Mikä oli suurta luksusta sinulle lapsena?

Maalla kesäisin kun kyläiltiin naapurissa tai sukulaisilla niin aina oli emännällä tarjota jäätelöä ja mansikoita. Mansikat emäntä tai tyttäret haki pellolta tuoreeltaan tai pakastimesta. Jäätelöä löytyi aina isosta arkkupakastimesta mikä oli täynnä marjoja ja riistaa.

Tuollaisia isoja arkkupakastimia ei kaupungissa tutuilla ollut, minusta olivat ihan luksusta jäätelövarastoineen. Kaupungissa äiti harvoin osti tuoreita mansikoita torilta, "odotetaan että hinta tippuu" sanoi aina.

Lauantai-illan limupullo oli luksusta, keltaista Jaffaa, Siestaa tai Schweppes Colaa.

Mökkireissujen automatkoilla saatiin jokainen lapsi omat karkkipussit. Eväät oli tehty itse, meetwurstileivät ja kahvi termarissa, lapsille taas limut 😊

Se kun lauantaina saunan jälkeen 1.5l limpsapullo jaettiin vanhempien ja kolmen sisaruksen kesken.

Pizza. Ehkä 1-2 kertaa vuodessa meillä oli kotona tehtyä pizzaa ja kun sitten muutin 2000-luvun alussa asumaan yksin niin ensimmäiset kuukaudet elin lähes yksinomaan pizzalla.

Tuoksusaippua.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä2108 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä2108 kirjoitti:

Muistan kuin kaipasin todella paljon kaunoluistimia. 

Jouluaatto eikä sen näköistä pakettia ollut missään. Kummisetä tuli päissään meille , kahvinruskeaksi maalatut kaunoluistimet roikkui hänen olkapäällä. Pahalla päällä kirosi ja sanoi että ei ole vaimolla vara antaa tytölle luistimia , mutta kristallit roikkuu katossa. Siihen on vara.  Nyt yksi vähempi.

Vedin alas kruunun ja onnistuin nämä luistimet hankkimaan. Vaikka olisin mieluiten hakenut kaupasta uudet. 

Kiitos Anttisetä noista luistimista, jotka olivat minulle niin rakkaat. 

Ei ollut väliä oliko uudet tai käytetyt.

Minä olin pohjois Suomen yksi lupaavia pikaluistelijoita kun olin 14 vuotta. Harmi että meihin ei panostettu yhtään. 

Milloin kaunoluistimilla on luisteltu pikamatkoja? Sekava ja epälooginen sepustus.

Kaunoluistimet jäi, pikaluistimet ostettiin. Et kai hölmönä minua pidä? 

Hölmöydestä en tiedä, mutta vaikea ymmärtää missä vaiheessa kahvinruskeaksi maalatut kaunoluistimet muuttuivat pikaluistimiksi.

7-11 vuotta kaunoluistimet. Sen jälkeen harjoittelin pikaluistelua tietty niihin kuuluvilla pikaluistimilla. 

Jossain vaiheessa, kun asuimme alivuokralaisina, niin suihku olisi ollut kova sana. Kävimme yh-äitini kanssa kerran viikossa lauantaina tutun vanhemman mummelin luona saunomassa.

Ysärillä. Kyllä se oli McDonaldsin hampurilaisateria. Ehkä pari kertaa vuodessa käytiin. Muuten syötiin aina äidin tekemään kotiruokaa. Mutta se mäkin hamppariateria oli jotain maailman parasta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

80-luvun alussa syntyneenä ihmetyttää muiden saman ikäisten tai nuorempien materiaalinen köyhyys. Lähiössä asuvana duunariperheen lapsena oli kuitenkin varaa käydä laivalla Ruotsissa, Saksassa ja Virossa. Etelänmatkoja tehtiin pari ennen 90-luvun lamaa ja kotoa löytyi VHS-videot, väri TV ja sateliittikanavat. Kämppä oli ahdas ja mitään luksusta ei ollut, mutta mistään appelsiinin lohkosta ei tarttenut tapella.

