Raisa 35v. nousi duunariperheestä akateemiseksi. Kärjistävää ja yleistävää, miksi?

Eka vappu ylioppilaana Lahden keskustassa. Pantiin kaverin kanssa lakit päähän ja mentiin siihen parhaaseen yökerhoon vapun viettoon. Baaritiskillä nuoret miehet tervehtivät sanomalla: Mitä te luulette olevanne, kun teillä on noi pellelakit päässä?

No jaa, itse olen yh-juoppo/sekakäyttäjä/narkkarin huostaanottokierteessä ollut lapsi. Olen käynyt korkeakoulut, tohtorintutkinto on pian valmis, hyvä kansainvälinen työpaikka on ja omistusasunto. Hetkenkään tukea tai penniäkään rahaa en saanut kotoa, mutta hyvin tuli pärjättyä enkä koskaan kokenut olevani vähempi kuin kukaan muu. Tämä meidän Suomi on kyllä hyvä paikka tältäkin kantilta ajatellen. :)

Yliopistossa opiskellessani on edes tiennyt muiden sos.ekonomista taustaa. Eikä asia edes kiinnostanut.Jos itseään mielikuvituksessaan vertaa muihin ja antaa ajatusten laukata,voi päätyä mietiskelemään, miten toiset ovat parempia,varakkaampia,pääsevät helpolla...Jos keskittyy vaan opiskeluun ja tähtäimessä hyvä työpaikka,voi jättää jonninjoutavan muihin vertailun pois ja olla oma itsensä muiden samanlaisten joukossa.

Vierailija kirjoitti:

Yliopistossa opiskellessani on edes tiennyt muiden sos.ekonomista taustaa. Eikä asia edes kiinnostanut.Jos itseään mielikuvituksessaan vertaa muihin ja antaa ajatusten laukata,voi päätyä mietiskelemään, miten toiset ovat parempia,varakkaampia,pääsevät helpolla...Jos keskittyy vaan opiskeluun ja tähtäimessä hyvä työpaikka,voi jättää jonninjoutavan muihin vertailun pois ja olla oma itsensä muiden samanlaisten joukossa.

Jotkut nyt vaan on hetkempiä havaitsemaan eroja. Parempi havainnointikyky heillä.

Vierailija kirjoitti:

Yliopistossa opiskellessani on edes tiennyt muiden sos.ekonomista taustaa. Eikä asia edes kiinnostanut.Jos itseään mielikuvituksessaan vertaa muihin ja antaa ajatusten laukata,voi päätyä mietiskelemään, miten toiset ovat parempia,varakkaampia,pääsevät helpolla...Jos keskittyy vaan opiskeluun ja tähtäimessä hyvä työpaikka,voi jättää jonninjoutavan muihin vertailun pois ja olla oma itsensä muiden samanlaisten joukossa.

Täytyy kyllä sanoa, että osa porukasta on tainnut elää täysin eristyneenä opiskelukavereistaan - tai sitten opiskellut jossain maakuntayliopistossa, jossa tosiaankin kaikki on samaa massaa. Itselleni oli kyllä siirtyminen Helsingin Yliopistoon silmiä avaava kokemus. Kävi ilmi, että monien opiskelutovereiden vanhemmilla oli tutkinto juuri samalta alalta ja tosiaan joillain oli sukua laitoksilla tai omistivat alan yrityksiä. Moni asui suvun omistamissa asunnoissa Hkin keskustassa tai oli asunto ostettu kampuksen vierestä. En kokenut mitään huonommuutta, mutta kyllähän se helpotti kun kaveri tiesi miten systeemi toimii ja kaikkea ei tarvinnut opetella kantapään kautta.

Vierailija kirjoitti:

Oma epävarmuus yhteiskunnan rakenteiden vika?

Kovin kapea on hänenkin katse noiden akateemisten lasien läpi. Yli 60% siirtyi korona aikana etätöihin eli suurin osa duunareistakin tekee töitään kotona tietokoneella. Ei se mikään akateemisten etuoikeus ole.

Mitä duunari töitä voi tehdä kotona tietokoneella paitsi kirjanpitoa?

