Lue keskustelun säännöt.
Traumaperäinen stressihäiriö (CPTSD). Miten oireilee käytännössä?
Kommentit (105)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se riippuu paljon siitä traumasta höpsö.
Ahdistusta, paniikkia, kauhukohtauksia mitä milloinkin asiasta riippuen.Minulla on ja ei se useimmille ihmisille näy mitenkään.
Onko jotain tarkempaa mitä siitä haluat tietää?Samon.
T. pysyvällä tk-eläkkeellä tästä syystä oleva
Auttaako sinua eläkkeellä olo, onko olo parempi? Pelkäämpä, että tuo on edessä myös. Ap.
Auttaa, on parempi olo.
Tietysti kauhut eivät katoa, mutta voin itse säädellä mitä, milloin, missä ja kenen kanssa teen ja olen eikä tarvitse juosta kellon perässä. Jos en kykenen johonkin (siivous, asioilla käynti yms) niin ei tarvitse kyetä ja teen sen myöhemmin. Työlämässä tämä ei onnistu ja on vaikeaa, lähes mahdotonta.
Minulle ei näy juurikaan, edes kotiväellä, traumat ulospäin. Ne hetket, kun vanhat ja uudetkin haamut hyökkäävät. TK-eläkkeen tarve näkyykin jaksamattomuutena, ei ole voimia tehdä asioita. Traumojen hallinnaaspitäminen vie todella voimia ja tämä on pääosin aivan alitajuista ja tiedostamatonta ja vain vähän tietoista pakenemista.
Vain olen ja teen voimieni mukaan asioita: kävelen, käyn kaupassa, luen, katson TV ja seuraan somea sekä MTV katsomoa, YT, Netflix...
En olisi halunnut eläkkeelle, mutta muuta mahdollisuutta ei ollut. Tajuan sen itsekin. Pääsin helposti ja ilman mitää epäilyksiä vaikka päällisin puolin kaikki näyttääkin minulla olevan OK.
T: 40v + 10v eläkkeellä
Hyvä kuulla, että auttaa. Ymmärrän niin hyvin. Minulla on arki vastaavanlaista. Välillä tulee energiapyrähdyksiä ja teen monta asiaa samana päivänä, kuten käyn pyörällä kaupassa, laitan ruokaa ja imuroin. Yleensä olo on kuitenkin hyvin väsynyt ja jaksan tehdä hyvin vähän tai nukun vain. Työelämässä vielä, mutta en tiedä kuinka kauan. Onko mikään lääke ollut hyödyllinen? Velvoittivatko syömään lääkkeitä eläkkeen saamiseksi tai kokeilemaan jotakin muuta hoitoa? ap
Minulle ei ole tarjottu mitään lääkitysta eikä eläkkeelle pääseminen ollut ongelma. Pääsin helposti ja aika nopeasti. Yhden sairauslomavuoden ja kahden kuntoutusvuoden jälkeen. TK-eläkepäätös tuli reilussa viikossa.
Ei tarvinnut käydä missään selvityksissä eikä mitään kyseenalaistettu.
Lääkärini oli hyvä ja kokenut ja alallaan arvostettu psykiatrian ylilääkäri ja osasi kirjoittaa loistavan paikkaansapitävän lausunnon.
Onpa hyvä. Oliko sinulla muita diagnooseja? Mitä niiden kuntoutusvuosien aikana tapahtui? Millaista kuntoutusta?
Diagnoosina vain F43.1 pitkittynyt traumaperäinen tressihäisiö
https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietoha…
Ok. Oliko kuntoutus millaista? Etkö joutunut edes masennuslääkeitä kokeilemaan? Tuossa artikkelissa mainittiin ”Masennuslääkkeet on osoitettu toimivaksi hoidoksi”.
Kuka niitä vaarallisia ssri-lääkkeitä edes haluaa. Niistä on vielä vaikea päästä eroon.
Psykiatri: Masennuslääkkeillä voi olla vaarallisia sivuvaikutuksia
https://yle.fi/uutiset/3-6173100
Osa masennuslääkkeitä käyttävistä saa niin vaikeita oireita, että töiden tekeminen tai arkielämästä selviytyminen on mahdotonta.
https://www.iltalehti.fi/mielijamasennus/a/0844fcd0-eff7-4d98-9332-70f0…
Yhä useampi aloittaa masennuslääkityksen – Mia Mattila on yksi niistä, jotka eivät pääse lääkkeistä irti: “Tarjolla on vain menolippuja”
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Turhaudun nanosekunnissa nollasta sataan, stressi nousee nanosekunnissa nollasta sataan, aamusta iltaan pala kurkussa. Turhautuminen on sitä luokkaa että harkitsen peruuttomattomia asioita. Tulee onneksi enää vain tietynlaisissa tilanteissa. Traumoihini liittyy vahvasti se että joku toinen ihminen päättää täysin mitä minun elämässäni tapahtuu eikä minulla ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa asiaan millään tavalla.
Kiusaajalla oli täysi valta sinusta SILLOIN, mutta EI ENÄÄ.
