Lue keskustelun säännöt.
Ystävien lapset saavat "kaiken"
21.04.2021 |
Meillä on ystäväperhe, jonka kanssa ollaan tultu hyvin juttuun vuosikausia. Tykätään monista samoista asioista, lapset on samaa ikäluokkaa keskenään, jne.
Viime aikoina olen kuitenkin huomannut, että oma asenteeni on alkanut muuttua heitä kohtaan. Ehkä se on sitten kateutta, mutta tuntuu, että heillä elämässä on niin paljon sitä mitä itsekin kaipaisin ja mitä haluaisimme omankin puolison kanssa lapsillemme tarjota.
Nämä kaverit ei mitenkään leuhki omilla asioillaan, vaan ne tulee esille ihan normaaleissa keskusteluissa. En ole koskaan kokenut, että meitä ylenkatsottaisiin, vaikka tietävät ettei meillä vastaaviin ole mahdollisuuksia. Eli siis ainoa asia, mikä mättää, on oma asenne.
Noiden tapaamisten jälkeen mulla nousee pintaan kateus, vähän kaikesta. Etenkin niistä asioista, joita he lapsilleen voivat tarjota.
Perheen tuntevana tiedän, että nuo asiat ei lapsille tipahda kuin Manulle illallinen. Tiedän, että nämä vanhemmat vaatii lapsiltaan ahkeraa koulutyötä, osallistumista kotitöihin, ja vastuunottoa erilaisissa ikätason sallimissa rajoissa. Ehkä mua ärsyttää sekin, kun tuntuu että meillä nää porkkanat ei edes toimisi vastaavissa asioissa.
Kateutta (mikä suorastaan hävettää) minussa herättää moni asia. Heillä lapset harrastavat pianonsoittoa, ratsastusta ja balettia. Meillä olisi ehkä mahdollisuus kustantaa soittotunnit, mutta ei soitinta. Nuo muut on hintansa puolesta aivan pois suljettuja. Lapset ovat hyviä koulussa ja jos lapsella on ongelmaa koulunkäynnissä, he järjestävät tälle yksityisopetusta. Näin oli esimerkiksi yhden vieraan kielen kohdalla. Meillä lapsi on sellainen kasin oppilas ja nuo yksityistunnit oli aivan sairaan hintaisia, joten jos koulusta ei saisi tukiopetusta ja itse en osaisi, niin jäisi opettamatta.
Heille ollaan laittamassa ulkoporeallasta. Me tuskaillaan, löytyisikö jostain sopivanhintainen wc:n kaapisto. Heillä on oma hevonen, jolla on tallipaikka. Ratsastusta harrastava lapsi käy vanhempien kanssa hoitamassa sitä ja tekemässä tallitöitä säännöllisesti. Me ollaan mietitty omalle lapselle pupua, mutta noinkohan tuo ottaisi siitäkään vastuuta... Heillä kodin remontit maksetaan rahalla, ei lainalla. Me joudutaan miettimään tarkoin, jos jotain muutoksia halutaan tehdä.
Lapsilla on heille mieluisia, tyylikkäitä vaatteita, osa mun mielestä aika kalliitakin. Oman lapsen vaatteet on ihan ok, mutta tulee aina olo, että on jotenkin vähän homssuinen, kun tuolla ollaan.
Kun he lomailevat, he järjestävät lapsille kivoja kohteita mutta käyvät myös tarjoamassa luontoon tai historiaan liittyviä elämyksiä lapsille. Meillä lapsi vain marisee, että pitää päästä Särkänniemeen. Synttäreillä saattaa olla taidolla tehty kepparirata, suklaaputous, uima-allas, tai vaikka pomppulinna. Yksi lapsi sai yksityistunnin kolmen kaverinsa kanssa paikallisella ratsastuskoululla synttäreiden kunniaksi. Tänä kesänä sama lapsi pääsee ratsastusleirille, jonka hinta oli tähtitieteellinen (tarkistin). Meillä ei todellakaan ole tällaisiin mahdollisuutta, ja vaikka oma lapsi ei vastaavia pyydäkään, niin silti häiritsee ettei itse pysty toteuttamaan samoja juttuja.
Toisaalta heillä ei esim. ajella uudella autolla, käydä aurinkomatkoilla ja monessa asiassa ollaan rahasta tarkkoja ja suunnitellaan menoja.
Miten tästä tunteesta eroon?