Vierailija kirjoitti:

Et ymmärtänyt näköjään jutun pointtia. Kyllä taustalla on merkitystä. Se ei tietenkään estä sitä, että duunarienkin lapset voi mennä yliopistoon. Mutta vanhempien valinnoilla on monille todella suuri merkitys, koski se sitten opiskelua, ruokavaliota tai ylipäänsä asennetta elämään. Ja jos siltä ummistaa silmänsä, eikä ymmärrä tätä, niin ei sekään ihan oikein mene.

Ihmetyttää missä duunariumpiossa on onnistuttu elämään jos ei kouluaikana ole tullut vastaan mitään omasta taustasta poikkeavaa jota kautta tutustua vähän muunkinlaisen elämään. Tosi outo juttu näin nykypäivään.

Arkkitehtiopinnoissa ei juuri duunarien lapsia näkynyt. Kaikilla oli suvun huviloita ja vähän vauraampi tausta, koulutusta monessa sukupolvessa. Aika tavallista oli arkkitehtivanhemmat, tai rakennusliiketausta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yliopistossa

opiskellessani on edes tiennyt muiden sos.ekonomista taustaa. Eikä asia edes kiinnostanut.Jos itseään mielikuvituksessaan vertaa muihin ja antaa ajatusten laukata,voi päätyä mietiskelemään, miten toiset ovat parempia,varakkaampia,pääsevät helpolla...Jos keskittyy vaan opiskeluun ja tähtäimessä hyvä työpaikka,voi jättää jonninjoutavan muihin vertailun pois ja olla oma itsensä muiden samanlaisten joukossa.

Täytyy kyllä sanoa, että osa porukasta on tainnut elää täysin eristyneenä opiskelukavereistaan - tai sitten opiskellut jossain maakuntayliopistossa, jossa tosiaankin kaikki on samaa massaa. Itselleni oli kyllä siirtyminen Helsingin Yliopistoon silmiä avaava kokemus. Kävi ilmi, että monien opiskelutovereiden vanhemmilla oli tutkinto juuri samalta alalta ja tosiaan joillain oli sukua laitoksilla tai omistivat alan yrityksiä. Moni asui suvun omistamissa asunnoissa Hkin keskustassa tai oli asunto ostettu kampuksen vierestä. En kokenut mitään huonommuutta, mutta kyllähän se helpotti kun kaveri tiesi miten systeemi toimii ja kaikkea ei tarvinnut opetella kantapään kautta.

Olen miettinyt onko tässä lopulta kysymys siitä onko kokijan vesilasi puoliksi täynnä tai tyhjä. Itsellenikin valkeni pk-seudulle opiskelemaan muutettuani, että tosiaan, on ihmisiä jotka syntyvät ihan eri tavalla rikkaisiin sukuihin, ja joillakin on voinut tulla jo kotoa erilaista kulttuuriperintöä. Mitään huonommuutta tai osattomuutta ei silti ole tullut mieleenkään tuntea. Skaala on niin laaja.

Tunnistan täysin opiskeluajaltani sen, mistä Raisa puhuu artikkelissa.

Se lähtee ihan vaikka siitä, millainen yleissivistys kotona on? Tunnetaanko taidetta, kirjallisuutta, historiaa, osataanko kieliä?

Duunariperheessä koulua on käyty peruskoulu ja pari vuotta ammattikoulua. Kielet ja lukeminen oli koulussa pakkopullaa, taide tarkoitti kuvistunteja, joilta lintsattiin.

Paikkakunnalta ei muutettu pois koskaan. Puoliso löydettiin nuorena lähipubista. Työpaikkaa vaihdettiin vain pakon edestä, kun edellinen meni konkurssiin. Työ oli fyysisesti raskasta, siitä valitettiin kotona, ja viikon ilo oli perjantai.

Koulun käyntiä rohkaistiin, mutta vain ajatuksena. Konkreettista apua ei tullut, koska vanhemmilla ei ollut siitä maailmasta mitään käsitystä.

Koulutetussa perheessä lomilla käytiin ulkomailla, käytettiin kieliä, käytiin katsomassa taidemuseoita ja maailmanhistorian kohteita.

