Lue keskustelun säännöt.
Ihastuitko kumppaniisi?
Tunsitko ihastusta ja lentelikö vatsassasi perhosia suhteen alussa? Vai aloititko suhteen ilman ihastumisen tunnetta? Itse ihastun tosi harvoin ja miehet, joihin olen ollut ihastunut, eivät ole olleet ihastuneita minuun. Vastaavasti en ole itse tuntenut ihastusta miehiin, jotka ovat olleet minusta kiinnostuneita. Edellisessä parisuhteessa en ollut ihastunut mieheeni, mutta välitin hänestä paljon. Nyt mietin, että kannattaako sitä jäädä odottelemaan ihastumisen tunnetta vai aloittaa vaan suhde ilman ihastumisen tunnetta. Hyviä miehiä on tullut vastaan, mutta tunteita ei ole syntynyt. Tunteita kun ei voi pakottaa, vaikka kuinka haluaisi. Ei sekään tuntuisi reilulta, että aloitan suhteen miehen kanssa, johon en ole ihastunut ja oikeasti tunnen ihastusta johonkin toiseen mieheen, jota en voi saada. On tämä elämä vaikeaa.
Kommentit (108)
Olin kiinnostunut miehestäni etäisesti alkuun, koska hän oli söpö ja kiltin oloinen jollaisista pidän, ja aloin viestitellä hänelle. Tutustumisen myötä sitten havaitsin että hän on myös älykäs, mahtava huumoriltaan ja erittäin ystävällinen ja hyväksyvä, ihan kaikille. Myös hänen suht tavallinen ulkonäkö on nykyisin mielestäni aivan upea, varmaan siksi että aloin ensin rakastaa häntä "sisältä päin".
Ollaan nyt 5,5 vuotta tunnettu ja olen täysin hulluna ja rakastunut häneen, vaikka keski-ikää jo kolkuttelenkin ja aiempia vakavia suhteita takana. Tällaisen tunteen myötä tulee tunnetasolla vaan myös menettämisen pelko (onneksi järki yleensä voittaa), koska en voi uskoa etteivät kaikki muutkin näe miten jumalainen mies hän on ja yritä varastaa. :)
Jos en sitä ennen tiennyt niin nyt viimeistään, eli kannattaa tutustua ihmisiin, ihan vaan jutustella, koska ihan jonkun arkipäiväisen henkilön takaa voi löytyä juuri itselle sopiva timantti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihastuin. En voisi alkaa suhdetta ilman ihastumista. Mieheni pystyi, tosin asia kävi myöhemmin vasta ilmi. Mutta rakastamaan voi oppia ajan kanssa, ja näinkin näämmä voi elää ihan hyvää elämää.
Hän laittoi ensimmäisenä viestiä ja melkeinpä ärsyynnyin että "kuinka kehtaakin häiritä mua", koska minulla oli elämässä kiireitä ja vaikeuksia päästä edellisestä ihastuksesta yli. Hän jatkoi aktiivisesti ystävällistä viestittelyä ja kyseli paljon minusta. Kohteliaisuudesta vastailin aina takaisin ja kyselin niitä näitä häneltäkin, mutta joskus kun luin näitä viestejä uudelleen huomasin kyllä hieman närkästyneen sävyn viesteissäni. Meillä oli aika paljon yhteistä ja eräänä iltana juttelimme yksinäisyydestä ja itseasiassa heitimme pervoa läppää keskenään. Hän mainitsi jostakin aikaisemmasta ihastuksestaan ja kuinka tämä henkilö ei halunnut hänen kanssaan parisuhteeseen, koska se olisi ollut pitkän matkan parisuhte (meidänkin on). Sain käsityksen että tämä ihastus oli "vielä voimassa" ja yllättäen petyinkin aivan hirveästi ja menin nukkumaan itkien. Se oli aika iso merkki että jossain vaiheessa olinkin ihastunut. No ihastus olikin melkein vuoden takainen hänelle ja seuraavana päivänä hän pyysikin minua ulos. Nyt yli vuoden jälkeen edelleen ihastunut vaikka huonompiakin puolia olen hänestä ehtinyt näkemään.
