Lue keskustelun säännöt.
Miten olla hermostumatta kun lapsi jankkaa?
Jankkaa, jankkaa ja jankkaa loputtomiin samaa asiaa. Esim. että jokin esine on musta, vaikka se on punainen (ja siis tietää kyllä, että se on punainen, mutta kunhan jankkaa). Sitä jankkaamista ei lopeta mikään rauhallinen kuuntelu, se että sanoo, että ei vaan se on punainen, se että sanoo ok se on musta, ei mikään käsky lopettaa jankkaamista, ei mikään huomion muualle siirtäminen. Syy miksi meinaan hermostua on se, että jankkaaminen päättyy aina lapsen itkuun ja huutoon, joka ei meinaa loppua millään. Eli tilanne pitäisi saada keskeytettyä ennen kuin jankkaaminen on muuttunut huutokohtaukseksi. Mutta mikään mitä teen tai sanon ei vaikuta eikä lopeta jankkaamista ja minun hermot meinaa pettää siitä että ihan yhtäkkiä kiva tilanne ja kiva tekeminen muuttuu jankkaamisen kautta tunnin tai kahden huutoraivariksi (ilman että keksin siihen mitään syytä että miksi kävi näin).
Help?
Kommentit (239)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä jankkaa. Kun lapsi jatkaa jankaamista sanot vain että lopeta ja lopetat myös itse et vastaa enää mitää tuohon asiaan, jos lapsi aloittaa jankkaamaan jostain muusta pyydät lasta taas vain lopettamaan etä lähde mukaan jankkaamiseen. Sen lisäksi huolehdit että lapsi saa huomiota positiivisista asioista jotta hänen ei tarvitse sitä kerjätä negatiivisella käytöksellä.
Jos lasta on jo tavalla tai toisella torjuttu, hän hätääntyy. Tällöin ei pidä enää verbalisesti kieltää. Mennään jo liian pitkälle.
Lapsi ei kerjää mitään.
Tottakai lapsi hätääntyy jos hän ei saa tarvitsemaansa huomiota. Niin tekee ainakin useimmat aikuisetkin. Se nimitetääkö hyväksymiseksi tulemisen tarvetta huomion kerjäämiseksi vai joksikin muuksi on samantekevää. Huomiota vain ei pidä antaa jatkamalla jankkaamista vain jollakin muulla tavalla.
Muista, että väite huomion tarvitsemisesta on pelkkä oletus. Entä jos olet väärässä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Älä jankkaa. Kun lapsi jatkaa jankaamista sanot vain että lopeta ja lopetat myös itse et vastaa enää mitää tuohon asiaan, jos lapsi aloittaa jankkaamaan jostain muusta pyydät lasta taas vain lopettamaan etä lähde mukaan jankkaamiseen. Sen lisäksi huolehdit että lapsi saa huomiota positiivisista asioista jotta hänen ei tarvitse sitä kerjätä negatiivisella käytöksellä.
Jos lasta on jo tavalla tai toisella torjuttu, hän hätääntyy. Tällöin ei pidä enää verbalisesti kieltää. Mennään jo liian pitkälle.
Lapsi ei kerjää mitään.
Tottakai lapsi hätääntyy jos hän ei saa tarvitsemaansa huomiota. Niin tekee ainakin useimmat aikuisetkin. Se nimitetääkö hyväksymiseksi tulemisen tarvetta huomion kerjäämiseksi vai joksikin muuksi on samantekevää. Huomiota vain ei pidä antaa jatkamalla jankkaamista vain jollakin muulla tavalla.
