Dokumentti: Marikan kuolema

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katsoin tuon dokumentin ja pidin siitä. Asia on itselleni ajankohtainen, koska äitini on tällä hetkellä saattohoidossa ja kuolee lähiaikoina. Tutkailin dokumenttia myös kuolemaan liittyvien käytänteiden kannalta. Jokaisella kuolevalla on oma tapansa käsitellä elämästä luopumista, kiinnostavaa oli nähdä Marikan tapa. Läheisille kuoleman odottaminen/pelkääminen on vaikeaa ja ristiriitaista. Toisaalta ei haluaisi luopua rakkaasta ihmisestä, mutta samaan aikaan toivoo, että läheisen ihmisen ei tarvitsisi kärsiä. 

Lämpimät osanottoni, ja voimia. Ei ole helppoja vastauksia näissä tilanteissa.

Kiitos! Minua lohduttaa myös toivo iankaikkisesta elämästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katsoin tuon dokumentin ja pidin siitä. Asia on itselleni ajankohtainen, koska äitini on tällä hetkellä saattohoidossa ja kuolee lähiaikoina. Tutkailin dokumenttia myös kuolemaan liittyvien käytänteiden kannalta. Jokaisella kuolevalla on oma tapansa käsitellä elämästä luopumista, kiinnostavaa oli nähdä Marikan tapa. Läheisille kuoleman odottaminen/pelkääminen on vaikeaa ja ristiriitaista. Toisaalta ei haluaisi luopua rakkaasta ihmisestä, mutta samaan aikaan toivoo, että läheisen ihmisen ei tarvitsisi kärsiä. 

Täällä lähes sama tilanne, eilen illalla katsoin tuon dokumentin, tänään sain aamulla soiton saattohoito-osastolta, äitini nukkui pois yön aikana. Kovin kauaa ei ehtinyt onneksi syövästä kärsimään, kaikki kävi kuitenkin kovin nopeasti. Voimia sinulle ja äidillesi, ja jaksamista raskaisiin aikoihin.

Kiitos! Samoin sinulle. Äitini on ollut vasta pari päivää sairaalassa, saimme sisarusteni kanssa hoidettua hänet kotona tähän saakka. Viimeiset päivät ovat nyt käsillä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oli kyllä törkeä temppu sanoa miehelle että et saa tulla katsomaan. Olisi ollut suoraselkäisempää vain jättää se viesti lähettämättä ja kuolla pois ilman pahansuopia viestejä. Kyllä jää todella vastenmielinen muisto Marikasta. Ei ihme etteivät lapset halunneet olla missään tekemisissä kuolevan kanssa.

Todella ilkeä ihminen. Varmaan oikein nauttinut siitä kuinka saa sanoa jotain noin satuttavaa. Onnea vaan Marikalle. Toivottavasti tuli voimaantunut olo.

Emme osaa aina sanoa niitä sanoja mitä pitäisi. Minäkin uskon, että mies ei tarkoittanut pahaa eikä halunnut loukata mitenkään sairasta rakastaan.

Läheisille on tosi raskasta seurata rakkaan hiipumista ja kärsimyksiä. Lopulta kuolema vapauttaa kärsimyksistä, joten se ei ole murheista suurin. Nähnyt käytännössä.

T. Konkari sh.

Ei noin voi siltikään mennä sanomaan kun kyseessä on kuoleva ihminen. Se sattuu pahasti. Jos ei tiedä mitä sanoa, on parempi olla sanomatta yhtään mitään. Aika vähättelevästi ajattelet kuolevien murheista vaikka juuri heillä ne on suurimmat. T. Ex syöpäpotilas

Se lause vähättelee toisen kuolemaa aika rajusti. Jos halusi loukata kunnolla, niin onnistui.

Käyttäjä38642 kirjoitti:

Surullista aina ihmisen kuolema varsinkin jos ei ole varma oliko henkilö Jeesuksen oma ja iankaikkisen elämän perillinen. Raamattu kertoo että jos ihminen ei ole kuollessaan uskossa Jeesukseen, ottanut Jeesusta vastaan Vapahtajana elämäänsä ja kääntynyt pois syntielämästä, on edessä ikuisuus kadotuksessa erossa Jumalan yhteydestä. Raamattu sanoo selvästi että "joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu, joka ei usko tuomitaan kadotukseen."

