Mitä tehdä, jos rakastaa, mutta ei ole hyvä olla yhdessä?

Usein, jos ihminen arvostelee toista niin silloin hän ei ole tyytyväinen itseensä vaan projisoi tunteensa toiseen.

Olen itse aika lailla samassa tilanteessa kuin sinäkin. Meilläkin 10v ikäero ja emme asu yhdessä. Minulla on kolme lasta ja osa niistä erityisiä, eli elämä meidän kanssa on aika härdelliä välillä.

Alkurakkauden huumassa mies aikanaan ihastui itsenäisyyteeni, kyvykkyyyteeni selvitä mistä tahansa asioista, ulkonäkööni jne. Nykyään ne kaikki ovat kritiikin aiheita: itsenäisyyteni on kirosana mitään en saisi tehdä yksin jos se on pois yhdessäolostamme (tapaamme viikonloppuisin), kyvykkyyteni selvitä asioista tuntuu olevan hänelle jatkuva kritiikin aihe, teen niin tai näin aina on valittamista. Joskus sanon vastaan, useimmiten ohitan asian mutta viime aikoina yhä enemmän olen pahoittanut mieleni jopa itkuun asti.

Viimeinen tikki oli tässä ehkä meillä se, että hän alkoi kritisoimaan lapsiani ja minua lasteni kuullen. Vaikka pyydän tilanteessa lopettamaan, pitää hänen silti saada sanottua asiat "ulos päästään" kuten kommentoi käytöstään.  Toisaalta hän on hyvä mies, ajattelevainen, auttaa monissa asioissa, on hyvissä väleissä mun lasten kanssa muuten. Mutta päivä päivältä ajattelen koko aika enemmän että meistä ei tule koskaan mitään tämän enempää, en voi kuvitella pysyvää elämää jatkuvan kritiikin alla. 

Kuten aloittajallakin, meillä sanotaan, että olen herkkänahkainen ja vatvon asioita liikaa (hän yleensä unohtaa sanomisensa hetkessä). Mutta se tosiaan ehkä sattuu eniten, että hän arvioi minua ja minun toimintaani lasteni kanssa. Erityisten kanssa täytyy toimia eri tavalla kuin normaalien ja hän hän ei itse siihen kykene eikä hyväksy sitä että minä toimin eri tavalla. 

Ei ole herkkänahkaisuutta jos ei halua koko ajan kuunnella närppimistä pikkuasioista. Pidemmän päälle tuo syö suhdetta ja luottamusta toiseen. Olen itse elänyt pitkässä parisuhteessa jossa mies alkoi tehdä tuota ja yrittäessäni pitää perhettä kasassa aloin itsekin uskoa että olen jotenkin huonompi. Meille tuli ero ja ymmärrän nyt että mies purki omaa huonoa oloaan minuun, minussa ei ollut eikä ole mitään niin huonoa että jonkun pitäisi koko ajan olla minuun tyytymätön.

Puhu miehesi kanssa ja mieti haluatko olla se jonka tekemisiin pitää koko ajan puuttua. Etenkin kun nuo kertomasi tuntuvat todella pieniltä asioilta. Siis ne joihin miehesi puuttuu.

Vierailija kirjoitti:

Minä luin koko aloituksesi ihan jo siitä syystä että minulla on sama tilanne miehen kanssa. Olemme keski-ikänen pariskunta ja neljä vuotta yhdessä. Olen kumminkin omasta mielestä sen verran vanha, että en kysy täältä neuvoja vaan teen sen päätöksen ihan itse. En kestä miehen mitätöintiä ja kritisointia joka asiasta, vaikkakin hän osaa olla myös hyvinkin rakastettava. Mutta....jos parisuhteessa pitää miettiä koko ajan sitä että, mitä voin puhua tai tehdä ettei toinen ala huutamaan ja haukkumaan ja aliarvioimaan, niin silloin se parisuhde ei ole hyvä, vaikkakin muuten olisi "niin ihanaa". Ja hän osaa hakea ne riidat ihan tyhjästä. En aio jatkaa tätä suhdetta tämän pitemmälle, olen todella kyllästynyt. Tsemppiä sinulle ap, teet sitten minkä päätöksen hyvänsä. Muista että, kysymys on sinun elämästäsi ja siitä millaiseksi sen haluat, toista ei voi muuttaa.

