Lue keskustelun säännöt.
Ystävien lapset saavat "kaiken"
21.04.2021 |
Meillä on ystäväperhe, jonka kanssa ollaan tultu hyvin juttuun vuosikausia. Tykätään monista samoista asioista, lapset on samaa ikäluokkaa keskenään, jne.
Viime aikoina olen kuitenkin huomannut, että oma asenteeni on alkanut muuttua heitä kohtaan. Ehkä se on sitten kateutta, mutta tuntuu, että heillä elämässä on niin paljon sitä mitä itsekin kaipaisin ja mitä haluaisimme omankin puolison kanssa lapsillemme tarjota.
Nämä kaverit ei mitenkään leuhki omilla asioillaan, vaan ne tulee esille ihan normaaleissa keskusteluissa. En ole koskaan kokenut, että meitä ylenkatsottaisiin, vaikka tietävät ettei meillä vastaaviin ole mahdollisuuksia. Eli siis ainoa asia, mikä mättää, on oma asenne.
Noiden tapaamisten jälkeen mulla nousee pintaan kateus, vähän kaikesta. Etenkin niistä asioista, joita he lapsilleen voivat tarjota.
Perheen tuntevana tiedän, että nuo asiat ei lapsille tipahda kuin Manulle illallinen. Tiedän, että nämä vanhemmat vaatii lapsiltaan ahkeraa koulutyötä, osallistumista kotitöihin, ja vastuunottoa erilaisissa ikätason sallimissa rajoissa. Ehkä mua ärsyttää sekin, kun tuntuu että meillä nää porkkanat ei edes toimisi vastaavissa asioissa.
Kateutta (mikä suorastaan hävettää) minussa herättää moni asia. Heillä lapset harrastavat pianonsoittoa, ratsastusta ja balettia. Meillä olisi ehkä mahdollisuus kustantaa soittotunnit, mutta ei soitinta. Nuo muut on hintansa puolesta aivan pois suljettuja. Lapset ovat hyviä koulussa ja jos lapsella on ongelmaa koulunkäynnissä, he järjestävät tälle yksityisopetusta. Näin oli esimerkiksi yhden vieraan kielen kohdalla. Meillä lapsi on sellainen kasin oppilas ja nuo yksityistunnit oli aivan sairaan hintaisia, joten jos koulusta ei saisi tukiopetusta ja itse en osaisi, niin jäisi opettamatta.
Heille ollaan laittamassa ulkoporeallasta. Me tuskaillaan, löytyisikö jostain sopivanhintainen wc:n kaapisto. Heillä on oma hevonen, jolla on tallipaikka. Ratsastusta harrastava lapsi käy vanhempien kanssa hoitamassa sitä ja tekemässä tallitöitä säännöllisesti. Me ollaan mietitty omalle lapselle pupua, mutta noinkohan tuo ottaisi siitäkään vastuuta... Heillä kodin remontit maksetaan rahalla, ei lainalla. Me joudutaan miettimään tarkoin, jos jotain muutoksia halutaan tehdä.
Lapsilla on heille mieluisia, tyylikkäitä vaatteita, osa mun mielestä aika kalliitakin. Oman lapsen vaatteet on ihan ok, mutta tulee aina olo, että on jotenkin vähän homssuinen, kun tuolla ollaan.
Kun he lomailevat, he järjestävät lapsille kivoja kohteita mutta käyvät myös tarjoamassa luontoon tai historiaan liittyviä elämyksiä lapsille. Meillä lapsi vain marisee, että pitää päästä Särkänniemeen. Synttäreillä saattaa olla taidolla tehty kepparirata, suklaaputous, uima-allas, tai vaikka pomppulinna. Yksi lapsi sai yksityistunnin kolmen kaverinsa kanssa paikallisella ratsastuskoululla synttäreiden kunniaksi. Tänä kesänä sama lapsi pääsee ratsastusleirille, jonka hinta oli tähtitieteellinen (tarkistin). Meillä ei todellakaan ole tällaisiin mahdollisuutta, ja vaikka oma lapsi ei vastaavia pyydäkään, niin silti häiritsee ettei itse pysty toteuttamaan samoja juttuja.
