Nelikymppisten suuret elintasoerot

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ne suuret tulot, vaan pienet menot! Vaikka olisi täysin samansuuruiset tulot, osa porukasta elää jatkuvassa visakorttikierteessä, kun taas osa saa rahaa vaivatta säästöönkin.

Ei pidä paikkaansa.

Jos käteen jää 500€ tai 5000€ niin siinä on vinha ero.

Mitä tästä et ymmärrä: "Vaikka olisi täysin samansuuruiset tulot, osa porukasta elää jatkuvassa visakorttikierteessä, kun taas osa saa rahaa vaivatta säästöönkin."

Mitä kohtaa en ymmärrä? No sitä kohtaa jossa kirjoitat että ei ne suuret tulot, vaan pienet menot.

Saman suuruiset tulot... toki siinä saa itseään peilistä katsoa jos kaveri viiden tonnin tuloilla vaurastuu ja minä itse kuluttaa kaiken turhuuteen. Mutta jos on molemmat olemme siistijöitä niin kumpikaan meistä ei hirvittävästi tuloillaan vaurastu vaikka kaveri kuinka säästäisi ja minä tuhlaisin. Ymmärtätkö eron?

Minä olen 47v. Köyhistä oloista lähtöisin ja kaikenlaista tragediaakin matkan varrelle on mahtunut. On tullut kaksi yliopistotutkintoa ja kiva työ kivalla, maltillisella palkalla. Omaisuutta on kertynyt tähän ikään mennessä jo kivasti vaikka peritty ei juuri olekaan. Ei se hyväosaisuus tarkoita etteikö olisi ollut vastoinkäymisiä, sen sijaan se tarkoittaa kyllä sitä, että on kykyä selvityä niistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja sitten meillä on toimeentulotuki joka leikkaa näiltä vähätkin tulot poi,s vaikka osa elää vuosikausia työttömänä köyhänä. Mutta pitäähän veronpalautukset leikata pois kun saa liikaa.

Ai toimeentulotuki leikkaa tulot pois? 😁 Se on ihan oma valinta jäädä roikkumaan toimeentulotuen varaan.

T. tynnyrissä kasvanut

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta mikä tän alotuksen pointti on? Jokainen on voinut valita mm. koulutuksensa, uransa jne. Eri asia tietenkin, jos on joku invalidisoiva sairaus, mutta osalla elämä tuntuu kuluvan ihan muuten vaan pelkkään voivotteluun ja kadehtimiseen. Suomessa kuitenkin kaikilla on mahdollisuus hyvään koulutukseen jne ja työpaikankin saa, jos ei odottele tumput suorina kakkua lautaselle. Eikä se omaisuuskaan takaa sitä, että on hyvä elämä. Jos keskittyy vaan olettamaan ja vertailemaan omaa "surkeaa" oloaan, niin eihän sitä enää kohta näe missään mitään hyvää. Arki se on kaikilla ja sen mukanaan tuomat vaikeudet. Omistusasunto on monelle merkinnyt kieltäytymistä muista huvituksista vuosien ajan , sitten kun se on 40 vuotiaana maksettu, niin heti ollaan kahdehtimassa. Elämässä on monia valintoja, osa valitsi nuorena mm. hauskanpidon koulun kustannuksella.

Ei sitä koulutusta ja uraa noin vain valita edes Suomessa. Kaikki ei ole yhtä älykkäitä, kaikilla ei ole yhtä hyvä muisti, kaikilla ei ole terveyttä, opiskelupaikkoja on rajatusti, työpaikkoja on rajatusti, kaikilla ei käy yhtä hyvä onni, kaikilla ei ole yhtä paljon jaksamista, kaikille ei ole sitä johtajan paikkaa, kaikille ei ole työpaikkaa ollenkaan, joku ostaa hometalon, joku joutuu onnettomuuteen, ihmisille sattuu sitä sun tätä itsestä riippumatta.

Omaisuus ja raha kertyvät minimaalisia poikkeuksia lukuun ottamatta niille, jotka sen ansaitsevat ja jotka sen eteen tekevät töitä. Moni rahanpuutteesta kitisevä ei vain ole ollut valmis tekemään oikeita valintoja ja uhraamaan paljon, jotta tekee elämästään hyvätuloisen elämää. Mahdollisuudet ovat kaikille samat.