Se on mennyttä, se ei tapahdu enää.Ei ollut kyse kiusaamisesta vaan perheväkivallasta ja siitä että senkin jälkeen kun olin päässyt väkivallan tekijästä yritettiin kaikin mahdollisin keinoin painostaa olemaan tekemisissä kyseisen henkilön kanssa. Edelleen tulee tilanteita joissa olen tehnyt kaiken niin kuin pitäisi tai en ole ainakaan tehnyt mitään miksi ansaitsisin sellaista kohtelua jota saan ja sitten kun sanon että tämä ei ole ok vika onkin minussa vaikka en edelleenkään ole tehnyt yhtään mitään tai tehnyt kaiken niin kuin pitää. Mielivaltaisuus ja toisen ihmisen täydellinen ylikävely ovat ehdottomasti pahimmat triggerit.
Sori, sanon kaikkea kaltoinkohtelua kiusaamiseksi sen enempää erittelemättä. Jos ensimmäinen kaltoinkohtelija on lähivanhempi, sama joka toisaalta myös huolehti, voi seurata kiintymyssuhdehäiriö.
Kiintymyssuhdehäiriössä joku perusturvallisuus/hyväksyntä on jäänyt saamatta, ja sen sijaan että häipyisi kauas pois, jääkin kiusaajan/kaltoinkohtelijan tavoitettaviin josko tilanne joskus korjaantuisi.
Mutta ei korjaudu vaan pahenee.
Tuo mekanismi on hyvä tiedostaa.
On "trauma bond" eli näkymätön sidos, joka pitää katkaista, mutta kiusaaja ei sitä katkaise.
Katso omaa puhelintasi, se on sinun ja sinä voit päättää ettei tarvi aina vastata. Sinulla saa olla oma tahto. Mieti tätä joka päivä: sinulla on oikeus omaan tahtoon.
Muuttoasioihin saa apua esim sossusta. Osoitteen ja puhelinnumeron voi salata. Toipuminen on mahdollista.
Miten voikin osittain kolahtaa tämä teidänkin välinen keskustelu. Mietin tässä vain sitä, että kiintymyssuhdehäiriötäkin täällä taitaa olla, ja sitä on tullut monenkin ihmisen toimesta, ja sitä on kokenut joidenkin entisten kaverienkin toimesta, siis eli sama ihminen on kaveri, mutta myös kaltoinkohtelee samaan aikaan. En kyllä todellakaan tiedä, mitä tehdä, kun ainakin itsekin on nykyäänkin niin väärinymmärretty ja kaltoinkohdeltu, varsinkin henkisesti (ja yksi taho myös terveydellisesti), mutta toiset saa sen tilanteen näyttämään siltä, että näin ei asianlaita ole, eli ulkopuoliset ei välttämättä näe tai halua nähdä asiaa. Tai kyllä toisista asioista tiedetään, mutta siis ko. ihmiset puolustavat joko itseään tai toisiaan tai eivät osaa auttaa, muut lopulta vetäytyvät tilanteesta. Tai jotain myönnetäänkin, mutta silti traumaattinen tilanne jatkuu, enkä pääse itse tästä ainakaan mihinkään, kun ketään ei kuitenkaan sitten kiinnosta, ja tylytystä voi tulla moneltakin suunnalta tai osittaista heitteillejättöä, eikä omaa toimintaa sitten kuitenkaan haluta tai pystytä muuttamaan. En viitsi tämän yksityiskohtaisemmin kertoa kuitenkaan asioista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lääkitys?
Jotkut psyykkiset sairaudet on sisäsyntyisiä (perinnöllisyys) siis biologisia ja niihin voidaan vaikuttaa lääkkeillä. Esim skitsofreniaan ja bipolaarihäiriöön on lääkityksiä joiden avulla oireet pysyy hallinnassa.
Trauma sensijaan johtuu jostain ulkoisesta, joka ylittää normaalin sietokyvyn ja silloin on tavallaan luonnollista reagoida sairastumalla luonnottomaan asiaan.
Äkkiä joku paha vaan osuu kohdalle, ja elämä lähtee kerralla aivan toiseen suuntaan. Turvallisuudentunne ja oikeus koskemattomuuteen. Voi tuntua että koko tulevaisuus katoaa ja aiemmin reipas opiskelija kuihtuu vaan varjoksi itsestään.
Moni lääkitsee sitten itseään päihteillä ja lääkäri voi kirjoittaa monenlaista mömmöä kokeiltavaksi, mutta mitään yhtä tiettyä lääkettä ei ole, joka auttaisi.Kaikilla, ketä itse tiedän tai tunnen, kenellä on tai ollut esim. bipolaaria, skitsofreniaa, psykoosia, kaksisuuntaista mielialahäiriötä tms., niin jokaisella on ollut traumaattisia kokemuksia taustalla (alkoholia perheessä, vanhemman itsemurha (ja toisen vanhemman kyvyttömyys huolehtia lapsesta tämän jälkeen, kun traumaattista hänellekin), tai jotain muuta kaltoinkohtelua kokenut), niin enpä tiedä sitten ihan aina tuosta perinnöllisyydestä.