Toisaalta heillä ei esim. ajella uudella autolla, käydä aurinkomatkoilla ja monessa asiassa ollaan rahasta tarkkoja ja suunnitellaan menoja.
Miten tästä tunteesta eroon?
Kommentit (346)
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa trollilta. Vai vertaileeko joku oikeasti omaa elämäänsä toisiin noin paljon?
Luulen, että tuon "apn kadehtimassa" perheessä kirjoittaja kuvailee omaa elämäänsä... Tai ainakin mihin hän pyrkii, kunhan saa lapsia...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Kun he lomailevat, he järjestävät lapsille kivoja kohteita mutta käyvät myös tarjoamassa luontoon tai historiaan liittyviä elämyksiä lapsille. Meillä lapsi vain marisee, että pitää päästä Särkänniemeen."
Onko teillä käyty pienestä asti luontoretkillä ja museoissa? Luontoretket kun ainakaan eivät paljoa rahallista panostusta vaadi.
Museoissa käynnistykään eivät nyt ihan maltaita maksa, näyttelyt toki kannattaa katsoa lapsen mielenkiintoa silmälläpitäen.
Ei ole. Ollaan käyty ensimmäisiä kertoja tällaisissa jutuissa vasta pari, kolme vuotta sitten..
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyviä pianoja saa viidelläkympillä tai jopa ilmaiseksi, kokemusta on. Se ei ainakaan estä soittoharrastusta.
Meinastin tulla sanomaan tätä samaa. Kun omalle lapselle piti hankkia piano, ja laitoin kysely Facebookiin, niitä ilmaisiakin olisi ollut ihan älytön määrä. Ja sellaisia 200e hintaluokkaa vaikka kuinka paljon.
Lisäksi jos lapsi pääsee musiikkiopistoon opiskelemaan, niin sieltä saa vuokrata soittimia. Siis ei nyt pianoa, mutta viuluja jne.
Kuinkahan suuria nuo vuokrat sitten on? Tietääkö joku?
Ap
"Miten tästä tunteesta eroon?"
Ihan samalla tavalla ku kaikista mahdollisista vahingollisista tunteista: et ruoki sitä. Ikävä kyllä ihmismieleen hiipii silloin tällöin tällaisia sinänsä inhimillisiä, mutta vahingollisia tunteita ja ajatuksia. Kun kuulet että toisen perheen lapsi menee leirille, et ala netistä kyyläämään leirin hintaa (wtf oikeesti?) Vaan alat miettimään millä tavoilla voisi löytyä lastasi kiinnostavaa mielekästä tekemistä edullisemmin. Tai millä tavoilla voisit kannustaa lastasi kiinnostumaan luonnosta ym. mitä nyt haluaisit hänelle suodakaan.
Hyvä että tiedostat, missä ongelma on ja olet rehellinen itsellesi! Se on jo puoli ratkaisua. Suurin osa kateellisista syyttää kaikesta kateudensa kohdetta, vaikka sille ei olisi mitään perustetta. Kyllä jossain määrin voit olla ylpeä itsestäsi. Näkisin, että kun opit käsittelemään tuon tunteen, sulla on hyvinkin mahdollisuuksia olla aidosti onnellisempi kuin todella monella muulla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luulen tunnistavani mistä puhut, ap. Meillä on hieman sama juttu paitsi sillä erolla, ettei lapsilla ole edes ydinperhettä tai omia huoneita. Harrastukset ovat halpoja ja harrastuskertoja kerran viikossa, koska minulla ei ole aikaa, rahaa, eikä mahdollisuutta kuskata monta kertaa viikossa. Samaan aikaan ydinperheellisillä kavereilla menee lasten harrastuksiin 500 e/kk ja harrastuksia on joka päivälle.
Raha riittää perusasioihin, mutta ei juuri muuhun. Kaikkeen pieneenkin extraan pitää tarkkaan harkita. Kuitenkin on pidettävä reilua puskuria siltä varalta, että tulee jotain vastoinkäymisiä. Koko ajan saa pelätä, että jotain yllättävää tulee ja puskuri tyhjenee. Juuri kuunntelin erään tuttavan suunnitelmia piharemontista, mihin menee lähes 10 000 euroa. Toinen tuttava otti jokin aika sitten lähes 400 000 euron asuntolainan. Kateellisena kuuntelen, koska minulla ei ole varaa yhtään isompaan asuntoon eikä pankki myönnä sellaista lainaa, että voisin edes perheasuntoa ostaa.