Olen samaa mieltä. Itse olen ollut töissä 16 vuotiaasta saakka, kitkutellut ja venyttänyt penniä vuosi toisensa perään matalapalkka-alalla. Samalla olen opiskellut (sitä matalapalkka-alaa). Perustin kolmikymppisenä oman yrityksen, tein töitä vielä entistäkin enemmän. Nyt 45 vuotiaana myin yritykseni juuri muutama kuukausi sitten, ja sain siitä sen verran rahaa ettei tarvitse tehdä enää töitä jos en halua (ja käytän rahat viisaasti). Olen tehnyt tuplasti töitä normaaliin ihmiseen verrattuna koko aikuisikäni, mutta silti löytyy niitä kateellisia jotka sanovat että helppoahan mun on kun sain rahaa vain yrityksen myymällä. Olen lähtenyt köyhästä perheestä, kotoa lähtiessä sain mukaani sänkyni, jonka senkin olin itse asiassa itse ostanut. Olen siis joka pennosen tienannut ihan itse ja vielä kovalla työllä.

Kyllä, mutta ymmärrätkö kuinka monessa kohtaa fillari olisi voinut lipsahtaa ojaan? Kuinka monta kertaa olisit jaksanut vääntää sen sieltä? Jokaisen voimat loppuvat jossain kohtaa. Ei tarvita kuin vaikka yksi joku terveyshommeli ja koko juttu on ihan erilainen. Elämässä todella sattuu kummallisia.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen 47v. Köyhistä oloista lähtöisin ja kaikenlaista tragediaakin matkan varrelle on mahtunut. On tullut kaksi yliopistotutkintoa ja kiva työ kivalla, maltillisella palkalla. Omaisuutta on kertynyt tähän ikään mennessä jo kivasti vaikka peritty ei juuri olekaan. Ei se hyväosaisuus tarkoita etteikö olisi ollut vastoinkäymisiä, sen sijaan se tarkoittaa kyllä sitä, että on kykyä selvityä niistä.

Asenteella on todella merkitystä,  mutta jos on vaikka neliraajahalvaus niin kyllä siinä on voimavarat koetuksella. Jos nyt kärjistän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta mikä tän alotuksen pointti on? Jokainen on voinut valita mm. koulutuksensa, uransa jne. Eri asia tietenkin, jos on joku invalidisoiva sairaus, mutta osalla elämä tuntuu kuluvan ihan muuten vaan pelkkään voivotteluun ja kadehtimiseen. Suomessa kuitenkin kaikilla on mahdollisuus hyvään koulutukseen jne ja työpaikankin saa, jos ei odottele tumput suorina kakkua lautaselle. Eikä se omaisuuskaan takaa sitä, että on hyvä elämä. Jos keskittyy vaan olettamaan ja vertailemaan omaa "surkeaa" oloaan, niin eihän sitä enää kohta näe missään mitään hyvää. Arki se on kaikilla ja sen mukanaan tuomat vaikeudet. Omistusasunto on monelle merkinnyt kieltäytymistä muista huvituksista vuosien ajan , sitten kun se on 40 vuotiaana maksettu, niin heti ollaan kahdehtimassa. Elämässä on monia valintoja, osa valitsi nuorena mm. hauskanpidon koulun kustannuksella.

Ei sitä koulutusta ja uraa noin vain valita edes Suomessa. Kaikki ei ole yhtä älykkäitä, kaikilla ei ole yhtä hyvä muisti, kaikilla ei ole terveyttä, opiskelupaikkoja on rajatusti, työpaikkoja on rajatusti, kaikilla ei käy yhtä hyvä onni, kaikilla ei ole yhtä paljon jaksamista, kaikille ei ole sitä johtajan paikkaa, kaikille ei ole työpaikkaa ollenkaan, joku ostaa hometalon, joku joutuu onnettomuuteen, ihmisille sattuu sitä sun tätä itsestä riippumatta.

Omaisuus ja raha kertyvät minimaalisia poikkeuksia lukuun ottamatta niille, jotka sen ansaitsevat ja jotka sen eteen tekevät töitä. Moni rahanpuutteesta kitisevä ei vain ole ollut valmis tekemään oikeita valintoja ja uhraamaan paljon, jotta tekee elämästään hyvätuloisen elämää. Mahdollisuudet ovat kaikille samat.

Olen samaa mieltä. Itse olen ollut töissä 16 vuotiaasta saakka, kitkutellut ja venyttänyt penniä vuosi toisensa perään matalapalkka-alalla. Samalla olen opiskellut (sitä matalapalkka-alaa). Perustin kolmikymppisenä oman yrityksen, tein töitä vielä entistäkin enemmän. Nyt 45 vuotiaana myin yritykseni juuri muutama kuukausi sitten, ja sain siitä sen verran rahaa ettei tarvitse tehdä enää töitä jos en halua (ja käytän rahat viisaasti). Olen tehnyt tuplasti töitä normaaliin ihmiseen verrattuna koko aikuisikäni, mutta silti löytyy niitä kateellisia jotka sanovat että helppoahan mun on kun sain rahaa vain yrityksen myymällä. Olen lähtenyt köyhästä perheestä, kotoa lähtiessä sain mukaani sänkyni, jonka senkin olin itse asiassa itse ostanut. Olen siis joka pennosen tienannut ihan itse ja vielä kovalla työllä.