Vierailija kirjoitti:
Ihastuin. En voisi alkaa suhdetta ilman ihastumista. Mieheni pystyi, tosin asia kävi myöhemmin vasta ilmi. Mutta rakastamaan voi oppia ajan kanssa, ja näinkin näämmä voi elää ihan hyvää elämää.
Meillä kävi aika lailla päinvastoin. Vaimoni ihastui vain pikkuisen ja ehkä enemmän siihen, että olin hänestä kiinnostunut, kiva ja kiltti ja aika seksikäskin, muttei sellaista kunnon jalat alta - ihastusta kuulemma tuntenut. Sääliksikin kuulemma kävin.
Minä taas ihastuin häneen, en ensinäkemältä, vaan pikkuhiljaa yhä enemmän ja enemmän, kunnes olin ihan pääsemättömissä ja rakastuin.
Kohta 20 vuotta on mietitty sitä, ollaanko rakastuneita ja ihastuneita, muttei valmiiksi tule. Pari ensirakastumisen huuman kaltaista rakkauskautta on tullut ihan viime vuosina. Vaimo muuttaa mieltä siitä rakastamisesta viikon sisälläkin monta kertaa joskus.
Minä olen oppinut rakastamaan häntä äärimmäisen syvästi hänen hankalasta luonteestaan, yhdestä pettämisestä ja tuosta viha-rakkausvaihtelusta huolimatta, eikä hänkään kuulemma minua ja elämäämme mihinkään vaihtaisi, vaikka on tasaisin väliajoin jättämässä minut. Joskus toki vaivaa, että olisiko sellainen hullu ihastus tarjonnut terveemmän pohjan suhteelle, mutta tuskin.
En ihastu oikeastaan. Joihinkin ihmisiin kyllä tykästyy nopeasti, katsoo että onpas komea mies ja jos paljastuu vielä mukavaksi niin toteaa itselleen että tämän kanssa voisi sänkyyn päästä. En tunnista tuota punastelemista tai perhosia vatsassa, ehkä joskus teininä oli tuollaista.
Mutta vastauksena kysymykseen, en oileastaan. Pidin hyvännäköisenä ja mukavana, joten ajattelin että tuosta voisi tehdä poikaystävänkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voimakkaita ihastumisia olen kokenut vain nuoreksi parikymppiseksi asti. Rakastanut olen kuitenkin vain pari kertaa, ja jälkimmäisellä kertaa rakkauteni on ollut kaikista voimakkainta. Sen alussa en ollut kuitenkaan korviani myöten ihastunut tai hullaantunut, mutta tiesin jossain hyvin syvällä alitajunnassani, että hän se on.
rakkauspäissään kirjoitti:
Ite oon 14 kohta 15 ja mun ekassa suhteessa enkä sillä lailla tajua konseptia siitä että ei ihastuisi ihmiseen ennen kuin menee suhteeseen? Kuin eikös ihastumisen puuttuminen tarkoita samaa kuin että ei ole kiinnostunut tästä ihmiset? Itse olen kova ihastumaan (ainakin enne suhdetta) ja tunnesiteen voi muodostaa oikeastaan kehen vain kehen annan itselleni "luvan" muodostaa (plus jos ylipäätänsä olen kiinnostunut eli perjaatteessa jos ulkonäkö miellyttää). Tämänhetkisen eli ensimmäisen suhteeni (ja myös ensirakkauteni) tapasin viime kesänä eikä se ollut erityisen "voimakas" ihastus mutta ihastus kuitenkin, mutta tän äijän luonne oli parempi kuin kellään aiemmin ja kun selvisi että hän piti minustakin niin ihastus lähti myös lumipalloefektinä ja vieläkin muistelen sitä hyvin lyhyttä ja kutkuttavaa ihastumisvaihetta sillä onhan se jännää! Suosittelen aloittamaan suhteita ihmisten kanssa joista todella olet kiinnostunut ihan romanttisestikin :)
Totta kai jos alkaa suhteeseen, on jonkin asteista ihastumista ja kiinnostusta, aina. Ei kukaan ala suhteeseen täysin yhdentekevän ihmisen kanssa.
