Dokumentti: Marikan kuolema

Hei sinä joka totesit, että aiheella ei ole ”viihdearvoa”? Ihan todellako katselet dokkareita viihteenä?

Katsoin ja oli minusta hyvä. Sehän toki kertoi kuoleman läheisyydestä, mutta kuitenkin elämästä. Kaikki me tosiaan kuolemme ja joudumme kuolevaisuuteemme jotenkin suhtautumaan, vaikka sitten sen kieltäen. Pidän todella tervetulleena, että kuolemaa käsitellään dokkareissa ja sarjoissa monella tapaa. Että kuolemasta riisutaan tabut, että kuolevia pidetään arvossa eikä ajatella, että heissä ei ole mitään kiinnostavaa - hehän kuolevat (edelleen kuten me kaikki). Kun ihminen suostuu kameran edessä kohtaamaan kuoleman ja puhumaan siitä, hänellä on usein painavaa asiaa, joko sanoin tai ilman niitä.

Ja niin. Minä katson dokkareita ymmärtääkseni ihmistä paremmin, elämää laajemmin - ja siksi myös kuolemaa osana sitä.

katsoin myös tuon ja jäin miettimään sitä parisuhde aspektia. kipeät ja anteeksiantamattomat sanat ovat kamalia. samalla tuntui oudolta että nainen valitti jääneensä yksin ja että se on miehen syy. tosiasiassa tukena ja läsnä olivat veli, exmies, omat pojat ja ystävät. paljon enemmän kuin monella. miesystävä taas oli tuore ja sairaus oli tulkut ilmi nopeasti suhteen alettua.

loppujen lopuksi ajattelen, että parisuhteella oli silti tärkeä rooli. naisen täytyi saada olla vihainen jollekulle tilanteesta, ja viha ja yksinäisyys sairaudesta purkautui parisuhteeseen. ymmärrän kyllä sylin kaipauksen, mutta ei mies sitä turvaa olisi voinut tuoda. koska ei nainen ollut kuolemansairaana enää turvassa kärsimykseltä.

miehellä taas ei ollut oikeutta tavalliseen tapaan punnita uutta parisuhdetta, kun kuolema tuli nopeasti kuvioihin. rumasti mies kyllä puhui. silti jokin rooli hänelläkin oli loppuvaiheen tunteiden käsittelyssä. viestittely miehen kanssa mutta tapaamisesta kieltäytyminen vaikutti jotenkin kostolta omasta kärsimyksestä.

...jatkan vielä että ei tietenkään tämä ole viihdettä. katsotko sitten kuita dokkareita sairauksista viihteenä?

Katsoin tuon dokumentin ja pidin siitä. Asia on itselleni ajankohtainen, koska äitini on tällä hetkellä saattohoidossa ja kuolee lähiaikoina. Tutkailin dokumenttia myös kuolemaan liittyvien käytänteiden kannalta. Jokaisella kuolevalla on oma tapansa käsitellä elämästä luopumista, kiinnostavaa oli nähdä Marikan tapa. Läheisille kuoleman odottaminen/pelkääminen on vaikeaa ja ristiriitaista. Toisaalta ei haluaisi luopua rakkaasta ihmisestä, mutta samaan aikaan toivoo, että läheisen ihmisen ei tarvitsisi kärsiä. 

Vierailija kirjoitti:

Katsoin tuon dokumentin ja pidin siitä. Asia on itselleni ajankohtainen, koska äitini on tällä hetkellä saattohoidossa ja kuolee lähiaikoina. Tutkailin dokumenttia myös kuolemaan liittyvien käytänteiden kannalta. Jokaisella kuolevalla on oma tapansa käsitellä elämästä luopumista, kiinnostavaa oli nähdä Marikan tapa. Läheisille kuoleman odottaminen/pelkääminen on vaikeaa ja ristiriitaista. Toisaalta ei haluaisi luopua rakkaasta ihmisestä, mutta samaan aikaan toivoo, että läheisen ihmisen ei tarvitsisi kärsiä. 

Lämpimät osanottoni, ja voimia. Ei ole helppoja vastauksia näissä tilanteissa.

Melko ironinen tarina, sillä alussa Marika luetteli miesystävälleen, ketkä kaikki saavat olla lähellä ihan loppuvaiheessa. Että hän tietää, mitä Marika on toivonut, jos ei pysty sitä enää myöhemmin ilmaisemaan. Marika sanoi jotenkin niin, että kaikki ystävät ja sukulaiset ja läheiset saavat tulla katsomaan häntä, paitsi ne jotka häntä vituttaa.

Ja lopuksi se oli juuri miesystävä, joka ei saanut enää Marikalle soittaa, eikä tulla katsomaan. 