Muuten kyllä olen samaa mieltä kanssasi. Mutta mitä tulee tähän posttraumaattiseen stressihäiriöön, niin eiköhän se trauman käsittely, korjaavat kokemukset ja niistä traumoista pikkuhiljaa ylipääseminen, niin eiköhän silloin ihmisestä ehyempi pikkuhiljaa tule. En siis ymmärrä, miksi ihmisiä pidetään haitallisissa olosuhteissa tai ei auteta saamaan näitä korjaavia kokemuksia, niin elämä voisi jopa hymyillä? Mikään ei olisi mukavampaa omallakaan kohdalla, kuin ihana kohtelu pääsääntöisesti (ei vain jotkut ihmiset), virheet myönnettäisiin ja korjattaisiin ja/tai hyvitettäisiin sekä pyydettäisiin anteeksi. Kun eikö yleensä perusasioihinkin kuulu anteeksipyytäminen ja saaminen sekä asioiden sopiminen, niin sitten on mukavampi jatkaa elämää? Onko sitten niin, että kilpailu ja tietyt muut tekijät aiheuttavat sen, että näin sitten ei kuitenkaan asiat mene, ja toiset sitten täällä joutuvat kärsimään mahdollisesti jopa kehdosta hautaan, ilman, että asiat tosissaan muuttuisi, ja kukaan ei sitten lopulta siitä välitä? Siis ei välitetä esim. osattomista tai yleensä kaikista ihmisistä. En vain ymmärrä sitä, että miksi kenellekään täällä tarvitsisi tehdä mitään pahaa tai että hylättäisiin, vaikka apuakin pyytäisi. Konkreettiset teot kaiken sanelee, eikä pelkät puheet. Ennen itsekin olin toisenlainen, eli tein enemmän, mutta kaltoinkohtelun ja osittaisen heitteillejätön jälkeen, itsekään ei oikein muuhun pysty kuin puhumiseen, kun kaikki on vaikuttanut fyysiseenkin terveyteen. Korjausta vieläkään ei asioihin ole kunnolla saanut, niin ei voi kuin ihmetellä, miksi tällaisia ihmiset ovat. Tai miksi, niin kuin tässäkin ketjussa käy ilmi, ihmiset vain ovat siinä asemassa missä ovat, kun pitäähän nyt ihmiset auttaa ahdingosta ulos, kohti pysyvästi muuttunutta elämää. Kysyn vielä toisen kerran, miksi ihmisiä roikotetaan siinä asemassa missä on, eikä halutakaan auttaa muuttamaan sitä tilannetta pysyvästi parempaan? Itseasiassa resurssejakaan ei tarvittaisi aina niin paljon, kun saa vain sitä apua, mitä todella on vailla ja ajoissa. Näin tilanteet eivät pitkity ja jatku huonosti.
Sukupolvien jatkumona, geeneistähän ei voida tietää. Ehkä alttius jollekin periytyy. Ennen ei edes diagnosoitu mitään. Tehtiin vaan työtä. Tunteista on alettu puhua vasta 80-90-luvulla.
Monessakin suvussa on voinut olla joku hullu tai vihainen ukko tai akka, sen kummempia diagnooseja tietämättä.
On sotatraumaa ym.
Ennen nettiaikaa ihmettelin oloani. Sitten terveyskeskuksen seinällä oli teline, jossa pikku esitteissä oli tietoa eri sairauksista. Etsin tietoa siihen etten kokenut selvää rajaa muiden ja itsen välille ja nimitin sitä rajatilahäiriöksi. Oikein kyselin miksi ei ollut siitä esitettä.
No esitteet oli lääketehtaiden lääkemainoksia! Kerrottiin vaivasta ja taitetun esitteen takasivulla sitten lääkkeen mainos.
Siihen aikaan oli tullut paljon masennuslääkkeitä markkinoille, ja masennuksesta oli paljon tietoa.
Mutta "rajatilaan" tai traumoihin ei ole mitään lääkkeellistä täsmähoitoa, ja siksi siitä ei välitetä.
Lääketeollisuus ja lääketiede sykkii samaan tahtiin.
Loppupeleissä vaan raha ratkaisee.
Hyvä sentään että täällä vertaistukea löytyi tänään yllättävänkin paljon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se riippuu paljon siitä traumasta höpsö.
Ahdistusta, paniikkia, kauhukohtauksia mitä milloinkin asiasta riippuen.Minulla on ja ei se useimmille ihmisille näy mitenkään.
Onko jotain tarkempaa mitä siitä haluat tietää?Samon.
T. pysyvällä tk-eläkkeellä tästä syystä oleva
Auttaako sinua eläkkeellä olo, onko olo parempi? Pelkäämpä, että tuo on edessä myös. Ap.
Auttaa, on parempi olo.
Tietysti kauhut eivät katoa, mutta voin itse säädellä mitä, milloin, missä ja kenen kanssa teen ja olen eikä tarvitse juosta kellon perässä. Jos en kykenen johonkin (siivous, asioilla käynti yms) niin ei tarvitse kyetä ja teen sen myöhemmin. Työlämässä tämä ei onnistu ja on vaikeaa, lähes mahdotonta.
Minulle ei näy juurikaan, edes kotiväellä, traumat ulospäin. Ne hetket, kun vanhat ja uudetkin haamut hyökkäävät. TK-eläkkeen tarve näkyykin jaksamattomuutena, ei ole voimia tehdä asioita. Traumojen hallinnaaspitäminen vie todella voimia ja tämä on pääosin aivan alitajuista ja tiedostamatonta ja vain vähän tietoista pakenemista.
Vain olen ja teen voimieni mukaan asioita: kävelen, käyn kaupassa, luen, katson TV ja seuraan somea sekä MTV katsomoa, YT, Netflix...