Toki lapsille on tärkeintä läsnäoleva äiti, mutta en voi tälläkään asialla paukutella henkseleitä, koska olen töiden jälkeen väsynyt arjen pyörittämiseen. Olen kuitenkin yrittänyt pitää kiinni yhteisistä hetkistä, vaikka kehnoa sekin on. En voi vähentää töitä, koska muuten elintaso laskisi entisestään. No, aikansa kutakin. Ei tämä loputtomiin kestä, mutta viimeeksi tänään itkin itsekseni sitä, kun lapsi oli puhunut miten kaverilla on "kaikkea".
Meilläkin lapsi saattaa mainita, että näillä kavereilla on sitä ja tätä. Tosin ehkä oma lapsi vaan ohimennen mainitsee näistä, ei ole tullut oloa, että ihan samaa kuitenkaan pyytäisi. Paitsi sitä hevosta kyllä vinkuu, mutta ei meillä ole mahdollisuutta mihinkään hevoseen tallipaikkoineen tai vaikkapa maalle muuttoonkaan sen kummemmin.
Mä olen koettanut pohtia, minä tässä nyt oikein on se isoin juttu mulle. Ehkä ne ei ole ne itse asiat (poreallas, kulttuurin harrastaminen, pomppulinnat) vaan tunne omasta riittämättömyydestä. Ja ehkä siitä, mitä itsellä toivoisi olevan.
Ap
Ei sitä hevosta tarvitse hankkia, kauhea vastuu ja on todella sidottu sen hoitamiseen. Talleilla arvostetaan paljon nuoria, jotka tulevat talleille viettämään aikaa ja hoitamaan hevosia. Ota selvää mahdollisuuksista., nyt vain makaat tulessa ja valitat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta tästä paistaa se että aloittaja ei ole kovin pitkäjänteinen tai määrätietoinen eikä edes itse ole tosissaan kiinnostunut noista asioista, joista haluaisi lapsensa kuitenkin jaksavan olla loputtoman kiinnostunut. Lapsi näyttää homssuiselta jos asiaa ei ole ajateltu etukäteen. Synttäreillä ei ole hienosti ajateltua ohjelmaa, jos sitä viitsitä ajatella ja toteuttaa. Lapsi ei kiinnostu kielistä yhtäkkiä, jos niille ei mitään käyttöä ole tarjottu aiemmassa elämässä. Ei suuntaa voi yhtäkkiä muuttaa ja kuvitella että koska minä nyt haluankin että lapseni hoitaa eläimensä ja opiskelunsa tunnollisesti, niin se pyyhkii pois sen tosiasian että koko lapsen elämän ajan hän on kohdannut asenteen jossa eläimen hankintaakin mietitään siltä kantilta että "ei se kuitenkaan sitä hoida". Lapsi on opetettu olemaan odottamatta ja arvostamatta mitään ja vaatimaan vain sitä Särkänniemeä jonka perumisella lienee myös kiristetty.
Vierailija kirjoitti:
"Miten tästä tunteesta eroon?"
Ihan samalla tavalla ku kaikista mahdollisista vahingollisista tunteista: et ruoki sitä. Ikävä kyllä ihmismieleen hiipii silloin tällöin tällaisia sinänsä inhimillisiä, mutta vahingollisia tunteita ja ajatuksia. Kun kuulet että toisen perheen lapsi menee leirille, et ala netistä kyyläämään leirin hintaa (wtf oikeesti?) Vaan alat miettimään millä tavoilla voisi löytyä lastasi kiinnostavaa mielekästä tekemistä edullisemmin. Tai millä tavoilla voisit kannustaa lastasi kiinnostumaan luonnosta ym. mitä nyt haluaisit hänelle suodakaan.
Hyvä että tiedostat, missä ongelma on ja olet rehellinen itsellesi! Se on jo puoli ratkaisua. Suurin osa kateellisista syyttää kaikesta kateudensa kohdetta, vaikka sille ei olisi mitään perustetta. Kyllä jossain määrin voit olla ylpeä itsestäsi. Näkisin, että kun opit käsittelemään tuon tunteen, sulla on hyvinkin mahdollisuuksia olla aidosti onnellisempi kuin todella monella muulla.