Ihan silkasta mielenkiinnosta haluaisin tietää mikä on summa, jolla ei tarvitse enää töitä tehdä?

No mä oon 32v. Koskaan en saanut matikkaan riittävästi tukea. En ole koskaan enää onnistunut pääsee mihinkään kouluun. Työpaikoista sen verran etten ole tähänkään päivään menneessä tajunnut mistä niitä löytää.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä puolison tulot vaikuttaa aika paljon siihen elintasoon. On huomattavasti helpompaa hankkia sitä omaisuutta ympärille jos on kaksi hyvin tienaavaa ihmistä jakamassa kustannuksia. Yksin kun yrittää maksaa asuntolainaa ja autoa niin huomaa kyllä hyvin miten rahat eivät juuri ylimääräiseen riitä. Tuon ikäiset ovat myös saattaneet tehdä hyvät asuntokaupat aikoinaan ja rikastua hintojen kuplaantuessa. 

On myös huomattavan helppo säästää hyvätuloisena sinkkuna, kun kämppä on pienehkö, yksi auto, ei lasten harrastuksia, "meidän päättämiä" lomamatkoja, "yhteisiä" hankintoja....

Olisi pitänyt kouluttautua jollekin alalle, jossa ei tarvitse olla hyvä verkostoituja. Olin töissä 10 vuotta yliopistolla huonoilla diileillä, minkä jälkeen homma hiipui kasaan ja nyt olen nelikymppisenä lähtöruudussa.

Vierailija kirjoitti:

Aina siinä ripauksen lahjakkuutta ja onneakin tarvii. Minun pojissakin tämä näkyy hyvin. Pojat eivät tosin ole ihan vielä nelikymppisiä, mutta elintasoero näkyy.  Toinen oli ala-asteelta asti matemaattisesti todella lahjakas, kymppejä sai aina matematiikasta. Muuten koulunkäynti ei sitten niin kiinnostanutkaan eli seiskaa oli melkeinpä kaikki muut arvosanat paitsi se matikka ja myöhemmin myös fysiikka. Varmaan ois muissakin aineissa pärjätä paremmin, jos olisi tehnyt paremmin läksynsä, mutta koulun jälkeen lähti aina kavereille eikä lukeminen kiinnostanut. Keskiarvo oli aina reippaasti alle kasin. Toinen sitten ei ollut lahjakas, mutta kovasti teki töitä eli heti koulun jälkeen tunnollisesti läksyt ja kokeisiin luki monta päivää. Keskiarvo olikin parhaimmillaan ysin paikkeilla ja kaikki lukuaineet tasaisen hyviä. Molemmat meni lukioon ja sama opiskelumalli ja arvosanataso jatkui. Toinen pyöri kavereilla ja toinen istui kotona pänttäämässä. Yritin tätä matemaattisesti lahjakasta kannustaa panostamaan muuhunkin kuin matematiikkaan ja fysiikkaan, kun kutostakin alkoi olla todistuksessa aika paljon, mutta ei kuulemma kiiinnostanut.

Lukion jälkeen tämä matemaattisesti lahjakas poika pääsi opiskelemaan diplomi-insinööriksi. Toinen poika ei päässyt heti mihinkään, vaikka todistus oli paljon parempi muilta osin paitsi matematiikan ja fysiikan osalta. Luki kovasti pääsykokeisiin, mutta aina jäi varasijalle. Lopulta meni ammattikorkeaan. Ammattikorkeassakin tuntui tekevän enemmän töitä kuin tämä matemaattisesti lahjakas yliopistossa. Matemaattisesti lahjakas jatkoi samaa linjaa yliopisto-opintojen ajan eli kavereilla ja harrastuksissa pyöri ja kaikenmaailman teekkareiden illanvietossa. Mietin jo että niinköhän valmistuu koskaan, kun ei paljon tunnu juuri koskaan opiskelevan. Mutta niin vain valmistui täysin aikataulussa ja hyvin arvosanoin. Sai heti työpaikan ja pian vakituisen paikan ja nykyisin on hyvät tulot ja hieno uusi ja iso talo ja oma perhe. Ajattelin että työ varmasti on vaativaa, kun palkka on niin korkea, mutta yllättävän helpolla tuntuu poika selviävän siitäkin. Nyt korona-aikana olen ollut kolmesti kaksi viikkoa heillä lapsenvahtina, kun lapset eivät saa mennä flunssaisena päiväkotiin ja vaimo joutuu sairaanhoitajana olemaan töissä.  Olin valmistautunut olemaan 8-9 tuntia päivässä hoitajana, mutta poika totesi että ei tarvi että kun hän on etätöissä, niin saa kyllä parissa tunnissa työt tehtyä. Niin näyttää myös saavan. Olen sanonut että tekee työnsä vain ihan rauhassa, että ei tarvi minun takia kiirehtiä, että mielellään olen lasten kanssa. Siihen on todennut vain että ei, kun ei hän käytä töihin muutenkaan nyt etänä enempää aikaa.