Uskon, että aloittaja tarkoitti tajunnan räjäyttävää hullaantumista vastaan tavallinen ihastuminen. Sen eron kyllä tietää jos sen on kokenut. Tajunnan räjäyttäviä hullaantumisia ei tule elämässä kovin montaa vastaan, ja se on sellaista, että punastuu, ei tiedä mihin katsoa, sydän hakkaa eikä löydy sanoja. En usko, että olet sitä edes kokenut vielä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihastuin ja sama tyyppi saa sydämen läpättämään kovemmin vielä kaikkien kuluneiden vuoisen jälkeenkin ihan päivittäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ihastunut. Pid8in miehestä kyllä kovasti heti alusta pitäen. Kiintymys ja kunnioitus alkoi rakentua varhain, mutta varsinaista ihastumisen tunnetta ei tullut enkä ole sellaista kaivannut. Syvä kumppanuus on meillä se juttu. Nykyään olemme naimisissa ja kovin olemme onnellisia puolin ja toisin.
Näissä jää miettimään, että millaista on seksi, jos ei toiseen ole lainkaan ihastunut. En haluaisi kokea moista. Sinällään en tuomitse järkiavioliittoja, ei vain sovi mulle.
En ole hakenut suurta tunteiden räiskyntää, mutta vähintään pientä ihastusta ja vetovoimaa täytyy olla. Itsellä on tapana ihastua vain enemmän, kun tutustun ihmiseen paremmin.
Kiitos kysymästä, seksielämämme on oikein tyydyttävää. Se ettei alussa ole ollut vahvaa ihastumisen tunnetta ei tarkoita sitä että suhde olisi tunnekylmä tai seksuaalisesti intohimoton.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen itse vähän kateellinen ihmisille, jotka saa olla suhteessa kumppanin kanssa, johon ovat aivan hullaantuneita. Itsestä tuntuu, että omat parisuhteet on aina ollu vain "tyytymistä johonkin". Ei sitä sinkkunakaan jaksa koko elämää olla.
Pystytkö ihastumaan kissaan?
Kyllä. Olen yrittänyt suhdetta miehen kanssa, joka oli todella ihastunut minuun. Olin itse ehkä myös fyysisesti ihastunut hieman, mutta henkisesti en. Ei siitä mitään tullut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin alussa ihastunut ja suhteen edetessä rakastunut eksääni, mutta suhde kaatui kymmenen vuoden jälkeen omaan mahdottomuuteensa. En ole ketään rakastanut niin kuin häntä.
Nyt olen suhteessa miehen kanssa, johon en ollut kovin ihastunut, mutta ajan saatossa olen kovasti kiintynyt ja jollain tavalla rakastankin häntä. Ero olisi todella kova paikka, vaikka koskaan ei mitään suurta tunnemyrskyä häntä kohtaan ole ollutkaan. En sanoisi, että olen tyytynyt tähän nykyiseen, mutta ei tämä samanlaista ole kuin tuon eksäni kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tutkitustihan tyytyväisyys parisuhteeseen parin avioliittovuoden jälkeen on samalla tasolla rakkausavioliitoissa kuin järjestetyissä avioliitoissa.
Järjestetyt avioliitot on eri asia kuin tyytymissuhteet. Järjestetyissä avioliitoissa on mietitty kuka sopii yhteen kenen kanssa ja niissä on sen takia mahdollisuus myös rakkauden kehittymiselle. Jos on tyytynyt johonkin niin ei siinä yleensä ole mitään mahdollisuutta rakkaudelle, siis parisuhderakkaudelle.
