Lue keskustelun säännöt.
Isovanhemmat jotka ”haluaa niin kovasti lapsenlapsia” mutta sit lapsenlapsi onkin evvk?
01.04.2021 |
Onko siis mummojen/pappojen keskuudessa isovanhempana olo joku status? Eli halutaan olla isovanhempi ja kehuskella muille?
Itselleni on käynyt näin ja tunnen erittäin monta muutakin joille sama juttu kävi. Eli isovanhemmat mankui lapsenlapsia ja niin odotti niitä - ja into tyssäsi ristiäisiin.
Mun vanhemmat ei lainkaan tapaa lapsiani, hyvä jos kerta vuoteen soittavat, siinä kaikki. Eivät ole ikinä leikkineet niiden kanssa eivätkä tulleet esim synttäreille. Eivät muista ikiä, nimet ehkä just ja just ja nuorinta eivät ole koskaan nähneet ja on jo 2v.
Kun siis ilmiselvästi on niin että tippaakaan ei kiinnosta niin mistä se ”into” sitten johtuu?
Epäilen että se on vertaisryhmän paine tai status. Vaikka vanhempani eivät ikinä käy niin mankuvat kuvia lapsista. Kuulin sitten kaukaisemmalta sukulaiselta että valehtelevat korvat heiluen että ”koko ajan hoidetaan ja autetaan tyttären perhettä”. Ikinä eivät ole aittaneet :)
Kommentit (178)
Vierailija kirjoitti:
Surullista luettavaa että isovanhemmat eivät välitä lapsenlapsista. Sittenpähän istuvat siellä yksin kun ovat vanhoja ja raihnaisia, sitten om myöhäistä yrittää paikata asiaa.
Meillä 5 kpl lapsenlapsia, 18v-1v. Kaikkia on pidetty yökylässa ja tavattu viikottain mahdollisuksien mukaan.
Paljon ovat meidän oma elämää rikastuttaneet.
Nyt sairastuin coronaan, parantumaan päin onneksi, joka päivä soittaa lapsenlapset ja kysyvät vointia ja milloin voidaan nähda taas.
Sääliksi käy teitä itsekkäita mummoja ja ukkeja, muistakaa että kellooa ei voi kääntää takaisinpäin.
Miksi ne isovanhemmat olisi yksin? SPR tarjoaa ystäväpalvelua, samoin seurakunnat. Monella vanhuksella on enemmän seuraa muista kuin ikinä olisi lapsenlapsista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen melko varma että tämä asia - joskin se on vaiettu tabu - on yksi syy syntyvyyden romahtamisessa.
Omien vanhempien aikaan oli helppo olla vanhempi kun apua sai joka suunnalta valtavasti ja oli aivan itsestäänselvä että isovanhemmat auttoi.
Nyt ensimmäistä kertaa varmaan vuosisatoihin tai -tuhansiin on se tilanne että sukupolvien ketju on poikki. Ei kaikilta, mutta erittäin monelta. Isovanhemmat kieltäytyy auttamasta eivätkä viitsi edes teeskennellä kiinnostunutta.Omasta puolestani sanon vaan sen että mua ainakin loukkaa se että ei viitsitä yhtään pitää yhteyttä tai käydä edes ristiäisissä. Isovanhemmat eivät edes soittele.
Muistan tämän sitten siinä vaiheessa kun he alkavat mankumaan vanhuudenapua.Todellakin on. Meille ei ainakaan hankita yhtään enempää lasta koska on nähty että matalan kynnyksen apua ei ole saatavana mistään.
Tää on niin totta. Virheellinen luulo on olemassa että lapsiperheille on apua, mutta ei todellakaan ole. Lasu-asiakkaille on muttei normaalille perheelle.
En saanut kotiapua tilanteessa missä en voinut liikkua, eli jouduin ryömimään lattialla. Pyysin kotiapua, neuvola vastasi että ei ole teille, soittakaa isovanhemmille. No ne isovanhemmat ei auta kun on sellainen periaate että ketään eivät ala auttamaan. Niinpä hoidin monta viikkoa vauvan ja taaperon sisällä ja kakkapyllyjä en voinut pestä. Mies ulkoilutti vasta kun tuli töistä.