Ihmiskunta ilman Jeesusta elää syntiinlangenneessa tilassa erossa Jumalasta toteuttaen Jumalan vastustajan saatanan tahtoa joten ikuisuus on myös erossa Jumalasta pimeyden valtakunnassa.

Jumala rakastaa kuitenkin luotujaan ihmisiä niin paljon että valmisti jokaiselle pelastuksen ja pääsyn pois tuosta tilasta ja asemasta Jeesuksen kautta. Jeesus tuli tänne maailmaan ja eli synnittömän elämän,  sovitti ristillä kuollessaan jokaisen rikkomukset  poistaen Jumalan ja ihmisen välillä oleva kuilun. Jeesus nousi myös kuolleista ja voitti kuoleman vallan valmistaen meille iankaikkisen pelastuksen.

"Jumala oli Kristuksessa  ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan. Kristuksen puolesta me siis olemme lähettiläinä ja Jumala kehoittaa meidän kauttamme. Me pyydämme Kristuksen puolesta: Antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa."

Tuo pelastus on ainoastaan Jeesuksen kautta. "Ei kukaan muu voi pelastaa kuin Hän. Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole annettu koko taivaankannen alla."

Kun ihminen myöntää Jumalan edessä olevansa syntinen ja tarvitsevansa Jeesusta pelastajakseen, on valmis kääntymään pois syntielämästä, pyytää Jeesusta elämäänsä Vapahtajaksi ja antamaan synnit anteeksi, saa jokainen vilpitön Herraa lähestyvä kokea kuinka synnti annetaan anteeksi ja kuinka Pyhä Henki tulee ihmisen henkeen uudestisynnyttäen uuteen elämään antaen rauhan ja pelastusvarmuuden.

Siitä alkaa uusi elämä Jeesuksen kanssa ja matka suuntautuu kohti Jumalan taivasta.

Jos olet itse uskovainen, niin sinun tulisi tietää, että SINÄ et päätä tuomiosta etkä voi lähettää ketään kadotukseen. Eiköhän se ole Jumalan tehtävä sitten aikanaan. Ja se ei kuulu meille muille, millainen uskonelämä Marikalla oli jos oli.

Mikähän syöpä hänellä siis oli?

Vierailija kirjoitti:

Mikähän syöpä hänellä siis oli?

Suolistosyöpä.

Jäi jotenkin ristiriitainen olo. Harvoin näin rehellisesti kerrotaan asiat.

Vierailija kirjoitti:

Mikähän syöpä hänellä siis oli?

Taisi olla suolistosyöpä.

Vierailija kirjoitti:

Mieheni kuoli syöpään talvella sairastettuaan 1,5 vuotta.  Oli 61 v. Hän kuoli kotiin, saattohoitovaihetta kesti vain kaksi viikkoa.

Ihan sairauden toteamisen jälkeen lähennyimme kovasti.   Mutta sen jälkeen, hoitojen jatkuttua muutaman kuukauden minut yllättivät mieleeni nousseet kaunan ja katkeruuden tunteet. Kaikki selvittämättömät asiat, joita 40 vuoden aikana väistämättä kertyy, nousivat pintaan.  Mies oli heikkona sytostaateista ja sulatteli mielessään väistämättömän kuoleman läheisyyttä, ei niitä  avioasioita enää voinut ruveta siinä setvimään. Välillä hän tuntui ihan vieraalta ihmiseltä, kun ulkonäkökin muuttui, kun kaikki karvat silmäripsiä myöten lähtivät. Tämä vieraantumisvaihe kesti muutaman kuukauden, sitten se meni ohi. 

Ja kun sairaus heti uusi ja uusi hoitokierros alkoi, sanoin miehelle, että nyt pidetään fyysisestä läheisyydestä huolta (en tarkoita nyt seksiä), koska se on lyhin tie toisen sisimpään. Katseen lisäksi. Näin teimme, ja lepäilimme paljon yhdessä, silloin kun pahoinvointia ei ollut.

