Miten pääsitte yli siitä, kun tajusitte, että unelmat eivät oikeasti toteudu?

En minä ainakaan vielä ole tajunnut, vaikka olen kohta jo neljänkymmenen.

Unelmat muuttavat muotoaan. Tosi harvoin ne nuoruuden unelmat toteutuvat sellaisenaan, tai siinä aikataulussa mitä olisi kuvitellut.

Jossain vaiheessa voi havahtua tajuamaan, että omat haaveet ovat sellaisia, että ne vaativatkin paljon enemmän työtä, sinnikkyyttä ja kekseliäisyyttä kuin olisi kuvitellut. Siinä vaiheessa haaveista tulee tavoitteita, tai sitten niistä luopuu.

Olisiko kannattanut ottaa pienempiä unelmia, tyytyä vähempään? Ehkä. Mutta enpä tyytynyt, enkä luovuta.

Mikään ei ole ohi ennen kuin lihava leidi laulaa. :)

Olen 35-vuotias, enkä vieläkään ole päässyt yli pettymyksestä, etten päässyt tekemään musiikin parissa työtä. Se ei hirveästi lohduta, ettei pääse moni muukaan, mutta näin tämä nyt meni.

Vierailija kirjoitti:

Olen 35-vuotias, enkä vieläkään ole päässyt yli pettymyksestä, etten päässyt tekemään musiikin parissa työtä. Se ei hirveästi lohduta, ettei pääse moni muukaan, mutta näin tämä nyt meni.

Millaista työtä haluaisit tehdä? Onko se jotain konkreettista, vai ihan mitä vain, kunhan liittyy jotenkin musiikkiin?

En ymmärrä, miksi ihmeessä 35-vuotiaalla olisi muka mahdollisuudet jo ohi.

Vierailija kirjoitti:

Olen itse keskiluokkaisesta ihan hyvästä perheestä. Vaikka vanhemmat olivat eronneet, eikä rahaa ollut aina liikaa, asuin mukavissa omakotitaloissa ja sain tarvittavat asiat. Jotenkin olen automaattisesti kuvitellut, että samanlainen elintaso on minullekin mahdollista kuin vanhemmilleni, vaikka he eivät ole korkeasti koulutettuja. Kun olen omaa talouttani nyt hoitanut ja tiedostan faktat, mitä mikäkin asia maksaa ja mitä se vaatii, on selvää, että tulen elämään hyvin erilaista elämää kuin vanhempani. Tuntuu, että kannattaisi heittää hanskat tiskiin ja suojata itseään pettymyksiltä.

Ap

Joo, sama. Asuin lapsena rivarissa ja paritalossa, ja kaikkea oli. Nyt ei enää naurata kun alle parin tonnin tuloista pitäisi jotenkin raapia kasaan jonkinlainen elintaso. Kaikki maksaa ihan törkeästi ja jos kaiken tekee "oikein" niin kuun lopussa ei jää rahaa yhtään mihinkään ekstraan ja kivaan. Asuntolainankin kanssa laskin into piukassa milloin olen velaton jos lyhennän ekstraa, ja tuloksena oli että velka-aika lyhenee ruhtinaalliset 5 vuotta jos lyhennän vaikka yllättävän isolla summalla (tyyliin tällä-sais-uuden-kameran/puhelimen/viikonloppureissun) joka kuukausi. Ihan käsittämättömän tympeää miten ihan vain olemassaoleminen vie kaikki resurssit. Nyt aikuisena olen sisäistänyt miksi sanotaan ettei työnteolla pääse rikastumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 24 ja pelkään todella, että elämä tulee olemaan yhtä kurimusta ja pettymyksiä. Olen kuvitellut, että kun tekee töitä ja on reipas oma itsensä, asiat järjestyvät. Ehkä tämä on sitä pikkuhiljaa aikuistumista, kun tajuaa ettei elämä toimi siten miten on kuvitellut. Korona on ollut aivan viimeinen niitti ja vaikea uskoa, että tästä vielä noustaan.

Ap

Oikeesti!? 24 vuotiaanahan kannattaakin unelmista jo luopua. Elämä ei yleensäkkään mene niin kuin suunnittelee, uusia unelmia tulee ja on paljon myös itsestään kiinni mitä niistä toteuttaa ja mitä ei. Itse olen 56v, ja uusia unelmia tulee koko ajan ja monet niistä olen toteuttanutkin. Pitääkö teillä nykyajan nuorilla aikuisilla unelmat saavuttaa " heti mulle kaikki nyt" periaatteella? Hyvin harvoin se toimii niin.

