olin "niin vaikea ja valehtelin kaikesta". Lopetin terapian siihen ja koskaan en mene takaisin, sellaista hoitoa Suomessa. Traumani vain paheni siitä, sillä nyt vasta koenkin, että tasan kehenkään en voi koskaan luottaa ja mistään ei ikinä saa apua.
Samanlaisia kokemuksia minulla. Tuntui todella satuttavalta saada akuutisti traumatisoituneena rajatilapersoonallisuushäiriö. Minullakin tunne, etten voi enää luottaa hoitoon tuon jälkeen. Koen tuon satuttavaksi diagnoosiksi.
Tarinassasi epäilyttää se, että rajatilapersoonallisuushäiriö termiä ei käytetä lainkaan suomalaisessa kontekstissa. Se on suomeksi epävakaa persoonallisuushäiriö, rajatila on vain käännöstä englannista.
Kyllä muuten käytetään, omissa papereissa sama. Olen myös traumataustainen. Käytetään vielä psykiatriassa termejä mitä ei edes pitäisi käyttää. Kokemusta on. Olen myös huomannut että aika lapsenkengissä on psykiatria eikä pahojen traumojen hoitoon oikein löydy asiantuntijoita.
Asiantuntijuudesta puheenollen, kyselin toisella ketjulla, eikö Pierre Janetin kirjoja tosiaan ole suomennettu. Alkukieli on Ranska. Psykologi P.J. totesi jo 1800-luvulla, että traumoilla voi olla vaikutusta.
Mutta koska lääketehtailla ei ole täsmälääkettä, aihe ei hyödytä lääketeollisuutta. Lääketeollisuuden ja lääketieteen sidos on saumaton.
Lisäksi psykiatreina on ns kympin tyttöjä joille kaikki on paperilla selvää mutta käytännön elämä täysin vierasta. Pahimmillaan lääkäri voi nähdä traumatisoituneen kuin pahanilmanlintuna muistuttamassa, että kelle vaan voi sattua mitä vaan.
https://www.google.com/url?sa=t&source=web&rct=j&url=https://fi.m.wikip…
Vierailija kirjoitti:
jatkoa
Nyt sitten vuosien päästä voin paljon huonommin. On jäänyt pelkoja ihmisten suhteen, olen epävarma, ahdistunut, ollut jo liikaa yksin eli melkein syrjäytynyt sekä itsetunto todella huono. Kestän vielä nämäkin asiat, mutta niin kuin joku kirjoitti niin ehkä se mieli työntää silloin uhattuna ollessa ne pelot yms pois eli sen takia kestin sitä kiusaamista. Nyt sitten vuosien päästä se kaikki palaakin mieleen ja aiheuttaa erilaisia oireita. Epätodellista oloa minulla on ollut varmaan yläkoulusta lähtien, mutta nyt se pahentunut. Eli dissosiaatio ja depersonalisaatio hyvin tuttua. En enää edes muista aikaa ennen niitä oireita. Koirani piti elämässä kiinni lukiosta lähtien ja en ole tavallaan vieläkään sopeutunut aikaan ilman sitä. Elämä vähän kuin pysähtyi kun koirani kuoli.
Muita oireita minulla on paha jännitys, se etten saa puhuttua mitään jos pitäisi, erilaiset tunteiden vaihtelut ja mieliala vaihtelee myös muuten paljon. Olen aina yrittänyt hallita tunteitani aika hyvin ja nyt en enää pysty siihen niin paljon. Unettomuus on nyt uusi asia ja se on aika vaikeaa. Aiemmin olin lähinnä aika väsynyt. Tällä hetkellä mieluummin levottomuus, ylivireys, välillä ahdistus sekä se unettomuus vaivaa. Vältän myös edelleen paikkoja ja tilanteita mitkä saavat ikävän olon aikaan. Tämä varmasti pahentunut, koska aiemmin yritin aina kestää kaiken. Nyt kun muutenkin voin huonommin niin en pysty itseäni aina pakottamaan, kun se näkyy sitten muissa jutuissa. Oikeastaan olen aina levoton jos olen jossain ostoksilla tai muuten ihmisten kanssa tekemisissä jostain kunnon tapaamisesta yms puhumattakaan. Tarkkailen ympäristöäni kokoajan ja mietin itseäni miltä näytän yms. Epätodellinen olo aiheuttaa omat juttunsa ja pelkään, että pyörryn. Samalla tuo jonkun kirjoittama "robottimaisuus" tuttua. Yritän aina pitää itseni rauhallisena, mutta sitten välillä tämä kaikki pettää pahoin ja silloin ahdistaa. Huono olo, tärinä, itkeminen, unettomuus yms silloin tuttua.