Tuolloin epätoivoisena soitin äidilleni enkö ikinä tule unohtamaan mitä hän sanoi: kylmän kalsealla äänellä että ”niin, jokainen hoitakoon omat ongelmansa”.
Tuollainen sattuu sydämeen silloin kun on oikeasti hätä ja avuntarpeessa. Ilman apua jäin (silloinkin).Avuttomuuden huippu on sellainen henkilö, joka kyllä osaa tilata kotiin pizzan, mutta ei siivoojaa ja lastenhoitajaa. Suomi on täynnä yrityksiä, joista tullaan avuksesi 40-60 e/h korvauksella. Miksi yhteiskunnan pitää maksaa perheille kaikki, jopa takamuksen pyyhkiminen.
Enää tarvitaan se 40-60e/h ylimääräistä joka lapsiperheeseen (meillä ei ole palkka edes yhteensä tuota tunnilta) ja kaikki lapsiperheiden ongelmat ovat selätetyt.
Oletko niitä, joilla kampaaja tai autonkatsastus ei maksa mitään, koska yhteiskunnan kuuluu maksaa kaikki lapsiperheen kulut, hoitaa maksutta lapset ja tarjota parisuhdelomia?
En, mutta näihin menoihin osaan varautua etukäteen. Toisin kuin äkilliseen jalan katkeamiseen, jonka ajaksi luulin saavani lapsiperheille tarkoitettua apua (kun sellaista kerran mainostetaan yhteiskunnan taholta olevan), mutta en saakaan, koska en ole ongelmavanhempi.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen nuori mummo, nelikymppinen. Lapsenlapsi on parasta mitä olen elämässäni saanut. Tiedän, että lapseni on suorastaan etuoikeutettu kun pidän lapsenlasta viikoittain luonani yökylässä, vaikka olen itse työelämässä vahvasti mukana. Onnistuu se minultakin tuo päivähoitoon vieminen ja hakeminen.
Olen seurannut sivusta ja itsekseni ihmetellyt sitä, miten vähän mummot ja papat viettävät aikaa jälkikasvun kanssa. Häviäjiä tällaisessa ovat kyllä itse tuollaiset isovanhemmat.
Läheisyys, kiintymys ja rakkaus lapsenlapseen rakentuu yhdessä tekemällä ja olemalla. Ei valokuvia esityksessä.
Minä taas olen nelikymppinen äiti-ihminen, lapseni on ekaluokalla. Lapsen isovanhemmat ovat järjestään yli 70-vuotiaita ja asuvat vähintään 150 km päässä. Eipä paljon lapsi isovanhempiaan näe, paitsi joskus pari kertaa vuodessa kun minulla tai miehellä on aikaa ajella sukulaiskierrokselle. Silloin viivymme mummulassa pari tuntia. Yksi mummu kyllä soittelee lapselle joskus, noin kerran kuussa, ja se on ihan mukavaa, jos lapsi pääsee koulusta niin varhain, että joutuu kotona olemaan monta tuntia ennen kuin itse tulen töistä. Yleensä ottaen isovanhemmat eivät meidän tapauksessamme kuitenkaan kuulu lapsenlapsensa elämään mitenkään. Kunhan ovat olemassa siellä jossain.
Ja minusta se on hyvä näin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Surullista luettavaa että isovanhemmat eivät välitä lapsenlapsista. Sittenpähän istuvat siellä yksin kun ovat vanhoja ja raihnaisia, sitten om myöhäistä yrittää paikata asiaa.
Meillä 5 kpl lapsenlapsia, 18v-1v. Kaikkia on pidetty yökylässa ja tavattu viikottain mahdollisuksien mukaan.
Paljon ovat meidän oma elämää rikastuttaneet.