Vuosia sitten Minun elämäni pelastus oli se, että kirjoitin vastaavan aloituksen tälle palstalle. Av-mammat saivat silmäni avautumaan henkiselle väkivallalle. Ilman mammoja vieläkin ajattelisin, että jokaisella meistä on oikeus omaan mielipiteeseensä, ja mies vain käyttää sitä oikeuttaan.

’Nimim. Ikuisesti kiitollinen av-mammoille

Olen itse samantyyppinen kuin miehesi, olen suorapuheinen ja ajattelen, että asiat sanotaan suht suoraan.

Suhteessa odotan, että toinen pitää puolensa ja että homma on tasavertainen niin, että toinen tuo myös esille, mitä ajattelee. Mutta jos toinen ei tuo, en toki ajattele, että "toinen on liian herkkä". Mutta en vain itse samastu siihen, että toinen käsittelisi vain asiaa itsekseen tai olisi liian kiltti. 

Nyt mies käyttäytyy huonosti ja verhoilee sen järkisyihin. Sinun ei mielestäni pitäisi vain ymmärtää ja ymmärtää, vaan ilmaista eli laittaa rajat sille, mikä on ok kohtelua.

Minulla on itselläni se kokemus (myös suhteessa) että olen kova suorittajatyyppi, olen vaativa itseäni kohtaan ja sen vuoksi jossain tilanteessa olen toistakin kohtaan vaativa. Sen olen tietenkin ymmärtänyt vääräksi.

Minusta sinun pitäisi napakasti pitää omat puolesi eikä antaa miehen jyrätä. Miehen on syytä ymmärtää aiheuttavansa sinulle pahaa mieltä.

Vierailija kirjoitti:

Olen itse samantyyppinen kuin miehesi, olen suorapuheinen ja ajattelen, että asiat sanotaan suht suoraan.

Suhteessa odotan, että toinen pitää puolensa ja että homma on tasavertainen niin, että toinen tuo myös esille, mitä ajattelee. Mutta jos toinen ei tuo, en toki ajattele, että "toinen on liian herkkä". Mutta en vain itse samastu siihen, että toinen käsittelisi vain asiaa itsekseen tai olisi liian kiltti. 

Nyt mies käyttäytyy huonosti ja verhoilee sen järkisyihin. Sinun ei mielestäni pitäisi vain ymmärtää ja ymmärtää, vaan ilmaista eli laittaa rajat sille, mikä on ok kohtelua.

Minulla on itselläni se kokemus (myös suhteessa) että olen kova suorittajatyyppi, olen vaativa itseäni kohtaan ja sen vuoksi jossain tilanteessa olen toistakin kohtaan vaativa. Sen olen tietenkin ymmärtänyt vääräksi.

Minusta sinun pitäisi napakasti pitää omat puolesi eikä antaa miehen jyrätä. Miehen on syytä ymmärtää aiheuttavansa sinulle pahaa mieltä.

Kyllähän me kaikki tässä ketjussa olemme yrittäneet pitää puolemme. Minäkin tein sitä 20 vuotta. Ymmärrätkö, että se on h**** tin raskasta? Koska toinen ei perimmiltään koskaan opi. Muutos on vain tilapäistä.

Arjen pitäisi olla rentoa, ei-suorittavaa, palauttavaa, eikä munankuorilla kävelyä.

Vierailija kirjoitti:

Yrität olla hyvä puoliso, mutta osittain väärällä tavalla. Hellyys, välittäminen ja huolenpito ovat hyviä asioita. Se, että annat miehen painaa sinua lokaan on vahingollista sinua itseäsi kohtaan eikä se kuulu rakastavaan suhteeseen millään lailla. Huonoa käytöstä ei tarvitse ymmärtää eikä keksiä perusteluita missä tilanteissa se olisi muka hyväksyttävää.