MUTTA kuoleminen on silti yksinäistä työtä ja siitä Marikakin puhui, samoin Jörn Donner viimeisessä haastattelussaan. Tajusin koko ajan, että en voi ymmärtää, mitä mieheni päässä liikkuu hänen pohtiessaan elämänsä loppumista, koska toivoa ei ollut  annettu, vain lisäaikaa muutamia kuukausia. Sitä tilannetta on terveen vaikea käsittää. Varmaan mahdoton. Siksi olin usein sanaton.

Ymmärrän tätä Marikan miestä. Hän ilmeisesti sanoi ne kiivaat sanat "sun kuolema on mun murheista pienin", uupuneena, varmaan harkitsematta eikä todellakaan tarkoittanut sitä. Hänen olemuksestaan näkyi, että ei ollut murheista pienin, hän kaipasi Marikaa ja olisi halunnut varmaan selvittää, palata läheisyyteen. Ja naisen kuoltua oli surullinen, ja varmaan sai ikuiset syyllisyydet siitä, mitä sanoi.

Kuolema on vakava juttu sekä kuolijan että omaisten kannalta, pitää toimia varovaisesti ja huolellisesti. Mitään ei voi sitten enää peruuttaa.

Pyytäisin, että joa joku kommentoi tätä, ei ottaisi osaa suruuni.  Olen sen verran vanhaa sukupolvea, että en ota vakavasti tuntemattomien ihmisten osanottoja keskustelupalstalla. Kaikella kunnioituksella. Halusin vain tuoda esiin kokemuksen, josta ei puhuta tarpeeksi, eli parisuhteen häiriöt kuolemansairaan perheessä.

Kiitos tästä kommentista. Olipa viisaasti ja suoraan kirjoitettu.

Juuri tämän tyyppisesti ajattelin dokumentista, että oli hienoa, miten ongelmia ei siloteltu. Ongelmat pysyvät kuoleman lähelläkin ja varmasti juuri noin kuten sanot, kuoleman läheisyys ja parin erilainen tilanne nostaa esiin ihan omanlaisiaan ongelmia. Liian usein varmasti ajatellaan oli sitten kuolemansairas tai muutoin vakavasti sairas, että parisuhde on jotenkin toisarvoinen tai ongelmat pystyy työntämään ulkopuolelle, koska on tärkeämpää huolehdittavaa. Mutta eihän se niin ole.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä38642 kirjoitti:

Surullista aina ihmisen kuolema varsinkin jos ei ole varma oliko henkilö Jeesuksen oma ja iankaikkisen elämän perillinen. Raamattu kertoo että jos ihminen ei ole kuollessaan uskossa Jeesukseen, ottanut Jeesusta vastaan Vapahtajana elämäänsä ja kääntynyt pois syntielämästä, on edessä ikuisuus kadotuksessa erossa Jumalan yhteydestä. Raamattu sanoo selvästi että "joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu, joka ei usko tuomitaan kadotukseen."

Ihmiskunta ilman Jeesusta elää syntiinlangenneessa tilassa erossa Jumalasta toteuttaen Jumalan vastustajan saatanan tahtoa joten ikuisuus on myös erossa Jumalasta pimeyden valtakunnassa.

Jumala rakastaa kuitenkin luotujaan ihmisiä niin paljon että valmisti jokaiselle pelastuksen ja pääsyn pois tuosta tilasta ja asemasta Jeesuksen kautta. Jeesus tuli tänne maailmaan ja eli synnittömän elämän,  sovitti ristillä kuollessaan jokaisen rikkomukset  poistaen Jumalan ja ihmisen välillä oleva kuilun. Jeesus nousi myös kuolleista ja voitti kuoleman vallan valmistaen meille iankaikkisen pelastuksen.

"Jumala oli Kristuksessa  ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan. Kristuksen puolesta me siis olemme lähettiläinä ja Jumala kehoittaa meidän kauttamme. Me pyydämme Kristuksen puolesta: Antakaa sovittaa itsenne Jumalan kanssa."

Tuo pelastus on ainoastaan Jeesuksen kautta. "Ei kukaan muu voi pelastaa kuin Hän. Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole annettu koko taivaankannen alla."

Kun ihminen myöntää Jumalan edessä olevansa syntinen ja tarvitsevansa Jeesusta pelastajakseen, on valmis kääntymään pois syntielämästä, pyytää Jeesusta elämäänsä Vapahtajaksi ja antamaan synnit anteeksi, saa jokainen vilpitön Herraa lähestyvä kokea kuinka synnti annetaan anteeksi ja kuinka Pyhä Henki tulee ihmisen henkeen uudestisynnyttäen uuteen elämään antaen rauhan ja pelastusvarmuuden.