Iltalukemiseksi luettiin kirjallisuuden klassikkoja. Varhain alettiin lukea kirjallisuutta alkukielellä. Lapset harrastivat taidetta ja musiikkia, kaikki osasivat soittaa ainakin yhtä instrumenttia. Kaikesta tästä keskusteltiin kotona jo teinien kanssa. Nuorten kanssa keskusteltiin urasuunnitelmista ja rohkaistiin hakemaan parhaisiin kouluihin. Vanhemmat tunsivat ihmisiä vähän joka alalta, syntyi kuva, mitä sillä koulutuksella voi tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, aika pitkä oli matka yliopistomaailmaan tupakanhajuisesta, homeisesta talosta, jossa kai kahdesti kysyttiin, onko läksyt tehty. Lämmintä ruokaa oli vain silloin, kun oli vieraita. Ahdistus/masennus/dissosiaatio jne oireilu tuli kaupan päälle.

Kirjoitusten maksut maksettiin kyllä, mutta ei tiedetty mihin lukioon hain tai milloin kirjoitin.

Usein mietin sellaisia teemoja, että mitä tekisin nyt, jos olisin saanut asianmukaisesti vaikka ravintoa.

Mutta onneksi on kouluruoka, kuntoutuspsykoterapia ja opintotuki, joitain elämäni kulmakiviä mainitakseni.

Juuri tuo. Suhteessa omaan taustaan tietää päässeensä pitkälle. Silti vituttaa katsoa televisiossa asiantuntijoina haastateltavia opiskelukavereita, jotka muistaa keskinkertaisina kermaperseinä, jotka sai ensimmäiset oman alan työpaikat suhteilla. Kun tietää, mitä he olivat, ei usko pisaraakaan siitä paskasta, että täysin omilla ansioilla olisivat asemansa saavuttaneet.

Kyllä ne suhteet painaa. Kuvitelkaa nyt jotain Tove Janssonia syntymään kainuulaiseen maanviljelijäperheeseen, varmaan olisi päässyt Tukholmaan opiskelemaan, saanut ekan työpaikan Garm-lehdestä jne. jne. Ja tämäkin ihminen, jonka työtä ihailen suuresti, mutta ilman suhteita olisi ollut nobody. Malcolm Gladwell on kirjoittanut hyvän kirjan siitä, että pelkästä lahjakkuudella ja kovalla työllä ei välttämättä pääse mihinkään.

Tunnen yhden perofessorin lapsuudesta asti, on varastomiehen ja perhepäivähoitajan jälkeläinen. Piti päänsä ja lähti opiskelemaan humanistista alaa, vaikka kotona pidettiin alaa ihan humpuukina. Loi hiljalleen sopivia verkostoja ja tosiaan on edennyt professoriksi eli kyllä lahjakkuus ja innostuneisuuskin auttaa etenemään, ei pelkästään tausta ja vanhempien suhteet.

Totta kai noin. Mutta jos olisi ollut sama into ja samat lahjat ja professorivanhemmat, eteneminen olisi ollut helpompaa.

Kyllä se näinkin voi olla, mutta hän loi verkostonsa yliopistossa, pyrki mukaan joka hankkeeseen johon oli mahdollisuus. Tietenkin oikean suvun jälkeläinen olisi voinut pärjätä lahjattomampana. Hän valmistui niin salassa, ettei edes hänen kouluaikainen opettajansa tiennyt hänen lukeneen samaa ainetta, ennenkuin luki hänen väitelleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, aika pitkä oli matka yliopistomaailmaan tupakanhajuisesta, homeisesta talosta, jossa kai kahdesti kysyttiin, onko läksyt tehty. Lämmintä ruokaa oli vain silloin, kun oli vieraita. Ahdistus/masennus/dissosiaatio jne oireilu tuli kaupan päälle.

Kirjoitusten maksut maksettiin kyllä, mutta ei tiedetty mihin lukioon hain tai milloin kirjoitin.

Usein mietin sellaisia teemoja, että mitä tekisin nyt, jos olisin saanut asianmukaisesti vaikka ravintoa.

Mutta onneksi on kouluruoka, kuntoutuspsykoterapia ja opintotuki, joitain elämäni kulmakiviä mainitakseni.

Juuri tuo. Suhteessa omaan taustaan tietää päässeensä pitkälle. Silti vituttaa katsoa televisiossa asiantuntijoina haastateltavia opiskelukavereita, jotka muistaa keskinkertaisina kermaperseinä, jotka sai ensimmäiset oman alan työpaikat suhteilla. Kun tietää, mitä he olivat, ei usko pisaraakaan siitä paskasta, että täysin omilla ansioilla olisivat asemansa saavuttaneet.