En olisi halunnut eläkkeelle, mutta muuta mahdollisuutta ei ollut. Tajuan sen itsekin. Pääsin helposti ja ilman mitää epäilyksiä vaikka päällisin puolin kaikki näyttääkin minulla olevan OK.
T: 40v + 10v eläkkeellä
Hyvä kuulla, että auttaa. Ymmärrän niin hyvin. Minulla on arki vastaavanlaista. Välillä tulee energiapyrähdyksiä ja teen monta asiaa samana päivänä, kuten käyn pyörällä kaupassa, laitan ruokaa ja imuroin. Yleensä olo on kuitenkin hyvin väsynyt ja jaksan tehdä hyvin vähän tai nukun vain. Työelämässä vielä, mutta en tiedä kuinka kauan. Onko mikään lääke ollut hyödyllinen? Velvoittivatko syömään lääkkeitä eläkkeen saamiseksi tai kokeilemaan jotakin muuta hoitoa? ap
Minulle ei ole tarjottu mitään lääkitysta eikä eläkkeelle pääseminen ollut ongelma. Pääsin helposti ja aika nopeasti. Yhden sairauslomavuoden ja kahden kuntoutusvuoden jälkeen. TK-eläkepäätös tuli reilussa viikossa.
Ei tarvinnut käydä missään selvityksissä eikä mitään kyseenalaistettu.
Lääkärini oli hyvä ja kokenut ja alallaan arvostettu psykiatrian ylilääkäri ja osasi kirjoittaa loistavan paikkaansapitävän lausunnon.
Onpa hyvä. Oliko sinulla muita diagnooseja? Mitä niiden kuntoutusvuosien aikana tapahtui? Millaista kuntoutusta?
Diagnoosina vain F43.1 pitkittynyt traumaperäinen tressihäisiö
https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietoha…
Ok. Oliko kuntoutus millaista? Etkö joutunut edes masennuslääkeitä kokeilemaan? Tuossa artikkelissa mainittiin ”Masennuslääkkeet on osoitettu toimivaksi hoidoksi”.
Kuka niitä vaarallisia ssri-lääkkeitä edes haluaa. Niistä on vielä vaikea päästä eroon.
Psykiatri: Masennuslääkkeillä voi olla vaarallisia sivuvaikutuksia
https://yle.fi/uutiset/3-6173100
Osa masennuslääkkeitä käyttävistä saa niin vaikeita oireita, että töiden tekeminen tai arkielämästä selviytyminen on mahdotonta.
https://www.iltalehti.fi/mielijamasennus/a/0844fcd0-eff7-4d98-9332-70f0…
Yhä useampi aloittaa masennuslääkityksen – Mia Mattila on yksi niistä, jotka eivät pääse lääkkeistä irti: “Tarjolla on vain menolippuja”
Tämä.
Osa lääkäreistä kieltää tämän.
Rankkaa on.
Itse sairastuin lapsuuden kaltoinkohtelun takia ja oireille etsittiin selitystä kauan. Epävakaata persoonallisuutta myös epäiltiin. Oli syömishäiriötä, itsetuhoisuutta, sosiaalisia pelkoja, ahdistuneisuutta, mielialan vaihteluita jne.
Elämä jäi minulta vähän niinku kesken, koska en vaan jaksanut enempää. Yliopisto jäi kesken ja töihinkään en pystynyt enää lopulta menemään, vielä en ole päässyt työkyvyttömyyseläkkeelle mutta todennäköisesti se on vielä edessä.
En pärjää työelämässä, koska olen koko ajan niin stressaantunut ja jännittynyt. Pelkään ihmisiä, mutta kaikista eniten pelkään arvostelua. Tunnen syvää arvottomuuden tunnetta ja huonommuutta. Pelkään että ihmiset huutaa tai suuttuu, konflikteissa menen suoranaiseen paniikkiin. Pelkään kuolemaa, onnettomuuksia, vähän kaikkea. Kaikki tuntuu niin pelottavalta. Lapsena jouduin elämään aidossa kuolemanpelossa.
Jos en voi kontrolloida asioita niin menen myös ihan sekaisin. Traumat triggeröityy aivan ihmeellisistä asioista. Jos mieheni on liian kiireinen ja poissaoleva niin olen varma, että hän hylkää minut. Ihmeellistä kyllä hän on jaksanut minua jo 15 vuotta ja hänen tulojensa avulla saan elää rauhassa. Päivisin jaksan vähän siivota, käydä kaupassa, ulkoilla metsässä, hoitaa pihaa, käydä terapiassa jne. Nämä pienet rutiinit jaksan ilman että ahdistun ja pääsääntöisesti elämä on ihan ok. Toki on kamalaa olla ”toimeton” ja turha ihminen ja nähdä miten muut etenee elämässään enkä minä etene mihinkään..
En tiedä miten ikinä selviän katkeruudesta vanhempiani kohtaan, jouduin elämään 16 vuotta täysin epävakaassa ympäristössä ja vielä kauan sen jälkeen yritin heidän rakkauttaan ansaita saamatta mitään. Sitten tajusin lopulta pistää välit katki ja suojella itseäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuuntele Yle Areenassa: http://areena.yle.fi/1-50806369
Mä kuuntelin tänään tämän Meiju Niskalan haastattelun ja tunnistin itsessäni paljon samoja tuntemuksia, vaikkakin osittain eri kokemusten aiheuttamia. Mut Meiju Niskalalla oli muutama hyvä arjen vinkki, joita käytti kun maailma oli musta.
