Lue keskustelun säännöt.
Olitko lapsena lahjakas, josta piti tulla vaikka mitä, mutta ei tullutkaan sitten yhtään mitään?
04.04.2021 |
Itse olin lapsena ja nuorena lahjakas monessa asiassa. Minusta aina odotettiin tulevan vaikka mitä (vanhemmat, opettajat, sukulaiset, kyläläiset) Itsellänikin oli monia kunnianhimoisia toiveammatteja ja tulevaisuuden suunnitelmia. Kolmikymppiseksi saakka tein vaikka mitä ja menestyinkin. Sitten jotenkin paloin loppuun. Tein kait liikaa kaikkea ja oli liian suuret vaatimukset elämälle. Tuli burn-out ja mt-ongelmia. En oikein enää koskaan päässyt kunnolla tolpilleni ja kiinni elämään. Minusta ei lopulta tullutkaan sitten mitään. Nykyään yli nelikymppisenä eläkkeellä ja yhteiskunnasta syrjäytyneenä. Häpeän elämääni niin, etten kehtaa koskaan mennä edes käymään kotipaikkakunnalla. Onneksi on sentään puoliso ja yksi ”suojatyö” olemassa, joka antaa jotain oljenkortta elämään. En kehtaa sanoa kellekään, että olen eläkkeellä vaan kerron, että teen tuota ”suojatyötä”, joka on ala, joka kuulostaa hienolta ja menestyksekkäältä, mutta oikeasti teen sitä vain erään ystäväni armosta, jonka onnekseni sain.
Kommentit (54)
Itselläni meni ennemmin päin vastoin. Minulla on keskiluokkaiset vanhemmat, jotka eivät koskaan pitäneet minua kovin kummoisena. Ei patistettu opiskeluihin, eikä koskaan odotettu, että saisin mitään kovin hyviä numeroita. Niin kuin en saanutkaan. 7-8 keskiarvo oli aina, enkä panostanut kouluun, vaikka teinkin kaikki pakolliset. Ei oltu oikeastaan kiinnostuneita, kunhan en hirveästi tehnyt pahojani. Olin hajuton ja mauton, enkä edes koskaan tajunnut, että johonkin korkeakouluihin voisin edes yrittää. Ikäänkuin ne ei olisi minua varten.
Siihen nähden olen pärjännyt hyvin. Olen IT-alalla ja olen hyväpalkkainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Menestyin hyvin koulussa ilman vaivannäköä, tein peruskoulun jälkeen tuplatutkinnon pienellä vaivannäöllä ja työllistyin hyväpalkkaiseen asiantuntijatyöhön. Sain burn outin, irtisanouduin, menin yliopistoon, jonka jälkeen ollut pätkätyötä, masennusta ja ahdistuneisuutta... Luultavasti diagnosoinaton ADD tai ADHD ja lievä autismi sekä impulssikontrollin häiriö. Näistä ei olisi mitään haittaa mikäli ympäröivä yhteiskunta olisi erilainen.
Olen myös asunut ja opiskellut ulkomailla ja vain Suomessa ahdistaa. Viimeisen pitkän reissun jälkeen rupesi välittömästi vituttamaan kun Kööpenhaminan lentokentällä kuulin keski-ikäisten suomalaisten puhetta. Luultavasti muuallakin ongelmat tulisivat ennemmin tai myöhemmin esille, tai sitten ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maaailma on muuttunut aineellisesta aineettomaksi.
Se on pitkällle sitä että ihmisillä on tietty rajttu aika ja enrgia ja mihin he haluavat sen käytttää ja käyttää sen mahdollisimman tehokkaasti, hyödyllisesti ja vähin vaivoiin.
SItten kun puhutaaan siitä että kyetäään se tekemään tarvitaan markkinointiia ja verkostoa koska siellä missä ihmiset liiikkuu siellä liikkuu myös raha. Tokii kun puhutaan materiaalittomasta niiin tarkoittaa myös tuotekehitttelyä niiin että sitä kyetään tekemään järkevästi ja tuottteliaasti.