Kyllä ne suhteet painaa. Kuvitelkaa nyt jotain Tove Janssonia syntymään kainuulaiseen maanviljelijäperheeseen, varmaan olisi päässyt Tukholmaan opiskelemaan, saanut ekan työpaikan Garm-lehdestä jne. jne. Ja tämäkin ihminen, jonka työtä ihailen suuresti, mutta ilman suhteita olisi ollut nobody. Malcolm Gladwell on kirjoittanut hyvän kirjan siitä, että pelkästä lahjakkuudella ja kovalla työllä ei välttämättä pääse mihinkään.

Tunnen yhden perofessorin lapsuudesta asti, on varastomiehen ja perhepäivähoitajan jälkeläinen. Piti päänsä ja lähti opiskelemaan humanistista alaa, vaikka kotona pidettiin alaa ihan humpuukina. Loi hiljalleen sopivia verkostoja ja tosiaan on edennyt professoriksi eli kyllä lahjakkuus ja innostuneisuuskin auttaa etenemään, ei pelkästään tausta ja vanhempien suhteet.

Ei tausta pelkästään, mutta kyse on kuin urheilijasta ilman valmentajaa ja sponsoreita. Vaaditaan huomattavasti enemmän lahjakkuutta onnistua kuin siltä jolla nämä on.

Tämä muuten oli erinomaisesti kiteytetty. Valtaosan on kuitenkin pärjättävä omillaan.

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin, että itsetunnolla on iso merkitys sen suhteen mihin työhön ihminen päätyy. Itse perhepäivähoitajan ja merkonomin lapsena kävin maalaislukion hyvillä arvosanoilla ja pääsin yliopistoon. Yliopistosta valmistuttuani työllistyin heti akateemiseen asiantuntijatyöhön.

En ole koskaan ollut päiväkodissa tai esikoulussa, joten jäin paitsi tästä ylistetystä varhaiskasvatuksesta. Toki äiti oli 80-luvulla käynyt ammattikoulun lisäksi perhepäivähoitajan kurssituksen. Nykyäänhän oltaisiin todella huolissaan, jos lapsi viettää kouluikäänsä asti lapsuutensa kotona. Lukemaankin opin vasta 1.luokalla koulussa. En kuitenkaan syrjäytynyt vaan päädyin akateemiseksi. Uskon, että iso vaikutus oli kotoa saadulla kannustuksella ja tietysti myös turvallisella ja vakaalla kotiympäristöllä.

Muistan, että jo ala-asteella tiesin haluavani yliopistoon, vaikka suvussa ei ketään akateemista ollutkaan. Vanhemmat puhuivat minulle, että tietysti lähden opiskelemaan yliopistoon. Vanhemmat kannustivat ja pitivät minua fiksuna ja osaavana. Kirjastossa käytiin viikottain ja minulle luettiin paljon enne kouluikää. Molemmat vanhemmat lukivat paljon myös.

Puolisoni tulee myös duunariperheestä ja myös hän pääsi yliopistoon suoritettuaan ensin amk-tutkinnon. Hän kuitenkin keskeytti yliopisto-opintonsa ja sanoi, että hänestä ei ole niihin opintoihin. Uskon, että älykkyyden puolesta olisi ollut, mutta itsetunto ei riittänyt. Hänen vanhempansa ovat aina korostaneet ’heidän’ ja ’meidän’ välistä eroa eli ’rikkaiden menestyjien’ ja ’tavallisten duunareiden’ välistä eroa. Aina ovat tuoneet lapsillensa ilmi, että kuinka huonot palkat heillä on ja kuinka köyhiä ovat verrattuna muihin. Avoimesti on kadehdittu rikkaita menestyjiä ja jopa maanviljelijäperheitä EU-tukien takia. Heidän kodissaan on saanut käsityksen, että kaikki maanviljelijätkin ovat jotakin rikkaita kroisoksia saamiensa tukirahojen vuoksi. On jotenkin liiaksi korostettu ja iskostettu lapsen mieleen ”olet huonompi” ja että ”toisilla menee paremmin”. Tähän mieheni sitten on alkanut uskomaan ja luulee olevansa jotenkin huonompi ja vähemmän älykäs.