Enkä ehkä laittaisi yksin miesystävän syyksi välirikkoa. Kyllä hän sanoi tosi pahasti, mutta pitkään kestänyt Marikan sairaus on varmaan ollut hänellekin tosi vaikea kestää. Marika on saattanut olla melko itsekäs loppua kohti: hänen elämä on loppumassa, nyt kohdistetaan kaikki paukut häneen, puhutaan hänestä, tehdään mitä hän haluaa jne. Miehellä on voinut olla muitakin murheita, sitä ei dokumentissa tule esille.

Mutta kyllähän hän sanoi pahasti, ja myönsi, että hänen tapa riidellä ei ole kovin rakentava: loukataan toista ilkeillä sanoilla ja häivytään paikalta. Ja kun Marika on ollut ehkä koko elämänsä haavoittuvimmassa tilanteessa, se on satuttanut paljon enemmän kuin heidän riidat ennen.

Alussa oli niin vahva.

Veljen läsnäolo oli lämmintä.

Loppu oli hieno. Katsoja koki kuoleman ja pääsi vielä kuin kulkemaan hänen kanssaan valoa kohti. Ja se viimeinen kuva, jossa hän käänsi kasvonsa kameraan, se jotenkin järkytti. Vihlaisi. Tämä oli yhden ihmisen elämä, ainutkertainen, eletty.

Tämä dokumentti jäi mieleen. Kiitos.

Vierailija kirjoitti:

Ei juma... naisella on enää muutama viikko elinaikaa ja sinne ryykii joku äijä esineillä leikkimään jotain roolileikkejä... Sinne meni hyvää elinaikaa ihan hukkaan!

Katsoin tän dokkarin viime yönä ja ei luoja!!! Siis mä olin täällä oikeasti sanaton! Toi ukko mikä lie oli kyllä järjettömän NOLO!! Kuin jäänyt johonkin kehityksen jälkeen ja mikä toi rätti oli saati joku nuotio homma??!!??!! Tekis mieli laittaa sille miehelle vähän palautetta.

Vierailija kirjoitti:

Melko ironinen tarina, sillä alussa Marika luetteli miesystävälleen, ketkä kaikki saavat olla lähellä ihan loppuvaiheessa. Että hän tietää, mitä Marika on toivonut, jos ei pysty sitä enää myöhemmin ilmaisemaan. Marika sanoi jotenkin niin, että kaikki ystävät ja sukulaiset ja läheiset saavat tulla katsomaan häntä, paitsi ne jotka häntä vituttaa.

Ja lopuksi se oli juuri miesystävä, joka ei saanut enää Marikalle soittaa, eikä tulla katsomaan. 

Enkä ehkä laittaisi yksin miesystävän syyksi välirikkoa. Kyllä hän sanoi tosi pahasti, mutta pitkään kestänyt Marikan sairaus on varmaan ollut hänellekin tosi vaikea kestää. Marika on saattanut olla melko itsekäs loppua kohti: hänen elämä on loppumassa, nyt kohdistetaan kaikki paukut häneen, puhutaan hänestä, tehdään mitä hän haluaa jne. Miehellä on voinut olla muitakin murheita, sitä ei dokumentissa tule esille.

Mutta kyllähän hän sanoi pahasti, ja myönsi, että hänen tapa riidellä ei ole kovin rakentava: loukataan toista ilkeillä sanoilla ja häivytään paikalta. Ja kun Marika on ollut ehkä koko elämänsä haavoittuvimmassa tilanteessa, se on satuttanut paljon enemmän kuin heidän riidat ennen.

Oli todella pahasti sanottu, tai sen voi käsittää niin, jollei ne miehenmuut murheet ole sitten todella isoja, vaikea verrata niitä toisen kuolemaan kyllä. Kenen se asunto oli, jossamies asui sittemmin, kun Marika menilaitokseen? Missä oli Marikan koti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Melko ironinen tarina, sillä alussa Marika luetteli miesystävälleen, ketkä kaikki saavat olla lähellä ihan loppuvaiheessa. Että hän tietää, mitä Marika on toivonut, jos ei pysty sitä enää myöhemmin ilmaisemaan. Marika sanoi jotenkin niin, että kaikki ystävät ja sukulaiset ja läheiset saavat tulla katsomaan häntä, paitsi ne jotka häntä vituttaa.

Ja lopuksi se oli juuri miesystävä, joka ei saanut enää Marikalle soittaa, eikä tulla katsomaan. 

Enkä ehkä laittaisi yksin miesystävän syyksi välirikkoa. Kyllä hän sanoi tosi pahasti, mutta pitkään kestänyt Marikan sairaus on varmaan ollut hänellekin tosi vaikea kestää. Marika on saattanut olla melko itsekäs loppua kohti: hänen elämä on loppumassa, nyt kohdistetaan kaikki paukut häneen, puhutaan hänestä, tehdään mitä hän haluaa jne. Miehellä on voinut olla muitakin murheita, sitä ei dokumentissa tule esille.