Todellakin. Lapsena olin lahjakas ja vain taivas oli rajana. Huonojen vanhempien ja koulukiusaamisen takia minusta tuli kuitenkin alisuorautuja, erakko ja syrjäytynyt aikuinen.
Vierailija kirjoitti:
Kympin tyttö. Koulutuksen kautta töihin, sitten kaikki lapsuuden traumojen aiheuttamat paskat levisi tuulettimeen. Työkyvytön. Elämönkyvytön. Eläkkeellä 40-vee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Maaailma on muuttunut aineellisesta aineettomaksi.
Se on pitkällle sitä että ihmisillä on tietty rajttu aika ja enrgia ja mihin he haluavat sen käytttää ja käyttää sen mahdollisimman tehokkaasti, hyödyllisesti ja vähin vaivoiin.
SItten kun puhutaaan siitä että kyetäään se tekemään tarvitaan markkinointiia ja verkostoa koska siellä missä ihmiset liiikkuu siellä liikkuu myös raha. Tokii kun puhutaan materiaalittomasta niiin tarkoittaa myös tuotekehitttelyä niiin että sitä kyetään tekemään järkevästi ja tuottteliaasti.
Etttä peliähän koko maailma sinällään on ja pärjääminen sitä että opettelee pelin säännöt ja pleaa parhaansa mukaan. Eli tuotekehittelyssä interaktiiivisuus ja koukuttavuus ja muuuttuvat tilanteeet. Haastavuus, jännitys ja opppivaisuus/hyödyllisyyys, helppous jne...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Musta piti tulla menestynyt tutkija, opinnot lopulta tyssäsivät kandiin kun en vaan jaksanut ja nyt olen siivooja.. Toisaalta mietin että ei se vieläkään ole liian myöhäistä jatkaa opintoja jossain vaiheessa vaikka ei tässä välttämättä enää kovin menestyneeksi ehdi. Kuitenkin olisi kiva vielä joku päivä suorittaa maisteri.
Olin nuorena todella lahjakas jääkiekossa, aina joukkueeni paras ja valmentajien suosikki, mutta omaa kipinää harrastamiseen ei koskaan ollut. Olin joukkueissa lähinnä vanhempieni mieliksi ja esitin kiinnostunutta. Kaikki lajin parissa painostivat jo 8-vuotiaasta keskittymään lajiin täysillä, sillä heidän silmissään ”mahdollisuudet on vaikka mihin. Todellisuudessa en nauttinut lajista yhtään. Nuorten maajoukkueringissä tajusin vihdoin, että täytyy tehdä jotain muuta. Kaikki ihmettelivät, kun heitin ”varman uran” roskiin ja aloin harrastamaan täysin eri lajia ja panostamaan opiskeluihin. Päivääkään en ole katunut, vaikka oishan se mukava ajatus ollut nostella mestaruuspokeeleja lapsuuden kaverien kanssa. Kerran on luistimet olleet jalassa lopettamisen jälkeen ja heti perään varmaan muutaman vuoden päästä. Paljon onnellisempi olen kuitenkin perinteisemmässä työelämässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Menestyin hyvin koulussa ilman vaivannäköä, tein peruskoulun jälkeen tuplatutkinnon pienellä vaivannäöllä ja työllistyin hyväpalkkaiseen asiantuntijatyöhön. Sain burn outin, irtisanouduin, menin yliopistoon, jonka jälkeen ollut pätkätyötä, masennusta ja ahdistuneisuutta... Luultavasti diagnosoinaton ADD tai ADHD ja lievä autismi sekä impulssikontrollin häiriö. Näistä ei olisi mitään haittaa mikäli ympäröivä yhteiskunta olisi erilainen.
Olen myös asunut ja opiskellut ulkomailla ja vain Suomessa ahdistaa. Viimeisen pitkän reissun jälkeen rupesi välittömästi vituttamaan kun Kööpenhaminan lentokentällä kuulin keski-ikäisten suomalaisten puhetta. Luultavasti muuallakin ongelmat tulisivat ennemmin tai myöhemmin esille, tai sitten ei.