Omassa kodissani oli täysin erilainen asenneilmapiiri. Koin aina olevani hyvintoimeentulevasta perheestä, vaikka pienet palkat olivat vanhemmillani todellisuudessa. Meillä ei kadehdittu muiden menestystä eikä lasten kuullen puhuttu ’kuinka köyhiä ollaan’. Ylipäänsä raha-asioista ei puhuttu lapsille. Omaa ammattia ei väheksytty. Ei tehty eroa ’meihin’ ja ’heihin’. Kasvatettiin uskomaan että minusta voi tulla mitä haluan, voin tehdä isona mitä työtä ikinä haluan jne. Hyvistä kouluarvosanoista ei maksettu rahaa (toisin kun puolisolleni maksettiin) vaan sanottiin että käyn koulua itseäni ja tulevaisuuttani varten. Puolisoni äiti saattoi avoimesti haukkua omaa ulkonäköäänkin. Ensimmäisellä tapaamisella toi huumorin varjolla esille ”rumuuttaan” ja ”köyhyyttään”. En voinut käsittää miksi hän puhui niin. Minun kotonani ei myöskään koskaan kiroiltu. Avoin kiroilu särähti oikeasti korvaan kun puolisoni vanhempiin tutustuin.

Väittäisin siis, että duunariperheissäkin voi olla hyvin erilaista keskustelu- ja kasvatuskulttuuria, millä voi olla vaikutusta lapsen itsetuntoon ja tätä kautta siihen mihin koulutukseen/ammattiin lapsi päätyy.

Merkonomin lapsena et ole duunariperheestä. Mitä isovanhempiesi koulutus on?

Miehesi vaikuttaa aidolta duunariperheen kasvatilta. Juuri tuollaista olemme tässä yrittäneet selittää.

Duunari ei perinteisesti ollut käynyt kuin kansakoulun, ehkä jonkun lyhyen ammattikoulupätkän, vuosi- puolitoista, jos sitäkään. Näillä pääsi liukuhihnalle tai lapion varteen.

Merkonomina pääsi pankkiin tai kunnanvirastoon hyviin ja siisteihin töihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan siinä iso ero jos voi keskittyä rauhassa opiskeluihin, verrattuna siihen joka laskee vuokranmaksun  pennejä että pääseekö bussilla kouluun ja onko iltavuoroa tänään vai yövuoro ja aamulla tenttiin, ja tuota rataa koko opiskelujen ajan.

Joo, rikkaat duunarit usein avustavat lapsiaan. Elämä on.

Väärin.

Usein duunarit ovat kotoaan oppineet, että lasta pitää karaista, ei pidä pedata elämää sille liian helpoksi, pitää opettaa kovasti töitä tekemään, niin ymmärtää sitten rahan ja työn arvon. Tärkeintä on olla kova työihminen.

Esim exäni on tätä perinnettä, vaikka itse on 5000/kk tienaava insinööri. Mutta hänen vanhempansa ovatkin sitä minimaalisesti koulutettua duunariluokkaa.

Poikamme on lähdössä opiskelemaan yliopistoon, ja kerroin auttavani häntä taloudellisesti, ettei tarvitse olla niin kovilla. Exäni mielestä nuorelle on vahingollista saada rahaa säännöllisesti vastikkeetta, oppii vain elämään yli varojensa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihmettä nyt taas? Olen Raisan ikäinen ja oman kokemukseni mukaan tässä ikäluokassa on ihan tavallista, että duunariperheen lapsista vähintään yksi päätyy yliopistoon. Mehän ollaan juuri sitä ikäluokkaa, kun vähintään amk-tason jatko-opinnoista tuli uusi normaali.

Just näin. Minä ja kaksi sisartani olemme syntyneet 80-luvulla todella matalapalkkaiseen duunariperheeseen. Minä ja toinen sisareni olemme yliopiston käyneitä akateemikkoja ja nuorin on suorittanut ammattikorkeakoulututkinnon. Tässä ei ole mitään ihmeellistä.

Nyt valehtelet, Suomessa ei ole yhtäkään 80-luvulla syntynyttä (tieteen) akateemikkoa ja sinä väität, että teidän perheessä olisi niitä kaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, aika pitkä oli matka yliopistomaailmaan tupakanhajuisesta, homeisesta talosta, jossa kai kahdesti kysyttiin, onko läksyt tehty. Lämmintä ruokaa oli vain silloin, kun oli vieraita. Ahdistus/masennus/dissosiaatio jne oireilu tuli kaupan päälle.

Kirjoitusten maksut maksettiin kyllä, mutta ei tiedetty mihin lukioon hain tai milloin kirjoitin.