Mutta kyllähän hän sanoi pahasti, ja myönsi, että hänen tapa riidellä ei ole kovin rakentava: loukataan toista ilkeillä sanoilla ja häivytään paikalta. Ja kun Marika on ollut ehkä koko elämänsä haavoittuvimmassa tilanteessa, se on satuttanut paljon enemmän kuin heidän riidat ennen.

Oli todella pahasti sanottu, tai sen voi käsittää niin, jollei ne miehenmuut murheet ole sitten todella isoja, vaikea verrata niitä toisen kuolemaan kyllä. Kenen se asunto oli, jossamies asui sittemmin, kun Marika menilaitokseen? Missä oli Marikan koti?

Välilyöntinäppäin toimii huonosti.

Vierailija kirjoitti:

Tykkään dokkareista ja itseasiassa minä, teini ja mies katsellaan niitä yhdessä usein, mutta tämä kys aihe ei oikein nappaa. Johtunee siitä, että olen itse elänyt kyseistä tilannetta, kun seurasin 4kymppisen äitini sairastumista ja lopulta kuolemaa ollessaan 47v.

En näe, että toisen sairastuminen ja kuolema sisältäisi minkäänlaista "viihdearvoa" niin, että sitä viitsisi ohjelmana katsoa.

Mä sairastin rintasyövän kolmikymppisenä. Syöpä oli vielä erittäin aggressiivinen, minunlaisista tapauksista on hengissä viiden vuoden kuluttua vain muutaman prosenttia. En tiedä pystynkö katsomaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei juma... naisella on enää muutama viikko elinaikaa ja sinne ryykii joku äijä esineillä leikkimään jotain roolileikkejä... Sinne meni hyvää elinaikaa ihan hukkaan!

Katsoin tän dokkarin viime yönä ja ei luoja!!! Siis mä olin täällä oikeasti sanaton! Toi ukko mikä lie oli kyllä järjettömän NOLO!! Kuin jäänyt johonkin kehityksen jälkeen ja mikä toi rätti oli saati joku nuotio homma??!!??!! Tekis mieli laittaa sille miehelle vähän palautetta.

Sairaus on ilmennyt heti seurustelun alussa, jotta kai siinä jokainen aprikoisi.

Marika asui Hyvinkäällä, käsittääkseni asunto oli hänen.

En tiedä jäikö mies sinne, vai muuttiko pois.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katsoin tuon dokumentin ja pidin siitä. Asia on itselleni ajankohtainen, koska äitini on tällä hetkellä saattohoidossa ja kuolee lähiaikoina. Tutkailin dokumenttia myös kuolemaan liittyvien käytänteiden kannalta. Jokaisella kuolevalla on oma tapansa käsitellä elämästä luopumista, kiinnostavaa oli nähdä Marikan tapa. Läheisille kuoleman odottaminen/pelkääminen on vaikeaa ja ristiriitaista. Toisaalta ei haluaisi luopua rakkaasta ihmisestä, mutta samaan aikaan toivoo, että läheisen ihmisen ei tarvitsisi kärsiä. 

En ole vielä katsonut dokkaria, mutta voin samaistua viestiisi. Otan osaa, ymmärrän todella tunteesi!

Oma isäni kuoli 53-vuotiaana 3 vuotta (haima)syöpää sairastaessaan. Voin kertoa, että isän kuolema oli lopulta helpotus. Elin 3 vuotta puhelin vierelläni ja aina kun se soi, pelkäsin soittoa. Jokaista yhdessä vietettyä hetkeä siivetti järjetön suru siitä, että tämä voi olla viimeinen kerta. Isä puhui syövästä kyllä ja tunteistaan avoimesti, mutta halusi elää mahdollisimman normaalisti ilman, että koko ajan muistutetaan syövästä ja siitä, että hän kuolee. Hyvin harva haimasyöpään sairastunut siis paranee. Isälläkään ei ollut mahdollisuuksia.

Isäni oli asian kanssa sinut alkushokin jälkeen, mutta kyllä se hänellekin oli vaikeaa, ei varsinaisesti sairauden takia, vaan siitä, että aina vähän tuli toivoa, kun hoidot auttoivat ja syöpä pieneni, mutta sitten taas vietiin matto jalkojen alta, kun selvisi ettei voinut leikata tai liian pitkä tauko hoidoissa (kunnon vuoksi välillä joutui venyttämään hoitoa) sai syövän taas kasvamaan. Kunto sinänsä oli loppuun asti ok, mutta kun kunto lopulta romahti, nukahti isäni viidessä päivässä pois.