Toisella pojalla ilmeni opiskelujen aikana terveysongelmia. Perinnöllistä eli huono onni siinäkin. Hyvin paperein valmistui ammattikorkeasta ja vain vuoden hitaammin kuin muut, mutta töitä ei saanutkaan sitten heti. Jäi sairauden takia sellaiseen kierteeseen että ei ole vakipaikkaa tullut vieläkään. Taloakaan ei ole uskaltanut siksi ostaa, vaikka vaimo on ja yksi lapsikin. Kovasti on minusta yrittänyt ja töitä tehnyt enemmän kuin veljensä ja olisi kyllä saman elintason ansainnut.

Mielestäni tämä kirjoituksesi kristallisoi erittäin hyvin sen asian, jonka olen aina tiennytkin. Eli miten arvokasta matemaattinen lahjakkuus elämässä on ja miten varmasti se useimmiten takaa pääsyn hyviin työpaikkoihin ja hyville palkoille.

T: Yksi, joka hyvä kaikessa muussa paitsi matikassa. Jäin pienituloiseksi humanistiksi.

kaikki ei ole aina sitä miltä se näyttää. osalla 40+ porukasta joilla on kaikenlaista (mökki, 2 autoa jne...) on myös paljon velkaa tai on saatu perintöä jne ...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ne suuret tulot, vaan pienet menot! Vaikka olisi täysin samansuuruiset tulot, osa porukasta elää jatkuvassa visakorttikierteessä, kun taas osa saa rahaa vaivatta säästöönkin.

Ei pidä paikkaansa.

Jos käteen jää 500€ tai 5000€ niin siinä on vinha ero.

Mitä tästä et ymmärrä: "Vaikka olisi täysin samansuuruiset tulot, osa porukasta elää jatkuvassa visakorttikierteessä, kun taas osa saa rahaa vaivatta säästöönkin."

Mitä kohtaa en ymmärrä? No sitä kohtaa jossa kirjoitat että ei ne suuret tulot, vaan pienet menot.

Saman suuruiset tulot... toki siinä saa itseään peilistä katsoa jos kaveri viiden tonnin tuloilla vaurastuu ja minä itse kuluttaa kaiken turhuuteen. Mutta jos on molemmat olemme siistijöitä niin kumpikaan meistä ei hirvittävästi tuloillaan vaurastu vaikka kaveri kuinka säästäisi ja minä tuhlaisin. Ymmärtätkö eron?

Ei pidä paikkaansa. Muutaman vuoden kuluttua säästäjällä ja ehkä fiksusti sijoittavalla on enemmän omaisuutta kuin tuhlurilla. Onko sillä merkitystä on eri juttu sitten taas.

Näinhän se menee useimmilla pitkälle koulutetuilla ja hyville ansioille päässeillä. Opiskellaan kolmikymppisiksi. Sitten tienataan hyvin ja otetaan heti isot asuntolainat. 35 otetaan lisää lainaa ja ostellaan mökit tai muuta. Lainat maksettu pois nelikymppisinä. Sen jälkeen on rahaa vaikka mihin.

Oma lukunsa ovat ne duunarit, jotka tienaavat hyvin jo parikympisinä. He pääsevät samaan jopa hiukan aiemmin, kun noi koulutetut hyvin tienaavat.

Molemmilla edellisillä ryhmillä on nelikymmpisinä varaa vaikka mihin, toisin kuin matalapalkka-ammatteihin kouluttautuneilla duunareilla ja akateemisilla. Yhtä lailla osattomiksi jäävät kahden ensimmäisen ryhmän vähemmän menestyneet jäsenet.

Itsekin kuulun toiseen, tai oikeastaan molempiin, noista kahdesta eka ryhmästä. Ei ole koskaan tarvinnut miettiä, mitä joku maksaa. Näin oli jo opiskeluaikoina, vaikka lapsuuden perheeni ei ollut varakas enkä ottanut kotoa avustuksia opiskeluuni (vanhemmat kyllä kannustivat ja tarjosivat apua sen mitä pystyivät,  mutta koska tienasin jo opiskelijana hyvin, kehotin auttamaan nuorempia sisaruksiani). Jo opiskeluaikana rahaa tuli niin, että lainailin kavereille.

Sama toistuu lapsistani kahden osalta. Toinen on älykäs ja pitkälle kouluttautunut ja tienaa sitä kautta todella hyvin ja tulevaisuudessa todennäköisesti vielä enemmän. Toinen on energinen, ja muuttaa energiansa rahaksi, jota tulee koulutukseen nähden paljon.