Kommentit (346)
Vierailija kirjoitti:
Raha erottaa ihmisiä. Minulla on lapsi, jolla on kaksi hyvää ystävää. Omani jää aika usein ulkopuolelle, koska meillä ei ole varaa kustantaa ratsastustunteja. Heillä on toki yhteistä muutakin tekemistä, mutta lasten elämä pyörii paljon harrastusten ympärillä, mikä on ihan ymmärrettävää. Näin teini-iän kynnyksellä raha näkyy myös vaatteissa, hankinnoissa ja ulkonäössä, jolloin lapseni on taas se vähän erilainen tyyppi. Ei siinä mitään, mutta se vaati jonkin verran lapselta sietokykyä sietää ne "miksi sulla ei ole..." -kysymykset ja yhteisillä ostosreissuilla esimerkiksi lapsen pitää kestää, että kaverit voivat ostaa mitä haluavat, kun taas hän itse joutuu tyytymään niihin halvimpiin.
Raha erottaa myös aikuisena. Minulla on ystäviä, joilla on enemmän rahaa kuin itselläni ja kyllä se tietyllä tavalla näkyy ystävyydessä. Jos ystävät haluavat mennä ravintolaan syömään, jättäydyn pois tai jos vuokraavat mökin, jättäydyn pois. Toki he ovat kaikki muuten ihania ihmisiä ja tehdään muitakin asioita, mutta jossain määrin hieman häpeän omaa rahattomuuttani. Sellaisen ihmisen kanssa, joka on enemmän taloudellisesti omaa tasoani, on jossain määrin helpompaa tulla toimeen.
Ihan samalla tavalla kuin parisuhteessa myös ystävyyssuhteessa sama taloudellinen tilanne helpottaa kanssakäymistä. On naiivia väittää, että rahalla ei olisi mitään merkitystä ystävyydessä.
Meidän kaveripiirissä valtavat tuloerot. Uratykeistä siihen mt-ongelmista kärsivään tuilla eläjään. Eikä ole koskaan tullut ongelmaa. Kaveria jeesataan jossain määrin, mut useimmiten mennään vaan sen vähävaraisimman ehdoilla. Mikä ongelma? Missä? Miksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Raha erottaa ihmisiä. Minulla on lapsi, jolla on kaksi hyvää ystävää. Omani jää aika usein ulkopuolelle, koska meillä ei ole varaa kustantaa ratsastustunteja. Heillä on toki yhteistä muutakin tekemistä, mutta lasten elämä pyörii paljon harrastusten ympärillä, mikä on ihan ymmärrettävää. Näin teini-iän kynnyksellä raha näkyy myös vaatteissa, hankinnoissa ja ulkonäössä, jolloin lapseni on taas se vähän erilainen tyyppi. Ei siinä mitään, mutta se vaati jonkin verran lapselta sietokykyä sietää ne "miksi sulla ei ole..." -kysymykset ja yhteisillä ostosreissuilla esimerkiksi lapsen pitää kestää, että kaverit voivat ostaa mitä haluavat, kun taas hän itse joutuu tyytymään niihin halvimpiin.
Raha erottaa myös aikuisena. Minulla on ystäviä, joilla on enemmän rahaa kuin itselläni ja kyllä se tietyllä tavalla näkyy ystävyydessä. Jos ystävät haluavat mennä ravintolaan syömään, jättäydyn pois tai jos vuokraavat mökin, jättäydyn pois. Toki he ovat kaikki muuten ihania ihmisiä ja tehdään muitakin asioita, mutta jossain määrin hieman häpeän omaa rahattomuuttani. Sellaisen ihmisen kanssa, joka on enemmän taloudellisesti omaa tasoani, on jossain määrin helpompaa tulla toimeen.
Ihan samalla tavalla kuin parisuhteessa myös ystävyyssuhteessa sama taloudellinen tilanne helpottaa kanssakäymistä. On naiivia väittää, että rahalla ei olisi mitään merkitystä ystävyydessä.
Meidän kaveripiirissä valtavat tuloerot. Uratykeistä siihen mt-ongelmista kärsivään tuilla eläjään. Eikä ole koskaan tullut ongelmaa. Kaveria jeesataan jossain määrin, mut useimmiten mennään vaan sen vähävaraisimman ehdoilla. Mikä ongelma? Missä? Miksi?
Sama täällä. Hauskaa on ja jokainen arvostaa toista. Nuorena ollaan tutustuttu, joten kaikki olivat lähtöjään lähes yhtä vähävaraisia. Ei tulisi mieleenkään luopua ystävistä tulojen muututtua.
Olet saanut hirveästi alapeukkuja, mutta mielestäni kuvaat hienosti kateutta ja kunnioitettavaa, että osaat tunnistaa asian vain omaksi asenneongelmaksesi. Muissa kommenteissa onkin hyviä vinkkejä kateudesta eroon pääsemiseen.
Vierailija kirjoitti:
"Miten tästä tunteesta eroon?"