Nyt sairastuin coronaan, parantumaan päin onneksi, joka päivä soittaa lapsenlapset ja kysyvät vointia ja milloin voidaan nähda taas.
Sääliksi käy teitä itsekkäita mummoja ja ukkeja, muistakaa että kellooa ei voi kääntää takaisinpäin.
Miksi ne isovanhemmat olisi yksin? SPR tarjoaa ystäväpalvelua, samoin seurakunnat. Monella vanhuksella on enemmän seuraa muista kuin ikinä olisi lapsenlapsista.
Sitä ei saa valita kuka sieltä tulee. Voi tulla joku vielä ärsyttävämpi kuin omat sukulaiset. Tai sitten ei ehdi tulla kukaan. Ystäväpalvelussa on pula vapaaehtoisista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen melko varma että tämä asia - joskin se on vaiettu tabu - on yksi syy syntyvyyden romahtamisessa.
Omien vanhempien aikaan oli helppo olla vanhempi kun apua sai joka suunnalta valtavasti ja oli aivan itsestäänselvä että isovanhemmat auttoi.
Nyt ensimmäistä kertaa varmaan vuosisatoihin tai -tuhansiin on se tilanne että sukupolvien ketju on poikki. Ei kaikilta, mutta erittäin monelta. Isovanhemmat kieltäytyy auttamasta eivätkä viitsi edes teeskennellä kiinnostunutta.Omasta puolestani sanon vaan sen että mua ainakin loukkaa se että ei viitsitä yhtään pitää yhteyttä tai käydä edes ristiäisissä. Isovanhemmat eivät edes soittele.
Muistan tämän sitten siinä vaiheessa kun he alkavat mankumaan vanhuudenapua.Todellakin on. Meille ei ainakaan hankita yhtään enempää lasta koska on nähty että matalan kynnyksen apua ei ole saatavana mistään.
Tää on niin totta. Virheellinen luulo on olemassa että lapsiperheille on apua, mutta ei todellakaan ole. Lasu-asiakkaille on muttei normaalille perheelle.
En saanut kotiapua tilanteessa missä en voinut liikkua, eli jouduin ryömimään lattialla. Pyysin kotiapua, neuvola vastasi että ei ole teille, soittakaa isovanhemmille. No ne isovanhemmat ei auta kun on sellainen periaate että ketään eivät ala auttamaan. Niinpä hoidin monta viikkoa vauvan ja taaperon sisällä ja kakkapyllyjä en voinut pestä. Mies ulkoilutti vasta kun tuli töistä.
Tuolloin epätoivoisena soitin äidilleni enkö ikinä tule unohtamaan mitä hän sanoi: kylmän kalsealla äänellä että ”niin, jokainen hoitakoon omat ongelmansa”.
Tuollainen sattuu sydämeen silloin kun on oikeasti hätä ja avuntarpeessa. Ilman apua jäin (silloinkin).Avuttomuuden huippu on sellainen henkilö, joka kyllä osaa tilata kotiin pizzan, mutta ei siivoojaa ja lastenhoitajaa. Suomi on täynnä yrityksiä, joista tullaan avuksesi 40-60 e/h korvauksella. Miksi yhteiskunnan pitää maksaa perheille kaikki, jopa takamuksen pyyhkiminen.
Enää tarvitaan se 40-60e/h ylimääräistä joka lapsiperheeseen (meillä ei ole palkka edes yhteensä tuota tunnilta) ja kaikki lapsiperheiden ongelmat ovat selätetyt.
Oletko niitä, joilla kampaaja tai autonkatsastus ei maksa mitään, koska yhteiskunnan kuuluu maksaa kaikki lapsiperheen kulut, hoitaa maksutta lapset ja tarjota parisuhdelomia?
En, mutta näihin menoihin osaan varautua etukäteen. Toisin kuin äkilliseen jalan katkeamiseen, jonka ajaksi luulin saavani lapsiperheille tarkoitettua apua (kun sellaista kerran mainostetaan yhteiskunnan taholta olevan), mutta en saakaan, koska en ole ongelmavanhempi.