Minun on myös vaikeaa tutustua ihmisiin ja en osaa olla rento. Jännitän kaikkea paljon ja en halua kertoa itsestäni. Olen ollut jo niin kauan yksinkin etten sillä tavalla ole normaalisti ollut muiden kanssa. Senkin takia kaikki vaikeaa, kun on ollut niin omillaan. Muiden on ehkä vaikeaa tajuta tätä jos ovat eläneet erilaista elämää. Häpeän monesti myös kaikkea. Samalla, kun saa kuulla olevansa kaikin tavoin huono niin siihen alkaa uskoa ja enhän minä nyt mikään täydellinen ole muutenkaan. Välillä mietin sitä, että pääseekä täältä enää täysin "normaalin" elämän puolelle. Mietin vaan sitä kuinka outoa jonkun tavallinenkin elämä on jo minun näkökulmastani katsottua. On jäänyt niin paljon eri asioita kokematta ja siinä mielessä olen elänyt erilaista elämää. En halua silti valittaa, mutta jotenkin se ero on aika suurikin, kun miettii tarkemmin. Sori pitkä viesti. Hävettää tämän lähettäminenkin.
Lämmin halaus sulle. Siis niin surullinen olo tuli luettuani tarinasi... Toivon niin, että Suomessa otettaisi jättiharppaus koulukiusaamisen lopettamisen suhteen kuin myös terapiaan pääsyn suhteen. Koulukiusaajat aiheuttavat Suomessa todella suuren kansantaloudellisen vahingon sekä myös raskaan inhimillisen kärsimyksen kuorman uhrille. En tiedä lohduttaako, mutta kiusaajat ovat ihmisinä täysin kehittymättömiä ja verhoavat osaamattomuutensa kiusaajan kuoren alle. Todennäköisesti eivät koskaan pääse henkisessä kasvussa kovinkaan kummoiselle tasolle. Sinä olet ihmisenä aina parempi kuin yksikään kiusaaja, mutta materialismiin ja kilpailuun perustuva yhteiskuntamme ei sitä hevin tunnusta.
Mua kiusattiin ala-asteella sekä yläasteella, siitä asti jäin tavallaan sivurooliin elämässäni. Kun oppi olemaan huomaamaton, jäi paljon saavuttamatta ja moneen osallistumatta. Pidän vieläkin itseäni mitättömyytenä, joka ei koskaan saavuttanut mitään, mutta ainakaan en ikinä kiusannut ketään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Turhaudun nanosekunnissa nollasta sataan, stressi nousee nanosekunnissa nollasta sataan, aamusta iltaan pala kurkussa. Turhautuminen on sitä luokkaa että harkitsen peruuttomattomia asioita. Tulee onneksi enää vain tietynlaisissa tilanteissa. Traumoihini liittyy vahvasti se että joku toinen ihminen päättää täysin mitä minun elämässäni tapahtuu eikä minulla ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa asiaan millään tavalla.
Kiusaajalla oli täysi valta sinusta SILLOIN, mutta EI ENÄÄ.
Se on mennyttä, se ei tapahdu enää.Ei ollut kyse kiusaamisesta vaan perheväkivallasta ja siitä että senkin jälkeen kun olin päässyt väkivallan tekijästä yritettiin kaikin mahdollisin keinoin painostaa olemaan tekemisissä kyseisen henkilön kanssa. Edelleen tulee tilanteita joissa olen tehnyt kaiken niin kuin pitäisi tai en ole ainakaan tehnyt mitään miksi ansaitsisin sellaista kohtelua jota saan ja sitten kun sanon että tämä ei ole ok vika onkin minussa vaikka en edelleenkään ole tehnyt yhtään mitään tai tehnyt kaiken niin kuin pitää. Mielivaltaisuus ja toisen ihmisen täydellinen ylikävely ovat ehdottomasti pahimmat triggerit.
Sori, sanon kaikkea kaltoinkohtelua kiusaamiseksi sen enempää erittelemättä. Jos ensimmäinen kaltoinkohtelija on lähivanhempi, sama joka toisaalta myös huolehti, voi seurata kiintymyssuhdehäiriö.
Kiintymyssuhdehäiriössä joku perusturvallisuus/hyväksyntä on jäänyt saamatta, ja sen sijaan että häipyisi kauas pois, jääkin kiusaajan/kaltoinkohtelijan tavoitettaviin josko tilanne joskus korjaantuisi.
Mutta ei korjaudu vaan pahenee.
Tuo mekanismi on hyvä tiedostaa.
On "trauma bond" eli näkymätön sidos, joka pitää katkaista, mutta kiusaaja ei sitä katkaise.
Katso omaa puhelintasi, se on sinun ja sinä voit päättää ettei tarvi aina vastata. Sinulla saa olla oma tahto. Mieti tätä joka päivä: sinulla on oikeus omaan tahtoon.