Ihan samalla tavalla ku kaikista mahdollisista vahingollisista tunteista: et ruoki sitä. Ikävä kyllä ihmismieleen hiipii silloin tällöin tällaisia sinänsä inhimillisiä, mutta vahingollisia tunteita ja ajatuksia. Kun kuulet että toisen perheen lapsi menee leirille, et ala netistä kyyläämään leirin hintaa (wtf oikeesti?) Vaan alat miettimään millä tavoilla voisi löytyä lastasi kiinnostavaa mielekästä tekemistä edullisemmin. Tai millä tavoilla voisit kannustaa lastasi kiinnostumaan luonnosta ym. mitä nyt haluaisit hänelle suodakaan.
Hyvä että tiedostat, missä ongelma on ja olet rehellinen itsellesi! Se on jo puoli ratkaisua. Suurin osa kateellisista syyttää kaikesta kateudensa kohdetta, vaikka sille ei olisi mitään perustetta. Kyllä jossain määrin voit olla ylpeä itsestäsi. Näkisin, että kun opit käsittelemään tuon tunteen, sulla on hyvinkin mahdollisuuksia olla aidosti onnellisempi kuin todella monella muulla.
Kiitos. On hienoa saada tähän neuvoja, ja vaikka tuntuu ihan typerältä kirjoittaa tästä jollain palstalla niin oikein muutakaan paikkaa ei ole. En missään nimessä halua ottaa tätä puheeksi ystävien kanssa, eikä tästä oikein kehtaa puhua kellekään muullekaan. Hävettää, että ajattelen tällaisia, ja varsinkin tällaisena sairaspäivänä tälle ajattelulle on normaalia enemmän tilaa.
Toisaalta tuo ystäväni (tämän toisen perheen äiti) on kiva ideoimaan kaikkea, joten jos vain kehtaisin, niin kaipa mä voisin häneltäkin kysyä että keksiikö vaikka miten asian x voisi toteuttaa jotenkin meille sopivaan tapaan. Minä en jotenkin osaa, pyörin liikaa siinä että pitäisi olla sitä juuri samaa, mitä heillä.
Tiedän, että oli tosi typerää lähteä kaivelemaan esimerkiksi leirien hintoja. Mieskin sanoi, että mitä ihmettä sä niitä hintoja oikein kaivelet - maksakoon vaikka kymppitonnin, eihän se meihin liity. Ja oikeassa onkin.
Tämä on ehkä juuri ero mieheni ja mun välillä. Ja hyvä ero onkin. Että jospa sekin vähän auttaisi.
Mulla on paha tapa tehdä tätä muissakin asioissa. Aina en kehtaa kysyä hintaa, vaikka kuinka haluaisin. Mies taas kysyy, jos kiinnostaa, esimerkiksi nyt jostain grillistä kysyi että paljonko tällainen maksaa, sai vastauksen, ja tuumasi vain naureskellen että joo, okei, me tullaankin sitten aina grillauspäivinä teille. Ystäväperheen mies naureskeli jotain takaisin.
Laskeskelin tuossa, että meiltä voisi tämä koululainen käydä silloin tällöin ratsastamassa, kun ne hevoset kerran kiinnostaa. Ehkä pari kertaa kuussa. Pienempi lapsi nyt ei tarvikaan mitään sen kummempaa vielä. Ilmeisesti sen kummempia varusteita ei ainakaan alkuun tarvi, jos olen oikein ymmärtänyt. Vähän kyllä mietityttää, että entä jos lapsen into herääkin tässä asiassa ja lapsi haluaa lähteä opettelemaan esteitä, onko siis jo valmiiksi tuhoon tuomittu idea kun ei tuohon kumminkaan resurssit riitä? Vai onko parempi suosiolla katsoa jotain muuta?
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä juttujasi kun lukee niin tulee selväksi että et ole niinkään kateellinen ystäväperheesi elämäntyylistä, vaan heidän lapsistaan! Lue viestisi uudelleen läpi ja katso kuinka monessa viestissä vertaat omaa lastasi tuon perheen lapsiin. Ja aina negatiivisella tavalla. Tuo toisen perheen lapset ovat kaikessa parempia. Olet omaan lapseesi tyytymätön ja toivoisit kovasti että hän olisi toisenlainen. Aikamoisen sairasta settiä on kyllä nyt. Aivan mahtava kasvuympäristö lapsellesi! Luuletko oikeasti että hän ei huomaa asennettasi?
Aloitusviestissä taisin sanoakin, että emme pysty vastaavaa tarjoamaan ja se on suurin harmini syy.
On niitä nyt tietysti muitakin asioita, mitkä nostaa päätään, mutta erityisesti nämä lapsiin liittyvät!
Koetan vähän kääntää toisin päin; olisi hienoa, kun oma lapsi innostuisi jostain tavoitteellisesta harrastuksesta, mutta ei kai vain ole sen tyyppinen, tai sitten sopivaa/sopivan hintaista juttua ei ole vain vielä löytynyt.