Tiedätkö... olen kokeillut monta kertaa sitä että jankkaamisen alkaessa otankin syliin ja silittelen. Tai kehun jostain. Tms posit huomiota keskittyen vain lapseen. Ei sillä ole mitään vaikutusta, lapsi jatkaa vain sitä samaa jankkaamista. On kuin joku levy käynnistyisi kun se jankkaaminen alkaa eikä sen levyn pyörimistä pysäytä mikään, vauhti vain kiihtyy ja kiihtyy. Ap
Olen eri kuin se jolle vastasit, mutta mielestäni lapsen reagointi mainitsemaasi kohteluun on täysin ymmärrettävää.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän sen että kun tilanne on mennyt niin pitkälle, ap ilmeisesti kokee kokeillensa lapsen kanssa jo kaikkia keinoja. Mutta ei tilanne toivoton ole. Lapsi on vasta vauva. Kun ap pystyy helpottamaan omaa oloaan, vauvakin hyötyy siitä varmasti.
Minä lähtisin ihan siitä, että toimin sen mukaan, mitä sydän sanoo. Mitä vähemmän puhetta, sen parempi. Vähitellen lapsen kiukuttelu lyhenee. Vuoden päästä sitä ei ehkä ole ollenkaan, jos hän kokee, ettei tule liian pakotetuksi.
Sureeko lapsi kovasti isän menetystä?
Ei lapsi ole varsinaisesti menettänyt isäänsä, isä jättäytyi jo alussa etäälle eli ei ollut juurikaan kotona, nyt tapaa lasta välillä mutta ei osallistu arkeen. Eli lapsen näkökulmasta muutos ei ole suuri. Tosin alusta asti etäisenä ollut isä on tietenkin iso menetys lapsen kannalta mutta en usko että hän vielä osaa sitä surra.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Miten te, jotka toistelette, että on suuri virhe kieltää lapsen negatiiviset tunteet, hoitaisitte tilanteen. Mikä on se ihan arjen toimintatapa, mitä käyttäisitte lapsen negatiivisten tunteiden (joita tämä jankkaus mielestänne ilmentää) hyväksymiseen?
Ap on jo omien sanojensa mukaan kokeillut neutraaliutta (ai, se on musta, niinkö?) myöntymistä (okei, se on musta) sekä esim. pitänyt sylissä, niin ettei läheisyyttäkään puutu.
Mikä on mielestänne se hätä, mistä lapsi tilanteessa kärsii, ja miten lapsen hätätilaa helpotetaan?
Antaa lapsen olla. Ap voi todeta, että kuuli lasta "ahaa, se on sinun mielestäsi musta". Ap voi sitten jatkaa omia toimiaan, keskustelua ei tarvitse jatkaa. Jos lapsi itkee, anna itkeä. Jos alkaa roikkua kiinni, voi sanoa nätisti, että äidin pitää nyt tyhjentää tiskikone/siivota/lukea tai mitä tekeekään, ja irrottaa kauniisti ote. Jos mikään muu ei auta, Ap voi istua sohvalle ja päättää olla hiljaa, ettei lähde mukaan. Lapsi jatkaa aikansa ja sitten lopettaa.
Kuusivuotisuhma on yksi kehitykseen kuuluva vaihe. Se voi tuntua erikoiselta jos luuli, että on vain taaperouhma ja murrosikä. Kuusivuotias saa jo vahinkoa aikaiseksi hermostuessaan.
Tuo menee ohi nopeasti, se pitää vain kestää. Pysy rauhallisena, hiljaa, ole pehmeä muuri, jota vasten lapsi voi turvallisesti testailla eri tunteitaan.
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä toi jumitus johtuu siitä että lapsi tahtoo tulla kuulluksi. Haluaa että kyseinen aihe käsitellään, jonka jälkeen voidaan jatkaa elämää.
Ehkä se liittyy oppimiseen, kehityksen kannalta on oleellista, että lapsi syventyy jopa pakkomielteisesti johonkin aiheeseen. Tällä tavalla lapsi oppii ympäristöstään asioita ja ei anna periksi. Jos antaisi, ei oppisi.
Tämäkin on tulkinta aikuisen näkökulmasta, lapsella riippuu paljon tilanteesta... jos lapsi sitkeästi ja hädissään väittää jotain "ihan hullua", kyse on jostain muusta, kuin siitä asiasta jota lapsi "väittää". Vaikka lapsi haluaa aina tulla ymmärretyksi, haluaako hän että vanhemmat hyväksyvät jotain, mihin hän ei itsekään usko? Ei, kyse ei ole varsinaisesta väitteestä.