Siitä alkaa uusi elämä Jeesuksen kanssa ja matka suuntautuu kohti Jumalan taivasta.

Jos olet itse uskovainen, niin sinun tulisi tietää, että SINÄ et päätä tuomiosta etkä voi lähettää ketään kadotukseen. Eiköhän se ole Jumalan tehtävä sitten aikanaan. Ja se ei kuulu meille muille, millainen uskonelämä Marikalla oli jos oli.

Juuri näin!

Uskon itse Jumalaan, mutta voi että minua ällöttävät tuollaiset ”huolestuneet” paasaajat ja toisten puolesta huolehtijat, joille ei ole mitään muuta sanottavaa kuin tuollainen iänikuinen tiettyjen uskonkappaleiden jankkaaminen. Ei todellista kykyä kohdata ihmistä.

Tämä asia on täysin Marikan asia. Hän sanoi minusta dokkarissa uskovansa, että menee taivaaseen. Mutta kuten sanottu, ei kuulu meille eikä ole millään tapaa kenenkään ulkopuolisen tuomittavissa..

Vierailija kirjoitti:

Oli kyllä törkeä temppu sanoa miehelle että et saa tulla katsomaan. Olisi ollut suoraselkäisempää vain jättää se viesti lähettämättä ja kuolla pois ilman pahansuopia viestejä. Kyllä jää todella vastenmielinen muisto Marikasta. Ei ihme etteivät lapset halunneet olla missään tekemisissä kuolevan kanssa.

Miten voit sanoa noin? Et sinä tiedä lapsista yhtään mitään.

Ihmettelen sekä sitä, mitä osa sanoo Marikan itsekkyydestä että toisaalta miehen siitä ja tästä sanomisesta ja tekemisestä.

Tuossa kuvattiin Marikaa yli vuiden, eikö? Ja dokkari kesti reilun tunnin. Paljon jäi sellaista, mitä emme tiedä, mitä on sanottu, mutta ei näytetty. Emme tiedä, mitä Marikan ja miehen viesteissä oli, emme tiefä, miksi Marila ei miestä tahtonut nähdä. Emmekä tiedä, millainen lasten ja äidin suhde oli. Olisi myös hyvä hyväksyä, että viime kädessä vain kyseiset ihmiset voivat tietää, mitä tapahtui ja kukin itse kohdaltaan, miksi toimi kuten toimi. On mahdollista keskustella myös kunnioittaen ja ymmärtäen sen, että ei voi tietää eikä ”syyllisiä” tarvitse meidän etsiä.

Jos kerran Marikan mies oli lähtenyt menojaan ja vielä ollut hyvin ilkeä, miksi Marikan olisi pitänyt ottaa hänet avosylin takaisin? Varsinkin, kun ei ollut tuo takaisintulo ollut mitään suurta rakkautta, vaan oman kilven kiillottamista tai häpeää. Taikka peräti yksinäisyyttä, kun ei löytänytkään sopivaa uutta naista.

Tuo kuvio näyttäytyy minulle niin, että Marika ei kuollutkaan siinä ajassa missä miesystävän kestävyys tukijana olisi riittänyt. Hän päätti laittaa itsensä etusijalle. Hyvin surullista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oli kyllä törkeä temppu sanoa miehelle että et saa tulla katsomaan. Olisi ollut suoraselkäisempää vain jättää se viesti lähettämättä ja kuolla pois ilman pahansuopia viestejä. Kyllä jää todella vastenmielinen muisto Marikasta. Ei ihme etteivät lapset halunneet olla missään tekemisissä kuolevan kanssa.

Todella ilkeä ihminen. Varmaan oikein nauttinut siitä kuinka saa sanoa jotain noin satuttavaa. Onnea vaan Marikalle. Toivottavasti tuli voimaantunut olo.

Emme osaa aina sanoa niitä sanoja mitä pitäisi. Minäkin uskon, että mies ei tarkoittanut pahaa eikä halunnut loukata mitenkään sairasta rakastaan.

