Lue keskustelun säännöt.
Miten olla hermostumatta kun lapsi jankkaa?
Jankkaa, jankkaa ja jankkaa loputtomiin samaa asiaa. Esim. että jokin esine on musta, vaikka se on punainen (ja siis tietää kyllä, että se on punainen, mutta kunhan jankkaa). Sitä jankkaamista ei lopeta mikään rauhallinen kuuntelu, se että sanoo, että ei vaan se on punainen, se että sanoo ok se on musta, ei mikään käsky lopettaa jankkaamista, ei mikään huomion muualle siirtäminen. Syy miksi meinaan hermostua on se, että jankkaaminen päättyy aina lapsen itkuun ja huutoon, joka ei meinaa loppua millään. Eli tilanne pitäisi saada keskeytettyä ennen kuin jankkaaminen on muuttunut huutokohtaukseksi. Mutta mikään mitä teen tai sanon ei vaikuta eikä lopeta jankkaamista ja minun hermot meinaa pettää siitä että ihan yhtäkkiä kiva tilanne ja kiva tekeminen muuttuu jankkaamisen kautta tunnin tai kahden huutoraivariksi (ilman että keksin siihen mitään syytä että miksi kävi näin).
Help?
Kommentit (239)
Vierailija kirjoitti:
Sun lapsessa on joku vika.
Mutta älä itse alennu samalle tasolle vajaakykyisen pershetelmäsi kanssa. Sanot kerran vain niin tms. ja sen jälkeen et kommentoi asiaa enää. Lapsen käsket pois jaloista huoneeseensa leikkimään.
Jos tämä on toistuva kuvio niin teet jotain väärin. Muuta omaa reagointia. Oletko kysynyt miksi lapsi väittää jotain mustaksi kun jo kerroit että se on vihreä? Kysy mitä hän haluaa saavuttaa väittämällä asiaa joksikin mitä se ei ole. Imo, mikään ei ole niin rasittavaa kuin jankkaavat kakarat. Nehän jatkaa sitä loopissa vaikka tuomiopäivään. Siksi sille linjalle ei aikuisen kannata lähteä.
Se on lapsen kehitysvaihe. Jos sitä ei sallita kasvaa jankkaava aikuinen. Aikuisista ihmistä voi joskus nähdä mitä hänessä on tukahdettu lapsena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten te, jotka toistelette, että on suuri virhe kieltää lapsen negatiiviset tunteet, hoitaisitte tilanteen. Mikä on se ihan arjen toimintatapa, mitä käyttäisitte lapsen negatiivisten tunteiden (joita tämä jankkaus mielestänne ilmentää) hyväksymiseen?
Ap on jo omien sanojensa mukaan kokeillut neutraaliutta (ai, se on musta, niinkö?) myöntymistä (okei, se on musta) sekä esim. pitänyt sylissä, niin ettei läheisyyttäkään puutu.
Mikä on mielestänne se hätä, mistä lapsi tilanteessa kärsii, ja miten lapsen hätätilaa helpotetaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti aloitukseni oli jotenkin epäselvä kun olen saanut niin kummallisia kommentteja.
Yritän nyt vielä selventää mikä oli pointtini:
-olen uupunut ja kiireinen pienen lapsen äiti, lapsen isä ei juurikaan osallistu eikä muita tukiverkkoja tällä hetkellä ole.
-lapsi alkaa välillä yllättäen jankkaamaan niin että mikään ei lopeta jankkaamista vaan se yltyy parin tunnin huutokohtaukseen.
-nuo parin tunnin huudot on oikeasti todella raskaita
-meinaan hermostua kun jankkaaminen alkaa sillä tiedän että kohta on käsillä parin tunnin huutokohtaus, jopa oksentaminen, enkä saa sen aikana tehtyä mitään mitä pitäisi tehdä esim ruokaa sillä lasta on pidettävä sylissä tai hän menee aivan pois tolaltaan
-pyydän neuvoja siihen miten en itse kuitenkaan hermostuisi vaikka väsyneenä se on vaikeaa
Ap
Edelleen, minusta sinun ei edes pitäisi oppia kestämään lapsen pahoinvointia. Silloin tulisit piittaamattomaksi lapsen hädälle.
Siis. Ap kysyy, miten hän ei HERMOSTUISI tilanteessa. Hermostuminen ei ole välittämistä.
Kestäminen on eri asia kuin hermostuminen.
No jos kestää, ei hermostu. Saivartelua.