Pakkomielteisyyden kehittymisen kanssa asialla on kyllä tekemistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Saisiko kuitenkin vielä niitä neuvoja miten äitinä säilyttää hermot kun on itse väsynyt ja kiireinen ja tilanne meinaa eskaloitua parin tunnin lapsen itkukohtaukseksi?
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän sen että kun tilanne on mennyt niin pitkälle, ap ilmeisesti kokee kokeillensa lapsen kanssa jo kaikkia keinoja. Mutta ei tilanne toivoton ole. Lapsi on vasta vauva. Kun ap pystyy helpottamaan omaa oloaan, vauvakin hyötyy siitä varmasti.
Minä lähtisin ihan siitä, että toimin sen mukaan, mitä sydän sanoo. Mitä vähemmän puhetta, sen parempi. Vähitellen lapsen kiukuttelu lyhenee. Vuoden päästä sitä ei ehkä ole ollenkaan, jos hän kokee, ettei tule liian pakotetuksi.
Sureeko lapsi kovasti isän menetystä?
Ei lapsi ole varsinaisesti menettänyt isäänsä, isä jättäytyi jo alussa etäälle eli ei ollut juurikaan kotona, nyt tapaa lasta välillä mutta ei osallistu arkeen. Eli lapsen näkökulmasta muutos ei ole suuri. Tosin alusta asti etäisenä ollut isä on tietenkin iso menetys lapsen kannalta mutta en usko että hän vielä osaa sitä surra.
Ap
Ei vauva tarvitse kahta vanhempaa, jos yksi tyydyttää hänen tarpeensa. En siis edes ajatellut, että vauva tiedostaisi mitään sellaista ja surisi olematonta.
Mutta se että on välillä toisella vanhemmalla, sillä voi olla merkitystä - mahdotonta sanoa tuntematta. Ajattelin vain, että vauvatkin joskus surevat toisen vanhemman katoamista, tai sitä että lähivanhempi on suriullinen jotenkin eroon liittyen. Mutta en siis tiedä, kunhan pohtisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Saisiko kuitenkin vielä niitä neuvoja miten äitinä säilyttää hermot kun on itse väsynyt ja kiireinen ja tilanne meinaa eskaloitua parin tunnin lapsen itkukohtaukseksi?
Ap
Minusta tässä ketjussa on jo todella hyviä neuvoja. Joudut ehkä jonkin aikaa hyväksymään sen, että lapsi voi itkeä parikin tuntia, VAIKKA olisit löytänyt asenteen/keinon, jolla tilanne normalisoituu. Kun hyväksyt tämän siirtymävaiheen, muutos tapahtuu nopeammin tai ainakin hitusen kivuttomammin.
Et siis halua ulkopuolista apua? Se voi olla ihan viisastakin, toisaalta. Että yrität hoitaa tilanteen mahdollisimman yksinkertaisesti. Mutta jos tilanne jatkuu vielä ensi vuonna, juttele ihmeessä jonkun kanssa.
Ihan samamitä joku 2-5v höpisee, housuunsa kusee vielä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lastenlääkärille mars. Neurologisia oireita. Kai sulla on lapselle vakuutus, että voit mennä hyvälle lääkärille yksityiselle?
Ei todellakaan ole mitään normaalia, jos oksenteluun päättyy.
Voi olla autismia tms. ihan mitä vain. Mutta ei todellakaan normaalia.
Ja lapsen isä mukaan arkeen!!
Miltä se ajatus tuntuu, että ajattelisit rakastavasi lasta pyyteettömästi, vaikka hän tekee arjestasi hankalaa, ja että tämä rakkaus lopulta parantaa tilanteen? Tämä tietysti edellyttäisi, että ajattelisit lapsella olevan jokin ongelma, joka johtuu sinusta... mutta olisiko se nyt mikään ihme, jos teillä on ollut vaikeaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Saisiko kuitenkin vielä niitä neuvoja miten äitinä säilyttää hermot kun on itse väsynyt ja kiireinen ja tilanne meinaa eskaloitua parin tunnin lapsen itkukohtaukseksi?