Ja lisätään tähän vielä sekin, että todennäköisesti tulet näyttämään hyvää esimerkkiä lapsellesi ja pääsee hän sitten maailman huippuyliopistoon tai jämsänkosken amiskeen, niin ainakin saa kotoa tervettä mallia. On liian harvinaista tuollainen terve vastuunkanto omasta elämästä ja valinnoistaan. Suurin osa osoittaa tosiaan sormellaan muita. Ei sillä tavalla löydy se tasapaino ja onni koskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedän että jälkikäteen viisastelu on vähän turhaa mutta miksi ihmeessä ette aiemmin tehneet perheenä mitään kivoja kulttuuriretkiä? Ei ihme ettei lasta nyt kiinnosta, kun ei ole tottunut niihin. Olet jotenkin aika myöhään havahtunut että millaisen elämän haluaisit.
Vierailija kirjoitti:
Näitä juttujasi kun lukee niin tulee selväksi että et ole niinkään kateellinen ystäväperheesi elämäntyylistä, vaan heidän lapsistaan! Lue viestisi uudelleen läpi ja katso kuinka monessa viestissä vertaat omaa lastasi tuon perheen lapsiin. Ja aina negatiivisella tavalla. Tuo toisen perheen lapset ovat kaikessa parempia. Olet omaan lapseesi tyytymätön ja toivoisit kovasti että hän olisi toisenlainen. Aikamoisen sairasta settiä on kyllä nyt. Aivan mahtava kasvuympäristö lapsellesi! Luuletko oikeasti että hän ei huomaa asennettasi?
Aloitusviestissä taisin sanoakin, että emme pysty vastaavaa tarjoamaan ja se on suurin harmini syy.
On niitä nyt tietysti muitakin asioita, mitkä nostaa päätään, mutta erityisesti nämä lapsiin liittyvät!
Koetan vähän kääntää toisin päin; olisi hienoa, kun oma lapsi innostuisi jostain tavoitteellisesta harrastuksesta, mutta ei kai vain ole sen tyyppinen, tai sitten sopivaa/sopivan hintaista juttua ei ole vain vielä löytynyt.
Tykkää kyllä lukea, pyöräillä ja vaikka askarrella. Onhan nekin hyviä juttuja enkä mä niitä väheksy, enkä mä tainnut itsekään lapsena harrastaa tavoitteellisesti mitään.
Nämä asiat lapsiin liittyen on kaikki oikeastaan sellaisia, mitä toivoisin joltain osin omalle lapsellemme. Että hän innostuisi jostain vastaavasta tai että me voitais toteuttaa joku vastaava asia hänen kohdalla. Ja siitä tulee sitten olo siitä riittämättömyydestä, kun ei voi. Tai ehkä en vain osaa soveltaa.
Ystäväperheen kanssa oma lapsemme on kyllä päässyt osalliseksi monestakin asiasta, ja meidän kanssa he voivat tehdä muita juttuja. Eli varmaan ne meidänkin jutut oikeasti ihan riittää, järjellä ajatellen.
Lähinnä mä ehkä haluaisinkin eroon näistä omista ikävistä tuntemuksistani, jotka vievät energiaa ja toisaalta haittaavat sitä mukavaa yhdessäoloa.
Mihin tätä voisi verrata, jos kadehtija olisi mies...en mä tiedä? Johonkin tekniikkaan? Mieheni ei siis tätä perhettä tunnu kadehtivan, ja kun tästä on keskusteltu niin tuumaa vain, että eihän se ole meiltä pois. Eikä olekaan, mutta ihailen tuota suhtautumista, mitenhän sitä itse osaisi saman?
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joillakin perheillä on myös erittäin avokätiset isovanhemmat, jotka maksavat juuri näitä ratsastusleirejä, soittotunteja ja ulkomaanmatkoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa trollilta. Vai vertaileeko joku oikeasti omaa elämäänsä toisiin noin paljon?
Ei valitettavasti ole trolli. Aiemmin nämä asiat ei ole vaivanneet, mutta nykyään yhä enemmän. Ehkä tämäkin vaihe menee ohi, ja siihen nyt kaipaisin ideoita, koska eihän tämä ajatusrata mukava tai rakentava ole.