Tykkää kyllä lukea, pyöräillä ja vaikka askarrella. Onhan nekin hyviä juttuja enkä mä niitä väheksy, enkä mä tainnut itsekään lapsena harrastaa tavoitteellisesti mitään.
Nämä asiat lapsiin liittyen on kaikki oikeastaan sellaisia, mitä toivoisin joltain osin omalle lapsellemme. Että hän innostuisi jostain vastaavasta tai että me voitais toteuttaa joku vastaava asia hänen kohdalla. Ja siitä tulee sitten olo siitä riittämättömyydestä, kun ei voi. Tai ehkä en vain osaa soveltaa.
Ystäväperheen kanssa oma lapsemme on kyllä päässyt osalliseksi monestakin asiasta, ja meidän kanssa he voivat tehdä muita juttuja. Eli varmaan ne meidänkin jutut oikeasti ihan riittää, järjellä ajatellen.
Lähinnä mä ehkä haluaisinkin eroon näistä omista ikävistä tuntemuksistani, jotka vievät energiaa ja toisaalta haittaavat sitä mukavaa yhdessäoloa.
Mihin tätä voisi verrata, jos kadehtija olisi mies...en mä tiedä? Johonkin tekniikkaan? Mieheni ei siis tätä perhettä tunnu kadehtivan, ja kun tästä on keskusteltu niin tuumaa vain, että eihän se ole meiltä pois. Eikä olekaan, mutta ihailen tuota suhtautumista, mitenhän sitä itse osaisi saman?
Ap
No ajattele lapsesi kannalta: kumman asenteen haluat hänen omaksuvan, sinun vai miehesi? Kumman avulla lapsesi tulee olemaan onnellisempi?
Ehkä se motivoi muutokseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus voi ystävälle ihan ääneen sanoa "Onpa teillä ihana poreallas! Olen kyllä vähän kateellinen." Se saattaa keventää tunnelmaa ja lähentää välejä. Kateus ei pääse kasvamaan hiljaa sisällä, kun sen sanoo ulos. Silloin se myös alkaa väistyä, kun koko kateus alkaa kuulostaa ihan typerältä omissakin korvissa.
Älä maalaa piruja seinille. Murehdit jo nyt, että jos lapsi haluaa esteitä ratsastamaan. Kerrot, että nyt on varaa tällaiseen. Varmasti on mielissään.
Hieno idea kysyä vinkkiä tältä kaveriltasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Miten tästä tunteesta eroon?"
Ihan samalla tavalla ku kaikista mahdollisista vahingollisista tunteista: et ruoki sitä. Ikävä kyllä ihmismieleen hiipii silloin tällöin tällaisia sinänsä inhimillisiä, mutta vahingollisia tunteita ja ajatuksia. Kun kuulet että toisen perheen lapsi menee leirille, et ala netistä kyyläämään leirin hintaa (wtf oikeesti?) Vaan alat miettimään millä tavoilla voisi löytyä lastasi kiinnostavaa mielekästä tekemistä edullisemmin. Tai millä tavoilla voisit kannustaa lastasi kiinnostumaan luonnosta ym. mitä nyt haluaisit hänelle suodakaan.
Hyvä että tiedostat, missä ongelma on ja olet rehellinen itsellesi! Se on jo puoli ratkaisua. Suurin osa kateellisista syyttää kaikesta kateudensa kohdetta, vaikka sille ei olisi mitään perustetta. Kyllä jossain määrin voit olla ylpeä itsestäsi. Näkisin, että kun opit käsittelemään tuon tunteen, sulla on hyvinkin mahdollisuuksia olla aidosti onnellisempi kuin todella monella muulla.
Kiitos. On hienoa saada tähän neuvoja, ja vaikka tuntuu ihan typerältä kirjoittaa tästä jollain palstalla niin oikein muutakaan paikkaa ei ole. En missään nimessä halua ottaa tätä puheeksi ystävien kanssa, eikä tästä oikein kehtaa puhua kellekään muullekaan. Hävettää, että ajattelen tällaisia, ja varsinkin tällaisena sairaspäivänä tälle ajattelulle on normaalia enemmän tilaa.
Toisaalta tuo ystäväni (tämän toisen perheen äiti) on kiva ideoimaan kaikkea, joten jos vain kehtaisin, niin kaipa mä voisin häneltäkin kysyä että keksiikö vaikka miten asian x voisi toteuttaa jotenkin meille sopivaan tapaan. Minä en jotenkin osaa, pyörin liikaa siinä että pitäisi olla sitä juuri samaa, mitä heillä.