Jos on täysipäinen puoliso, jonka jalat eivät ole katkenneet, ei tarvitse yhteiskunnan apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen nuori mummo, nelikymppinen. Lapsenlapsi on parasta mitä olen elämässäni saanut. Tiedän, että lapseni on suorastaan etuoikeutettu kun pidän lapsenlasta viikoittain luonani yökylässä, vaikka olen itse työelämässä vahvasti mukana. Onnistuu se minultakin tuo päivähoitoon vieminen ja hakeminen.
Olen seurannut sivusta ja itsekseni ihmetellyt sitä, miten vähän mummot ja papat viettävät aikaa jälkikasvun kanssa. Häviäjiä tällaisessa ovat kyllä itse tuollaiset isovanhemmat.
Läheisyys, kiintymys ja rakkaus lapsenlapseen rakentuu yhdessä tekemällä ja olemalla. Ei valokuvia esityksessä.
Minä taas olen nelikymppinen äiti-ihminen, lapseni on ekaluokalla. Lapsen isovanhemmat ovat järjestään yli 70-vuotiaita ja asuvat vähintään 150 km päässä. Eipä paljon lapsi isovanhempiaan näe, paitsi joskus pari kertaa vuodessa kun minulla tai miehellä on aikaa ajella sukulaiskierrokselle. Silloin viivymme mummulassa pari tuntia. Yksi mummu kyllä soittelee lapselle joskus, noin kerran kuussa, ja se on ihan mukavaa, jos lapsi pääsee koulusta niin varhain, että joutuu kotona olemaan monta tuntia ennen kuin itse tulen töistä. Yleensä ottaen isovanhemmat eivät meidän tapauksessamme kuitenkaan kuulu lapsenlapsensa elämään mitenkään. Kunhan ovat olemassa siellä jossain.
Ja minusta se on hyvä näin.
150 km ei kyllä ole matka eikä mikään. Moni kulkee tuon matkan päivittäin töissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen melko varma että tämä asia - joskin se on vaiettu tabu - on yksi syy syntyvyyden romahtamisessa.
Omien vanhempien aikaan oli helppo olla vanhempi kun apua sai joka suunnalta valtavasti ja oli aivan itsestäänselvä että isovanhemmat auttoi.
Nyt ensimmäistä kertaa varmaan vuosisatoihin tai -tuhansiin on se tilanne että sukupolvien ketju on poikki. Ei kaikilta, mutta erittäin monelta. Isovanhemmat kieltäytyy auttamasta eivätkä viitsi edes teeskennellä kiinnostunutta.Omasta puolestani sanon vaan sen että mua ainakin loukkaa se että ei viitsitä yhtään pitää yhteyttä tai käydä edes ristiäisissä. Isovanhemmat eivät edes soittele.
Muistan tämän sitten siinä vaiheessa kun he alkavat mankumaan vanhuudenapua.Todellakin on. Meille ei ainakaan hankita yhtään enempää lasta koska on nähty että matalan kynnyksen apua ei ole saatavana mistään.
Tää on niin totta. Virheellinen luulo on olemassa että lapsiperheille on apua, mutta ei todellakaan ole. Lasu-asiakkaille on muttei normaalille perheelle.
En saanut kotiapua tilanteessa missä en voinut liikkua, eli jouduin ryömimään lattialla. Pyysin kotiapua, neuvola vastasi että ei ole teille, soittakaa isovanhemmille. No ne isovanhemmat ei auta kun on sellainen periaate että ketään eivät ala auttamaan. Niinpä hoidin monta viikkoa vauvan ja taaperon sisällä ja kakkapyllyjä en voinut pestä. Mies ulkoilutti vasta kun tuli töistä.
Tuolloin epätoivoisena soitin äidilleni enkö ikinä tule unohtamaan mitä hän sanoi: kylmän kalsealla äänellä että ”niin, jokainen hoitakoon omat ongelmansa”.