Ap
Hmmm... Tuntuu, että sinulle lapsesi ovat olleet tietyllä tavalla pettymys. Vähän vanhempien lasten vanhempana voin sanoa, että pitää varautua siihen, että lapsi kasvaa omaksi yksilökseen, joka on lopulta vastuussa itse tekemisistään ja päätöksistään.
Toki olet nyt siinä vaiheessa, että osasi on tarjota tuolle elämälle puitteet. Ne taas tehdään niiden taloudellisten ja muiden voimavarojen puitteissa, mitä on saatavilla. Tapahtui naapurissa vaikka mitä....
Ehkä sinun pitäisi keskittyä lapsiisi ja omaan suhteeseesi heihin, ei niinkään siihen miltä kaikki näyttää tai siihen mitä lapsi ajattelee muista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä juttujasi kun lukee niin tulee selväksi että et ole niinkään kateellinen ystäväperheesi elämäntyylistä, vaan heidän lapsistaan! Lue viestisi uudelleen läpi ja katso kuinka monessa viestissä vertaat omaa lastasi tuon perheen lapsiin. Ja aina negatiivisella tavalla. Tuo toisen perheen lapset ovat kaikessa parempia. Olet omaan lapseesi tyytymätön ja toivoisit kovasti että hän olisi toisenlainen. Aikamoisen sairasta settiä on kyllä nyt. Aivan mahtava kasvuympäristö lapsellesi! Luuletko oikeasti että hän ei huomaa asennettasi?
Aloitusviestissä taisin sanoakin, että emme pysty vastaavaa tarjoamaan ja se on suurin harmini syy.
On niitä nyt tietysti muitakin asioita, mitkä nostaa päätään, mutta erityisesti nämä lapsiin liittyvät!
Koetan vähän kääntää toisin päin; olisi hienoa, kun oma lapsi innostuisi jostain tavoitteellisesta harrastuksesta, mutta ei kai vain ole sen tyyppinen, tai sitten sopivaa/sopivan hintaista juttua ei ole vain vielä löytynyt.
Tykkää kyllä lukea, pyöräillä ja vaikka askarrella. Onhan nekin hyviä juttuja enkä mä niitä väheksy, enkä mä tainnut itsekään lapsena harrastaa tavoitteellisesti mitään.
Nämä asiat lapsiin liittyen on kaikki oikeastaan sellaisia, mitä toivoisin joltain osin omalle lapsellemme. Että hän innostuisi jostain vastaavasta tai että me voitais toteuttaa joku vastaava asia hänen kohdalla. Ja siitä tulee sitten olo siitä riittämättömyydestä, kun ei voi. Tai ehkä en vain osaa soveltaa.
Ystäväperheen kanssa oma lapsemme on kyllä päässyt osalliseksi monestakin asiasta, ja meidän kanssa he voivat tehdä muita juttuja. Eli varmaan ne meidänkin jutut oikeasti ihan riittää, järjellä ajatellen.
Lähinnä mä ehkä haluaisinkin eroon näistä omista ikävistä tuntemuksistani, jotka vievät energiaa ja toisaalta haittaavat sitä mukavaa yhdessäoloa.
Mihin tätä voisi verrata, jos kadehtija olisi mies...en mä tiedä? Johonkin tekniikkaan? Mieheni ei siis tätä perhettä tunnu kadehtivan, ja kun tästä on keskusteltu niin tuumaa vain, että eihän se ole meiltä pois. Eikä olekaan, mutta ihailen tuota suhtautumista, mitenhän sitä itse osaisi saman?
Ap
Siis haluat tarjota lapsellesi, jotain mitä hän ei edes halua ja koet riittämättömyyttä itsekeksitystä ongelmasta? Tue lapsen kiinnostuksen kohteita ja rakasta häntä varauksetta. Kas näin.