Tietenkään kaikki unelmat eivät toteudu heti, ja en oletakkaan että olisin saavuttanut ne nyt. Nuorena aikuisena kuitenkin luodaan pohja sille, mikä on myöhemmin mahdollista. Esimerkiksi jos haluaisin joskus omakotitalon, minun olisi jo pitänyt alkaa säästää rahaa sitä varten. Ja myöskin koulutus hoidetaan nuorena, jos ei ole tajunnut kouluttautua oikealle alalle, on se myöhemmin melkeen mahdotonta. Joutuu "järkevöittämään" unelmia; ei tule omakotitaloa, hyvää järkevää työtä ja sitä keskiluokkaista elämää. Kuten joku sanoikin, joutuu hyväksymään, että kuuluu niihin "huonompiin" ihmisiin. Tuntuu vaikealta, kun omat vanhemmat puhuvat ikävästi näistä "huonommista" ihmisistä, eivätkä tajua, että heidän tyttärensäkin on sellainen.

Ai, kun minusta tuli aikuinen ja ymmärsin oman rajallisuuteni sekä sen, että myös muut ihmiset tekevät valintoja omien päätökseni ja sanomisieni vuoksi?

Aloin kehittämään esim. sosiaalisia taitojani sekä sanoittamaan omia tunteitani, että saan sanotuksi muille, mitä tarvitsen voidakseni hyvin, ja ymmärtääkseni, mitä toinen tarvitsee voidakseen hyvin.

Toiveet harvoin toteutuu, kun vaan heittäytyy lattialle ja ottaa pienet itkuraivarit - aikuiset kiukuttelevat prinsessat on aika surullista katsottavaa.

Käsittelen tätä asiaa juuri tällä hetkellä taas vaihteeksi. Olen romahtanut, menettänyt kaiken toivon elämään, haluaisin vain eläkkeelle, kadota maan päältä. En kehtaa edes kävellä kadulla koska häpeän ja vihaan itseäni niin paljon epäonnistumisten vuoksi. Olen täydellisen epäkelpo ihmiseksi eikä minun olisi koskaan pitänyt edes syntyä.

Saa nähdä miten ja koska tästä pääsee yli vai pääseekö koskaan.

En ole päässyt. Unelma olisi laihtua, mutta ei. Aina repsahdan. 5 vuotta yrittänyt.

Mietin it s e murhaa ajoittain tän ylipainon vuoksi.

N36 ja 100kg

Olen päässyt yli kun olen hyväksynyt, että en sen hetkisillä henkisillä kyvyilläni olisi pystynyt saavuttamaan niitä asioita, joita olisin halunnut.

Päätin siis ensiksi keskittyä poistamaan itseltäni ne ongelmakohdat, jotka estivät unelmieni saavuttamisen. Näitä ongelmia olivat mm. todella huono itsetunto ja sosiaalisten tilanteiden pelko.

Näiden ongelmien takia nuoruuteni jäi elämättä ja monta tilaisuutta käyttämättä. Mutta onneksi 20 vuotiaana tajusin, että näin ei voi jatkua. Yli 5 vuotta siinä meni, mutta nyt olen melkein jo siinä tilanteessa, että voisin ajatella hakevani haluamaani yliopistoon, ennen en voinut, koska opiskeluissa eteen tulevat sosiaaliset tilanteet ahdistivat liikaa ja minulla ei ennen olisi ollut kykyä selviytyä niistä, mutta nyt on.

Lisäksi elämäni suurin haave jo toteutui eli minusta tuli äiti. Olen niin kiitollinen tästä. Jos muita haaveitani toteutuu niin se on vain plussaa, mutta elämäni mielekkyys ei riipu enää siitä, pääsenkö johonkin tiettyyn opinahjoon vai en.

Kun olin saanut sosiaalisten tilanteiden pelon jotenkuten hallintaan, uskalsin hakea netistä miesseuraa, ja löysin samanhenkisen perhekeskeisen miehen. Kotiäiteily on tehnyt hyvää, minulla on mielekästä tekemistä ja minun ei ole tarvinnut tuntea syyllisyyttä siitä, etten ole töissä tai opiskelemassa, koska vauvan kanssa kotona oleminen on tuntunut tärkeältä ja järkevältä tekemiseltä.

Vierailija kirjoitti:

Mikä oli siis unelmasi, mikä on jäänyt toteutumatta?

Omani ovat toteutuneet kaikki muut paitsi lottovoitto. Siihen ei voi vaikuttaa, vaikka kuinka pelaisi lottoa.

Tietysti voi. Jokainen pelattu lottorivi antaa sille mahdollisuuden. Jos et pelaa, et voi myöskään voittaa. Jos pelaat kaikki rivit, voitat varmasti.