Usein mietin sellaisia teemoja, että mitä tekisin nyt, jos olisin saanut asianmukaisesti vaikka ravintoa.

Mutta onneksi on kouluruoka, kuntoutuspsykoterapia ja opintotuki, joitain elämäni kulmakiviä mainitakseni.

Juuri tuo. Suhteessa omaan taustaan tietää päässeensä pitkälle. Silti vituttaa katsoa televisiossa asiantuntijoina haastateltavia opiskelukavereita, jotka muistaa keskinkertaisina kermaperseinä, jotka sai ensimmäiset oman alan työpaikat suhteilla. Kun tietää, mitä he olivat, ei usko pisaraakaan siitä paskasta, että täysin omilla ansioilla olisivat asemansa saavuttaneet.

Kyllä ne suhteet painaa. Kuvitelkaa nyt jotain Tove Janssonia syntymään kainuulaiseen maanviljelijäperheeseen, varmaan olisi päässyt Tukholmaan opiskelemaan, saanut ekan työpaikan Garm-lehdestä jne. jne. Ja tämäkin ihminen, jonka työtä ihailen suuresti, mutta ilman suhteita olisi ollut nobody. Malcolm Gladwell on kirjoittanut hyvän kirjan siitä, että pelkästä lahjakkuudella ja kovalla työllä ei välttämättä pääse mihinkään.

Tunnen yhden perofessorin lapsuudesta asti, on varastomiehen ja perhepäivähoitajan jälkeläinen. Piti päänsä ja lähti opiskelemaan humanistista alaa, vaikka kotona pidettiin alaa ihan humpuukina. Loi hiljalleen sopivia verkostoja ja tosiaan on edennyt professoriksi eli kyllä lahjakkuus ja innostuneisuuskin auttaa etenemään, ei pelkästään tausta ja vanhempien suhteet.

Totta kai noin. Mutta jos olisi ollut sama into ja samat lahjat ja professorivanhemmat, eteneminen olisi ollut helpompaa.

Juuri näin. Yksi lähtee huonommista lähtökohdista, ja väittelee ehkä kolmekymppisenä, tutkii ja julksisee, saa professuurin viisikymppisenä.

Paremmista lähtökohdista samoilla lahjoilla, väittelee vähän yli kaksikymppisenä, on yhdessä pääkaupungissa professori kolmekymppisenä, toisessa kolmevitosena ja kolmannessa nelivitosena. Siis yhtaikaa, eri mantereilla. Sekä on julkaissut arvovaltaisten asiantuntijoiden kanssa sieltä parikymppisestä.

Nämä esimerkit ovat ihan elävästä elämästä. Taustalla on merkitystä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juttelin kerran tutkijan kanssa ja hän sanoi että aiheeseen liittyy todella paljon vääriä käsityksiä. Korkeakoulutus on Suomessa laajentunut niin nopeasti, että pelkät akateemisten vanhempien lapset ei edes riittäisi täyttämään kovinkaan suurta osaa opiskelupaikoista, vaikka 90 prosenttia heistä valitsisi korkean koulutuksen (todellisuudessa pienempi osa).

Tietystikin korkeasti koulutettujen lapsista suhteellisesti suurempi osa päätyy korkeasti koulutetuiksi, mutta ei ole totta, että mikään koulutusala olisi vain heille.

Lisäksi kannattaa muistaa tutkimuksia lukiessa, että korkea-asteen koulutus tilastotiedoissa sisältää vanhat opistoasteen koulutuksetkin. Eli merkonomit ja opistoinsinöörit vanhempina sisältyy yläkäsitteeseen vanhemmilla korkea-asteen koulutus. Moni lukee sen väärin ja näitä päätyy jopa lehtijuttuihin.

Äitini oli sairaanhoitaja ja isäni merkonomi, 1980-luvulla korkeakoulussa tunsin olevani todella duunariperheestä.  Mielstäni vanhempani olivat ihan duunareita.

Merkonomi ja sairaanhoitaja ovat ihan koulutettuja, ihmisiä, eivät duunareita, vaikka eivät myöskään korkeasti koulutettuja eivätkä akateemisia. Alempaa keskiluokkaa.