Muuttoasioihin saa apua esim sossusta. Osoitteen ja puhelinnumeron voi salata. Toipuminen on mahdollista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
jatkoa
Nyt sitten vuosien päästä voin paljon huonommin. On jäänyt pelkoja ihmisten suhteen, olen epävarma, ahdistunut, ollut jo liikaa yksin eli melkein syrjäytynyt sekä itsetunto todella huono. Kestän vielä nämäkin asiat, mutta niin kuin joku kirjoitti niin ehkä se mieli työntää silloin uhattuna ollessa ne pelot yms pois eli sen takia kestin sitä kiusaamista. Nyt sitten vuosien päästä se kaikki palaakin mieleen ja aiheuttaa erilaisia oireita. Epätodellista oloa minulla on ollut varmaan yläkoulusta lähtien, mutta nyt se pahentunut. Eli dissosiaatio ja depersonalisaatio hyvin tuttua. En enää edes muista aikaa ennen niitä oireita. Koirani piti elämässä kiinni lukiosta lähtien ja en ole tavallaan vieläkään sopeutunut aikaan ilman sitä. Elämä vähän kuin pysähtyi kun koirani kuoli.
Muita oireita minulla on paha jännitys, se etten saa puhuttua mitään jos pitäisi, erilaiset tunteiden vaihtelut ja mieliala vaihtelee myös muuten paljon. Olen aina yrittänyt hallita tunteitani aika hyvin ja nyt en enää pysty siihen niin paljon. Unettomuus on nyt uusi asia ja se on aika vaikeaa. Aiemmin olin lähinnä aika väsynyt. Tällä hetkellä mieluummin levottomuus, ylivireys, välillä ahdistus sekä se unettomuus vaivaa. Vältän myös edelleen paikkoja ja tilanteita mitkä saavat ikävän olon aikaan. Tämä varmasti pahentunut, koska aiemmin yritin aina kestää kaiken. Nyt kun muutenkin voin huonommin niin en pysty itseäni aina pakottamaan, kun se näkyy sitten muissa jutuissa. Oikeastaan olen aina levoton jos olen jossain ostoksilla tai muuten ihmisten kanssa tekemisissä jostain kunnon tapaamisesta yms puhumattakaan. Tarkkailen ympäristöäni kokoajan ja mietin itseäni miltä näytän yms. Epätodellinen olo aiheuttaa omat juttunsa ja pelkään, että pyörryn. Samalla tuo jonkun kirjoittama "robottimaisuus" tuttua. Yritän aina pitää itseni rauhallisena, mutta sitten välillä tämä kaikki pettää pahoin ja silloin ahdistaa. Huono olo, tärinä, itkeminen, unettomuus yms silloin tuttua.
Minun on myös vaikeaa tutustua ihmisiin ja en osaa olla rento. Jännitän kaikkea paljon ja en halua kertoa itsestäni. Olen ollut jo niin kauan yksinkin etten sillä tavalla ole normaalisti ollut muiden kanssa. Senkin takia kaikki vaikeaa, kun on ollut niin omillaan. Muiden on ehkä vaikeaa tajuta tätä jos ovat eläneet erilaista elämää. Häpeän monesti myös kaikkea. Samalla, kun saa kuulla olevansa kaikin tavoin huono niin siihen alkaa uskoa ja enhän minä nyt mikään täydellinen ole muutenkaan. Välillä mietin sitä, että pääseekä täältä enää täysin "normaalin" elämän puolelle. Mietin vaan sitä kuinka outoa jonkun tavallinenkin elämä on jo minun näkökulmastani katsottua. On jäänyt niin paljon eri asioita kokematta ja siinä mielessä olen elänyt erilaista elämää. En halua silti valittaa, mutta jotenkin se ero on aika suurikin, kun miettii tarkemmin. Sori pitkä viesti. Hävettää tämän lähettäminenkin.
Lämmin halaus sulle. Siis niin surullinen olo tuli luettuani tarinasi... Toivon niin, että Suomessa otettaisi jättiharppaus koulukiusaamisen lopettamisen suhteen kuin myös terapiaan pääsyn suhteen. Koulukiusaajat aiheuttavat Suomessa todella suuren kansantaloudellisen vahingon sekä myös raskaan inhimillisen kärsimyksen kuorman uhrille. En tiedä lohduttaako, mutta kiusaajat ovat ihmisinä täysin kehittymättömiä ja verhoavat osaamattomuutensa kiusaajan kuoren alle. Todennäköisesti eivät koskaan pääse henkisessä kasvussa kovinkaan kummoiselle tasolle. Sinä olet ihmisenä aina parempi kuin yksikään kiusaaja, mutta materialismiin ja kilpailuun perustuva yhteiskuntamme ei sitä hevin tunnusta.
Mua kiusattiin ala-asteella sekä yläasteella, siitä asti jäin tavallaan sivurooliin elämässäni. Kun oppi olemaan huomaamaton, jäi paljon saavuttamatta ja moneen osallistumatta. Pidän vieläkin itseäni mitättömyytenä, joka ei koskaan saavuttanut mitään, mutta ainakaan en ikinä kiusannut ketään.