Olen itse ollut samassa tilanteessa, kuten näköjään moni muukin tässä ketjussa. Aivan liian pitkälle annoin tilanteen mennä. Kiltteyttäni ajattelin että minun pitäisi muuttua, toimia toisin, mies nyt kärsii minun vuokseni. Kunnes eräänä päivänä mies sanoi, että katso nyt itseäsi peilistä miten v-mäisen näköinen olet. Katsoin, ja näin ahdistuneen ja tuskaisen katseeni. Tajusin että olisin tarvinnut kunnon halauksen, lohdutusta, huolenpitoa ja arvostusta ainaisen sättimisen sijaan. Tajusin myös että tuolta mieheltä en tule sitä saamaan, mutta minä voin itse alkaa arvostamaan itseäni.

Raskas taakka putosi harteilta, kun oivalsin että ei minun tarvitse tuota miestä miellyttää, kun ei hänkään välitä minun tunteistani tai hyvinvoinnistani. Vaikka yhdessä vielä ollaankin niin enää en anna miehen puheiden painaa ja hänkin on sen huomannut että turha mäkättää.

Olin varmaan läheisriippuvainen ja menettämisen pelko oli kova. Se loppui siihen paikkaan kun tajusin että eipä tuossa paljon menetä, nalkuttavassa miehessä joka tekee oloni huonoksi.

Olisikohan mies vilkaissut omaa naamaansa, jos olisit ehdottanut samaa? Luultavasti ei, koska tiesi kyllä totuuden...

Eroa ja rakasta häntä siten, että et ole hänen kanssaan missään tekemisissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse samantyyppinen kuin miehesi, olen suorapuheinen ja ajattelen, että asiat sanotaan suht suoraan.

Suhteessa odotan, että toinen pitää puolensa ja että homma on tasavertainen niin, että toinen tuo myös esille, mitä ajattelee. Mutta jos toinen ei tuo, en toki ajattele, että "toinen on liian herkkä". Mutta en vain itse samastu siihen, että toinen käsittelisi vain asiaa itsekseen tai olisi liian kiltti. 

Nyt mies käyttäytyy huonosti ja verhoilee sen järkisyihin. Sinun ei mielestäni pitäisi vain ymmärtää ja ymmärtää, vaan ilmaista eli laittaa rajat sille, mikä on ok kohtelua.

Minulla on itselläni se kokemus (myös suhteessa) että olen kova suorittajatyyppi, olen vaativa itseäni kohtaan ja sen vuoksi jossain tilanteessa olen toistakin kohtaan vaativa. Sen olen tietenkin ymmärtänyt vääräksi.

Minusta sinun pitäisi napakasti pitää omat puolesi eikä antaa miehen jyrätä. Miehen on syytä ymmärtää aiheuttavansa sinulle pahaa mieltä.

Kyllähän me kaikki tässä ketjussa olemme yrittäneet pitää puolemme. Minäkin tein sitä 20 vuotta. Ymmärrätkö, että se on h**** tin raskasta? Koska toinen ei perimmiltään koskaan opi. Muutos on vain tilapäistä.

Arjen pitäisi olla rentoa, ei-suorittavaa, palauttavaa, eikä munankuorilla kävelyä.

Niin, varmasti jotkut eivät vain ymmärrä, miltä käytös tuntuu toisista.

En tiedä, mitä suosittelisi ap:lle, mutta varmastikin jotain sellaista, että hän pitää kiinni siitä, että miehen käytös  on loukkaavaa ja he menevät sitten parisuhdeterapiaan, tai käsittelevät asioita kirjoitellen, ehkä löytyy kirjallisuutta (minä olen ymmärtänyt itseäni Takasen tunnelukko-teoretisoinnin avulla). Kysehän on siitä, että jos miehellä on tarve vain leimata ap herkkikseksi ja jättää asian käsittely siihen, mielestäni tuo ei ole rakastavaa toista kohtaan. Jos hän rakastaa, hän haluaa selvittää asiat.

Kyse luultavasti oman huonon itsetunnon takia tehdystä nälvimisestå. Siihen ei pidä suostua. Mieheltäsi puuttuu itsereflektoimiskykyä.