Mihin asioihin erityisesti Suomessa tuo ahdistuksesi liittyy? Erikoista, että koulussa ja opiskeluissa menestyit ilman mitään vaivannäköä, mutta töissä iski burn out. Onko siis työelämän vaatimukset paljon korkeammalla kuin opiskeluiden?
Olin todella lahjakas urheilussa mutta sitten paikat hajos ja se oli sitten siinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tavallaan. Olin taiteellisesti lahjakas sekä harrastin musiikkia. Kodista tuli vahvasti se asenne että joko on lahjakas jossain tai ei, jos ei ole niin ei kannata edes yrittää. Jos on niin sitten sitä asiaa ei tarvitse edes harjoitella vaan lahjakkuudella pärjää. Vedin kaiken muun paitsi harrastukseni alisuoriutumalla, koska minuun oli taottu niin vahvasti se "lahjakkuuden" harha. Miksi yrittää jos ei heti osaa. Edistys harrastuksissa tuli siihen kohtaan missä pelkällä lahjakkuudella ei enää pärjää, vaan pitää harjoitella niska limassa. Tajusin etten edes enää pitänyt taiteesta tai musiikista, vaan kiinnostukseni olivat ihan muualla. Nyt opiskelen sellaista alaa mihin en olisi kuvitellutkaan päätyväni nuorena.
Täytyy olla älykäs että "hajoaa". Useimmat itseään vahvoina menestyjinä pitävät ovat niitä typeryksiä. Ihminen joka mittaa menestystä rahalla ja statuksella on idiootti.
Mielenrauha on menestyksen merkki. Se että tekee jotain itselleen mielekästä joka päivä on menestystä, oli se palkkatyö tai palkaton daydreaming. Lojuminen ei ole menestystä, paitsi jos saat siitä mielenrauhan. Työnarkomania voi olla menestystä, jos saat siitä aitoa mielihyvää.
Kouluttautumisen pitäisi mielestäni jatkua läpi elämän, ja niin että putkimieskin opettelee latinaa jossain vaiheessa ja latinan ope automekaniikkaa, eikä kukaan jämähdä johonkin epämukavaan rooliin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olin todella lahjakas urheilussa mutta sitten paikat hajos ja se oli sitten siinä.
Urheiluun liittyen on paljon ei-varsinaisesti-urheilija-ammatteja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menestyin hyvin koulussa ilman vaivannäköä, tein peruskoulun jälkeen tuplatutkinnon pienellä vaivannäöllä ja työllistyin hyväpalkkaiseen asiantuntijatyöhön. Sain burn outin, irtisanouduin, menin yliopistoon, jonka jälkeen ollut pätkätyötä, masennusta ja ahdistuneisuutta... Luultavasti diagnosoinaton ADD tai ADHD ja lievä autismi sekä impulssikontrollin häiriö. Näistä ei olisi mitään haittaa mikäli ympäröivä yhteiskunta olisi erilainen.
Olen myös asunut ja opiskellut ulkomailla ja vain Suomessa ahdistaa. Viimeisen pitkän reissun jälkeen rupesi välittömästi vituttamaan kun Kööpenhaminan lentokentällä kuulin keski-ikäisten suomalaisten puhetta. Luultavasti muuallakin ongelmat tulisivat ennemmin tai myöhemmin esille, tai sitten ei.
Mihin asioihin erityisesti Suomessa tuo ahdistuksesi liittyy? Erikoista, että koulussa ja opiskeluissa menestyit ilman mitään vaivannäköä, mutta töissä iski burn out. Onko siis työelämän vaatimukset paljon korkeammalla kuin opiskeluiden?