Et ole mitätön! Juuri niiden kiusaajien pitää saada kuvitella olevansa jotenkin erityisiä. Mutta meille muille tavallisen hyvä riittää. Hienoa ettet ole kiusannut ketään. Runokin kertoo 'hyvyys ei kulje huutaen.
Elämän onnistumiset voi olla aivan pieniä. Aamulla kun herää, voi katsoa kädet toimii, jalat toimii, olen vielä elossa. Hetkiä kerrallaan.
Ja epätäydellisyyden sietämistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
jatkoa
Nyt sitten vuosien päästä voin paljon huonommin. On jäänyt pelkoja ihmisten suhteen, olen epävarma, ahdistunut, ollut jo liikaa yksin eli melkein syrjäytynyt sekä itsetunto todella huono. Kestän vielä nämäkin asiat, mutta niin kuin joku kirjoitti niin ehkä se mieli työntää silloin uhattuna ollessa ne pelot yms pois eli sen takia kestin sitä kiusaamista. Nyt sitten vuosien päästä se kaikki palaakin mieleen ja aiheuttaa erilaisia oireita. Epätodellista oloa minulla on ollut varmaan yläkoulusta lähtien, mutta nyt se pahentunut. Eli dissosiaatio ja depersonalisaatio hyvin tuttua. En enää edes muista aikaa ennen niitä oireita. Koirani piti elämässä kiinni lukiosta lähtien ja en ole tavallaan vieläkään sopeutunut aikaan ilman sitä. Elämä vähän kuin pysähtyi kun koirani kuoli.
Muita oireita minulla on paha jännitys, se etten saa puhuttua mitään jos pitäisi, erilaiset tunteiden vaihtelut ja mieliala vaihtelee myös muuten paljon. Olen aina yrittänyt hallita tunteitani aika hyvin ja nyt en enää pysty siihen niin paljon. Unettomuus on nyt uusi asia ja se on aika vaikeaa. Aiemmin olin lähinnä aika väsynyt. Tällä hetkellä mieluummin levottomuus, ylivireys, välillä ahdistus sekä se unettomuus vaivaa. Vältän myös edelleen paikkoja ja tilanteita mitkä saavat ikävän olon aikaan. Tämä varmasti pahentunut, koska aiemmin yritin aina kestää kaiken. Nyt kun muutenkin voin huonommin niin en pysty itseäni aina pakottamaan, kun se näkyy sitten muissa jutuissa. Oikeastaan olen aina levoton jos olen jossain ostoksilla tai muuten ihmisten kanssa tekemisissä jostain kunnon tapaamisesta yms puhumattakaan. Tarkkailen ympäristöäni kokoajan ja mietin itseäni miltä näytän yms. Epätodellinen olo aiheuttaa omat juttunsa ja pelkään, että pyörryn. Samalla tuo jonkun kirjoittama "robottimaisuus" tuttua. Yritän aina pitää itseni rauhallisena, mutta sitten välillä tämä kaikki pettää pahoin ja silloin ahdistaa. Huono olo, tärinä, itkeminen, unettomuus yms silloin tuttua.
Minun on myös vaikeaa tutustua ihmisiin ja en osaa olla rento. Jännitän kaikkea paljon ja en halua kertoa itsestäni. Olen ollut jo niin kauan yksinkin etten sillä tavalla ole normaalisti ollut muiden kanssa. Senkin takia kaikki vaikeaa, kun on ollut niin omillaan. Muiden on ehkä vaikeaa tajuta tätä jos ovat eläneet erilaista elämää. Häpeän monesti myös kaikkea. Samalla, kun saa kuulla olevansa kaikin tavoin huono niin siihen alkaa uskoa ja enhän minä nyt mikään täydellinen ole muutenkaan. Välillä mietin sitä, että pääseekä täältä enää täysin "normaalin" elämän puolelle. Mietin vaan sitä kuinka outoa jonkun tavallinenkin elämä on jo minun näkökulmastani katsottua. On jäänyt niin paljon eri asioita kokematta ja siinä mielessä olen elänyt erilaista elämää. En halua silti valittaa, mutta jotenkin se ero on aika suurikin, kun miettii tarkemmin. Sori pitkä viesti. Hävettää tämän lähettäminenkin.
Lämmin halaus sulle. Siis niin surullinen olo tuli luettuani tarinasi... Toivon niin, että Suomessa otettaisi jättiharppaus koulukiusaamisen lopettamisen suhteen kuin myös terapiaan pääsyn suhteen. Koulukiusaajat aiheuttavat Suomessa todella suuren kansantaloudellisen vahingon sekä myös raskaan inhimillisen kärsimyksen kuorman uhrille. En tiedä lohduttaako, mutta kiusaajat ovat ihmisinä täysin kehittymättömiä ja verhoavat osaamattomuutensa kiusaajan kuoren alle. Todennäköisesti eivät koskaan pääse henkisessä kasvussa kovinkaan kummoiselle tasolle. Sinä olet ihmisenä aina parempi kuin yksikään kiusaaja, mutta materialismiin ja kilpailuun perustuva yhteiskuntamme ei sitä hevin tunnusta.