Täysin sama asiahan se on. Järjestetyissä avioliitoissa siitä sopivuudesta keskustellaan yhdessä ja vanhempien kanssa, mutta ns. "Tyytymissuhyeessa" ihminen itse punnitsee nuo samat asiat: voisimmeko olla kumppaneita, voisinko perustaa perheen tämän ihmisen kanssa ja toimia vanhempana, löytyykö kunnioitusta ja yhteisiä mielenkiintoja. Löytyykö halua saada suhde toimivaan, vaikka palavat tunteet puuttuvat. Tyysymisessäkin on tunteiden mahdollista kypsyä ajan kanssa, jolloin toisesta tulee tärkeä ja rakas. Perhettä. Kiintyy ja oppii rakastamaan.
Ihminen joka lähtee tuollaiseen suhteeseen ajatellen epäonnistuneensa alkuhuuman puutteen takia varmasti ajattelee suhdettaan ja elämään epäonnistumisena jatkossa ja katuu suhdetta. Jos suhteeseen lähtee avoimin mielin ja valmiina kantamaan vastuun omasta päätöksestään, niin suhteesta voi tulla turvallisempi, rakkaampi ja antoisampi kuin suhteesta, joka sai alkunsa huumassa.
Minusta kumpikin tapa on oikein ja en ymmärrä ihmisiä, jotka eivät suostu ymmärtämään muiden tapaa toimia. Ihmiset tuntevat asioita eritavalla. Joku kaipaa perhosia ja joku kaipaa sitoutumista tuntemattomaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tutkitustihan tyytyväisyys parisuhteeseen parin avioliittovuoden jälkeen on samalla tasolla rakkausavioliitoissa kuin järjestetyissä avioliitoissa.
siltäkö tämä vaikuttaa?
https://yle.fi/uutiset/3-11825861
🤦🏻♀️
Pakkoavioliitto lapsen ja aikuisen välillä on ehkä hiukan eri asia kuin kahden suostuvaisen aikuisen välille sovittu liitto. Minä tunnen pariskunnan, joiden liitto oli sovittu. Yhdessä ovat olleet yli 30 vuotta.
Minusta ois aika surullista jos sais tietää et oma kumppani ei oo koskaan edes ihastunut minuun :o Sillai...kunhan nyt vaan alkanut olemaan kun ei nyt muutakaan ollut tai jotain. Huh! Mikä ihme siinä on että pitää väkisin alkaa parisutheeseen, jos ei edes ole ihastunut toiseen kunnolla? Ymmärrettävää että pidemmässä suhteessa tunteet voi vähän tasaantua tai jopa laimeta, mutta että ei edes ihastu alussakaan niin mielestäni se on aika kummallista. Kuulostaa joltain kulissisuhteelta enkä ainakaan ite sellaista haluaisi. Surullista.
Voin rehellisesti sanoa kadehtivani teitä, jotka olette onnistuneet kiihkeän alkuihastuksen pitkäksi parisuhteeksi jatkamaan. Voisitteko avata suhdetta omiin vanhempiinne?
Itse traumataustaisena tuntuu, että toisen pitää aina olla arvaamaton ja epäluotettava herättääkseen mielenkiintoni. Tunnistan tässä selkeästi kaikuja omien vanhempieni käytöksestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko parempi odotella ja olla pahimmassa tapauksessa koko elämä yksin? Vai tyytyä vain johonkin? Jakaa läheisyyttä ja kumppanuutta, vaikka kipinät ei sinkoile.. Hmmm
Kyllä jokainen joskus kohtaa jonkun jonka kanssa kipinät lentää, jos vaan on sille avoimena. Mutta jos menee parisuhteeseen väärän ihmisen kanssa ne oikeat menee ohi.
Se että kipinät lentää ei ole välttämättä hyvä asia ollenkaan. Jos on intohimoa rakkaudessa, niin usein myös riidassa. Tällaiset suhteet voi olla hyvin turvattomia kun tunnetta on niin vähän liiankin kanssa.