Luulen että osa perheistä ei itse asiassa ollut niin köyhiä etteivät olisi halutessaan voineet ostaa lapselle niitä yksiä muotifarkkuja kerran vuodessa tai käydä edes kerran kesässä Ruotsissa ja syödä laivassa eväiden sijaan buffa-ateria. Kyse oli enemmänkin siitä ettei haluttu panostaa tuollaisiin asioihin ja varsinkin lapsiin piti käyttää niin vähän rahaa kuin mahdollista. Halvalla vaan kaikki, viis siitä miten lapsi sen koki, se ei ollut siihen aikaan vanhemmille tärkeää. Sen ajan vanhemmat eivät ilmeisesti kokeneet mitään iloa ainakaan omien lastensa ilahduttamisesta, sellainen oli "turhuutta", ostakoot mukulat sitten omilla rahoillaan itselleen mitä haluavat kun ovat aikuisia ja menevät töihin.

Se köyhyys oli monessa perheessä enemmänkin tunteen ja empatian köyhyyttä  ja tunnekylmyyttä kuin varsinaista materiaalista köyhyyttä.

Näin on. Suuret ikäluokat ovat pääosin sotien traumatisoimien isovanhempien lapsia, jotka ovat jääneet vaille lämpöä ja rakkautta omassa lapsuudessaan. Perhekoot ovat olleet suuria ja suunta on ollut kaupunkeihin jo nuorena. Sitä en ymmärrä miksi ovat edes tehneet sen 1-2 lasta kun tuntuu, että suurelle osalle kulmakuppilat, kalja, rööki ja rock'n'roll tai iskelmärillumarei on ollut tärkeämpää kuin oma jälkikasvu, jolle on riittänyt ruoaksi markan mikropizza ja päälle tarjoustalon paskavaatteet.

Monet kaipaavat täällä Susette-vanukkaita. No niin minäkin, ne olivat huippuhyviä!

Olisin voinut vetää niitä vaikka viisi peräkkäin.

Mahtava yhdistelmä vanukasta ja kermavaahtoa.

Kuten monella muullakin: hampurilainen. Olen kirjoittanut 8-vuotiaana päiväkirjaan ”isi oli tänään tosi reilu, sain hampurilaisen”. Ihan jostain nakkikioskilta ostettu. Kerran olin oksennustaudissa ollut pitkään ja vanhemmat ostivat hampurilaisen sillä ajatuksella, että jos joku ruoka maistuisi. Muistan edelleen sen pettymyksen tunteen, kun oksensin sen ulos, kun se oli niin iso juttu ja sitten menin ja oksensin.

Katsoin myös lähikaupassa kuola valuen pumpernikkeleitä ja vastaavia leivoksia. En ikinä saanut maistaa sellaista. Muistan myös etten saanut aitoa barbieta, vaan jotain halpakopioita torilta.

Leviksen farkut sain syksyllä palkaksi, kun hoidin koko kesän pikkuveljeä vanhempien ollessa töissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

80-luvun alussa syntyneenä ihmetyttää muiden saman ikäisten tai nuorempien materiaalinen köyhyys. Lähiössä asuvana duunariperheen lapsena oli kuitenkin varaa käydä laivalla Ruotsissa, Saksassa ja Virossa. Etelänmatkoja tehtiin pari ennen 90-luvun lamaa ja kotoa löytyi VHS-videot, väri TV ja sateliittikanavat. Kämppä oli ahdas ja mitään luksusta ei ollut, mutta mistään appelsiinin lohkosta ei tarttenut tapella.