Duunarit ovat erikseen, vielä vähemmällä koulutuksella. Varmasti jos on ollut kouluttautuneiden kuplassa, heidän maailma tuntuu vieraalta ja epätodelliselta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä ihmettä nyt taas? Olen Raisan ikäinen ja oman kokemukseni mukaan tässä ikäluokassa on ihan tavallista, että duunariperheen lapsista vähintään yksi päätyy yliopistoon. Mehän ollaan juuri sitä ikäluokkaa, kun vähintään amk-tason jatko-opinnoista tuli uusi normaali.

Just näin. Minä ja kaksi sisartani olemme syntyneet 80-luvulla todella matalapalkkaiseen duunariperheeseen. Minä ja toinen sisareni olemme yliopiston käyneitä akateemikkoja ja nuorin on suorittanut ammattikorkeakoulututkinnon. Tässä ei ole mitään ihmeellistä.

Nyt valehtelet, Suomessa ei ole yhtäkään 80-luvulla syntynyttä (tieteen) akateemikkoa ja sinä väität, että teidän perheessä olisi niitä kaksi.

Kouluttomattoman trollin tunnistaa aina siitä, ettei tämä tiedä eroa akateemisen koulutuksen käyneen ja akateemikon välillä. Lol.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan siinä iso ero jos voi keskittyä rauhassa opiskeluihin, verrattuna siihen joka laskee vuokranmaksun  pennejä että pääseekö bussilla kouluun ja onko iltavuoroa tänään vai yövuoro ja aamulla tenttiin, ja tuota rataa koko opiskelujen ajan.

Joo, rikkaat duunarit usein avustavat lapsiaan. Elämä on.

Väärin.

Usein duunarit ovat kotoaan oppineet, että lasta pitää karaista, ei pidä pedata elämää sille liian helpoksi, pitää opettaa kovasti töitä tekemään, niin ymmärtää sitten rahan ja työn arvon. Tärkeintä on olla kova työihminen.

Esim exäni on tätä perinnettä, vaikka itse on 5000/kk tienaava insinööri. Mutta hänen vanhempansa ovatkin sitä minimaalisesti koulutettua duunariluokkaa.

Poikamme on lähdössä opiskelemaan yliopistoon, ja kerroin auttavani häntä taloudellisesti, ettei tarvitse olla niin kovilla. Exäni mielestä nuorelle on vahingollista saada rahaa säännöllisesti vastikkeetta, oppii vain elämään yli varojensa.

Juuri näin. Itse olen saanut kotoani elannon ja lukiokoulutuksen ylioppilaaksi saakka . Kiitos siitä. Sen jälkeen sain mukaani opiskelemaan lähtiessäni petivaatteeni ja maton soluasunnon lattialle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Juttelin kerran tutkijan kanssa ja hän sanoi että aiheeseen liittyy todella paljon vääriä käsityksiä. Korkeakoulutus on Suomessa laajentunut niin nopeasti, että pelkät akateemisten vanhempien lapset ei edes riittäisi täyttämään kovinkaan suurta osaa opiskelupaikoista, vaikka 90 prosenttia heistä valitsisi korkean koulutuksen (todellisuudessa pienempi osa).

Tietystikin korkeasti koulutettujen lapsista suhteellisesti suurempi osa päätyy korkeasti koulutetuiksi, mutta ei ole totta, että mikään koulutusala olisi vain heille.

Lisäksi kannattaa muistaa tutkimuksia lukiessa, että korkea-asteen koulutus tilastotiedoissa sisältää vanhat opistoasteen koulutuksetkin. Eli merkonomit ja opistoinsinöörit vanhempina sisältyy yläkäsitteeseen vanhemmilla korkea-asteen koulutus. Moni lukee sen väärin ja näitä päätyy jopa lehtijuttuihin.

Äitini oli sairaanhoitaja ja isäni merkonomi, 1980-luvulla korkeakoulussa tunsin olevani todella duunariperheestä.  Mielstäni vanhempani olivat ihan duunareita.

Merkonomi ja sairaanhoitaja ovat ihan koulutettuja, ihmisiä, eivät duunareita, vaikka eivät myöskään korkeasti koulutettuja eivätkä akateemisia. Alempaa keskiluokkaa.

Duunarit ovat erikseen, vielä vähemmällä koulutuksella. Varmasti jos on ollut kouluttautuneiden kuplassa, heidän maailma tuntuu vieraalta ja epätodelliselta.

Annapa sitten esimerkki, mitä tarkalleen ottaen on duunari. Mitä nyky-Suomessa duunari tekee työkseen?