Esim helmet taskussa: kun päivän aikana koki jotain, mistä tunsi iloa, koki kauniina tms. niin siirsi helmen taskusta toiseen. Illalla huomasi, että synkässäkin päivässä voi olla vielä onnen pilkahduksia, jotka auttavat jaksamaan.
Täytyy etsiä tuo kirjansa, Kun syvään hengittäminen ei riitä. Jospa sieltä kumpuaisi ymmärrystä ja oivallusta elämässä jaksamiseen. Halaus kaikille, olemme arvokkaita juuri nyt ja olemme sitä olleet aina.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lääkitys?
Jotkut psyykkiset sairaudet on sisäsyntyisiä (perinnöllisyys) siis biologisia ja niihin voidaan vaikuttaa lääkkeillä. Esim skitsofreniaan ja bipolaarihäiriöön on lääkityksiä joiden avulla oireet pysyy hallinnassa.
Trauma sensijaan johtuu jostain ulkoisesta, joka ylittää normaalin sietokyvyn ja silloin on tavallaan luonnollista reagoida sairastumalla luonnottomaan asiaan.
Äkkiä joku paha vaan osuu kohdalle, ja elämä lähtee kerralla aivan toiseen suuntaan. Turvallisuudentunne ja oikeus koskemattomuuteen. Voi tuntua että koko tulevaisuus katoaa ja aiemmin reipas opiskelija kuihtuu vaan varjoksi itsestään.
Moni lääkitsee sitten itseään päihteillä ja lääkäri voi kirjoittaa monenlaista mömmöä kokeiltavaksi, mutta mitään yhtä tiettyä lääkettä ei ole, joka auttaisi.Kaikilla, ketä itse tiedän tai tunnen, kenellä on tai ollut esim. bipolaaria, skitsofreniaa, psykoosia, kaksisuuntaista mielialahäiriötä tms., niin jokaisella on ollut traumaattisia kokemuksia taustalla (alkoholia perheessä, vanhemman itsemurha (ja toisen vanhemman kyvyttömyys huolehtia lapsesta tämän jälkeen, kun traumaattista hänellekin), tai jotain muuta kaltoinkohtelua kokenut), niin enpä tiedä sitten ihan aina tuosta perinnöllisyydestä.
Muuten kyllä olen samaa mieltä kanssasi. Mutta mitä tulee tähän posttraumaattiseen stressihäiriöön, niin eiköhän se trauman käsittely, korjaavat kokemukset ja niistä traumoista pikkuhiljaa ylipääseminen, niin eiköhän silloin ihmisestä ehyempi pikkuhiljaa tule. En siis ymmärrä, miksi ihmisiä pidetään haitallisissa olosuhteissa tai ei auteta saamaan näitä korjaavia kokemuksia, niin elämä voisi jopa hymyillä? Mikään ei olisi mukavampaa omallakaan kohdalla, kuin ihana kohtelu pääsääntöisesti (ei vain jotkut ihmiset), virheet myönnettäisiin ja korjattaisiin ja/tai hyvitettäisiin sekä pyydettäisiin anteeksi. Kun eikö yleensä perusasioihinkin kuulu anteeksipyytäminen ja saaminen sekä asioiden sopiminen, niin sitten on mukavampi jatkaa elämää? Onko sitten niin, että kilpailu ja tietyt muut tekijät aiheuttavat sen, että näin sitten ei kuitenkaan asiat mene, ja toiset sitten täällä joutuvat kärsimään mahdollisesti jopa kehdosta hautaan, ilman, että asiat tosissaan muuttuisi, ja kukaan ei sitten lopulta siitä välitä? Siis ei välitetä esim. osattomista tai yleensä kaikista ihmisistä. En vain ymmärrä sitä, että miksi kenellekään täällä tarvitsisi tehdä mitään pahaa tai että hylättäisiin, vaikka apuakin pyytäisi. Konkreettiset teot kaiken sanelee, eikä pelkät puheet. Ennen itsekin olin toisenlainen, eli tein enemmän, mutta kaltoinkohtelun ja osittaisen heitteillejätön jälkeen, itsekään ei oikein muuhun pysty kuin puhumiseen, kun kaikki on vaikuttanut fyysiseenkin terveyteen. Korjausta vieläkään ei asioihin ole kunnolla saanut, niin ei voi kuin ihmetellä, miksi tällaisia ihmiset ovat. Tai miksi, niin kuin tässäkin ketjussa käy ilmi, ihmiset vain ovat siinä asemassa missä ovat, kun pitäähän nyt ihmiset auttaa ahdingosta ulos, kohti pysyvästi muuttunutta elämää. Kysyn vielä toisen kerran, miksi ihmisiä roikotetaan siinä asemassa missä on, eikä halutakaan auttaa muuttamaan sitä tilannetta pysyvästi parempaan? Itseasiassa resurssejakaan ei tarvittaisi aina niin paljon, kun saa vain sitä apua, mitä todella on vailla ja ajoissa. Näin tilanteet eivät pitkity ja jatku huonosti.