Vierailija kirjoitti:
Mutta kerropa nyt miten tämä tilanne KÄYTÄNNÖSSÄ pitäisi mielestäsi hoitaa.
Löytyy jo tästä ketjusta.
Ap, kuinka kauan ollut ongelma?
Onko lapsella ollut hiljattain infektio, ja/tai onko hän saanut rokotteen?
Olet varmaan kokeillut jo, mutta itse yrittäisin myös keskustella aiheesta lapsen ehdoilla (se on musta). Onko se musta? Ahaa. Onko se hyvä musta? Tykkäätkö kun se on musta? Olisiko se parempi punaisena. Mikä on sinun suosikki värisi? jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Neuvoni ap:n pika-apuun oli lyhyesti sanottuna se, että ajattelisikin lasta ja pyyteetöntä rakkautta, omiin hermoihinsa keskittymisen sijaan.
Vierailija kirjoitti:
Olet varmaan kokeillut jo, mutta itse yrittäisin myös keskustella aiheesta lapsen ehdoilla (se on musta). Onko se musta? Ahaa. Onko se hyvä musta? Tykkäätkö kun se on musta? Olisiko se parempi punaisena. Mikä on sinun suosikki värisi? jne.
Mitä yksinkertaisempana tilanteen pitää, sitä parempi. Jos ja kun kyse ei ole väristä, lasta voi ruveta ahdistamaan, että vanhempi heittäytyy leikittelemään valheella. Riippuu asiasta ja siitä, juontaako lapsen väite väärinkäsitykseen, jossa häntä on pilkattu, vai onko kyse jostain muusta. Eli sama ohje ei yksioikoisesti päde. Jos ei ole varma ei kannata mitään liian erikoista yrittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti aloitukseni oli jotenkin epäselvä kun olen saanut niin kummallisia kommentteja.
Yritän nyt vielä selventää mikä oli pointtini:
-olen uupunut ja kiireinen pienen lapsen äiti, lapsen isä ei juurikaan osallistu eikä muita tukiverkkoja tällä hetkellä ole.
-lapsi alkaa välillä yllättäen jankkaamaan niin että mikään ei lopeta jankkaamista vaan se yltyy parin tunnin huutokohtaukseen.
-nuo parin tunnin huudot on oikeasti todella raskaita
-meinaan hermostua kun jankkaaminen alkaa sillä tiedän että kohta on käsillä parin tunnin huutokohtaus, jopa oksentaminen, enkä saa sen aikana tehtyä mitään mitä pitäisi tehdä esim ruokaa sillä lasta on pidettävä sylissä tai hän menee aivan pois tolaltaan
-pyydän neuvoja siihen miten en itse kuitenkaan hermostuisi vaikka väsyneenä se on vaikeaa
Ap
Edelleen, minusta sinun ei edes pitäisi oppia kestämään lapsen pahoinvointia. Silloin tulisit piittaamattomaksi lapsen hädälle.
Siis. Ap kysyy, miten hän ei HERMOSTUISI tilanteessa. Hermostuminen ei ole välittämistä.
Kestäminen on eri asia kuin hermostuminen.
No jos kestää, ei hermostu. Saivartelua.
Vierailija kirjoitti:
Mutta kerropa nyt miten tämä tilanne KÄYTÄNNÖSSÄ pitäisi mielestäsi hoitaa.
Löytyy jo tästä ketjusta.
Sanot, että jos kestää, ei hermostu. Ja, olettaen, että olet kirjoittanut viestit joita kommentoin, myös että "sinun ei edes pitäisi oppia kestämään lapsen pahoinvointia.
Eli ei pidä oppia kestämään, jos kestää ei hermostu. Eli onko siis tavoite, ettei kestä ja hermostuu. Vai mikä tämä logiikka on. Saivartelen, koska musta tuntuu, että et itsekään ole miettinyt asiaa loppuun asti, pelkkä kritisointi on helpompaa.
Siihen viittaa myös ratkaisusta kysyttäessä välttelevä vakio vastaus: no on jo sanottu tässä ketjussa...
Täällä on sanottu kaikenlaista. Kysyin juuri SINUN ratkaisuasi. Kerro vielä se.
Vierailija kirjoitti:
Ilmeisesti aloitukseni oli jotenkin epäselvä kun olen saanut niin kummallisia kommentteja.
Yritän nyt vielä selventää mikä oli pointtini:
-olen uupunut ja kiireinen pienen lapsen äiti, lapsen isä ei juurikaan osallistu eikä muita tukiverkkoja tällä hetkellä ole.