Tiedän, että oli tosi typerää lähteä kaivelemaan esimerkiksi leirien hintoja. Mieskin sanoi, että mitä ihmettä sä niitä hintoja oikein kaivelet - maksakoon vaikka kymppitonnin, eihän se meihin liity. Ja oikeassa onkin.
Tämä on ehkä juuri ero mieheni ja mun välillä. Ja hyvä ero onkin. Että jospa sekin vähän auttaisi.
Mulla on paha tapa tehdä tätä muissakin asioissa. Aina en kehtaa kysyä hintaa, vaikka kuinka haluaisin. Mies taas kysyy, jos kiinnostaa, esimerkiksi nyt jostain grillistä kysyi että paljonko tällainen maksaa, sai vastauksen, ja tuumasi vain naureskellen että joo, okei, me tullaankin sitten aina grillauspäivinä teille. Ystäväperheen mies naureskeli jotain takaisin.
Laskeskelin tuossa, että meiltä voisi tämä koululainen käydä silloin tällöin ratsastamassa, kun ne hevoset kerran kiinnostaa. Ehkä pari kertaa kuussa. Pienempi lapsi nyt ei tarvikaan mitään sen kummempaa vielä. Ilmeisesti sen kummempia varusteita ei ainakaan alkuun tarvi, jos olen oikein ymmärtänyt. Vähän kyllä mietityttää, että entä jos lapsen into herääkin tässä asiassa ja lapsi haluaa lähteä opettelemaan esteitä, onko siis jo valmiiksi tuhoon tuomittu idea kun ei tuohon kumminkaan resurssit riitä? Vai onko parempi suosiolla katsoa jotain muuta?
Ap
Toisaalta haluat, että lapsella olisi tavoitteita ja motivaatiota ja toisaalta, taloudellisista syistä, pelkäät niitä?
Ehkä kannattaa antaa lapsen kokeilla? Itse kävin lapsena vähän aikaa ratsastamassa yhdellä suht läheisellä maatilalla, jossa talon tyttö halusi vähän lisätienestejä. Sain tunnit halvalla, mutta inhosin koko touhua. Voihan olla et lapsi toteaa, ettei ole hänen juttunsa.
Vierailija kirjoitti:
Minusta tästä paistaa se että aloittaja ei ole kovin pitkäjänteinen tai määrätietoinen eikä edes itse ole tosissaan kiinnostunut noista asioista, joista haluaisi lapsensa kuitenkin jaksavan olla loputtoman kiinnostunut. Lapsi näyttää homssuiselta jos asiaa ei ole ajateltu etukäteen. Synttäreillä ei ole hienosti ajateltua ohjelmaa, jos sitä viitsitä ajatella ja toteuttaa. Lapsi ei kiinnostu kielistä yhtäkkiä, jos niille ei mitään käyttöä ole tarjottu aiemmassa elämässä. Ei suuntaa voi yhtäkkiä muuttaa ja kuvitella että koska minä nyt haluankin että lapseni hoitaa eläimensä ja opiskelunsa tunnollisesti, niin se pyyhkii pois sen tosiasian että koko lapsen elämän ajan hän on kohdannut asenteen jossa eläimen hankintaakin mietitään siltä kantilta että "ei se kuitenkaan sitä hoida". Lapsi on opetettu olemaan odottamatta ja arvostamatta mitään ja vaatimaan vain sitä Särkänniemeä jonka perumisella lienee myös kiristetty.
Tämä on varmasti osittain totta. Olen jotenkin havahtunut moneen asiaan vasta viime aikoina, kun on tullut seurattua esim. tämän ystäväperheen elämää ja oltua tiiviimmin heidän kanssaan tekemisissä.
Me oltiinkin aiemmin sellainen ns. Särkänniemiperhe, mutta näiden ystävien kautta jotenkin hoksasin, että jaa, voihan sitä tehdä muutakin, eikä ole pakko edes mennä koko huvipuistoon.
Kuulostaa varmasti hullulta, mutta vanhemmat kaverit perheineen ehkä ovat myös enemmän tällaisia huvipuistoperheitä, joten nämä mahdollisuudet eivät olleet edes tulleet mieleen.
Kaipa se on niin, että omaa asennetta pitäisi moneltakin osin muuttaa.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyviä pianoja saa viidelläkympillä tai jopa ilmaiseksi, kokemusta on. Se ei ainakaan estä soittoharrastusta.
Meinastin tulla sanomaan tätä samaa. Kun omalle lapselle piti hankkia piano, ja laitoin kysely Facebookiin, niitä ilmaisiakin olisi ollut ihan älytön määrä. Ja sellaisia 200e hintaluokkaa vaikka kuinka paljon.
Lisäksi jos lapsi pääsee musiikkiopistoon opiskelemaan, niin sieltä saa vuokrata soittimia. Siis ei nyt pianoa, mutta viuluja jne.