Äitimme oli omaishoitajana ja isä jaksoi toitottaa, että vaikka hän toivoo kuolevansa kotona, jos äiti ei jaksa, niin saa viedä sairaalaan. Ja kun kuolee, ei jää murehtimaan vaan jatkaa elämäänsä ja ottaa uuden ukon. Se oli niin isän tyylistä, että vieläkin naurattaa, vaikka lopulta kun uusi mukava mies tuli äidin elämään, suku repi pelihousut ja katkaisi välit äitiimme, vaikka asia meille lapsille oli enemmän kuin ok! :D

Me lapset oltiin niin paljon apuna kuin suinkin mahdollista ja lopulta isä nukahti omaan sänkyynsä käytyään ensin vielä pissalla, tokaisi vielä ennen kuin sanoi "nyt minä menen", että ei tartte eritteitä siivota. Sekin oli niin iskää ♥

Edellisiltana käytiin jokainen vielä katsomassa isää, siitä jäi hyvä mieli. Kun soitto tuli, että nyt isä meni, toki itketti, mutta kun menimme paikan päälle, ei se kuollut ruumis ollut enää isä. Tuli levollinen ja tyyni olo, että nyt se on kaikki ohi. Itkin enemmän kolme vuotta isän ollessa elossa kuin isän kuoleman jälkeen. Tiedän, että hänellä on nyt hyvä olla ja kuulen yhä sanat päässäni, että perään ei sitten volista.

Surullista, mutta jotenkin tätä sinun tarinaa lukiessa tuli sellainen liikuttunut mutta hyvä mieli. Kiitos kun kerroit.

Vierailija kirjoitti:

Tykkään dokkareista ja itseasiassa minä, teini ja mies katsellaan niitä yhdessä usein, mutta tämä kys aihe ei oikein nappaa. Johtunee siitä, että olen itse elänyt kyseistä tilannetta, kun seurasin 4kymppisen äitini sairastumista ja lopulta kuolemaa ollessaan 47v.

En näe, että toisen sairastuminen ja kuolema sisältäisi minkäänlaista "viihdearvoa" niin, että sitä viitsisi ohjelmana katsoa.

Mulla sama , isäni kuoli syöpään kunnolin teini enkä todellakaan halua katsoa tälläisiä dikkareita kun on itse elännyt samaa. Var,maan sama juttu kun mummoni ei koskaan halunnut puhua Helsingin pommituksista

Marika oli kyllä nuorekkaan oloinen viisikymppinen. Syöpä on kyllä inhottava tauti, vaikka hoitoja siihen on mutta voi kasvaa salakavalasti liian pitkälle.

Vaikka mies käyttäytyikin huonosti, silti tuntuu pahalta, että varmaan tämä välirikko jää häntä kiusaamaan koko loppuelämänsä ajaksi :( Mutta ehkä se vihan ylläpito jotenkin auttoi Marikaa loppuvaiheessa, enkä mä mene sanomaan, miten kenenkin pitää oma lähestyvä kuolemansa käsitellä.

En katsonut tätä kokonaan mutta ne pätkät mitä tästä miesystävästä näin niin voi hyvänen aika miten keskenkasvuisen tunne-elämä. Kun minun luonne on sellainen että sanon pahasti ja sitten häivyn ja se sopii niin huonosti yhteen Marikan luonteen kanssa. Ihanko totta?! Millainen luonne naisella täytyy olla, että *ittuilu ja häipyminen (varmaan yhdistettynä puhelin pois päältä jne.) on kivaa käytöstä? Ehkä aikuisen olisi vain hillittävä niitä kielenkantojaan ja käyttäydyttävä kuin aikuinen, ei kuin 3-vuotias. Todella epäkypsän oloinen. Ilmeisesti veli oli se joka todella kivasti kuunteli Marikaa. Ei siinä paljoa tarvitsekaan aina sanoa vaan kuunnella. 

Ja se joka kertoi isänsä kuolemasta. Tosi kivasti kerroit ja teillä on isästä ihanat muistot. <3

Olen katsonut dokumentin ja se oli minunkin mielestäni hyvin tehty. Eikö ollutkin Marikan veli pappi? Siunasi lähdön ollessa lähellä.

Sitä jäin miettimään, että se saattohoitokodin huone oli melko kolkko. Luulisi, että saattokodista tehtäisiin mahdollisimman viihtyisä.

Vierailija kirjoitti:

Olen katsonut dokumentin ja se oli minunkin mielestäni hyvin tehty. Eikö ollutkin Marikan veli pappi? Siunasi lähdön ollessa lähellä.

Sitä jäin miettimään, että se saattohoitokodin huone oli melko kolkko. Luulisi, että saattokodista tehtäisiin mahdollisimman viihtyisä.

Marikan veli on pappi juu. Rovasti.