Mielestäni sinun kannattaa kirjoittaa kirje, juuri samalla tyylillä missä kehut, mutta kerrot asiat suoraan samalla tavalla kuin hän tekisi. Kerrot rakkaudestasi myös ja siitä miten vaikuttaa sinun omanarvontuntoosi ja miltä hänestä tuntuisi jos teet samoin. Kerro että kyse toisen kunnioittamisesta. Hänen käytöksensä on epäkunnioittavaa ja aiheuttaa ahdistusta.

Valtasuhteet suhteen sisällä täytyy olla terveet, olet kiltti ja huomaavainen ja tavallaan antanut mahdollisuuden miehellesi vallan "nälviä" ilman että äyskähdät, ne ovat rajojen laittoa.

Terveellä omanarvontunnolla ja tunneherkkä ihminen ei käytä valta-asemaa hyväkseen. Nämä ovat niitä nyansseja joista parisuhde muodostuu ja ettei tee samoin vaikka voisi.

Kun olet kirjoittanut kirjeen sano lempeästi että toivot hänen vakavasti miettivän asioita joita olet kertonut ja vietä muutama päivä omissa oloissasi hissukseen. Ilman riitaa ja rakkauden hengessä uskon että asia järjestyy. Jos mies ei kunnioita rajojasi ko.asioissa, ota hetki etäisyyttä. Ei sellaista missä mies pelkää että jätät, vaan aikaa itsellesi ja miettiä. Toisen hyvä havahtua ettet ole itsestäänselvyys.

Tässä on kyse siitä pelkäätkö menettäväsi ihmisen jos tuot itsesi rajasi esille ja pelkäätkö lopulta jääväsi yksin.

Kukaan mies ei ole täydellinen. Se vaakakuppi hyvine huonoine puolineen määrää asian. Tässä ei ole kyse siitä että yrittäisit muuttaa miestä, tai et hyväksyisi häntä, vaan niistä yhteisistä käytössäännöistä jotta molemmilla turvallinen olo suhteessa, vapaana kritiikistä turhanpäiväisissä asioista, ilman että tarvitsee etukäteen ahdistua mistä toinen mahdollisesti voi nälviä.

Voimia ja valoa!

65 jatkaa. Sitä ei tiedä, mitä sitten tapahtuu, voi olla että miehen kanssa eri mieltä oleminen tarkoittaa aina riitaa ja jos olet konfliktia välttelevä ihminen, et lähde siihen, vaan odotat, että mies vain itsekseen tajuaa muuttaa käytöstään.

Mies taas voi ottaa kovana kolauksena sen, että olet hänen kanssaan eri mieltä, koska hänen mielestään hänellä on niin hyvät perustelut sille, mitä sanoo (että miksi hän ei saa sanoa, että olet myöhässä, jos olet). Hän voi kokea eri mieltä olemisen kilpailullisena, että väännetään siitä, kuka on objektiivisesti oikeassa. Ja silloin toki hän, koska hän on miettinyt ne perustelut.

Kyse on siis valtataistelusta ja hallinnan tunteesta, hän on tottunut määräämään kaapin paikan ja se on hänelle turvallinen tila.

Sanoisin taas, että käänny siihen Kimmo Takasen kirjan puoleen, siellä on esitelty tällainen tunnelukko, kun omanarvontunto on ylivertainen ja se ei tarkoita sitä, että ihmisellä on terve itsetunto ja voi kuunnella muita, vaan että ihmisellä on kehittynyt vähän kuin kilpi suojaamaan itseään. Ihminen siis vaikuttaa roolissaan vahvalta perusteluineen, mutta pohjimmiltaan ei ole.

rakasmuttavaikea kirjoitti:

Olen itse aika lailla samassa tilanteessa kuin sinäkin. Meilläkin 10v ikäero ja emme asu yhdessä. Minulla on kolme lasta ja osa niistä erityisiä, eli elämä meidän kanssa on aika härdelliä välillä.