Suhteet tällaisten kipinä-ihmisten kanssa ovat olleet ainakin mulle täysin vääriä. Ensimmäistä kertaa tuntuu oikealta ja oikeasti turvalliselta suhteessa, kun kiintymys ei olekaan lähtenyt liikenteeseen henkisen ja fyysisen intohimon aallolta. Joku sanoo että olen nykyisessä suhteessani tyytynyt. Oma kokemukseni on, että en ole koskaan ollut paremmassa suhteessa kuin nyt, joka tosiaan ei ole koskaan kipinöitä sisältänyt.
Eihän sen ihastumisen tai kipinän tarvi olla ees fyysistä etteikö se tarkottais et tunteet leiskuu ja on syvää ihastusta. Itsellä ainakin on ensin se ihastus sellasta tunneperäistä jonka jälkeen saattaa tulla se fyysinen halukin. Joskus sit taas toisinpäin. Mut jos ei tunne millään tasolla oikein kummempaa, ei fyysisesti ja seksuaalisesti eikä edes romanttisesti, niin miksi ihmeessä pitää päästä parisuhteeseen? Toki, jos molemmat ovat tällaisia että ei oikei hetkauta suuntaan eikä toiseen mut on ihan mukavaa seuraa tai jotain niin ehkä sitten parisuhde voisi toimiakin. Mut jos toinen tuntee palavaa ihastusta ja kipinää ja toinen on tollai vaan hengailemassa mukana järkipohjalta niin onhan se vähän surkuhupaisaa. Ite ainakin kokisin aika musertavaksi jos oma kumppani ois tollainen jonkin järkipohjaisen syyn takia ainoastaan pariutunut kanssani, ilman mitään ihastumista tai muuta. Kokisin olevani vaan joku hyödyke tai seuralainen jotta ei tarvis olla yksin tms.
Joo ehdottoman palavasti, just niin et ruokahalu meni ja tuntu et kroppa käy ylikierroksilla ja kaikki hymyilytti ja mitään muuta ei pystynyt ajattelemaan oikein. Nykyäänkin pelkkä ajattelukin saa välillä kylmät väreet aikaan tai perhoset vatsaan. Joku täällä mainitsi tuoksun, mullekin se on tärkeä ja kertoo siitä kemiasta ja yhteensopivuudesta, tilanteen mukaan joko hullaannun tai rauhoitun miekkoseni tuoksusta.
Mullekin tuntuu tosi vieraalta ajatukselta, et pystyisin edes koskettamaan tietyllä tavalla jotakuta johon en olisi ihastunut. Mut tää miten paljon täällä on sellaisiakin jotka ei niin ihmeellisiä tunteita suhteeseen välttämättä kaipaa, on kyllä tosi mielenkiintoista ja avaa jotenkin yllättävän paljon asioita miten voi ymmärtää erilaisia ihmisiä tässä elämässä! Ihmiset on niin monella tavalla erilaisia. :)
Mihis tää keskustelu kuoli, tää oli kiva
Ite oon 14 kohta 15 ja mun ekassa suhteessa enkä sillä lailla tajua konseptia siitä että ei ihastuisi ihmiseen ennen kuin menee suhteeseen? Kuin eikös ihastumisen puuttuminen tarkoita samaa kuin että ei ole kiinnostunut tästä ihmiset? Itse olen kova ihastumaan (ainakin enne suhdetta) ja tunnesiteen voi muodostaa oikeastaan kehen vain kehen annan itselleni "luvan" muodostaa (plus jos ylipäätänsä olen kiinnostunut eli perjaatteessa jos ulkonäkö miellyttää). Tämänhetkisen eli ensimmäisen suhteeni (ja myös ensirakkauteni) tapasin viime kesänä eikä se ollut erityisen "voimakas" ihastus mutta ihastus kuitenkin, mutta tän äijän luonne oli parempi kuin kellään aiemmin ja kun selvisi että hän piti minustakin niin ihastus lähti myös lumipalloefektinä ja vieläkin muistelen sitä hyvin lyhyttä ja kutkuttavaa ihastumisvaihetta sillä onhan se jännää! Suosittelen aloittamaan suhteita ihmisten kanssa joista todella olet kiinnostunut ihan romanttisestikin :)