Kerronpa oman tarinan. Olin n.10-vuotiaana tosi kiinnostunut musiikista ja olisin halunnut soittaa pianoa. Pyysin synaa lahjaksi, saman tyyppistä mikä oli serkullani. Vanhemmilta sain jouluna kuitenkin ihan pienten lasten lelupianon joka teki muovisia soitinääniä possuäänien lisäksi. Olin niin pettynyt. Vanhemmilta tuli kommenttina vaan että et sä kuitenkaan jaksaisi sitä harrastusta harrastaa, kyllästyisit vaan pian. He olivat tämän päättäneet. Samaa epäkannustusta oli tosi monessa asiassa. Vieläkin olen katkera asiasta.
Vanhempani olivat täysin näköalattomia maalaisia. Toinen vanhempi köyhästä työläisperheestä, toinen maanviljelijä. Sain ihan samanlaista kykyjäni ihmettelevää kommenttia kun kerroin että aion hakea yliopistoon opiskelemaan alaa josta kiinnostuin jo lukioon mennessä. Nykyään he ihmettelevät että miten minusta tuli tällainen kun he ovat niin erilaisia.
En itsekään tiedä. Ehkä sain hyvää mallia esim. siltä serkkuni perheeltä. Heillä oli kaikkea kotona, ja erityisesti kulttuurista pääomaa. Luin siellä kirjoja, tosin olin ahkera kirjaston käyttäjä myös jo pienestä, pääsin mukaan retkille. Meidän perhe kävi kerran vuodessa risteilyllä eikä juuri muualla. Jos kerroin äidille että miksei meillä ole samaa, sieltä tuli aina joku valittava kommentti että no se serkku onkin lellitty ja ne on rikkaita. En nyt tiedä olivatko he erityisen rikkaita.
Älä ole samanlainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Raha erottaa ihmisiä. Minulla on lapsi, jolla on kaksi hyvää ystävää. Omani jää aika usein ulkopuolelle, koska meillä ei ole varaa kustantaa ratsastustunteja. Heillä on toki yhteistä muutakin tekemistä, mutta lasten elämä pyörii paljon harrastusten ympärillä, mikä on ihan ymmärrettävää. Näin teini-iän kynnyksellä raha näkyy myös vaatteissa, hankinnoissa ja ulkonäössä, jolloin lapseni on taas se vähän erilainen tyyppi. Ei siinä mitään, mutta se vaati jonkin verran lapselta sietokykyä sietää ne "miksi sulla ei ole..." -kysymykset ja yhteisillä ostosreissuilla esimerkiksi lapsen pitää kestää, että kaverit voivat ostaa mitä haluavat, kun taas hän itse joutuu tyytymään niihin halvimpiin.
Raha erottaa myös aikuisena. Minulla on ystäviä, joilla on enemmän rahaa kuin itselläni ja kyllä se tietyllä tavalla näkyy ystävyydessä. Jos ystävät haluavat mennä ravintolaan syömään, jättäydyn pois tai jos vuokraavat mökin, jättäydyn pois. Toki he ovat kaikki muuten ihania ihmisiä ja tehdään muitakin asioita, mutta jossain määrin hieman häpeän omaa rahattomuuttani. Sellaisen ihmisen kanssa, joka on enemmän taloudellisesti omaa tasoani, on jossain määrin helpompaa tulla toimeen.
Ihan samalla tavalla kuin parisuhteessa myös ystävyyssuhteessa sama taloudellinen tilanne helpottaa kanssakäymistä. On naiivia väittää, että rahalla ei olisi mitään merkitystä ystävyydessä.
Minäkin valitettavasti näen asian vähän näin. Toisaalta kerran kuulin sivusta, kun oma lapsi sanoi jostain paidastaan, että se on ostettu Prismasta, ja selkeästi äänestä kuuli että jotenkin nolotti. Ostellaan kyllä vaatteita muualtakin, mutta tuo Prisma tuntuu olevan vähän hävettävä tällä hetkellä...
Ystävien lapsi sanoi reippaasti, että okei, mäkin tykkäisin tuosta.
Ei mitään muuta. Että toisaalta ajattelen, että jos tuo ystävyys pysyy tuollaisena niin nämä ystävät voivat parhaimmillaan parantaakin oman lapsemme itsetuntoa vastaavissa jutuissa, kun eivät tunnu katsovan siihen, mitä tällä on esim. päällään.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa trollilta. Vai vertaileeko joku oikeasti omaa elämäänsä toisiin noin paljon?