Tuollainen sattuu sydämeen silloin kun on oikeasti hätä ja avuntarpeessa. Ilman apua jäin (silloinkin).Avuttomuuden huippu on sellainen henkilö, joka kyllä osaa tilata kotiin pizzan, mutta ei siivoojaa ja lastenhoitajaa. Suomi on täynnä yrityksiä, joista tullaan avuksesi 40-60 e/h korvauksella. Miksi yhteiskunnan pitää maksaa perheille kaikki, jopa takamuksen pyyhkiminen.
Enää tarvitaan se 40-60e/h ylimääräistä joka lapsiperheeseen (meillä ei ole palkka edes yhteensä tuota tunnilta) ja kaikki lapsiperheiden ongelmat ovat selätetyt.
Oletko niitä, joilla kampaaja tai autonkatsastus ei maksa mitään, koska yhteiskunnan kuuluu maksaa kaikki lapsiperheen kulut, hoitaa maksutta lapset ja tarjota parisuhdelomia?
En, mutta näihin menoihin osaan varautua etukäteen. Toisin kuin äkilliseen jalan katkeamiseen, jonka ajaksi luulin saavani lapsiperheille tarkoitettua apua (kun sellaista kerran mainostetaan yhteiskunnan taholta olevan), mutta en saakaan, koska en ole ongelmavanhempi.
Jos on täysipäinen puoliso, jonka jalat eivät ole katkenneet, ei tarvitse yhteiskunnan apua.
Omat vanhempamme kuitenkin tällaista apua saivat. Ilmaiseksi muistaakseni vieläpä. Lapsiperheiden kotiapu ajettiin alas vasta 90-luvun lamassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen nuori mummo, nelikymppinen. Lapsenlapsi on parasta mitä olen elämässäni saanut. Tiedän, että lapseni on suorastaan etuoikeutettu kun pidän lapsenlasta viikoittain luonani yökylässä, vaikka olen itse työelämässä vahvasti mukana. Onnistuu se minultakin tuo päivähoitoon vieminen ja hakeminen.
Olen seurannut sivusta ja itsekseni ihmetellyt sitä, miten vähän mummot ja papat viettävät aikaa jälkikasvun kanssa. Häviäjiä tällaisessa ovat kyllä itse tuollaiset isovanhemmat.
Läheisyys, kiintymys ja rakkaus lapsenlapseen rakentuu yhdessä tekemällä ja olemalla. Ei valokuvia esityksessä.
Minä taas olen nelikymppinen äiti-ihminen, lapseni on ekaluokalla. Lapsen isovanhemmat ovat järjestään yli 70-vuotiaita ja asuvat vähintään 150 km päässä. Eipä paljon lapsi isovanhempiaan näe, paitsi joskus pari kertaa vuodessa kun minulla tai miehellä on aikaa ajella sukulaiskierrokselle. Silloin viivymme mummulassa pari tuntia. Yksi mummu kyllä soittelee lapselle joskus, noin kerran kuussa, ja se on ihan mukavaa, jos lapsi pääsee koulusta niin varhain, että joutuu kotona olemaan monta tuntia ennen kuin itse tulen töistä. Yleensä ottaen isovanhemmat eivät meidän tapauksessamme kuitenkaan kuulu lapsenlapsensa elämään mitenkään. Kunhan ovat olemassa siellä jossain.
Ja minusta se on hyvä näin.
150 km ei kyllä ole matka eikä mikään. Moni kulkee tuon matkan päivittäin töissä.
No sittenpä ei paljon jaksa ajella, kun vapaapäivä koittaa.
Tämä on todella yleinen ilmiö. Meillä kummankaan vanhempia ei kiinnosta. Miehen vanhemmat ilmoitti jo suhteen alussa meille (17v), että heiltä on sitten aivan turha pyytää apua yhtään mihinkään, eikä varsinkaan rahaa. He kuitenkin olettivat, että tottakai mies käy koko ajan heidän firmassa ilmaiseksi töissä "vähän auttelemassa" ja auttaa tietokoneiden ym. kanssa. Juu ei. Miehelle sanottiin kotoa muuttaessa (19v), että jos nyt muutat niin ei tarvitse enää koskaan tulla takaisin ja että heidät voi unohtaa. No sinne jäivät.