Luulen että osa perheistä ei itse asiassa ollut niin köyhiä etteivät olisi halutessaan voineet ostaa lapselle niitä yksiä muotifarkkuja kerran vuodessa tai käydä edes kerran kesässä Ruotsissa ja syödä laivassa eväiden sijaan buffa-ateria. Kyse oli enemmänkin siitä ettei haluttu panostaa tuollaisiin asioihin ja varsinkin lapsiin piti käyttää niin vähän rahaa kuin mahdollista. Halvalla vaan kaikki, viis siitä miten lapsi sen koki, se ei ollut siihen aikaan vanhemmille tärkeää. Sen ajan vanhemmat eivät ilmeisesti kokeneet mitään iloa ainakaan omien lastensa ilahduttamisesta, sellainen oli "turhuutta", ostakoot mukulat sitten omilla rahoillaan itselleen mitä haluavat kun ovat aikuisia ja menevät töihin.

Se köyhyys oli monessa perheessä enemmänkin tunteen ja empatian köyhyyttä  ja tunnekylmyyttä kuin varsinaista materiaalista köyhyyttä.

Tämä on muuten totta. Lapsiin ei haluttu "tuhlata", ja monissa perheissä taisi muutenkin prioriteetit olla vallan jotakin muuta, mitä tänä päivänä. Esimerkiksi meillä vanhemmat olivat keskituloisia ja asuimme hyvin halvassa asunnossa - eli rahaa on täytynyt olla käytettävissä, mutta ikinä sitä ei vanhempien mukaan ollut. Tupakkaan ja viinaksiin oli kuitenkin AINA rahaa; kumpikin poltti tupakkaa ja viina virtasi. Meillä lapsilla oli hyvin nuukasti vaatteita ja tosiaan aina kuului sama virsi, että ei ole rahaa siihen tai tähän. Esimerkiksi matkoja meillä ei tehty, vaikka vanhemmilla oli pitkä kesäloma; yhden ainoan kerran oltiin toisen perheen kanssa kesällä Ruotsissa (pari päivää tai viikko). Huvipuistoissa taidettiin joskus käydä, mutta silloin majoituttiin ystäväperheiden luona.

Joo, meilläkin vanhemmat ketjupolttivat kuin korsteenit, joten rahasta ei ollut koskaan silloin pula kun piti tupakkaa saada. Isä myös veti pään täyteen useamman kerran viikossa. Luulen että joka lähes viikko meni savuna taivaalle ja kurkusta alas vähintäänkin yksien merkkifarkkujen edestä rahaa.

Vain silloin olivat rahat yllättäen loppu kun minä olisin tarvinnut jotain muuta kuin halvinta ruokaa. Halpahallit tulivat tutuiksi kun niitä muutamia kouluvaatteita ostettiin syksyisin ja jos siihen aikaan (70-luvulla) olisi jossain lähiseudulla ollut jo kirppareita, olisi varmaan kaikki vaatteet ja kengät minulle hankittu sieltä. Olin varsinainen Aholaidan mannekiini. Ja häpesin.

Mun isosisko asui jo isommassa kaupungissa, ollaan varmaan sun kanssa samaa ikää. Mä olisin ollut onnellinen Aholaidan mannekiini, hän toi mulle maalle vaatteet Pelastusarmeijan kirpputorilta

Joo, vaarmaan ollaan samaa ikäluokkaa. Olisin mieluusti vaihtanut kanssasi päikseen parit uudet Aholaidat Pelastusarmeijan kuteisiin, koska niistä ei olisi todennäköisesti sentään niin selvästi tunnistanut että ne oli halpahallin halvinta kamaa. Muistan kerran saaneeni yhdeltä äidin nuorelta tutulta kassillisen vanhoja vaatteita, siis kuitenkin suhteellisen uusia ja muutamat jopa vielä juuri ja juuri muodikkaita ja olin aivan onnesta soikeana. Kerrankin jotain muuta kuin halpahallikamaa! Oli kyllä harmi ettei silloin ollut kirppareita koska niistä olisi voinut löytää jotain kivaakin - ja erilaista -  päällepantavaa. Tavallaan sekin olisi ollut jo luksusta.