Läheisille on tosi raskasta seurata rakkaan hiipumista ja kärsimyksiä. Lopulta kuolema vapauttaa kärsimyksistä, joten se ei ole murheista suurin. Nähnyt käytännössä.

T. Konkari sh.

Ei noin voi siltikään mennä sanomaan kun kyseessä on kuoleva ihminen. Se sattuu pahasti. Jos ei tiedä mitä sanoa, on parempi olla sanomatta yhtään mitään. Aika vähättelevästi ajattelet kuolevien murheista vaikka juuri heillä ne on suurimmat. T. Ex syöpäpotilas

Olkoonkin vaan niin, silti elämä jatkuu muualla ja toiset elää sitä omaa arkea. Ei mies voi omaa elämää laittaa hyllylle koska toinen on kuolemassa. Sanat oli väärin, ja satuttivat varmasti, mutta miehelle tuo on ollut parisuhde. Ei mikään "hoitaja - potilas" -suhde. Tuore ja vaikeassa tilanteessa. Siinä on pikavauhtia käyty kaikki suhteen vaiheet läpi. Tutustuminen, toiveikkuus uudesta suhteesta, rakastuminen, menettämisen pelko, ristiriita oman elämän ja toisen auttamisen välillä (mikä ei tuossa tilanteessa ole mitään iltateen laittamista toiselle, vaikka se tuossa näytettiin, vaan 24/7 omaishoitajaksi ryhtymistä), pettymys omien haaveiden kaatumisesta. Syyllisyys siitä, että ei saisi tuntea niin, kun pitäisi vaan tukea ja auttaa jne. Toisaalta kysymyksiä ylipäätään uudessa suhteessa. Onko tämä se missä haluan olla jne. Toki kuolevalla on murheet, mutta subjektiivisesti jokaisen omat on ne pahimmat, ei niitä voi laittaa viivalle noin.

Itselläni ystävä sairasti monta vuotta syöpää (ja lopulta kuoli). Tunnistan dokkarissa samoja piirteitä. Ei hänkään halunnut itseään kohdeltavan kuolevana, vaan elävänä. Sellaisena mitä oli, ja oli ollut. Lääkärit ja hoitajat kohtelivat häntä jo tarpeeksi potilaana, me olimme ystäviä loppuun asti. Itse erosin niihin aikoihin ja hän oli sitä mieltä, että haluaa jutella ihan kuin aina ja kuulla muidenkin pieniä murheita. Hänellä itselläänkin oli parisuhdeongelmia loppuun asti. Tavallisia lapsiperheen asioita. Kun mies ei siivonnut tarpeeksi ja kun lapset valvotti. Ei hän koskaan sanonut, että hänen ongelmat on niitä suurimpia, vaikka toki oli. Oli kipuja ja muuta. Siinä tavallaan itsekin siirsin surua hänen kuoleman jälkeiseen aikaan. Kuitenkin koen, että oli oikea ratkaisu hänen eläessään elää yhdessä. Ei suhtautua häneen vain hänen sairautensa kautta. Tässä on aikaa surulle kyllä. En silti ole hänen kärsimystään koskaan väheksynyt.

Ihmiset sanoo välillä asioita mitä ei ajattele. Ei kuolemansairas saa mitään vapaakorttia siihen. Tai jos saa, niin onko kaikkien läheisten suhteutuminen silloin aitoa?

Ehkä Marika teki oikein, kun katkaisi välit, itsensä takia. Toiset antaa anteeksi, toiset ymmärtää, jotkut ei välitä. Sairastuneet tai kuolevat ei ole mikään yhtenäinen joukko jota pitää kohdella kaikkia samalla tavalla. Suhteesi muihin on jokainen ainutlaatuinen. Yhtälailla kuoleva jättää asioita kesken jos kieltäytyy edes kuuntelemasta anteeksipyyntöjä. Ei näistä voi oikeastaan ulkopuolinen edes muuta kuin arvailla. Et sinäkään, vaikka olist sairastanut mitä. Puhut silloinkin vain omasta puolestasi. "Olen sairas, et voi sanoa noin, ja minä tiedän tämän kaikkien puolesta" on samalla logiikalla törkeää. Sinä tänäänkin elät. Ystäväni on kuollut, ja hän ei ollut tuota mieltä.