Mua kiusattiin ala-asteella sekä yläasteella, siitä asti jäin tavallaan sivurooliin elämässäni. Kun oppi olemaan huomaamaton, jäi paljon saavuttamatta ja moneen osallistumatta. Pidän vieläkin itseäni mitättömyytenä, joka ei koskaan saavuttanut mitään, mutta ainakaan en ikinä kiusannut ketään.
Itselläni toinen vanhemistani kuoli 7. luokan alussa ja sain ilmeisesti juuri tuosta "robottimaisuudesta" haukkumanimen, jolla minua sitten kiusattiin koko yläasteen ajan. Yhdistelmä vanhemman kuolemaa ja jatkuvaa siitä seurannutta koulukiusausta jätti sellaiset arvet, ettei ne ole parantuneet kymmenissä vuosissakaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se riippuu paljon siitä traumasta höpsö.
Ahdistusta, paniikkia, kauhukohtauksia mitä milloinkin asiasta riippuen.Minulla on ja ei se useimmille ihmisille näy mitenkään.
Onko jotain tarkempaa mitä siitä haluat tietää?Samon.
T. pysyvällä tk-eläkkeellä tästä syystä oleva
Auttaako sinua eläkkeellä olo, onko olo parempi? Pelkäämpä, että tuo on edessä myös. Ap.
Auttaa, on parempi olo.
Tietysti kauhut eivät katoa, mutta voin itse säädellä mitä, milloin, missä ja kenen kanssa teen ja olen eikä tarvitse juosta kellon perässä. Jos en kykenen johonkin (siivous, asioilla käynti yms) niin ei tarvitse kyetä ja teen sen myöhemmin. Työlämässä tämä ei onnistu ja on vaikeaa, lähes mahdotonta.
Minulle ei näy juurikaan, edes kotiväellä, traumat ulospäin. Ne hetket, kun vanhat ja uudetkin haamut hyökkäävät. TK-eläkkeen tarve näkyykin jaksamattomuutena, ei ole voimia tehdä asioita. Traumojen hallinnaaspitäminen vie todella voimia ja tämä on pääosin aivan alitajuista ja tiedostamatonta ja vain vähän tietoista pakenemista.
Vain olen ja teen voimieni mukaan asioita: kävelen, käyn kaupassa, luen, katson TV ja seuraan somea sekä MTV katsomoa, YT, Netflix...
En olisi halunnut eläkkeelle, mutta muuta mahdollisuutta ei ollut. Tajuan sen itsekin. Pääsin helposti ja ilman mitää epäilyksiä vaikka päällisin puolin kaikki näyttääkin minulla olevan OK.
T: 40v + 10v eläkkeellä
Hyvä kuulla, että auttaa. Ymmärrän niin hyvin. Minulla on arki vastaavanlaista. Välillä tulee energiapyrähdyksiä ja teen monta asiaa samana päivänä, kuten käyn pyörällä kaupassa, laitan ruokaa ja imuroin. Yleensä olo on kuitenkin hyvin väsynyt ja jaksan tehdä hyvin vähän tai nukun vain. Työelämässä vielä, mutta en tiedä kuinka kauan. Onko mikään lääke ollut hyödyllinen? Velvoittivatko syömään lääkkeitä eläkkeen saamiseksi tai kokeilemaan jotakin muuta hoitoa? ap
Minulle ei ole tarjottu mitään lääkitysta eikä eläkkeelle pääseminen ollut ongelma. Pääsin helposti ja aika nopeasti. Yhden sairauslomavuoden ja kahden kuntoutusvuoden jälkeen. TK-eläkepäätös tuli reilussa viikossa.
Ei tarvinnut käydä missään selvityksissä eikä mitään kyseenalaistettu.
Lääkärini oli hyvä ja kokenut ja alallaan arvostettu psykiatrian ylilääkäri ja osasi kirjoittaa loistavan paikkaansapitävän lausunnon.
Onpa hyvä. Oliko sinulla muita diagnooseja? Mitä niiden kuntoutusvuosien aikana tapahtui? Millaista kuntoutusta?
Diagnoosina vain F43.1 pitkittynyt traumaperäinen tressihäisiö
https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietoha…
Ok. Oliko kuntoutus millaista? Etkö joutunut edes masennuslääkeitä kokeilemaan? Tuossa artikkelissa mainittiin ”Masennuslääkkeet on osoitettu toimivaksi hoidoksi”.
En joutunut kokeilemaan, mitään lääkitystä ei edes ehdotettu. Enkä olisi halunnutkaan. En pidä lääkkeistä enkä syö niitä kuin "pakon edessä" ja lääkärin vahvasti suosittelemana tai määräämänä.
Yleisesti ottaen pitää olla lääkemyönteinen, että lääkitys on hyödyllistä aloittaa. Tietyissä tilanteissa toki on pakko syödä lääkkeitä, mutta tilanteeni on sellainen, että ylilääkäri ei nähnyt nitä tarpeellisena, ei edes ehdottanut mitään lääkitystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lääkitys?