Ehkä pitää hyväksyä, että näillä henkisillä voimavaroilla ei pitkälle pötkitä. Pitää löytää jokin työ, mitä kykenen tekemään ja keskittyä siihen. Tuskin tulee olemaan kovin mielekästä, jos työ nyt löytyisi, mutta jotakin että voi kissat ruokkia. Ehkä en omistusasunnosta voi haaveilla, mutta ehkä joskus jokin vuokra-asunto, jossa on hyvä sisäilma ja kivat maisemat. Ehkä saan jonkun pienen Fiat punton ostettua ja ehkä säästettyä uuteen sänkyyn joskus. Pitää asettaa unelmat tarpeeksi alas, että ne voivat toteutua.

Ap

Ap olet vielä nuori. Minulla ei ollut töitä eikä tutkintoa, kun päätin pyrkiä yliopistoon 26-vuotiaana. Valmistuin 31v, sain työpaikan ja nyt olen hyväpalkkaisessa, vakituisessa työssä. Tulevaisuus näyttää viimeinkin valoisalta, aiemmin mietin huolestuneena, kuka minut muka palkkaisi ja tuleeko elämästäni yhtään mitään.

Kannustan sua hakemaan sinne yliopistoon, milloinkaan ei ole myöhäistä aloittaa!!

Suurin unelmani on saada perhe. Nuorena sitä piti itsestään selvyytenä, että kyllä minä jonkun puolisokseni löydän ja saan ne kolme lasta, kun kaikilta muiltakin se tuntuu käyvän niin helposti.

Eipä ole puolisoa näkynyt, enkä luultavasti edes voi saada lapsia. En todellakaan tiedä, miten selviän pettymyksestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 35-vuotias, enkä vieläkään ole päässyt yli pettymyksestä, etten päässyt tekemään musiikin parissa työtä. Se ei hirveästi lohduta, ettei pääse moni muukaan, mutta näin tämä nyt meni.

Millaista työtä haluaisit tehdä? Onko se jotain konkreettista, vai ihan mitä vain, kunhan liittyy jotenkin musiikkiin?

En ymmärrä, miksi ihmeessä 35-vuotiaalla olisi muka mahdollisuudet jo ohi.

Soittamista tai tuottamista. Ankarampi harjoittelu olisi pitänyt aloittaa jo lapsena, mutta en treenannut riittävästi. 35-vuotias on valitettavasti vanha aika moneen asiaan.

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset tekevät sen virheen, että vertaavat itseä aina muihin. Totuushan on, että puolella ihmisistä menee toisia saman kategorian ihmisiä huonommin. Voit olla korkeakoulutettu, mutta silti et etene siihen asemaan ja elämäntilanteeseen kuin joku muu korkeakoulutettu ja vastaavasti hyvin menestynyt matalammin koulutettu voi päästä elämässään sinua pidemmälle.

Tai voitte olla lähtökategoriassa "keskituloinen pariskunta", mutta elätte silti ikänne alle keskituloisina ja vertaatte itseänne muihin vastaavien pohjien ihmisiin, joilla menee paremmin ja se tuo elämään jännitteitä ja pettymystä, ja koette epäonnistuneenne.

Mutta kuten todettua, puolet elää toista puolta huonommin ja näin tulee olemaan aina. Hväksykää se, että ehkä te joudutte kuulumaan siihen huonompaan puoleen.

Joillakin se on omaa syytä, ja helpompi hyväksyä. Vaan ei kaikilla.

Vierailija kirjoitti:

Olen itse keskiluokkaisesta ihan hyvästä perheestä. Vaikka vanhemmat olivat eronneet, eikä rahaa ollut aina liikaa, asuin mukavissa omakotitaloissa ja sain tarvittavat asiat. Jotenkin olen automaattisesti kuvitellut, että samanlainen elintaso on minullekin mahdollista kuin vanhemmilleni, vaikka he eivät ole korkeasti koulutettuja. Kun olen omaa talouttani nyt hoitanut ja tiedostan faktat, mitä mikäkin asia maksaa ja mitä se vaatii, on selvää, että tulen elämään hyvin erilaista elämää kuin vanhempani. Tuntuu, että kannattaisi heittää hanskat tiskiin ja suojata itseään pettymyksiltä.

Ap

Kuulostaa erittäin tutulta. Kun lähtökohdat ovat nuo, kerrostalo- saati vuokralla asuminen on epäonnistumista ja pettymys. Ja kyllä nyt auto pitäisi olla ja vakityö. No eipä ole paljon mitään eikä koskaan tule olemaan. Korkeakoulutettu olen mutta sekin taisi olla virhe, en työllisty omalle alalleni hyvin koska en ole itseäni korostava, innokas ekstrovertti.