Luulen, että tuon "apn kadehtimassa" perheessä kirjoittaja kuvailee omaa elämäänsä... Tai ainakin mihin hän pyrkii, kunhan saa lapsia...
Aijaa, sinäkö sitten toimisit noin?
Kyllä mä tähän mielelläni pyrkisinkin, jos voisin. Mutta tietenkään en halua ns. elää kenenkään muun elämää. Ennemmin pitäisi kai löytää ne vahvuudet omasta elämästä ja toteuttaa asioita omannäköisesti.
Uskon myös, että meitä "kadehtijoita" on muitakin, mutta tietyllä tavallahan nämä ovat hieman tabuja.
Ap
Ap, koska et tiedä ko. perheen eri jäsenien salaisia murheita, älä ole heille kateellinen.
Mulla on itselläni erittäin varakas mies ja itsellenikin kertynyt jonkin verran omaisuutta säästämällä. Elämämme on varmaan muiden silmissä kateutta aiheuttavaa, asutaan ökytalossa, kalliita autoja monta, on hienoja vempeleitä, lapsilla merkkivaatteita, matkoja kaukokohteisiin.
Siltikin:
-olen usein hyvin väsynyt, koska mies ei osallistu perheen pyöritykseen
-yksi lapsistamme on erityislapsi
-lähisukulaisella on muistisairaus, hoito kaatuu minun päälleni
-mieheni ei tule minua henkisesti, ei fyysisesti, ainoastaan rahallisesti ja senkin pitkin hampain = saan pelätä hänen reaktioita liittyen rahankäyttöön
Olen siis yksin parisuhteessani. Tyydyn kohtalooni siksi, että jos lähden, olen yhtä yksin, mutta päälle vielä raha-asiat. Olen usein ajatellut, että onneni taso ei ole lähelläkään sitä, mitä ihmiset luulevat sen olevan. Tuntuu, että elän feikkiä elämää.
Jos yhtään auttaa, niin ei se arki "idylliperheessä" niin täydellistä ole. Tulee raivopuuskia (niin lapsilla kuin vanhemmillakin), väsymystä, stressiä, rahojen laskemista, priorisointia yms. Ja nyt ei edes puhuta "kulissiperheestä", vaan mitä se arki on hyvinvoivassa keskiluokkaisessa perheessä on. Meidän perhe on suunnilleen samassa tilanteessa kuin kuvailemasi perhe ja luulen että meidän arki on lopulta aika samanlaista puurtamista kuin muillakin.
Raha tietenkin antaa enemmän valinnanvaraa ja lasten terveyttä ja elämäniloa aina arvostaa, mutta en oikeasti usko että muilla normiperheillä menee merkittävästi sen huonommin tai paremmin. Raha etenkin on semmoinen asia, että ei se oikeasti tuo onnea jos muut asiat mättää.
Minusta on vähän väärä suunta alkaa ajatella että no on heilläkin varmaan joku oikeasti huonosti. Että siltä kannalta koittaisi alkaa sitä kateuttaan vähentämään. Parempi olisi todeta että heillä on tai ei ole kaikki täydellisesti, mutta se ei ole minun asiani.
Minusta vähän pahalta tuntuu tässä se, että yksilöit aika tarkasti tuota kaveriperhettäsi. Kerrot heistä todella paljon asioita ja jos olet kertonut totuuden mukaisesti, etkä muuttanut mitään asioita, niin tuostahan voi joku tunnistaa kaverisi tai hän itse.
Meilläkin lapsi saattaa mainita, että näillä kavereilla on sitä ja tätä. Tosin ehkä oma lapsi vaan ohimennen mainitsee näistä, ei ole tullut oloa, että ihan samaa kuitenkaan pyytäisi. Paitsi sitä hevosta kyllä vinkuu, mutta ei meillä ole mahdollisuutta mihinkään hevoseen tallipaikkoineen tai vaikkapa maalle muuttoonkaan sen kummemmin.
Mä olen koettanut pohtia, minä tässä nyt oikein on se isoin juttu mulle. Ehkä ne ei ole ne itse asiat (poreallas, kulttuurin harrastaminen, pomppulinnat) vaan tunne omasta riittämättömyydestä. Ja ehkä siitä, mitä itsellä toivoisi olevan.
Ap