Jotkut psyykkiset sairaudet on sisäsyntyisiä (perinnöllisyys) siis biologisia ja niihin voidaan vaikuttaa lääkkeillä. Esim skitsofreniaan ja bipolaarihäiriöön on lääkityksiä joiden avulla oireet pysyy hallinnassa.
Trauma sensijaan johtuu jostain ulkoisesta, joka ylittää normaalin sietokyvyn ja silloin on tavallaan luonnollista reagoida sairastumalla luonnottomaan asiaan.
Äkkiä joku paha vaan osuu kohdalle, ja elämä lähtee kerralla aivan toiseen suuntaan. Turvallisuudentunne ja oikeus koskemattomuuteen. Voi tuntua että koko tulevaisuus katoaa ja aiemmin reipas opiskelija kuihtuu vaan varjoksi itsestään.
Moni lääkitsee sitten itseään päihteillä ja lääkäri voi kirjoittaa monenlaista mömmöä kokeiltavaksi, mutta mitään yhtä tiettyä lääkettä ei ole, joka auttaisi.
Kaikilla, ketä itse tiedän tai tunnen, kenellä on tai ollut esim. bipolaaria, skitsofreniaa, psykoosia, kaksisuuntaista mielialahäiriötä tms., niin jokaisella on ollut traumaattisia kokemuksia taustalla (alkoholia perheessä, vanhemman itsemurha (ja toisen vanhemman kyvyttömyys huolehtia lapsesta tämän jälkeen, kun traumaattista hänellekin), tai jotain muuta kaltoinkohtelua kokenut), niin enpä tiedä sitten ihan aina tuosta perinnöllisyydestä.
Muuten kyllä olen samaa mieltä kanssasi. Mutta mitä tulee tähän posttraumaattiseen stressihäiriöön, niin eiköhän se trauman käsittely, korjaavat kokemukset ja niistä traumoista pikkuhiljaa ylipääseminen, niin eiköhän silloin ihmisestä ehyempi pikkuhiljaa tule. En siis ymmärrä, miksi ihmisiä pidetään haitallisissa olosuhteissa tai ei auteta saamaan näitä korjaavia kokemuksia, niin elämä voisi jopa hymyillä? Mikään ei olisi mukavampaa omallakaan kohdalla, kuin ihana kohtelu pääsääntöisesti (ei vain jotkut ihmiset), virheet myönnettäisiin ja korjattaisiin ja/tai hyvitettäisiin sekä pyydettäisiin anteeksi. Kun eikö yleensä perusasioihinkin kuulu anteeksipyytäminen ja saaminen sekä asioiden sopiminen, niin sitten on mukavampi jatkaa elämää? Onko sitten niin, että kilpailu ja tietyt muut tekijät aiheuttavat sen, että näin sitten ei kuitenkaan asiat mene, ja toiset sitten täällä joutuvat kärsimään mahdollisesti jopa kehdosta hautaan, ilman, että asiat tosissaan muuttuisi, ja kukaan ei sitten lopulta siitä välitä? Siis ei välitetä esim. osattomista tai yleensä kaikista ihmisistä. En vain ymmärrä sitä, että miksi kenellekään täällä tarvitsisi tehdä mitään pahaa tai että hylättäisiin, vaikka apuakin pyytäisi. Konkreettiset teot kaiken sanelee, eikä pelkät puheet. Ennen itsekin olin toisenlainen, eli tein enemmän, mutta kaltoinkohtelun ja osittaisen heitteillejätön jälkeen, itsekään ei oikein muuhun pysty kuin puhumiseen, kun kaikki on vaikuttanut fyysiseenkin terveyteen. Korjausta vieläkään ei asioihin ole kunnolla saanut, niin ei voi kuin ihmetellä, miksi tällaisia ihmiset ovat. Tai miksi, niin kuin tässäkin ketjussa käy ilmi, ihmiset vain ovat siinä asemassa missä ovat, kun pitäähän nyt ihmiset auttaa ahdingosta ulos, kohti pysyvästi muuttunutta elämää. Kysyn vielä toisen kerran, miksi ihmisiä roikotetaan siinä asemassa missä on, eikä halutakaan auttaa muuttamaan sitä tilannetta pysyvästi parempaan? Itseasiassa resurssejakaan ei tarvittaisi aina niin paljon, kun saa vain sitä apua, mitä todella on vailla ja ajoissa. Näin tilanteet eivät pitkity ja jatku huonosti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se riippuu paljon siitä traumasta höpsö.
Ahdistusta, paniikkia, kauhukohtauksia mitä milloinkin asiasta riippuen.Minulla on ja ei se useimmille ihmisille näy mitenkään.
Onko jotain tarkempaa mitä siitä haluat tietää?Samon.