Alkurakkauden huumassa mies aikanaan ihastui itsenäisyyteeni, kyvykkyyyteeni selvitä mistä tahansa asioista, ulkonäkööni jne. Nykyään ne kaikki ovat kritiikin aiheita: itsenäisyyteni on kirosana mitään en saisi tehdä yksin jos se on pois yhdessäolostamme (tapaamme viikonloppuisin), kyvykkyyteni selvitä asioista tuntuu olevan hänelle jatkuva kritiikin aihe, teen niin tai näin aina on valittamista. Joskus sanon vastaan, useimmiten ohitan asian mutta viime aikoina yhä enemmän olen pahoittanut mieleni jopa itkuun asti.

Viimeinen tikki oli tässä ehkä meillä se, että hän alkoi kritisoimaan lapsiani ja minua lasteni kuullen. Vaikka pyydän tilanteessa lopettamaan, pitää hänen silti saada sanottua asiat "ulos päästään" kuten kommentoi käytöstään.  Toisaalta hän on hyvä mies, ajattelevainen, auttaa monissa asioissa, on hyvissä väleissä mun lasten kanssa muuten. Mutta päivä päivältä ajattelen koko aika enemmän että meistä ei tule koskaan mitään tämän enempää, en voi kuvitella pysyvää elämää jatkuvan kritiikin alla. 

Kuten aloittajallakin, meillä sanotaan, että olen herkkänahkainen ja vatvon asioita liikaa (hän yleensä unohtaa sanomisensa hetkessä). Mutta se tosiaan ehkä sattuu eniten, että hän arvioi minua ja minun toimintaani lasteni kanssa. Erityisten kanssa täytyy toimia eri tavalla kuin normaalien ja hän hän ei itse siihen kykene eikä hyväksy sitä että minä toimin eri tavalla. 

laita lapsesi etusijalle, he näkevät kuulevat kaiken, ottavat mallia miten mies saa kohdella naista.

Tyttölapsi omaksuu itseään kohtaan käytösmalliksi. Lapset stressaavat eripuraa ja kritiikkiä eritavalla kun ei oma isä kyseessä.

Puhun kokemuksesta. Vanhin lapsi kävi terapiassa kun en tajunnut tarpeeksi ajoissa erota vaan jäin hoitamaan suhdetta miettien että muuttuu. Muuttui vaan pahemmaksi.

Erosin ja myöhemmin jatkoimme joskus on off ja lapset saivat vielä hyviäkin kokemuksia mutta se aika lasten kasvaessa ei tule koskaan takaisin ja kadun että he joutuivat kuulemaan iltaisin puolustelujani ja riitaa vaikka emme kovaa ääntä pitäneet, he näkevät ja kuulevat kaiken.

Tsemppiä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä luin koko aloituksesi ihan jo siitä syystä että minulla on sama tilanne miehen kanssa. Olemme keski-ikänen pariskunta ja neljä vuotta yhdessä. Olen kumminkin omasta mielestä sen verran vanha, että en kysy täältä neuvoja vaan teen sen päätöksen ihan itse. En kestä miehen mitätöintiä ja kritisointia joka asiasta, vaikkakin hän osaa olla myös hyvinkin rakastettava. Mutta....jos parisuhteessa pitää miettiä koko ajan sitä että, mitä voin puhua tai tehdä ettei toinen ala huutamaan ja haukkumaan ja aliarvioimaan, niin silloin se parisuhde ei ole hyvä, vaikkakin muuten olisi "niin ihanaa". Ja hän osaa hakea ne riidat ihan tyhjästä. En aio jatkaa tätä suhdetta tämän pitemmälle, olen todella kyllästynyt. Tsemppiä sinulle ap, teet sitten minkä päätöksen hyvänsä. Muista että, kysymys on sinun elämästäsi ja siitä millaiseksi sen haluat, toista ei voi muuttaa.

Vuosia sitten Minun elämäni pelastus oli se, että kirjoitin vastaavan aloituksen tälle palstalle. Av-mammat saivat silmäni avautumaan henkiselle väkivallalle. Ilman mammoja vieläkin ajattelisin, että jokaisella meistä on oikeus omaan mielipiteeseensä, ja mies vain käyttää sitä oikeuttaan.