-lapsi alkaa välillä yllättäen jankkaamaan niin että mikään ei lopeta jankkaamista vaan se yltyy parin tunnin huutokohtaukseen.
-nuo parin tunnin huudot on oikeasti todella raskaita
-meinaan hermostua kun jankkaaminen alkaa sillä tiedän että kohta on käsillä parin tunnin huutokohtaus, jopa oksentaminen, enkä saa sen aikana tehtyä mitään mitä pitäisi tehdä esim ruokaa sillä lasta on pidettävä sylissä tai hän menee aivan pois tolaltaan
-pyydän neuvoja siihen miten en itse kuitenkaan hermostuisi vaikka väsyneenä se on vaikeaa
Ap
Ajattelet vain, että lapsen on paha olla, mutta sinä olet se joka pitää hänestä hyvää huolta. Älä ajattele yhtään sitä, mitä lapsi väittää. Anna väittää mitä väittää! Älä kiellä itkemistä, älä kiellä pahaa oloa, koska niille ei voi mitään - ethän sinäkään saisi uupumusta pois käskemällä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Viesti 130, mun ei tarvinnut lukea kuin muutama sana ja tiedän, että olet jankkaaja - en lue, enkä jatka kanssasi. Ole mitä mieltä tykkäät.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet varmaan kokeillut jo, mutta itse yrittäisin myös keskustella aiheesta lapsen ehdoilla (se on musta). Onko se musta? Ahaa. Onko se hyvä musta? Tykkäätkö kun se on musta? Olisiko se parempi punaisena. Mikä on sinun suosikki värisi? jne.
Mitä yksinkertaisempana tilanteen pitää, sitä parempi. Jos ja kun kyse ei ole väristä, lasta voi ruveta ahdistamaan, että vanhempi heittäytyy leikittelemään valheella. Riippuu asiasta ja siitä, juontaako lapsen väite väärinkäsitykseen, jossa häntä on pilkattu, vai onko kyse jostain muusta. Eli sama ohje ei yksioikoisesti päde. Jos ei ole varma ei kannata mitään liian erikoista yrittää.
No mä sanoisin, että kaikkea kannattaa kerran yrittää. Tai no ei nyt kaikkea! Mutta musta tässä ehdotettu keskustelupolku parin kysymyksen kautta pois jankkaamisesta lapsen omaan suosikkivärin tiedusteluun ja muihin asioihin ei nyt oikeasti kuulosta "liian erikoiselta".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap, kuinka kauan ollut ongelma?
Onko lapsella ollut hiljattain infektio, ja/tai onko hän saanut rokotteen?
Onko sellainen lyhenne tuttu, kuin PANDAS? Mm. sitä ajatellen kysyin. Infektio tai rokotus voi, äärimmäisen harvinaisissa tapauksissa, laukaista jotain tuon suuntaista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet varmaan kokeillut jo, mutta itse yrittäisin myös keskustella aiheesta lapsen ehdoilla (se on musta). Onko se musta? Ahaa. Onko se hyvä musta? Tykkäätkö kun se on musta? Olisiko se parempi punaisena. Mikä on sinun suosikki värisi? jne.
Mitä yksinkertaisempana tilanteen pitää, sitä parempi. Jos ja kun kyse ei ole väristä, lasta voi ruveta ahdistamaan, että vanhempi heittäytyy leikittelemään valheella. Riippuu asiasta ja siitä, juontaako lapsen väite väärinkäsitykseen, jossa häntä on pilkattu, vai onko kyse jostain muusta. Eli sama ohje ei yksioikoisesti päde. Jos ei ole varma ei kannata mitään liian erikoista yrittää.
No mä sanoisin, että kaikkea kannattaa kerran yrittää. Tai no ei nyt kaikkea! Mutta musta tässä ehdotettu keskustelupolku parin kysymyksen kautta pois jankkaamisesta lapsen omaan suosikkivärin tiedusteluun ja muihin asioihin ei nyt oikeasti kuulosta "liian erikoiselta".
Ap kertoi kokeilleensa sitä perusteellisesti. Lapsi itkee jopa 2 tuntia ja jopa oksentaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
PANDAS (pediatric-autoimmune-neuropsychiatric-disorders-associated-with-streptococcus-infections)
Vierailija kirjoitti:
Viesti 130, mun ei tarvinnut lukea kuin muutama sana ja tiedän, että olet jankkaaja - en lue, enkä jatka kanssasi. Ole mitä mieltä tykkäät.