T. pysyvällä tk-eläkkeellä tästä syystä oleva
Auttaako sinua eläkkeellä olo, onko olo parempi? Pelkäämpä, että tuo on edessä myös. Ap.
Auttaa, on parempi olo.
Tietysti kauhut eivät katoa, mutta voin itse säädellä mitä, milloin, missä ja kenen kanssa teen ja olen eikä tarvitse juosta kellon perässä. Jos en kykenen johonkin (siivous, asioilla käynti yms) niin ei tarvitse kyetä ja teen sen myöhemmin. Työlämässä tämä ei onnistu ja on vaikeaa, lähes mahdotonta.
Minulle ei näy juurikaan, edes kotiväellä, traumat ulospäin. Ne hetket, kun vanhat ja uudetkin haamut hyökkäävät. TK-eläkkeen tarve näkyykin jaksamattomuutena, ei ole voimia tehdä asioita. Traumojen hallinnaaspitäminen vie todella voimia ja tämä on pääosin aivan alitajuista ja tiedostamatonta ja vain vähän tietoista pakenemista.
Vain olen ja teen voimieni mukaan asioita: kävelen, käyn kaupassa, luen, katson TV ja seuraan somea sekä MTV katsomoa, YT, Netflix...
En olisi halunnut eläkkeelle, mutta muuta mahdollisuutta ei ollut. Tajuan sen itsekin. Pääsin helposti ja ilman mitää epäilyksiä vaikka päällisin puolin kaikki näyttääkin minulla olevan OK.
T: 40v + 10v eläkkeellä
Hyvä kuulla, että auttaa. Ymmärrän niin hyvin. Minulla on arki vastaavanlaista. Välillä tulee energiapyrähdyksiä ja teen monta asiaa samana päivänä, kuten käyn pyörällä kaupassa, laitan ruokaa ja imuroin. Yleensä olo on kuitenkin hyvin väsynyt ja jaksan tehdä hyvin vähän tai nukun vain. Työelämässä vielä, mutta en tiedä kuinka kauan. Onko mikään lääke ollut hyödyllinen? Velvoittivatko syömään lääkkeitä eläkkeen saamiseksi tai kokeilemaan jotakin muuta hoitoa? ap
Minulle ei ole tarjottu mitään lääkitysta eikä eläkkeelle pääseminen ollut ongelma. Pääsin helposti ja aika nopeasti. Yhden sairauslomavuoden ja kahden kuntoutusvuoden jälkeen. TK-eläkepäätös tuli reilussa viikossa.
Ei tarvinnut käydä missään selvityksissä eikä mitään kyseenalaistettu.
Lääkärini oli hyvä ja kokenut ja alallaan arvostettu psykiatrian ylilääkäri ja osasi kirjoittaa loistavan paikkaansapitävän lausunnon.
Onpa hyvä. Oliko sinulla muita diagnooseja? Mitä niiden kuntoutusvuosien aikana tapahtui? Millaista kuntoutusta?
Diagnoosina vain F43.1 pitkittynyt traumaperäinen tressihäisiö
https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietoha…
Ok. Oliko kuntoutus millaista? Etkö joutunut edes masennuslääkeitä kokeilemaan? Tuossa artikkelissa mainittiin ”Masennuslääkkeet on osoitettu toimivaksi hoidoksi”.
Ei kai lääkitys poista traumoja. Korkeintaan joku masennusläkitys turruttaa eli siirtää käsittelyä ja vie ojasta allikkoon.
Ohis
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se riippuu paljon siitä traumasta höpsö.
Ahdistusta, paniikkia, kauhukohtauksia mitä milloinkin asiasta riippuen.Minulla on ja ei se useimmille ihmisille näy mitenkään.
Onko jotain tarkempaa mitä siitä haluat tietää?Samon.
T. pysyvällä tk-eläkkeellä tästä syystä oleva
Auttaako sinua eläkkeellä olo, onko olo parempi? Pelkäämpä, että tuo on edessä myös. Ap.
Auttaa, on parempi olo.
Tietysti kauhut eivät katoa, mutta voin itse säädellä mitä, milloin, missä ja kenen kanssa teen ja olen eikä tarvitse juosta kellon perässä. Jos en kykenen johonkin (siivous, asioilla käynti yms) niin ei tarvitse kyetä ja teen sen myöhemmin. Työlämässä tämä ei onnistu ja on vaikeaa, lähes mahdotonta.
Minulle ei näy juurikaan, edes kotiväellä, traumat ulospäin. Ne hetket, kun vanhat ja uudetkin haamut hyökkäävät. TK-eläkkeen tarve näkyykin jaksamattomuutena, ei ole voimia tehdä asioita. Traumojen hallinnaaspitäminen vie todella voimia ja tämä on pääosin aivan alitajuista ja tiedostamatonta ja vain vähän tietoista pakenemista.
Vain olen ja teen voimieni mukaan asioita: kävelen, käyn kaupassa, luen, katson TV ja seuraan somea sekä MTV katsomoa, YT, Netflix...