Omat vanhempani leveilevät kaikille auttaneensa meitä oikeinkin paljon. Todellisuudessa toivat kaksi kertaa muovikassillisen ruokaa ja siinä se. Ruoka oli halvinta pirkkaa ja eineksiä. Vanhemmilla hyvin rahaa. Kyllästyin jossain vaiheessa vanhempieni pahantahtoisuuteen ja valehteluun ym. joten vähitellen lakkasin pitämästä yhteyttä, eikä kumpikaan sitten enää soitellut. Tästä aikaa vuosia. Nyt oma lapseni on 2v ja eivät ole koskaan nähneet edes kuvaa hänestä. Mietin vauvavuonna sitä kuinka kylmä ja sairas ihminen täytyy olla, kun ei halua olla oman tyttärensä tukena.
N35
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen melko varma että tämä asia - joskin se on vaiettu tabu - on yksi syy syntyvyyden romahtamisessa.
Omien vanhempien aikaan oli helppo olla vanhempi kun apua sai joka suunnalta valtavasti ja oli aivan itsestäänselvä että isovanhemmat auttoi.
Nyt ensimmäistä kertaa varmaan vuosisatoihin tai -tuhansiin on se tilanne että sukupolvien ketju on poikki. Ei kaikilta, mutta erittäin monelta. Isovanhemmat kieltäytyy auttamasta eivätkä viitsi edes teeskennellä kiinnostunutta.Omasta puolestani sanon vaan sen että mua ainakin loukkaa se että ei viitsitä yhtään pitää yhteyttä tai käydä edes ristiäisissä. Isovanhemmat eivät edes soittele.
Muistan tämän sitten siinä vaiheessa kun he alkavat mankumaan vanhuudenapua.Todellakin on. Meille ei ainakaan hankita yhtään enempää lasta koska on nähty että matalan kynnyksen apua ei ole saatavana mistään.
Tää on niin totta. Virheellinen luulo on olemassa että lapsiperheille on apua, mutta ei todellakaan ole. Lasu-asiakkaille on muttei normaalille perheelle.
En saanut kotiapua tilanteessa missä en voinut liikkua, eli jouduin ryömimään lattialla. Pyysin kotiapua, neuvola vastasi että ei ole teille, soittakaa isovanhemmille. No ne isovanhemmat ei auta kun on sellainen periaate että ketään eivät ala auttamaan. Niinpä hoidin monta viikkoa vauvan ja taaperon sisällä ja kakkapyllyjä en voinut pestä. Mies ulkoilutti vasta kun tuli töistä.
Tuolloin epätoivoisena soitin äidilleni enkö ikinä tule unohtamaan mitä hän sanoi: kylmän kalsealla äänellä että ”niin, jokainen hoitakoon omat ongelmansa”.
Tuollainen sattuu sydämeen silloin kun on oikeasti hätä ja avuntarpeessa. Ilman apua jäin (silloinkin).Avuttomuuden huippu on sellainen henkilö, joka kyllä osaa tilata kotiin pizzan, mutta ei siivoojaa ja lastenhoitajaa. Suomi on täynnä yrityksiä, joista tullaan avuksesi 40-60 e/h korvauksella. Miksi yhteiskunnan pitää maksaa perheille kaikki, jopa takamuksen pyyhkiminen.
Enää tarvitaan se 40-60e/h ylimääräistä joka lapsiperheeseen (meillä ei ole palkka edes yhteensä tuota tunnilta) ja kaikki lapsiperheiden ongelmat ovat selätetyt.
Oletko niitä, joilla kampaaja tai autonkatsastus ei maksa mitään, koska yhteiskunnan kuuluu maksaa kaikki lapsiperheen kulut, hoitaa maksutta lapset ja tarjota parisuhdelomia?