Kolmas lapsi, älystään huolimatta, valitsi matalapalkka-alan kiinnostuksen perusteella. Nyt hän kipuilee sen vuoksi, että ei ole samaa elintasoa kuin lapsena tai sisaruksillaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta mikä tän alotuksen pointti on? Jokainen on voinut valita mm. koulutuksensa, uransa jne. Eri asia tietenkin, jos on joku invalidisoiva sairaus, mutta osalla elämä tuntuu kuluvan ihan muuten vaan pelkkään voivotteluun ja kadehtimiseen. Suomessa kuitenkin kaikilla on mahdollisuus hyvään koulutukseen jne ja työpaikankin saa, jos ei odottele tumput suorina kakkua lautaselle. Eikä se omaisuuskaan takaa sitä, että on hyvä elämä. Jos keskittyy vaan olettamaan ja vertailemaan omaa "surkeaa" oloaan, niin eihän sitä enää kohta näe missään mitään hyvää. Arki se on kaikilla ja sen mukanaan tuomat vaikeudet. Omistusasunto on monelle merkinnyt kieltäytymistä muista huvituksista vuosien ajan , sitten kun se on 40 vuotiaana maksettu, niin heti ollaan kahdehtimassa. Elämässä on monia valintoja, osa valitsi nuorena mm. hauskanpidon koulun kustannuksella.

Ei sitä koulutusta ja uraa noin vain valita edes Suomessa. Kaikki ei ole yhtä älykkäitä, kaikilla ei ole yhtä hyvä muisti, kaikilla ei ole terveyttä, opiskelupaikkoja on rajatusti, työpaikkoja on rajatusti, kaikilla ei käy yhtä hyvä onni, kaikilla ei ole yhtä paljon jaksamista, kaikille ei ole sitä johtajan paikkaa, kaikille ei ole työpaikkaa ollenkaan, joku ostaa hometalon, joku joutuu onnettomuuteen, ihmisille sattuu sitä sun tätä itsestä riippumatta.

Ihmisille ei satu sitä sun tätä, ihmiset itse aiheuttavat itselleen ikäviä seurauksia. Ei kukaan pakota ostamaan hometaloa eikä kukaan ole sanonut, että ahkeruudella ei saisi kompensoida puutteita älykkyydessään.

Ei ole olemassa sellaista asiaa kuin onni, joka joka kohtaa tai sitten ei, suurin osa onnesta on kovan työn takana! Mutta tietty voi istua kotona sohvalla odottamassa, että pääsee oikeustieteelliseen. On silkkaa onnea lukea pääsykoekirjat ja vastata kysymyksiin oikein?

Tosi tyhmä mielipide. Kyllä ihmisillä voi olla tosi erilaiset lähtökohdat. Jotkut syntyvät hyviin perheisiin rakastaville vanhemmille ja saavat kotoa hyvät eväät elämään. He saavat hyvän itsetunnon, ja heitä kannustetaan elämässä eteenpäin. Jotkut toiset ovat lapsuudesta asti päähän potkittuja ja taistelevat erilaisten traumojen kanssa. Ei ahdistunut tai masentunut ja huonolla itsetunnolla varustettu ihminen pysty suoriutumaan samalla tavalla kuin onnellinen ja tasapainoinen. Toki menestymisessä on kyse ahkeruudesta ja itsekurista, mutta kaikilla ei vain ole voimavaroja olla ahkeria. Erilaiset mielenterveysongelmat oikeasti syövät voimavaroja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina siinä ripauksen lahjakkuutta ja onneakin tarvii. Minun pojissakin tämä näkyy hyvin. Pojat eivät tosin ole ihan vielä nelikymppisiä, mutta elintasoero näkyy.  Toinen oli ala-asteelta asti matemaattisesti todella lahjakas, kymppejä sai aina matematiikasta. Muuten koulunkäynti ei sitten niin kiinnostanutkaan eli seiskaa oli melkeinpä kaikki muut arvosanat paitsi se matikka ja myöhemmin myös fysiikka. Varmaan ois muissakin aineissa pärjätä paremmin, jos olisi tehnyt paremmin läksynsä, mutta koulun jälkeen lähti aina kavereille eikä lukeminen kiinnostanut. Keskiarvo oli aina reippaasti alle kasin. Toinen sitten ei ollut lahjakas, mutta kovasti teki töitä eli heti koulun jälkeen tunnollisesti läksyt ja kokeisiin luki monta päivää. Keskiarvo olikin parhaimmillaan ysin paikkeilla ja kaikki lukuaineet tasaisen hyviä. Molemmat meni lukioon ja sama opiskelumalli ja arvosanataso jatkui. Toinen pyöri kavereilla ja toinen istui kotona pänttäämässä. Yritin tätä matemaattisesti lahjakasta kannustaa panostamaan muuhunkin kuin matematiikkaan ja fysiikkaan, kun kutostakin alkoi olla todistuksessa aika paljon, mutta ei kuulemma kiiinnostanut.