En olisi halunnut eläkkeelle, mutta muuta mahdollisuutta ei ollut. Tajuan sen itsekin. Pääsin helposti ja ilman mitää epäilyksiä vaikka päällisin puolin kaikki näyttääkin minulla olevan OK.
T: 40v + 10v eläkkeellä
Hyvä kuulla, että auttaa. Ymmärrän niin hyvin. Minulla on arki vastaavanlaista. Välillä tulee energiapyrähdyksiä ja teen monta asiaa samana päivänä, kuten käyn pyörällä kaupassa, laitan ruokaa ja imuroin. Yleensä olo on kuitenkin hyvin väsynyt ja jaksan tehdä hyvin vähän tai nukun vain. Työelämässä vielä, mutta en tiedä kuinka kauan. Onko mikään lääke ollut hyödyllinen? Velvoittivatko syömään lääkkeitä eläkkeen saamiseksi tai kokeilemaan jotakin muuta hoitoa? ap
Minulle ei ole tarjottu mitään lääkitysta eikä eläkkeelle pääseminen ollut ongelma. Pääsin helposti ja aika nopeasti. Yhden sairauslomavuoden ja kahden kuntoutusvuoden jälkeen. TK-eläkepäätös tuli reilussa viikossa.
Ei tarvinnut käydä missään selvityksissä eikä mitään kyseenalaistettu.
Lääkärini oli hyvä ja kokenut ja alallaan arvostettu psykiatrian ylilääkäri ja osasi kirjoittaa loistavan paikkaansapitävän lausunnon.
Onpa hyvä. Oliko sinulla muita diagnooseja? Mitä niiden kuntoutusvuosien aikana tapahtui? Millaista kuntoutusta?
Diagnoosina vain F43.1 pitkittynyt traumaperäinen tressihäisiö
https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietoha…
Ok. Oliko kuntoutus millaista? Etkö joutunut edes masennuslääkeitä kokeilemaan? Tuossa artikkelissa mainittiin ”Masennuslääkkeet on osoitettu toimivaksi hoidoksi”.
En joutunut kokeilemaan, mitään lääkitystä ei edes ehdotettu. Enkä olisi halunnutkaan. En pidä lääkkeistä enkä syö niitä kuin "pakon edessä" ja lääkärin vahvasti suosittelemana tai määräämänä.
Yleisesti ottaen pitää olla lääkemyönteinen, että lääkitys on hyödyllistä aloittaa. Tietyissä tilanteissa toki on pakko syödä lääkkeitä, mutta tilanteeni on sellainen, että ylilääkäri ei nähnyt nitä tarpeellisena, ei edes ehdottanut mitään lääkitystä.
Ja kuntoutuksena oli terapia.
Josta ei saatu tarpeeksi vastetta ---> tk-eläke.
Vaatisi ihan oikeaa panostusta mielenterveystyöhön, lasten ja nuorten palveluihin, lapsilähtöistä politiikkaa, kouluihin empatiataitojen opetusta ja uudet otteet kouluväkivallantekijöiden suhteen.
Suomessa ollaan hemmetin taitavia sulkemaan silmät ongelmilta. Lapsi tyytyy kohtaloonsa, eikä kyseenalaista, koska kukaan aikuinen ei myöskään välitä tai tartu härkää sarvista. Lähipiiri hyssyttelee, lasu mieluummin huostaanottaa kuin järjestää perheelle tukea, käytännön apua jne. Meidät opetetaan vaan pärjäämään hammasta purren ja myöhemmin se kostautuu kaikenlaisina ongelmina. Opettajat eivät tunnista väkivallan mitään muotoja, koulutoimi ei kehity tunnetaitojen kasvatuksen suhteen.
Monen traumatisoituneen traumat on peräisin lapsuusvuosien kaltoinkohtelusta, koulussa tai kotona. Siihen ei vaan puututa. Hinta on valtava, yhteiskunnalle sekä yksilölle.
Vierailija kirjoitti:
Mulla
- painajaisunet
- takautumat eli flashbackit
- ahdistus
- kauhukohtaukset
- voimakkaat ja nopeat mielialojen vaihtelut (esim ensin onnensa kukuloilla ja 10 minuutia myöhemmin syvällä suossa)
- lopulta itsetuhoiset ajatukset, vaikka olin selvinnyt hengissä sellaisesta, mistä suurin osa ei selviäKolme kuukautta yritin pärjätä itsekseni, mutta sitten hain ammattiapua.
Mulla hyvin paljon samaa. Ainoa että mulla on jatkunut vuosikymmenet tämä kaikki.
Jos oisin alkoholisti, saisin hoitoa.
Traumatisoituneena en.
Kuullostaa niin tutulta, valitettavasti :( Minulla on ollut tätä jo vuosia ja pahenee vain. Nytkin sairauslomalla monta viikkoa ja voimakas väsymys ei vaan lähde. ap