En, mutta näihin menoihin osaan varautua etukäteen. Toisin kuin äkilliseen jalan katkeamiseen, jonka ajaksi luulin saavani lapsiperheille tarkoitettua apua (kun sellaista kerran mainostetaan yhteiskunnan taholta olevan), mutta en saakaan, koska en ole ongelmavanhempi.
Jos on täysipäinen puoliso, jonka jalat eivät ole katkenneet, ei tarvitse yhteiskunnan apua.
Omat vanhempamme kuitenkin tällaista apua saivat. Ilmaiseksi muistaakseni vieläpä. Lapsiperheiden kotiapu ajettiin alas vasta 90-luvun lamassa.
Oma äitini sai kolmeksi viikoksi apulaisen kun oli synnyttänyt ja aina kun lapsi oli sairas. Tällaista ei ole nykyään ollenkaan enää.
Olisi kiinnostavaa saada näiden itsekkäiden ja sairaiden isovanhempien näkemys siihen miten he ajattelevat oman tulevaisuuteensa. Väistämättä elämän loppupuolella tulee tilanne, jolloin apua tarvitaan. Eikö silloin olisi kiva jos auttaja olisi oma lapsi ja perhe, tutut joihin voi luottaa vai eikö sekään kiinnosta? Ihan sama tuleeko kukaan katsomaan tai auttaako kun itse ei enää osaa eikä ymmärrä. Voin vain kuvitella vanhana sen hädän kun ei enää pärjääkkään yksin ja sitten huomaa olevansa totaalisen yksin. Siinäpähän olette.
N37
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ex-anoppi mainostaa facebookissa olevansa neljän lapsen mummu. No kahta lapsenlasta hän näkee 1-2 kertaa vuodessa (asuvat tunnin ajomatkan päässä), kahta muuta, joista toinen on minun lapseni, ei näe käytännössä lainkaan. Minun lastani hän näki lapsen ollessa 2v, seuraavaksi lapsen ollessa ehkä 7v. Välimatkaa 15km. Ei harmita, parempi näin, mutta onhan tuo nyt huvittavaa ja säälittävää hehkuttaa olevansa mummu.
Vierailija kirjoitti:
Olisi kiinnostavaa saada näiden itsekkäiden ja sairaiden isovanhempien näkemys siihen miten he ajattelevat oman tulevaisuuteensa. Väistämättä elämän loppupuolella tulee tilanne, jolloin apua tarvitaan. Eikö silloin olisi kiva jos auttaja olisi oma lapsi ja perhe, tutut joihin voi luottaa vai eikö sekään kiinnosta? Ihan sama tuleeko kukaan katsomaan tai auttaako kun itse ei enää osaa eikä ymmärrä. Voin vain kuvitella vanhana sen hädän kun ei enää pärjääkkään yksin ja sitten huomaa olevansa totaalisen yksin. Siinäpähän olette.
N37
No ne on ihan käsittämättömän itsekkäitä. Mun vanhemmat (juuri ketjussa kuvatut, eli eivät välitä, eivät auta, eivät käy) ovat sanoneet suoraan että eivät aio laitokseen mennä, vaan haluavat asua kotonaan ja odottavat että lapset hoitavat heidät. Pontevasti sanoivat vielä että ”meillä on oikeus vaatia tätä sillä tehän olette meille elämänne velkaa”.
Ei voi olla kovin terve ihminen joka ajattelee noin. Ja kehtaa röyhkeästi sanoa ääneen. Eikä tajua että jos itse kategorisesti kieltäytyy auttamasta ikinä, on törkeää sitten olla itse apua vaativa osapuoli.
Narsistinen vanhempi on tämä joka näin sanoi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eipä ole isovanhemmat meidän perhettä autelleet. Ei ole tarjouduttu kertaakaan eikä edes silloin kun on pakottavasta syystä jouduttu pyytämään.
Mutta nyt, kun lapsen lapset ovat isoja, on lapset alkaneet kiinostaa isovanhempia ihan eri tavalla. Mutta vain siksi että pystyvät heistä hyötymään eli teettämään lapsilla kotitöitä ja juoksuttamaan asioilla.