’Nimim. Ikuisesti kiitollinen av-mammoille

Hyvä että sait täältä apua ja olet ikuisesti kiitollinen. Minulla on vielä päättelykykyä tehdä omat päätökset, ja jos luit kirjoitukseni niin huomasit varmaan että olen sen päätökseni jo tehnyt. Tällä palstalla on nykyään myös vaikutus saada kysyvä ihminen niin sekaisin, ettei hän itsekkään tiedä mitä tekisi. Yhtään en vähättele hyviä neuvoja, mutta joukkoon mahtuu myös paljon vihaa ja provosointia ja kaikki eivät pysty niitä erottamaan siitä hyvien neuvojen seasta. Mutta, hyvää jatkoa sinullekkin ja toivottavasti asiasi ovat nyt paremmin:)

Ensimmäinen miesystäväni oli myös tuollainen negatiivinen ankeuttaja. Kun olimme yhdessä, hän valitti, että olen "ällöttävän sotkuinen ja siivoustaidoton naiseksi". Onneksi hän jätti minut 2v jälkeen. Eron jälkeen hän tuli kylään ja minulla oli siistiä, kun hän ei ollut sotkemassa. Muistin alemmat kritiikit ja huomautin asiasta. Hän sanoi, "olitkin aina ärsyttävä neuroottinen siisteysintoilija ".

Kumpi siis olin? En voinut olla molempia. Silloin tajusin: niin tai näin, aina väärin päin. Tein miten vain, hän kririsoi ja nalkutti joka tapauksessa. Silmäni avautuivat. Olin ollut nuori ja miellyttämisen haluinen, enkä ollut tajunnut, että tämä mies olikin ilkeä!

Ilman häntä olen ollut paljon onnellisempi! Kohta 10 vuotta parisuhteessa, johon ei kuulu minkäänlainen mitätöinti tai arvostelu! JSS

Vierailija kirjoitti:

Olen itse samantyyppinen kuin miehesi, olen suorapuheinen ja ajattelen, että asiat sanotaan suht suoraan.

Suhteessa odotan, että toinen pitää puolensa ja että homma on tasavertainen niin, että toinen tuo myös esille, mitä ajattelee. Mutta jos toinen ei tuo, en toki ajattele, että "toinen on liian herkkä". Mutta en vain itse samastu siihen, että toinen käsittelisi vain asiaa itsekseen tai olisi liian kiltti. 

Nyt mies käyttäytyy huonosti ja verhoilee sen järkisyihin. Sinun ei mielestäni pitäisi vain ymmärtää ja ymmärtää, vaan ilmaista eli laittaa rajat sille, mikä on ok kohtelua.

Minulla on itselläni se kokemus (myös suhteessa) että olen kova suorittajatyyppi, olen vaativa itseäni kohtaan ja sen vuoksi jossain tilanteessa olen toistakin kohtaan vaativa. Sen olen tietenkin ymmärtänyt vääräksi.

Minusta sinun pitäisi napakasti pitää omat puolesi eikä antaa miehen jyrätä. Miehen on syytä ymmärtää aiheuttavansa sinulle pahaa mieltä.

Monet pitävät itseään "suorapuheisena" tajuamatta sitä että loukkaavat ja vähättelevät kumppaniaan. Asiat pitääkin sanoa suoraan ja riidat riidellä pois, mutta mitäs jos toinen ei sitä osaa? Riitely on hänelle samaa kun hyökkääminen lisää loukkaamalla. Eikä hän siitä muutu, ja puhun nyt omasta miehestäni.

Minulla on neitsyt mies (siis horoskoopissa). Hän ennen vanhaan huomautteli minulle, mitä kaikkea hänen mielestään minulla on tekemättä. Kiinnitin hänen huomionsa hänen omiin tekemättömiin töihinsä niin huomauttelu lakkasi. Hänen taustansa on, että lapsuudenkodissa hyvän ihmisen kriteeri on jatkuva tekeminen. Usein monet käyttäytymismallit tulevat lapsuuden ajan kokemuksista.

Lapset etusijalle.

Jos mies ei ota arjen vastuuta jskaakseen esim niin että asuu yhdessä ja hoitaa lapsia, hänellä ei ole myöskään mitään oikeuksia puuttua sitten miten heitä kasvatetaan. Varsinkaan lasten nähden! Kahden kesken voi kommentoida mutta ei mitään oikeuksia odottaa että niitä huomioidaan.