Lukion jälkeen tämä matemaattisesti lahjakas poika pääsi opiskelemaan diplomi-insinööriksi. Toinen poika ei päässyt heti mihinkään, vaikka todistus oli paljon parempi muilta osin paitsi matematiikan ja fysiikan osalta. Luki kovasti pääsykokeisiin, mutta aina jäi varasijalle. Lopulta meni ammattikorkeaan. Ammattikorkeassakin tuntui tekevän enemmän töitä kuin tämä matemaattisesti lahjakas yliopistossa. Matemaattisesti lahjakas jatkoi samaa linjaa yliopisto-opintojen ajan eli kavereilla ja harrastuksissa pyöri ja kaikenmaailman teekkareiden illanvietossa. Mietin jo että niinköhän valmistuu koskaan, kun ei paljon tunnu juuri koskaan opiskelevan. Mutta niin vain valmistui täysin aikataulussa ja hyvin arvosanoin. Sai heti työpaikan ja pian vakituisen paikan ja nykyisin on hyvät tulot ja hieno uusi ja iso talo ja oma perhe. Ajattelin että työ varmasti on vaativaa, kun palkka on niin korkea, mutta yllättävän helpolla tuntuu poika selviävän siitäkin. Nyt korona-aikana olen ollut kolmesti kaksi viikkoa heillä lapsenvahtina, kun lapset eivät saa mennä flunssaisena päiväkotiin ja vaimo joutuu sairaanhoitajana olemaan töissä.  Olin valmistautunut olemaan 8-9 tuntia päivässä hoitajana, mutta poika totesi että ei tarvi että kun hän on etätöissä, niin saa kyllä parissa tunnissa työt tehtyä. Niin näyttää myös saavan. Olen sanonut että tekee työnsä vain ihan rauhassa, että ei tarvi minun takia kiirehtiä, että mielellään olen lasten kanssa. Siihen on todennut vain että ei, kun ei hän käytä töihin muutenkaan nyt etänä enempää aikaa.

Toisella pojalla ilmeni opiskelujen aikana terveysongelmia. Perinnöllistä eli huono onni siinäkin. Hyvin paperein valmistui ammattikorkeasta ja vain vuoden hitaammin kuin muut, mutta töitä ei saanutkaan sitten heti. Jäi sairauden takia sellaiseen kierteeseen että ei ole vakipaikkaa tullut vieläkään. Taloakaan ei ole uskaltanut siksi ostaa, vaikka vaimo on ja yksi lapsikin. Kovasti on minusta yrittänyt ja töitä tehnyt enemmän kuin veljensä ja olisi kyllä saman elintason ansainnut.

Mielestäni tämä kirjoituksesi kristallisoi erittäin hyvin sen asian, jonka olen aina tiennytkin. Eli miten arvokasta matemaattinen lahjakkuus elämässä on ja miten varmasti se useimmiten takaa pääsyn hyviin työpaikkoihin ja hyville palkoille.

T: Yksi, joka hyvä kaikessa muussa paitsi matikassa. Jäin pienituloiseksi humanistiksi.

Vähän ohiksena että en kyllä ymmärrä miksi pitkää matikkaa painotetaan niin hirveästi nykyään. Sitä hyvin harva kuitenkaan duunissaan oikeasti tarvitsee, jotain monimutkaista algebraa vaikka. Ja lahjakkaita ihmisiä jää sen takia kouluttautumatta tietyille aloille, ja epäsopivampia otetaan pelkästään matikkapään takia. Sama kuin sanoisi lääkikiseen hakijalle että pääset sisään ainoastaan jos osaat laulaa huippuoopperaa vaikket ikinä tätä taitoa tule tarvitsemaan.

Vierailija kirjoitti:

kaikki ei ole aina sitä miltä se näyttää. osalla 40+ porukasta joilla on kaikenlaista (mökki, 2 autoa jne...) on myös paljon velkaa tai on saatu perintöä jne ...

Uein näin, mutta ei aina. On myös niitä, joilla on 40+ kaikki tuo ja ei yhtään velkaa, vaikka eivän ole perineet mitään. Tasan ei mene onnen lahjat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta mikä tän alotuksen pointti on? Jokainen on voinut valita mm. koulutuksensa, uransa jne. Eri asia tietenkin, jos on joku invalidisoiva sairaus, mutta osalla elämä tuntuu kuluvan ihan muuten vaan pelkkään voivotteluun ja kadehtimiseen. Suomessa kuitenkin kaikilla on mahdollisuus hyvään koulutukseen jne ja työpaikankin saa, jos ei odottele tumput suorina kakkua lautaselle. Eikä se omaisuuskaan takaa sitä, että on hyvä elämä. Jos keskittyy vaan olettamaan ja vertailemaan omaa "surkeaa" oloaan, niin eihän sitä enää kohta näe missään mitään hyvää. Arki se on kaikilla ja sen mukanaan tuomat vaikeudet. Omistusasunto on monelle merkinnyt kieltäytymistä muista huvituksista vuosien ajan , sitten kun se on 40 vuotiaana maksettu, niin heti ollaan kahdehtimassa. Elämässä on monia valintoja, osa valitsi nuorena mm. hauskanpidon koulun kustannuksella.