Alemmuus näistä johti varmaan osaltaan muihin ongelmiin ja avioliittokin hajosi. Nyt ei tunnu että on mitään järkeä edes yrittää enää mitään kun kaikki on parhaimmillaankin laadutonta kuraa mitä omilla rahkeilla voi saavuttaa. Yksi iso pettymys tämä elämä.

Vierailija kirjoitti:

Ap olet vielä nuori. Minulla ei ollut töitä eikä tutkintoa, kun päätin pyrkiä yliopistoon 26-vuotiaana. Valmistuin 31v, sain työpaikan ja nyt olen hyväpalkkaisessa, vakituisessa työssä. Tulevaisuus näyttää viimeinkin valoisalta, aiemmin mietin huolestuneena, kuka minut muka palkkaisi ja tuleeko elämästäni yhtään mitään.

Kannustan sua hakemaan sinne yliopistoon, milloinkaan ei ole myöhäistä aloittaa!!

Tässä se ongelma tuleekin; olen jo käyttänyt suurimman osan opintotukikuukausistani alaan, jonka kuvittelin olevan minun juttuni ja työllistyväni. Tajusin kuitenkin puolessa välissä opintoja, että olen täysin väärällä alalla ja en kestä niitä töitä hetkeäkään. Lukion jälkeen halusin vain johonkin opiskelemaan ja koska lukion todistus ei ollut kovin hyvä hain "varmaan" paikkaan. Tämä oli virhe ja nyt tilaisuus on käytetty. Nyt opiskelen ammattikoulussa, koska on pakko saada jokin tutkinto ja töitä. Amiksessa opiskelu on ihan ok, mutta olen tajunnut ettei kukaan minua tule palkkaamaan, vaan korkeakoulutetut menevät ohi. Kaupan kassa kutsuu, opintotukikuukaudet ovat käytetty. Olisipa vanhemmat kannustaneet opiskelemaan enemmän, koska pärjään ihan hyvin koulussa, jos vaan maltan opiskella

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ehkä pitää hyväksyä, että näillä henkisillä voimavaroilla ei pitkälle pötkitä. Pitää löytää jokin työ, mitä kykenen tekemään ja keskittyä siihen. Tuskin tulee olemaan kovin mielekästä, jos työ nyt löytyisi, mutta jotakin että voi kissat ruokkia. Ehkä en omistusasunnosta voi haaveilla, mutta ehkä joskus jokin vuokra-asunto, jossa on hyvä sisäilma ja kivat maisemat. Ehkä saan jonkun pienen Fiat punton ostettua ja ehkä säästettyä uuteen sänkyyn joskus. Pitää asettaa unelmat tarpeeksi alas, että ne voivat toteutua.

Ap

Miksi oletat että henkiset voimavarasi tulevat aina olemaan riittämättömät? Minä olen tuo 25-vuotias, joka kommentoi kaiken saavuttaneensa, vaikka suunta oli välillä hukassa. Tuo suunnattomuus tarkoitti useampaa välivuotta, itsemurhayrityksiä ja osastojaksoja. Nyt en tunnista itseäni enää, oikean lääkityksen ja terapian käyneenä, samaksi ihmiseksi. Olen pitkässä parisuhteessa ja ollaan puhuttu avioitumisesta. Opiskelen unelmieni alaa korkeakoulussa ja olen saanut jalkaa oven väliin työmarkkinoilla erään projektin kautta. Olen entisen 100-kiloisen sijaan fyysisesti kovassa kunnossa. Säästöjä on, samaten iso ystäväpiiri. Minulla joka olin koko nuoruuteni todella yksinäinen. 

Jos olisin 20-vuotiaana saanut tietää millaista elämäni on nyt, en olisi todellakaan uskonut sitä. Ilman työtä nämä eivät ole tulleet, esimerkiksi mieheni oli vaikea iskettävä, ja välillä opiskelu vaatii 12-tuntisia päiviä. Terapia oli elämäni kipein kokemus ja säästäminen on vaatinut sitä etten aina voi mennä mukaan kaikkeen mihin pyydetään.

Kuka onnellinen supersuorittaja täällä alapeukuttaa kaikkia kommentteja?? Mene muualle pätemään.

Olen hakenut 12 vuotta töitä ja nyt tänä keväänä luovutin. En kelpaa, niin en kelpaa.

Saan lapset täysi-ikäisiksi eli vielä 13v kärsin työttömänä ja sitten lopetan elämäni.

N35