Tämä sille jonka miesystävä sekaantuu ulkopuolelta. On sitä toisilla pokkaa. Miehillä usein on.

Olen myös aikanaan täällä oppinut ymmärtämään mitä on parisuhteessa henkinen väkivalta, ja että voi olla että parisuhde ei ole sillä lailla tasaveroinen eikä siis hyvä. Meidät naiset opetetaan tekemään itsestämme nöyriä ja pieniä ja kuuliaisia tavalla, jota ei miehiltä edellytetä.

Ymmärrän että jos on ehtinyt naimisiin ja on lapsia, lasten takia yrittää muokata lähtökohtaisesti huonoa suhdetta niin siedettäväksi, että siinä pystyy pysymään kunnes lapset lentävät pesästä. Usein sekin käy niin kaikkien mielenterveyden päälle ettei ole mahdollista ja ero on kaikille terveempi ratkaisu.

Jos ei ole lapsia, ei oikein ole syytä sietää huonoa kohtelua ja henkistä väkivaltaa.

AP tässä. Kiitos vielä tuhannesti kaikille vastaajille - vastauksia on tullut nyt niin paljon, etten pysty vastaamaan jokaiselle erikseen. Olen jälleen saanut paljon ajateltavaa kirjoituksistanne. On ollut mielenkiintoista huomata, etten suinkaan ole ainut tällaisessa suhteessa elävä tai elänyt. 

Miehessäni on siis oikeasti todella paljon hyvää. En enää vain tiedä, millaisena hän näkee minut. Mietin, onko minulla kenties liian idealisoitu kuva rakkaudesta ja ihmissuhteista, ja odotanko suhteeltamme liikaa. Toivoisin, että mies näkee minut yhtä ihanana kuin minä hänet, mutta en enää ole varma siitä. Olen ehkä yrittänyt liikaa ja se ahdistaa miestäni? Luulen, että ehkä hänellä oli minusta liian ruusuinen kuva suhteemme alussa, ja koen, että hän saattaa olla pettynyt siihen, millainen oikeasti olen. Haluaisin vain tuntea oloni rakastetuksi, hyväksytyksi ja turvalliseksi, ja voida olla rennosti mieheni kanssa, mutta en oikein pysty siihen. Jännitän hänen seurassaan liikaa ja pelkään mokaavani.

Tuo kirjeen kirjoittaminen kuulostaa oikein hyvältä idealta, koska puhuttaessa saatan helposti herkistyä liikaa enkä saa asiaani kerrottua kunnolla. Voi olla, että myös jonkinlainen aikalisä olisi tosiaan meille molemmille hyödyllinen, jotta voisimme rauhassa miettiä, haluammeko jatkaa yhdessä, ja mitä meidän pitäisi tehdä, jotta me molemmat kokisimme olomme hyväksi yhdessä. En kuitenkaan haluaisi, että mies kokee minun jättävän tai "hylkäävän" hänet, vaan haluaisin vain omaa aikaa, rauhaa ja vähän etäisyyttä, jotta voin ajatella asiaa.  En myöskään koe itse olevani täydellinen ja olen valmis muuttamaan käytöstäni, jos se parantaisi suhdettamme ja/tai saisi mieheni tuntemaan olonsa paremmaksi. 

Olen joskus miettinyt, että mieheni olisi varmaan jonkun toisen silmissä täysi tyranni. Tässä ketjussa on tullut monia häneen sopivia asioita esille. Miehellä on omat oikkunsa ja olen oppinut "pitämään puoliani". Kettuilen takaisin ja jos joku tekemiseni ei kelpaa niin lyön hanskat tiskiin välittömästi. Kuten sanoin, joku muu varmaan olisi varpaillaan tässä talossa tuon möykkäämisen takia. Lapsetkin näyttä kieltä, jos isältä alkaa tulla liiallista ryöpytystä. Hyvä mies kuitenkin on ja takuulla perheemme on tärkeintä hänelle, sitä en epäile hetkeäkään.