Tämä ok.
En ole jankkaaja, mutta jos joku kirjoittaa keskenään ristiriitaisia väitteitä, myönnän, että tekee mieli kysyä, mitä tarkoitit?
Mutta annetaan toki olla jos et tykkää selventää. :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä jankkaa. Kun lapsi jatkaa jankaamista sanot vain että lopeta ja lopetat myös itse et vastaa enää mitää tuohon asiaan, jos lapsi aloittaa jankkaamaan jostain muusta pyydät lasta taas vain lopettamaan etä lähde mukaan jankkaamiseen. Sen lisäksi huolehdit että lapsi saa huomiota positiivisista asioista jotta hänen ei tarvitse sitä kerjätä negatiivisella käytöksellä.
Jos lasta on jo tavalla tai toisella torjuttu, hän hätääntyy. Tällöin ei pidä enää verbalisesti kieltää. Mennään jo liian pitkälle.
Lapsi ei kerjää mitään.
Tottakai lapsi hätääntyy jos hän ei saa tarvitsemaansa huomiota. Niin tekee ainakin useimmat aikuisetkin. Se nimitetääkö hyväksymiseksi tulemisen tarvetta huomion kerjäämiseksi vai joksikin muuksi on samantekevää. Huomiota vain ei pidä antaa jatkamalla jankkaamista vain jollakin muulla tavalla.
Ei tuo kuulosta normaalilta rajojen koettelulta tai kontaktin hakemiselta, jos jankkauskohtaukset tuppaavat päättymään parin tunnin huutoon ja jopa oksentamiseen. Parasta olisi varmasti ottaa asia neuvolassa puheeksi ja lähteä sitä kautta avaamaan sitä, mikä lapsen käytöksen takana mahdollisesti on. Lapsella ei ole hyvä olla, se on selvää mutta mielestäni on inhimillistä, ettei aloittajakaan jaksa määräänsä enempää, vaikka kuinka on oma lapsi kyseessä. Toivottavasti ap saatte tilanteeseen tepsivää apua!
Ymmärrän sen että kun tilanne on mennyt niin pitkälle, ap ilmeisesti kokee kokeillensa lapsen kanssa jo kaikkia keinoja. Mutta ei tilanne toivoton ole. Lapsi on vasta vauva. Kun ap pystyy helpottamaan omaa oloaan, vauvakin hyötyy siitä varmasti.
Minä lähtisin ihan siitä, että toimin sen mukaan, mitä sydän sanoo. Mitä vähemmän puhetta, sen parempi. Vähitellen lapsen kiukuttelu lyhenee. Vuoden päästä sitä ei ehkä ole ollenkaan, jos hän kokee, ettei tule liian pakotetuksi.
Sureeko lapsi kovasti isän menetystä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä jankkaa. Kun lapsi jatkaa jankaamista sanot vain että lopeta ja lopetat myös itse et vastaa enää mitää tuohon asiaan, jos lapsi aloittaa jankkaamaan jostain muusta pyydät lasta taas vain lopettamaan etä lähde mukaan jankkaamiseen. Sen lisäksi huolehdit että lapsi saa huomiota positiivisista asioista jotta hänen ei tarvitse sitä kerjätä negatiivisella käytöksellä.
Jos lasta on jo tavalla tai toisella torjuttu, hän hätääntyy. Tällöin ei pidä enää verbalisesti kieltää. Mennään jo liian pitkälle.
Lapsi ei kerjää mitään.
Tottakai lapsi hätääntyy jos hän ei saa tarvitsemaansa huomiota. Niin tekee ainakin useimmat aikuisetkin. Se nimitetääkö hyväksymiseksi tulemisen tarvetta huomion kerjäämiseksi vai joksikin muuksi on samantekevää. Huomiota vain ei pidä antaa jatkamalla jankkaamista vain jollakin muulla tavalla.
Tiedätkö... olen kokeillut monta kertaa sitä että jankkaamisen alkaessa otankin syliin ja silittelen. Tai kehun jostain. Tms posit huomiota keskittyen vain lapseen. Ei sillä ole mitään vaikutusta, lapsi jatkaa vain sitä samaa jankkaamista. On kuin joku levy käynnistyisi kun se jankkaaminen alkaa eikä sen levyn pyörimistä pysäytä mikään, vauhti vain kiihtyy ja kiihtyy. Ap
Älkää vaatiko 2-vuotiaalta analyysiä!!!!!