Kuinkahan suuria nuo vuokrat sitten on? Tietääkö joku?
Ap
Meillä lapsi soittaa viulua yksityisessä musiikkikoulussa, ja viuluvuokra on 75€/lukukausi. Lapsi täyttää kohta 10 vuotta, ja viulu varmaan vaihtuu suurempaan tänä vuonna. Sitten ehkä harkitaan oman ostoa. Ehkä.
Ostin myös itselleni pianon, koska halusin vihdoin ja viimein opetella soittamaan. Lapsena en saanut, joten käärin hihat ja etsin Facebookista itselleni pianon. Se on Hellas-merkkinen, maksoi 100€ ja päälle tuli vielä pakun vuorokausivuokra, kun en kehdannut vaivata tuttuja auton lainaamisella 🙈
Miksi ihmeessä vertailet teidän elämäänne sellaiseen, johon teillä ei ole varaa. Pelaatte eri liigassa, ei silloin kannata edes yrittää asettautua samaan lähtöruutuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä taitaa olla taitava trolli, mutta kyllähän tällaisia ihmisiä on. Olen joutunut tekemisiin ja kokenut ikävyyksiä, kateutta kun on hyvin vaikea pitkän päälle estää vaikuttamasta kielteisesti. Nyt emme ole enää tekemisissä ja tämä henkilö saa kadehtia jotain muuta.
Kateuteen kuuluu, ettei kadehdita jotain kaukaista ja saavuttamatonta, vaan läheltä löytyvää ihmistä, johon itseä verrataan. Kateellinen löytää aina kohteen, joten on ihan samantekevää mitä siinä kateuden kohteessa on, koska kateus on elämäntapa ja lähtöisin ihan lapsuudesta asti. Jos ap et olekaan trolli, niin mene psykoterapiaan. Lapsesi ansaitsevat sen. Pitkällä aikavälillä kateus tuhoaa elämää, vaikka lähtökohdat olisivat kuinka hyvät.
Pohjimmiltaan ap:n tarinassa kyse on siitä, että perheet ovat tulotasosta riippumatta eri yhteiskuntaluokkaa. Kadehtijat voivat ansaita jopa enemmän kuin kateuden kohde, mutta eivät osaa käyttää rahojaan järkevästi, vaan ne kuluvat hetkellisiin mielitekoihin, mikä elämänasenteena vaikuttaa lapsiinkin. Lapsilta vaaditaan sellaista, mitä ei itsekään osata. Rahastahan se ei ole kiinni. Epäilen, että ap on jo lapsesta asti totutettu samaan mitä hän tekee omille lapsilleen, siis kadehtimaan, minkä vuoksi hän ei näe tilannetta realistisesti eikä osaa asettua oman lapsensa asemaan.
Vertailu ja sivistymättömyys yhdistettynä kateuteen on voinut olla läsnä jo lapsuuden kodissa. Näin löytyy loputtomasti syitä, miksi olen heikommassa asemassa enkä voi tehdä mitään ja kateuden kohde muka on päässyt helpolla. Toki voi ajatellakin, että ilman kateutta monesta asiasta pääseekin helpolla. Ja kateellisesta asenteesta on kai vaikea päästä eroon, koska aina löytyy niitä, joilla asiat ovat paremmin.
Juttele sen kaverisi kanssa, kysy vaikka mitä hyvää hän näkee sinun lapsessasi. Voi olla, että hän näkee lapsessasi sellaisia kivoja juttuja, mitä et ole edes tajunnut arvostaa. Hänkin voi olla sinulle jostain kateellinen, uskotko.
Ylipäätään sinä olet nyt päässyt läheltä seuraamaan sivistyneen, tasapainoisen ja keskiluokkaisen elämäntavan ja kasvatuksen tulosta. Se tulee yleensä jo monesta sukupolvesta, todennäköisesti tällä perheellä on myös kivat ja tukevat isovanhemmat.
Sinä takerrut nyt turhaan noihin eurojuttuihin ja merkkivaatteisiin. Kiva yhteinen tekeminen, harrastaminen ja lasten tukeminen on enemmän asenne- kuin rahakysymys. Kaikki mainitsemasi asiat saa myös edullisesti jos viitseliäisyyttä riittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnistan tunteesi ap, enkä ala tässä moralisoimaan koska tiedän, että kateus ja muut alakulon tunteet ei helpotu sillä, että muut sanoo, että älä ajattele noin. Niihin tunteisiin on mentävä itse tosi syvälle, ja ne hiipuu pois ajan kanssa kun sen eteen tekee itse töitä.