Sukupolvien jatkumona, geeneistähän ei voida tietää. Ehkä alttius jollekin periytyy. Ennen ei edes diagnosoitu mitään. Tehtiin vaan työtä. Tunteista on alettu puhua vasta 80-90-luvulla.
Monessakin suvussa on voinut olla joku hullu tai vihainen ukko tai akka, sen kummempia diagnooseja tietämättä.
On sotatraumaa ym.Ennen nettiaikaa ihmettelin oloani. Sitten terveyskeskuksen seinällä oli teline, jossa pikku esitteissä oli tietoa eri sairauksista. Etsin tietoa siihen etten kokenut selvää rajaa muiden ja itsen välille ja nimitin sitä rajatilahäiriöksi. Oikein kyselin miksi ei ollut siitä esitettä.
No esitteet oli lääketehtaiden lääkemainoksia! Kerrottiin vaivasta ja taitetun esitteen takasivulla sitten lääkkeen mainos.
Siihen aikaan oli tullut paljon masennuslääkkeitä markkinoille, ja masennuksesta oli paljon tietoa.
Mutta "rajatilaan" tai traumoihin ei ole mitään lääkkeellistä täsmähoitoa, ja siksi siitä ei välitetä.
Lääketeollisuus ja lääketiede sykkii samaan tahtiin.
Loppupeleissä vaan raha ratkaisee.
Hyvä sentään että täällä vertaistukea löytyi tänään yllättävänkin paljon.
Nimenomaan sukupolvien jatkumo/opittu käytösmalli ainakin, ellei jotain muutakin sitten ole taustalla, eli geenit tai muun ympäristön vaikutus, siis myös kaikki se, mille altistutaan, eikä pelkästään muut ihmiset. Varsinkin äitipuolet lähipiirissä ovat kunnostautuneet tällä saralla, mutta heidän kanssaanhan ei ole yhteistä geeniperimää, mutta tuntuu, että juuri heillä on sitten ollut tämä isoin negatiivinen vaikutus kaikkeen, tosin ainakin osaa heitäkin on kaltoinkohdeltu aikaisemmin joko kotona tai muuten, ellei sitten kaikkia. Olen syntynyt itse juurikin 80-luvulla, mutta itseasiassa tunteista tai kohtelusta ei ehkä kuitenkaan riittävästi tai oikealla tavalla ole puhuttu omassa kasvuympäristössä. Tunteiden sanoittamistakin on sitten pitänyt paremmin opetella näin vanhemmalla iällä.
Mm. sotatraumatkin tietty vaikuttaa myös kaikkeen, niin kuin sanoit. Olihan yhdessä vaiheessa uutinenkin, että oliko juurikin itsestä seuraava sukupolvi tai sitä seuraava, johon ei enää ne sotatraumat niin paljoa vaikuttaisi.
Raha myös vaikuttaa, ehkä vähän liikaakin kaikkeen sitten kuitenkin. Mutta saapa nyt nähdä, mihin yhteiskunta, lähipiirin ja tämä omakin elämä tästä nyt sitten etenee. Olisihan se kiva, jos kuitenkin pehmeämmät arvot ja konsensus lopulta kuitenkin voittaisi, eikä itsekkyys, ahneus tms. ja opittaisiin kohtelemaan toisia hyvin ilman mitään turhia nahisteluja ja ristiriitoja. Ja jos niitä kuitenkin tulee, asioita pystyttäisiin käsittelemään ja sopimaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Useimmiten ei näy normielämässä. Joskus kuitenkin ahdistuksena ja itkukohtauksina. Esim mulla tullut raiskauksesta, joten jos luen uutisia, kuulen jotain aiheeseen liittyvää tms, menen ahdistuneiseen tilaan ja hätäännyn. Joskus näen painajaisia. Yleensä niissä minua jahdataan miesjoukon voimin.
Riippuu traumasta ja ihmisestä miten se näkyy.