Työelämä ei ole vaativaa tai vaikeaa, mutta se on kaaottista ja huonosti organisoitua sekä meluisaa. Asiantuntijana avokonttorissa on yhtä helvettiä kun joku on koko ajan keskeyttämässä ja pyytämässä jotain sekä eri tehtävien välissä pitäisi pomppia ja multitaskata, joka ei ihmisaivoille ole luonnollinen tapa toimia. Tykkään tehdä yhden asian kunnolla loppuun ja edetä seuraavaan, mikä on luonnollinen ja nopea tapa tehdä töitä. Tähän ei nykyään ole mahdollisuus kuin aivan huippuasiantuntijoilla. Tämän lisäksi keskijohdon esimiehet ovat usein vähä-älyisiä opportunisteja, jotka ottavat kunnian ja rahat tekemästäsi työstä.
Suomessa eniten tökkii kanssaihmiset ja aidon välittämisen puute. Täällä ihmiset ovat yhteydessä vain kuin haluavat jotain sinulta. Toisena on pimeys, sää ja vuodenajat. Suomi on ok jos on ollut lokakuusta joulukuuhun auringossa.
Minusta taas tuntuu, että lapsena kuvittelin olevani hyvä kaikessa ja että minulla olisi rajattomat mahdollisuudet tulevaisuuteni suhteen. En koskaan panostanut kouluun täysillä, mutta luulin aina, että ka 8,5-8,9 välillä riittää vaikka Amerikan presidentiksi. Vanhemmat aina kehuivat niin fiksuksi kuitenkin.
Kirjoitin sitten lukiosta eximian paperit lukematta. Olin jo silloin jollain tasolla ymmärtänyt, että kärsin masennuksesta, mutta kunnon apua en uskaltanut hakea.
Ongelmia syntyi, kun piti päästä (lukematta) yliopistoon. Yhteen tutkinto-ohjelmaan kuitenkin pääsin, mutta en edes aloittanut sitä, sillä ajattelin, että pystyn vielä johonkin parempaan. Alkoi haahuilu, reissasin maailmalla, tein jotain hanttihommia, elin kädestä suuhun, hain joka vuosi muka opiskelemaan, mutten koskaan jaksanut lukea pääsykokeisiin tarpeeksi.
Lopulta suoritin amk-tutkinnon vastahakoisesti alalta, joka ei oikeastaan kiinnostanut minua ollenkaan. Halusin silloin vain ulospäin näyttää, etten ole täysin toivoton tapaus. Sille tielle jäin ja masennus, joka alkoi jo lapsena on syventynyt niin paljon, että työelämässä jaksaminen on näin kolmekymppisenä ollut vaakalaudalla. Motivaation puute vaivaa päivittäin, kun kaduttaa nuoruuden haahuilu ja päämäärättömyys. Hitaasti olen alkanut jo luovuttaa koulutushaaveiden suhteen. Luovutanko vai en? Siinä vasta pulma.
Olin aina hyvä koulussa, mutta yliopistossa romahdin kun ei ollut ketään keneen turvautua ongelmien kanssa. Kärsin kymmenen vuotta masennusta ja ahdistusta. Nyt viimein nelikymppisenä alan pikku hiljaa toteuttaa niitä kaikkia suuria unelmia. Parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menestyin hyvin koulussa ilman vaivannäköä, tein peruskoulun jälkeen tuplatutkinnon pienellä vaivannäöllä ja työllistyin hyväpalkkaiseen asiantuntijatyöhön. Sain burn outin, irtisanouduin, menin yliopistoon, jonka jälkeen ollut pätkätyötä, masennusta ja ahdistuneisuutta... Luultavasti diagnosoinaton ADD tai ADHD ja lievä autismi sekä impulssikontrollin häiriö. Näistä ei olisi mitään haittaa mikäli ympäröivä yhteiskunta olisi erilainen.
Olen myös asunut ja opiskellut ulkomailla ja vain Suomessa ahdistaa. Viimeisen pitkän reissun jälkeen rupesi välittömästi vituttamaan kun Kööpenhaminan lentokentällä kuulin keski-ikäisten suomalaisten puhetta. Luultavasti muuallakin ongelmat tulisivat ennemmin tai myöhemmin esille, tai sitten ei.