Minä tiedostan nykyään, että oma kateuteni on osittain myös tulevaamisuudenpelkoa. Omat mahdollisuuteni vaikuttaa perheemme toimeentuloon ovat luokkaa "jos tulee lottovoitto niin sitten". Toki en edes lottoa, että se siitä. Mutta kun kateus viiltää sielua, kun näen isovanhemmat auttamassa ystäväperhettä, tai sukulaisen au pairin auttamassa vauvaperheessä, se on oikeasti oma osattomuuden kokemukseni, joka haluaa tulla nähdyksi ja kuulluksi.
Olen myös kokenut kateutta toisten tavoitteellisista, kärsivällisistä lapsista. Siihen on auttanut vain se, että ensinnäkin hyväksyn lapseni erilaisen persoonan ja temperamentin. Toiseksi minun on ollut pakko katsoa peiliin vanhemapana ja kasvattajana. Mikä tulee minulta? Vaadinko liikaa? Muistanko oman lapsuuteni väärin ja vertaan lastani minuun itseeni (me elämme aivan erilaista arkea, kuin mitä itse elin lapsena).
Toisaalta olen myös opetellut aidosti olemaan ylpeä niistä asioista, joissa olemme onnistuneet vanhempina. Olen opetellut itse miten opettaa kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä esikoiselle. On kyllä tosi raskasta katsella, että tuollainen katastrofiajattelija ja "ette te kuitenkaan ikinä" - tyyppi olen itsekin.
Ja sitten siitä rahasta. Se on suorastaan sieltä ja syvältä, miten se loppujen lopuksi voi erottaa. Olen kokenut molemmat puolet: en itse kerta kaikkiaan vieläkään meinaa kestää miehen siskon perheen elintasoa ja elämää. Ja sitte toisaalta olen saanut sangollisen kateutta niskaani, kun entinen ystävä antoi kuulua, miten on epäreilua kun me rakennamme taloa (tehden itse paljon, ilman tukiverkkoja) ja välillä matkustamme yksin, tai perheen kesken.
Vierailija kirjoitti:
Tiedän että jälkikäteen viisastelu on vähän turhaa mutta miksi ihmeessä ette aiemmin tehneet perheenä mitään kivoja kulttuuriretkiä? Ei ihme ettei lasta nyt kiinnosta, kun ei ole tottunut niihin. Olet jotenkin aika myöhään havahtunut että millaisen elämän haluaisit.
No tämä on kyllä totta. En kai aiemmin tajunnut kaipaavani mitään tällaista, kun muut lähipiirin esimerkit olivat erilaisia. Nyt kun on enemmän oltu tämän kyseisen ystäväperheen kanssa, on itselle avautunut monia asioita eri tavalla. Heidän kauttaan olemme tutustuneet muihinkin samanhenkisiin pariskuntiin ja perheisiin, joissa taas tehdään vastaavia asioita.
Mutta kaipa se oma asenne ja pitkäjänteisyys, kuten joku jo sanoikin, auttaisi näitä asioita.
Ap
Helpommin sanottu kuin tehty, mutta ei kannata vertailla. Joku on aina muita rikkaampi. Ja jos teillä on kaikki perusasiat kunnossa niin sehän on jo todella hyvin.
Jos teillä lapset haaveilevat esimerkiksi soittoharrastuksesta niin sellainen voi olla mahdollista saada, vaikka ei olisikaan varakas. Jos lapsesi pääsee musiikkiopistoon, sieltä voi saada lainasoittimen alkuunpääsyä varten. Myöhemmin oman soittimen hankintaan on eri reittejä. Riippuen soittimesta sopivia voi löytyä sopivaan hintaan käytettynä. Toinen vaihtoehto on anoa stipendiä/apurahaa. Esimerkiksi kansan sivistysrahastosta ja Olvi-säätiöltä voivat nuoret saada stipendejä harrastusvälineitä varten. Ja nuo stipendit tietty kattaa muutkin harrastusvälineet kuin soittimet. Eli väineitä voi hakea vaikka maalaukseen tms. Lasten harrastuksiin onneksi löytyy erilaisia tukimuotoja.
Ja mitä se haittaa, jos lapsen kesän toive on päästä Särkänniemeen? Se voi tehdä lapsen paljon onnellisemmaksi kuin tosi kallis ratsastusleiri.
Jos teillä on rahallisesti asiat ihan hyvin niin aina voi myös miettiä voiko jotain valita toisin. Kertomasi perhe esim. ei käy rantalomilla eiväkä hommaa uutta autoa, mikä säästää rahaa. Onko teillä joku juttu, johon käytätte ylimääräistä rahaa, josta voisitte luopua? Kaikilla ei sellaista ole toki.