Mulla oli turvaton lapsuus äidin mielisairauden takia. Koko ajan sai olla varuillaan, mitä tapahtui. Hän esim. soitteli koululle ja kertoi minusta kaikkia keksimiään juttuja, syytti isääni seksuaalisesta hyväksikäytöstä ym. tuulesta temmattuja juttuja, joita sain selitellä ja oikoa lääkäreille, opettajille ym. silloin kun en mennyt ihan lukkoon. Tunsin koko lapsuuteni ajan, että äitini vihaa minua, vaikka sairaus kai sen teki. Nyt aikuisena ulkoisesti olen pärjännyt hyvin, mutta välillä tulee joku uusi kriisi, joka laukaisee monenlaisista oirehdintaa. Minulla on helposti todella turvaton olo, pelko yksin jäämisestä, pelkään monia asioita ylimitoitetun paljon, saan tärinäkohtauksia ja lamaannun, välillä myös dissosiatiivisia oireita ja olen ikäänkuin unen kaltaisessa tilassa. Tuntuu, että sellainen perusturvallisuuden tunne puuttuu minulta kokonaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua kiusattiin suurimman osan peruskouluajasta, kahdessa eri koulussa. Siihen osallistui enemmän tai vähemmän koko luokka, useammat rinnakkaisluokkalaiset ja aiemmalla paikkakunnalla jopa mulle täysin vieraat lapset eri kouluista, joilla oli yhteisiä kavereita mun luokalla. Koulupäivät oli yhtä kidutusta, ja kouluajan ulkopuolellakin vaikkapa kauppareissulla vastaantullut ikätoveri jota en edes tuntenut, saattoi vetää turpaan ohimennessään. Opettajat sulki silmänsä, tunsin olevani yksin koko maailmassa ja oikeastaan olin samaa mieltä kiusaajien kanssa joten miksi olisin tehnyt asialle mitään, ne vain rohkenivat sanoa sen ääneen minkä mäkin jo tiesin. Haaveilin kuudennella luokalla kouluammuskelusta, kauan ennen kuin niitä oli Suomessa edes tapahtunut, se piti mut jotenkin kasassa, todellisuudessa olin nynny lapanen joka oli täysin kyvytön puolustamaan itseään. Nykyään jos näen tietyn ikäisiä lapsia ja nuoria tai kävelen koulun ohi, mahassa tuntuu se sama oksettava ja kuristava olo kuin aikanaan kouluun mennessä, unohdan hengittää, pulssi tihenee ja kämmenet hikoaa, tulee sellainen poissaoleva olo. Varsinkin alkusyksyisin tietynlainen sää ja tuoksut, koulun ohi kävellessä ulos tunkeva ruokalan haju, väriliitujen tai pukuhuoneen haju laukaisee muistot erityisen vahvasti. Jos telkkarissa on joku uutinen tai ohjelma jossa näkyy koulurakennus tai luokkahuone tai kouluikäisiä lapsia, mun on pakko vaihtaa kanavaa etten heitä raivoissani töllöä ikkunasta. Mun sisällä on niin paljon tukahdutettua vihaa, jota lapsena en uskaltanut purkaa, ja nyt se tekee mut sairaaksi.
Vierailija kirjoitti:
Mua kiusattiin suurimman osan peruskouluajasta, kahdessa eri koulussa. Siihen osallistui enemmän tai vähemmän koko luokka, useammat rinnakkaisluokkalaiset ja aiemmalla paikkakunnalla jopa mulle täysin vieraat lapset eri kouluista, joilla oli yhteisiä kavereita mun luokalla. Koulupäivät oli yhtä kidutusta, ja kouluajan ulkopuolellakin vaikkapa kauppareissulla vastaantullut ikätoveri jota en edes tuntenut, saattoi vetää turpaan ohimennessään. Opettajat sulki silmänsä, tunsin olevani yksin koko maailmassa ja oikeastaan olin samaa mieltä kiusaajien kanssa joten miksi olisin tehnyt asialle mitään, ne vain rohkenivat sanoa sen ääneen minkä mäkin jo tiesin. Haaveilin kuudennella luokalla kouluammuskelusta, kauan ennen kuin niitä oli Suomessa edes tapahtunut, se piti mut jotenkin kasassa, todellisuudessa olin nynny lapanen joka oli täysin kyvytön puolustamaan itseään. Nykyään jos näen tietyn ikäisiä lapsia ja nuoria tai kävelen koulun ohi, mahassa tuntuu se sama oksettava ja kuristava olo kuin aikanaan kouluun mennessä, unohdan hengittää, pulssi tihenee ja kämmenet hikoaa, tulee sellainen poissaoleva olo. Varsinkin alkusyksyisin tietynlainen sää ja tuoksut, koulun ohi kävellessä ulos tunkeva ruokalan haju, väriliitujen tai pukuhuoneen haju laukaisee muistot erityisen vahvasti. Jos telkkarissa on joku uutinen tai ohjelma jossa näkyy koulurakennus tai luokkahuone tai kouluikäisiä lapsia, mun on pakko vaihtaa kanavaa etten heitä raivoissani töllöä ikkunasta. Mun sisällä on niin paljon tukahdutettua vihaa, jota lapsena en uskaltanut purkaa, ja nyt se tekee mut sairaaksi.
Olen niin pahoillani. Saman suuntaisia kokemuksia itselläni. Vuosikausia kestänyttä äärimmäisen julmaa henkistä väkivaltaa monien eri tahojen toimesta, niin koulussa kuin vapaa-ajalla, kun kerran samalla alueella asuttiin. Olen näennäisesti toimintakykyinen, työelämässä ja lapsiakin, mutta aikamoista taistelua on ollut ja nyt päälle nelikymppisenä vuosikymmenten stressi alkaa tehdä kehosta lopun. Tsemppiä ja jaksamista!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mua kiusattiin suurimman osan peruskouluajasta, kahdessa eri koulussa. Siihen osallistui enemmän tai vähemmän koko luokka, useammat rinnakkaisluokkalaiset ja aiemmalla paikkakunnalla jopa mulle täysin vieraat lapset eri kouluista, joilla oli yhteisiä kavereita mun luokalla. Koulupäivät oli yhtä kidutusta, ja kouluajan ulkopuolellakin vaikkapa kauppareissulla vastaantullut ikätoveri jota en edes tuntenut, saattoi vetää turpaan ohimennessään. Opettajat sulki silmänsä, tunsin olevani yksin koko maailmassa ja oikeastaan olin samaa mieltä kiusaajien kanssa joten miksi olisin tehnyt asialle mitään, ne vain rohkenivat sanoa sen ääneen minkä mäkin jo tiesin. Haaveilin kuudennella luokalla kouluammuskelusta, kauan ennen kuin niitä oli Suomessa edes tapahtunut, se piti mut jotenkin kasassa, todellisuudessa olin nynny lapanen joka oli täysin kyvytön puolustamaan itseään. Nykyään jos näen tietyn ikäisiä lapsia ja nuoria tai kävelen koulun ohi, mahassa tuntuu se sama oksettava ja kuristava olo kuin aikanaan kouluun mennessä, unohdan hengittää, pulssi tihenee ja kämmenet hikoaa, tulee sellainen poissaoleva olo. Varsinkin alkusyksyisin tietynlainen sää ja tuoksut, koulun ohi kävellessä ulos tunkeva ruokalan haju, väriliitujen tai pukuhuoneen haju laukaisee muistot erityisen vahvasti. Jos telkkarissa on joku uutinen tai ohjelma jossa näkyy koulurakennus tai luokkahuone tai kouluikäisiä lapsia, mun on pakko vaihtaa kanavaa etten heitä raivoissani töllöä ikkunasta. Mun sisällä on niin paljon tukahdutettua vihaa, jota lapsena en uskaltanut purkaa, ja nyt se tekee mut sairaaksi.