Ei sitä koulutusta ja uraa noin vain valita edes Suomessa. Kaikki ei ole yhtä älykkäitä, kaikilla ei ole yhtä hyvä muisti, kaikilla ei ole terveyttä, opiskelupaikkoja on rajatusti, työpaikkoja on rajatusti, kaikilla ei käy yhtä hyvä onni, kaikilla ei ole yhtä paljon jaksamista, kaikille ei ole sitä johtajan paikkaa, kaikille ei ole työpaikkaa ollenkaan, joku ostaa hometalon, joku joutuu onnettomuuteen, ihmisille sattuu sitä sun tätä itsestä riippumatta.

Ihmisille ei satu sitä sun tätä, ihmiset itse aiheuttavat itselleen ikäviä seurauksia. Ei kukaan pakota ostamaan hometaloa eikä kukaan ole sanonut, että ahkeruudella ei saisi kompensoida puutteita älykkyydessään.

Ei ole olemassa sellaista asiaa kuin onni, joka joka kohtaa tai sitten ei, suurin osa onnesta on kovan työn takana! Mutta tietty voi istua kotona sohvalla odottamassa, että pääsee oikeustieteelliseen. On silkkaa onnea lukea pääsykoekirjat ja vastata kysymyksiin oikein?

Tosi tyhmä mielipide. Kyllä ihmisillä voi olla tosi erilaiset lähtökohdat. Jotkut syntyvät hyviin perheisiin rakastaville vanhemmille ja saavat kotoa hyvät eväät elämään. He saavat hyvän itsetunnon, ja heitä kannustetaan elämässä eteenpäin. Jotkut toiset ovat lapsuudesta asti päähän potkittuja ja taistelevat erilaisten traumojen kanssa. Ei ahdistunut tai masentunut ja huonolla itsetunnolla varustettu ihminen pysty suoriutumaan samalla tavalla kuin onnellinen ja tasapainoinen. Toki menestymisessä on kyse ahkeruudesta ja itsekurista, mutta kaikilla ei vain ole voimavaroja olla ahkeria. Erilaiset mielenterveysongelmat oikeasti syövät voimavaroja.

Jopa sillä on merkitystä minkä näköisenä syntyy! Kauniit todellakin etenevät helpommin jos on yhtään mitään kykyjä. Samoin sosiaalisuus, jota on vaikea opetella, on edistävä syntymätaito.

Jotkut täällä elvistelee, miten ovat puolison kanssa hankkineet sitä ja tätä. No totta munassa se on helpompi maksaa asuntovelkaa kahdestaan kuin yksin. Mulla on omistuskaksio Helsingissä vain ja ainoastaan mun vanhempien ansiosta. Olen onnekas.

Vierailija kirjoitti:

Näinhän se menee useimmilla pitkälle koulutetuilla ja hyville ansioille päässeillä. Opiskellaan kolmikymppisiksi. Sitten tienataan hyvin ja otetaan heti isot asuntolainat. 35 otetaan lisää lainaa ja ostellaan mökit tai muuta. Lainat maksettu pois nelikymppisinä. Sen jälkeen on rahaa vaikka mihin.

Oma lukunsa ovat ne duunarit, jotka tienaavat hyvin jo parikympisinä. He pääsevät samaan jopa hiukan aiemmin, kun noi koulutetut hyvin tienaavat.

Molemmilla edellisillä ryhmillä on nelikymmpisinä varaa vaikka mihin, toisin kuin matalapalkka-ammatteihin kouluttautuneilla duunareilla ja akateemisilla. Yhtä lailla osattomiksi jäävät kahden ensimmäisen ryhmän vähemmän menestyneet jäsenet.

Itsekin kuulun toiseen, tai oikeastaan molempiin, noista kahdesta eka ryhmästä. Ei ole koskaan tarvinnut miettiä, mitä joku maksaa. Näin oli jo opiskeluaikoina, vaikka lapsuuden perheeni ei ollut varakas enkä ottanut kotoa avustuksia opiskeluuni (vanhemmat kyllä kannustivat ja tarjosivat apua sen mitä pystyivät,  mutta koska tienasin jo opiskelijana hyvin, kehotin auttamaan nuorempia sisaruksiani). Jo opiskeluaikana rahaa tuli niin, että lainailin kavereille.