Olen totaaliyh ja mun lapsi ratsastaa kerran viikossa, se maksaa n 25 euroa/krt. Omaan hevoseen tai varsinkaan sen tallipaikkaan ei ole varaa. Pienempänä sain tytölle toivomansa ratsastussynttärit niin, että meitä oli useampi äiti yhdessä niitä maksamassa/järjestämässä. Jokainen sankari sai kutsua pari vierasta. Älä jää kateuteen kiinni vaan mieti miten jonkun asian saisi järjestettyä vähemmällä rahalla. Keppariharrastus on myös kiva ja käytiin kepparikilpailuissa.188Mielikuvitusta ja vaivannäköä se vaatii.
Vierailija kirjoitti:
Kerronpa oman tarinan. Olin n.10-vuotiaana tosi kiinnostunut musiikista ja olisin halunnut soittaa pianoa. Pyysin synaa lahjaksi, saman tyyppistä mikä oli serkullani. Vanhemmilta sain jouluna kuitenkin ihan pienten lasten lelupianon joka teki muovisia soitinääniä possuäänien lisäksi. Olin niin pettynyt. Vanhemmilta tuli kommenttina vaan että et sä kuitenkaan jaksaisi sitä harrastusta harrastaa, kyllästyisit vaan pian. He olivat tämän päättäneet. Samaa epäkannustusta oli tosi monessa asiassa. Vieläkin olen katkera asiasta.
Vanhempani olivat täysin näköalattomia maalaisia. Toinen vanhempi köyhästä työläisperheestä, toinen maanviljelijä. Sain ihan samanlaista kykyjäni ihmettelevää kommenttia kun kerroin että aion hakea yliopistoon opiskelemaan alaa josta kiinnostuin jo lukioon mennessä. Nykyään he ihmettelevät että miten minusta tuli tällainen kun he ovat niin erilaisia.
En itsekään tiedä. Ehkä sain hyvää mallia esim. siltä serkkuni perheeltä. Heillä oli kaikkea kotona, ja erityisesti kulttuurista pääomaa. Luin siellä kirjoja, tosin olin ahkera kirjaston käyttäjä myös jo pienestä, pääsin mukaan retkille. Meidän perhe kävi kerran vuodessa risteilyllä eikä juuri muualla. Jos kerroin äidille että miksei meillä ole samaa, sieltä tuli aina joku valittava kommentti että no se serkku onkin lellitty ja ne on rikkaita. En nyt tiedä olivatko he erityisen rikkaita.
Älä ole samanlainen.
Kiitos näkökulmasta, avarsi asiaa myös lapsen näkökulmasta.
Ap
Mullakin on aina ollut sama ulkopuolisuuden tunne kun vanhemmat ei ole ollut hyvätuloisia enkä itsekään ole, että tähän tasoon on tyytyminen. Onneksi on muitakin juttuja kuin materia ja minkäs sille voi jos on syntynyt tyhmäksi ja lahjattomaksi... ei kannata vertailla itseään rikkaisiin ja älykkäisiin. Ei sillä saa kuin pahan mielen itselleen.
Minulla on ystävä, joka ottaa monesti esille sen, että miten on kurjaa kun hänen lapsensa eivät voi harrastaa niin kallista harrastusta kuin minun lapseni. Minulla tytär harrastaa ratsastusta useita kertoja viikossa, mutta meillä ei ole omaa hevosta. Olen yrittänyt sanoa kaverilleni, että se on kiinni valinnoista. Meillä on vain yksi lapsi kaverilla useampi. Yhdelle lapselle voimme tarjota enemmän kuin voisimme useammalle lapselle. Lisäksi mietimme tarkkaan mihin rahamme pistämme. Kaveri ostelee lapsilleen kalliita merkkivaatteita ja he ovat yhtenään jollain viikonloppureissulla Levillä, Kuusamossa tms. Meillä ei näin tehdä, vaan rahat menevät lapsen harrastukseen. Viimeksikin kun oltiin yhdessä kaupungilla kaveri osteli kallitta vaatteita lapsille ja narisi siitä kun olisi niin kiva jos lapset voisivat ratsastaa, mutta ei ole varaa. Kun sitten äkkiä laskin montako ratsastustuntia kaverin lastensa vaatteisiin käyttämillä rahoilla olisi saanut, tulos oli melkoinen. Kaveri ei kuitenkaan ymmärtänyt pointtiani, vaan oli sitä mieltä, että vaatteet on pakollinen ostos ja hänen lapsensa eivät suostu muun merkkisiä käyttämään, joten pakko on ostaa noita. No hyvin on minun tyttärelleni kelvannut päälle halvemmatkin kamppeet.
Ja tämä sama kaava toistuu kaikessa. Kaverin lapsilla on huomattavasti kallimmat puhelimet kuin omallani, kun ilman näitä kalliita puhelimia kuulemma kiusataan koulussa jne. No ei se sitten ihme, jos rahaa ei jää harrastuksiin.