Tavallaan kaikki on aika helpottavaa jopa, kun asiat käy kunnolla itsensä kanssa läpi. Ja opettelee puhumaan vain omasta puolestaan, ja ottaa vastuun niistä.

Kamalan tuomitsevia on osa kommenteista. Kun katsoin dokkarin, tuli omia muistoja mieleen. Äitini oli saattohoidossa, kun odotin toista lasta. Muistan, miten ikävältä joskus tuntui se, että kaikki puheet tuntui pyörivän kuoleman ympärillä. Minä halusin jakaa omaa iloani lapsista, mutta äiti eli suurta suruaan siitä, että joutuu luopumaan elämästä. Olisin voinut olla enemmän hänen lähellään, mutta en aina pystynyt. Me muistelimme yhdessä paljon sitä, millainen hänen elämänsä oli ollut: ja tavallaan minä koin, ettei minun elämäni ole niin kiinnostava. Hänen sairautensa meni yli mummin roolin myös. Jollain tavalla koin niinkin, että viimeisinä kuukausinaan hän ei jaksanut olla mummi. Omat kivut, omat pelot, oma luopumisen tuska vei huomion. Kumpikaan lapsistani ei saanut sitä ihmistä, joka äitini oikeasti oli. Nuorempi oli vasta 4 kk, kun viimeinen henkäys lähti. Minä ymmärrän myös tämän dokkarin miestä. Ei aina jaksa keskittyä kuolemaan, ei aina halua, että koko elämä ja jokainen päivä on sairauden ja kuoleman miettimistä.

Vierailija kirjoitti:

Olen saatellut äitini ja tätini toiselle puolelle. Miehet luistivat tehokkaasti takavasemmallebja vielä vähän kauemmaksi. Äitini miesystävä onnistui tekemään sellaisia temppuja saattohoito vaiheessa, että kunnioitus meni multa kokonaan. En viitsi edes tähän kirjoittaa. Veli poika nauratti osaston sairaanhoitajia, vaikka tiesi, että äiti tekee kuolemaa. Tuli paikalle vasta, kun ystäväni hänet haki. Serkkuni (mies) ei tullut sairaalaan ollenkaan, vaikka tiesi äitinsä tilsnteen.

Onneksi tässäkään asiassa kaikki miehet eivät ole samanlaisia. Äitini sairasti syöpää 4 vuotta ja isäni hoiti häntä äitini kuolemaan saakka kotona.

Kotona ei pidetty huolta, sanoi Marika. 

Niin, olisi voinut vähän avata tilannetta. Minä en nyt tätä miesystävää moittisi kovinkaan paljon, kun on ihan kestämätön tilanne, kun suhde uusi (kuinka uusi, ei tullut esille) ja sitten pitäisikin ruveta saattohoitamaan puolisoa ehkä oman elämän kustannuksella.

MInusta Marika teki väärin, kun ei antanut miehen tulla katsomaan.

Se syöpään sairastaminen ja kuoleman odottaminen koettelee hyvääkin pitkää suhdetta, niin tilanne on ylivoimainen uudelle suhteelle usein. Samaan aikaan kuvioissa ex-,mies ja lapset ja vaikka kuulostaa pahalta, niin lukuisista kokemuksista tiedän, että sairas pyörittää muita. MIksi kotihoitoa ei järjestetty, vaikka tietysti kun saattohoitoon mentii, ei tiedetty, kuinka kauan se kestää.

Vierailija kirjoitti:

Kotona ei pidetty huolta, sanoi Marika. 

Niin, olisi voinut vähän avata tilannetta. Minä en nyt tätä miesystävää moittisi kovinkaan paljon, kun on ihan kestämätön tilanne, kun suhde uusi (kuinka uusi, ei tullut esille) ja sitten pitäisikin ruveta saattohoitamaan puolisoa ehkä oman elämän kustannuksella.

MInusta Marika teki väärin, kun ei antanut miehen tulla katsomaan.

Juu, ei esim. käynyt ilmi, kävikö mies töissä? Jos, niin ei todellakaan voi vaatia mitään omaishoitajaksi ryhtymistä.

Vierailija kirjoitti:

Se välirikko miehen kanssa ol ikävä. Mutta jos mies sanoo niinkin pahasti, niin se on aika mahdoton tilanne,

Mitä se sanoi?