Ap
Jos laspi on tavallista herkempi reflektoimaan, jakakaa tunteenne, voitte oppia niiden avulla toisistanne erilaisia asioita. Pari tuntia on kuitenkin melko lyhyt aika huutoa ja parkua molemmilta.
Ap, oletko kokeillut sitä, että antaisit lapsen kokea sallivasi hänen tunteet - omilla ehdoillaan.
Kerroit kokeilleesi syliin ottamista ja silittämistä yms. mutta eihän se ole lapsen ehdoilla tapahtuvaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
1) Laita tavara laatikkoon tms. pois näkyvistä, jotta saat tilanteen katkeamaan.
2) Sano lapselle äkäisesti ja tiukasti, että lopeta jankkaaminen nyt heti.
3) Kiinnitä lapsen huomio johonkin uuteen asiaan.
Sinä olet aikuinen, sinun tehtäväsi on johtaa tilannetta.
Mitä jää jäljelle, kun kaikki kontrollointikeinot "pakkorakkautta" myöten on kokeiltu?
Pyyteetön rakkaus. Se ei paljon neuvottele. Jos haluat sydämestäsi sanoa jotain ja samalla koet, että nautit lapsen seurasta (vaikka hänen on paha olla), se on aina edistysaskel.
Vierailija kirjoitti:
1) Laita tavara laatikkoon tms. pois näkyvistä, jotta saat tilanteen katkeamaan.
2) Sano lapselle äkäisesti ja tiukasti, että lopeta jankkaaminen nyt heti.
3) Kiinnitä lapsen huomio johonkin uuteen asiaan.
Sinä olet aikuinen, sinun tehtäväsi on johtaa tilannetta.
Siis johonkin pikkukiukkuun tämä toimii... ei ap:n tilanteeseen enää.
Lakkaa ajattelemasta, että sinulla ei saa olla negatiivisia tunteita lasta kohtaan tai lapsen läsnäollessa. Näytä lapselle, että sinua pännii lapsen jankkaaminen. Ihan sama asia kuin se, jos lapsi purisi sinua jatkuvasti niin, että olisit ihan mustelmilla. Silloinkin pitää karjaista ja itkeä vähintään tekoitkua, jotta lapsi hoksaa, että nyt meni liian pitkälle.
Kun löydät mielestäsi sopivan asenteen, älä suutu lapselle, ellei hän heti muutu. Luottamus on rakennettava pikku hiljaa.
Kaksivuotias? Uhmaikä. Et yksinkertaisesti mene mukaan. Sanot kerran että se on punainen, ja keskustelu loppuu sinun osaltasi siihen. Sen jälkeen penska saa raivota ihan miten paljon haluaa, sinä et sano enää asiasta mitään, korkeintaan viet omaan huoneeseen kirkumaan, jos sellainen on. Uhmaikäisen kanssa pärjää kaikista parhaiten sillä että ei kiinnitä mitään huomiota siihen mikä milloinkin on päivän kuuma aihe. Lapsi oppii aika nopeasti että sinuun ei tehoa mikään, ei komentelu, ei kirkuminen, ei tavaroiden heittely (tätä jos tapahtuu, lapsi lentää omaan huoneeseen miettimään asioita, vaikka kirkuisi kuin veturi), ei potkiminen. Huomiota annetaan sitten senkin edestä kun lapsella on hyvä hetki ja kaikki on mukavaa. Huonoa käytöstä ei saa palkita.
Mun mielestä toi jumitus johtuu siitä että lapsi tahtoo tulla kuulluksi. Haluaa että kyseinen aihe käsitellään, jonka jälkeen voidaan jatkaa elämää.
Ehkä se liittyy oppimiseen, kehityksen kannalta on oleellista, että lapsi syventyy jopa pakkomielteisesti johonkin aiheeseen. Tällä tavalla lapsi oppii ympäristöstään asioita ja ei anna periksi. Jos antaisi, ei oppisi.