Mihin asioihin erityisesti Suomessa tuo ahdistuksesi liittyy? Erikoista, että koulussa ja opiskeluissa menestyit ilman mitään vaivannäköä, mutta töissä iski burn out. Onko siis työelämän vaatimukset paljon korkeammalla kuin opiskeluiden?
Työelämä ei ole vaativaa tai vaikeaa, mutta se on kaaottista ja huonosti organisoitua sekä meluisaa. Asiantuntijana avokonttorissa on yhtä helvettiä kun joku on koko ajan keskeyttämässä ja pyytämässä jotain sekä eri tehtävien välissä pitäisi pomppia ja multitaskata, joka ei ihmisaivoille ole luonnollinen tapa toimia. Tykkään tehdä yhden asian kunnolla loppuun ja edetä seuraavaan, mikä on luonnollinen ja nopea tapa tehdä töitä. Tähän ei nykyään ole mahdollisuus kuin aivan huippuasiantuntijoilla. Tämän lisäksi keskijohdon esimiehet ovat usein vähä-älyisiä opportunisteja, jotka ottavat kunnian ja rahat tekemästäsi työstä.
Suomessa eniten tökkii kanssaihmiset ja aidon välittämisen puute. Täällä ihmiset ovat yhteydessä vain kuin haluavat jotain sinulta. Toisena on pimeys, sää ja vuodenajat. Suomi on ok jos on ollut lokakuusta joulukuuhun auringossa.
Kiitos. Tuo kuulostaa täysin omilta ajatuksiltani. Minulla ei tosin opiskelut menneet niin helposti, mutta kaikki tuo työelämän kuvailu osuu täysin omaan arkeeni. Korona on onneksi vähän helpottanut sitä, että saan keskittyä paremmin, mutta silti se multitaskaaminen on jatkuvasti läsnä ja se, että joku muu ottaa aina kunnian. Varsinkin he, jotka tietävät olevansa vähemmän tärkeitä, mutta joutuvat pönkittämään asemaansa noin. Nuo ovat itsellänikin suurimmat ahdistuksenaiheet. Välillä on parempia viikkoja, mutta aina samat ongelmat tulevat eteeni ja vaikuttavat uniini. Olen monta kertaa miettinyt, miten pääsisin irti tästä tilanteesta hallitusti.
Olin yläasteen loppuun asti kiltti ja kunnollinen. Pärjäsin koulussa, sain pelkkiä kiitettäviä ja pidin opiskelusta. Pärjäsin kaikissa aineissa (paitsi liikunnassa) ja haaveilin yliopistosta. Olin vaan tavattoman ujo ja myös kiusattu. Jännitin tunneilla, enkä osaamisestani huolimatta viitannut. Minulla oli ensimmäisiä masennusoireita yläasteen lopulla.
Alamäkeni alkoi lukiossa. Masennuin ja kärsin paniikkihäiriöstä. Koko lukio meni pilalle ahdistuksen takia. Lintsasin paljon enkä lukenut kokeisiin. En uskaltanut hakea jatko-opiskelemaan minnekään lukion jälkeen. Ajauduin muutaman vuoden työttömyyden jälkeen nykyiselle alalleni ja opiskelin ammatin.
Nyt olen 36-vuotias ja edelleen hukassa ja masennukseen taipuvainen. Haaveilen edelleen yliopistoon hakemisesta, mutta en uskalla masennuksen, sosiaalisten tilanteiden pelon ja paniikkihäiriön takia. Kaduttaa pilalle mennyt lukio. Haluaisin käydä koko lukion uudestaan. Eniten harmittaa, että jäin nuorena yksin ongelmieni kanssa. En osannut hakea apua mistään.
Kympin tyttö. Koulutuksen kautta töihin, sitten kaikki lapsuuden traumojen aiheuttamat paskat levisi tuulettimeen. Työkyvytön. Elämönkyvytön. Eläkkeellä 40-vee.