Minulla oli myös sisällä tukahdutettua vihaa ja sain sen purettua niin että iltaisin nukkumaan mennessä tietoisesti annoin vihaa tulla ulos muutaman minuutin ajan. Se tapahtui käytännössä niin että lopetin ajattelemisen kokonaan ja vain tunsin vihaa pois. Ei siis mitään muistelua tai sen miettimistä kenen syy tai eikä varsinkaan vihan kohdistamista johonkin tiettyyn ihmiseen. Vain mahdollisimman puhdasta tuntemista, minä mietin joskus jotain nyrkkeilypussin lyömistä tms. Kun vihaa saa tällä lailla ulos, hetken päästä on parempi olo, siitä tietää että se menee oikein. Pari vuotta minulla kesti purkaa tällä lailla vihan "varasto".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitkäaikainen hyväksikäyttö tuhosi elämäni. Koulunkäynti jäi kesken. Syrjäydyin ja eristäydyin vuosikausiksi. Myöhemmin saatu ammattiapu toi viimein muutoksen. Olen kyllä toipilas luultavasti loppuelämäni. Sairaseläkkeellä. Rasittaa, ettei aina ymmärretä näitä traumaoireita. Ja viisaat, jotka eivät tiedä entisestä elämästäni mitään, tietävät vain laiskaksi ym. Olen kyllä saanut sietää epäoikeudenmukaista kohtelua traumani takia niin paljon . . Mutta periksi en aio antaa. Kyllä se päivä paistaa risukasaankin.
Tuossa yllä puhuttiin vihan purkamisesta . . . Hyviä keinoja ovat myös mm.nyrkkeilysäkin hakkaaminen tai vihan kirjoittaminen paperille. Ja kaikki muutkin pahat asiat voi kirjoittaa paperille. Se helpottanut ainakin itseäni tosi paljon
Vierailija kirjoitti:
Tuossa yllä puhuttiin vihan purkamisesta . . . Hyviä keinoja ovat myös mm.nyrkkeilysäkin hakkaaminen tai vihan kirjoittaminen paperille. Ja kaikki muutkin pahat asiat voi kirjoittaa paperille. Se helpottanut ainakin itseäni tosi paljon
Niin tuossa edellisessä mainittiinkin tuo nyrkkeilysäkki . . Pallon potkiminen helpottaa myös, kun se viha kohdistuu siihen palloon . .tv.sama
Vierailija kirjoitti:
Jos oisin alkoholisti, saisin hoitoa.
Traumatisoituneena en.
Samoin narkeille puuhataan nyt turvallisia käyttöpaikkoja ja puhtaita neuloja mutta traumatisoituneena en saa apua vaan vähätellään -Kyllä se siitä - åpuheilla
Kaipailen kokemuksia traumaperäisestä stressihäiriöstä nimenomaan lapsuuden kokemuksien näkökulmasta. Taustalla esim. vanhempien päihdeongelmat, perheväkivalta, vanhempien persoonallisuushäiriöt/mielenterveysongelmat.. Minulla on narsisti äiti ja sen tiimoilta ainakin kiintymyssuhdetrauma. Ja sen lisäksi vielä kaikki se muu paha, mitä äidin narsismi voi lapselle aiheuttaa. Masennusta olen sairastanut vuosia, tämä PTSD tuli esille ihan vasta.
En ole ollut kyseisen ihmisen kanssa tekemisissä yli 10 vuoteen ja on muutettu, on salaiset osoitteet ja puhelinnumerot ja jopa nimi on muutettu. Ja tunnistan kyllä samanlaiset ihmiset jo kilometrin päästä ja osaan väistää. Valitettavasti tuota mielivaltaisuutta ja toisen ihmisen ylikävelyä tapahtuu muun muassa viranomaisten ja terveydenhuollossa asioimisen yhteydessä ja en voi jättää asioitani hoitamatta tai lääkärissä käymättä. Perimmäinen ongelma on se valta-asetelma. Toinen ihminen päättää minua koskevista asioistani eikä välttämättä ollenkaan ota huomioon mitä sanon tai kunnioita minun näkemyksiäni.