Sama toistuu lapsistani kahden osalta. Toinen on älykäs ja pitkälle kouluttautunut ja tienaa sitä kautta todella hyvin ja tulevaisuudessa todennäköisesti vielä enemmän. Toinen on energinen, ja muuttaa energiansa rahaksi, jota tulee koulutukseen nähden paljon.

Kolmas lapsi, älystään huolimatta, valitsi matalapalkka-alan kiinnostuksen perusteella. Nyt hän kipuilee sen vuoksi, että ei ole samaa elintasoa kuin lapsena tai sisaruksillaan.

Kipuilee? Samanlaista kauhean kuuloista epäkieltä kuin kotoilee ym. muotihokemat. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta mikä tän alotuksen pointti on? Jokainen on voinut valita mm. koulutuksensa, uransa jne. Eri asia tietenkin, jos on joku invalidisoiva sairaus, mutta osalla elämä tuntuu kuluvan ihan muuten vaan pelkkään voivotteluun ja kadehtimiseen. Suomessa kuitenkin kaikilla on mahdollisuus hyvään koulutukseen jne ja työpaikankin saa, jos ei odottele tumput suorina kakkua lautaselle. Eikä se omaisuuskaan takaa sitä, että on hyvä elämä. Jos keskittyy vaan olettamaan ja vertailemaan omaa "surkeaa" oloaan, niin eihän sitä enää kohta näe missään mitään hyvää. Arki se on kaikilla ja sen mukanaan tuomat vaikeudet. Omistusasunto on monelle merkinnyt kieltäytymistä muista huvituksista vuosien ajan , sitten kun se on 40 vuotiaana maksettu, niin heti ollaan kahdehtimassa. Elämässä on monia valintoja, osa valitsi nuorena mm. hauskanpidon koulun kustannuksella.

Ei sitä koulutusta ja uraa noin vain valita edes Suomessa. Kaikki ei ole yhtä älykkäitä, kaikilla ei ole yhtä hyvä muisti, kaikilla ei ole terveyttä, opiskelupaikkoja on rajatusti, työpaikkoja on rajatusti, kaikilla ei käy yhtä hyvä onni, kaikilla ei ole yhtä paljon jaksamista, kaikille ei ole sitä johtajan paikkaa, kaikille ei ole työpaikkaa ollenkaan, joku ostaa hometalon, joku joutuu onnettomuuteen, ihmisille sattuu sitä sun tätä itsestä riippumatta.

Omaisuus ja raha kertyvät minimaalisia poikkeuksia lukuun ottamatta niille, jotka sen ansaitsevat ja jotka sen eteen tekevät töitä. Moni rahanpuutteesta kitisevä ei vain ole ollut valmis tekemään oikeita valintoja ja uhraamaan paljon, jotta tekee elämästään hyvätuloisen elämää. Mahdollisuudet ovat kaikille samat.

Olen samaa mieltä. Itse olen ollut töissä 16 vuotiaasta saakka, kitkutellut ja venyttänyt penniä vuosi toisensa perään matalapalkka-alalla. Samalla olen opiskellut (sitä matalapalkka-alaa). Perustin kolmikymppisenä oman yrityksen, tein töitä vielä entistäkin enemmän. Nyt 45 vuotiaana myin yritykseni juuri muutama kuukausi sitten, ja sain siitä sen verran rahaa ettei tarvitse tehdä enää töitä jos en halua (ja käytän rahat viisaasti). Olen tehnyt tuplasti töitä normaaliin ihmiseen verrattuna koko aikuisikäni, mutta silti löytyy niitä kateellisia jotka sanovat että helppoahan mun on kun sain rahaa vain yrityksen myymällä. Olen lähtenyt köyhästä perheestä, kotoa lähtiessä sain mukaani sänkyni, jonka senkin olin itse asiassa itse ostanut. Olen siis joka pennosen tienannut ihan itse ja vielä kovalla työllä.

Ihan silkasta mielenkiinnosta haluaisin tietää mikä on summa, jolla ei tarvitse enää töitä tehdä?

Omalla kohdallani 800 000€ pitäisi riittää erinomaisen hyvin. Pienemmälläkin summalla onnistuisi, 400 000€ olisi ehkä minimi tämän ikäisenä, että riittää loppuelämän. Raha on hajautettuna erilaisiin sijoituksiin, eli olen myös valmistautunut että osa katoaa sijoitustappioina. Odotuksena kuitenkin on, ettei pääomaan tarvitse koskea, vaan elän sijoitustuotoilla/koroilla.

Kauppasumma oli suurempi, mutta maksoin asuntolainan pois ja käytin rahaa muutamiin itselle kivoihin asioihin ja remontointiin.