Vierailija kirjoitti:
Ex-anoppi mainostaa facebookissa olevansa neljän lapsen mummu. No kahta lapsenlasta hän näkee 1-2 kertaa vuodessa (asuvat tunnin ajomatkan päässä), kahta muuta, joista toinen on minun lapseni, ei näe käytännössä lainkaan. Minun lastani hän näki lapsen ollessa 2v, seuraavaksi lapsen ollessa ehkä 7v. Välimatkaa 15km. Ei harmita, parempi näin, mutta onhan tuo nyt huvittavaa ja säälittävää hehkuttaa olevansa mummu.
Juuri tätä on se ”valokuva-isovanhemmuus”. Ulkokultainen teatteri. Vain isovanhemman oman statuksen takia
Meillä isovanhemmat on samanlaisia. Vuosikausia kerjäsivät lapsenlapsia ja sitten loppujen lopuksi ei kiinnosta käydä edes kylässä eikä kiinnosta leikkiä tai hoitaa, jos lapsenlapset tulee kylään. Rahaa antavat mielellään kyllä jos tarvii, mutta muuten haluavat kuulemma nauttia eläkepäivistä ja omasta rauhasta. Syy taitaa olla juurikin tuo status-isovanhemmuus. Halusivat että suku jatkuu ja että saa kertoa tutuille montako lastenlasta on. Tällä hetkellä niitä vielä harmittaa, kun kaikki neljä lastenlasta on tyttöjä. Pitäis kuulemma jomman kumman vielä poika tehdä, että sukunimi varmasti jatkuu.
Minulla ei ole lapsia, mutta hoidan vanhuksia työkseni. Joitakin vanhuksia ei käydä ikinä katsomassa, voi johtua juuri tästä ettei ole lapsenlapset kiinnostaneet.
Ja kenenkäänhän ei tarvitse ryhtyä joka päivä juoksemaan mummun/papan luona, mutta joskus omaista tarvitaan ihan yksittäiseen hätätilanteeseen, esim hakemaan sairaalassa olevan posti kotoa. Tai tuomaan silmälasit. Mutta eipä löydy, vaikka omaisia on. Tai eivät vastaa puhelimeen tms.
Mä olen ainoastaan tällä palstalla kuullut näistä hirviö isovanhemmista.
Kaikilla mun kavereilla, tutuilla, sukulaisilla tms on ihan normaalit isovanhemmat.
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ole lapsia, mutta hoidan vanhuksia työkseni. Joitakin vanhuksia ei käydä ikinä katsomassa, voi johtua juuri tästä ettei ole lapsenlapset kiinnostaneet.
Ja kenenkäänhän ei tarvitse ryhtyä joka päivä juoksemaan mummun/papan luona, mutta joskus omaista tarvitaan ihan yksittäiseen hätätilanteeseen, esim hakemaan sairaalassa olevan posti kotoa. Tai tuomaan silmälasit. Mutta eipä löydy, vaikka omaisia on. Tai eivät vastaa puhelimeen tms.
Olen miettinyt tätäkin paljon. Että miten hoitajat sit aikanaan syyllistävät mua ”julmaa” lasta. Mulla vähän eri tarina, väkivaltaiset julmat vanhemmat, eivät ole hekään auttaneet mutta en kyllä ikimaailmassa lapsiani antaisikaan heille. En aio auttaa vanhana. Nuo ryöstivät multa lapsuuteni, ja nyt loppuelämäni menee sen paikkailuun mitä julma narsistivanhempi teki lapsuudessa.
Toivottavasti hoitajat tajuaa että aika usein vika on siinä vanhuksessa. Ovat aidosti ansainneet sen että ovat yksin. Ei ehkä aina mutta USEIN.
Esikoisestani voin sanoa että oli ja on helpoin ja rauhallisin lapsi mitä maa päällään kantaa. Anoppia vaan kiinnosti enemmän kaikki muu.