Carrollsin kerroshampurilainen, oma Suosikin tilaus (julisteet, joita kirjaston lehdestä ei voinut ottaa), ja Micmacin farkut. Noita viimeeksimainittuja pääsin muutaman kerran ihailemaan Vuorikadun liikkeeseen, mutta muistaakseni äiti osti sitten alesta jotkut Beaversit tai vastaavat. Jo se, että sai aikuisen taivuteltua menemään tylsän Ajattaren tai Pukevan jälkeen Micmaciin tai Stokkan One Way osastolle, oli saavutus.

Kippurasarvinen vaihdepyörä. Muistan myös nuo Susette vanukkaat, kahvi oli mun lempparimaku.

Joskus sai kauppareisulla konditoriatiskiltä bebe-leivoksen. Rakastin niitä yli kaiken. Kotona äiti kyllä leipoi pullaa mutta ne olivat oikeesti kivikovia, ei ollenkaan sellaisia kuin pullan pitäisi olla. Isä kyllä söi kun oli pullaansa ensin liotellut kahvissa.

Ulkomaanmatka aurinkorantakohteeseen olisi ollut mulle huippuluksusta lapsena.

Sain ison ja upean Flamenco-tanssijanuken naapurin rouvalta lahjaksi. Hän toi sen Mallorcalta.

Nukke oli mielestäni tuulahdus suuresta maailmasta ja laitoin sen kunniapaikalle kirjahyllyn päälle. Tämä tapahtui 70-luvun puolivälissä.

Vierailija kirjoitti:

Kuten monella muullakin: hampurilainen. Olen kirjoittanut 8-vuotiaana päiväkirjaan ”isi oli tänään tosi reilu, sain hampurilaisen”. Ihan jostain nakkikioskilta ostettu. Kerran olin oksennustaudissa ollut pitkään ja vanhemmat ostivat hampurilaisen sillä ajatuksella, että jos joku ruoka maistuisi. Muistan edelleen sen pettymyksen tunteen, kun oksensin sen ulos, kun se oli niin iso juttu ja sitten menin ja oksensin.

Katsoin myös lähikaupassa kuola valuen pumpernikkeleitä ja vastaavia leivoksia. En ikinä saanut maistaa sellaista. Muistan myös etten saanut aitoa barbieta, vaan jotain halpakopioita torilta.

Leviksen farkut sain syksyllä palkaksi, kun hoidin koko kesän pikkuveljeä vanhempien ollessa töissä.

Mullakin hampurilainen :D Keräsin jostain juustohampurilaiseen tarvittavat 11 markkaa ja pyöräilin 5 km päähän grillille ihan onnessani. En ole koskaan käynyt vanhempieni kanssa "ulkona syömässä", en edes mäkissä tms. Omilla lapsillani on koko ajan rahaa ja mahdollisuus ostaa vaikka useita hampurilaisia ja ovat pienestä pitäen päässeet ravintoloihin syömään. 80-luvulla maailma oli ihan erilainen kuin nyt.

Kirjasto! Olin yhdeksän kun pääsin eka kerran sivukirjastoon ”Näin paljon kirjoja ja saa lukea ilmaiseksi”.. vanhempani EIVÄT arvostaneet lukemista.

Muisto lapsuudesta. Meitä oli viisi sisarusta, isä pienipalkkainen duunari ja äiti kotona. Talosta oli velkaa. Sain pääsiäisenä keitetyn kananmunan. Päätin että isona, kun menen töihin ja saan palkkaa, ostan kilon kananmunia, keitän ne ja syön yksin. Ja niin tein. Keitetyt kananmunat ovat edelleen herkkuani.

Tuoremehu. Sitä meille ei ostettu ikinä. Kaverilla joskus sain. Lapsena kuvittelin, että seinässä sänkyni vieressä olisi aukko, jonka luukun takana odottaisi aina lasi tuoremehua, kun vain haluaisin. Muutenkin meillä oli vaatimatonta, mutta tuoremehusta pidän edelleen ja joisin sitä määrättömästi.