Nelikymppisten suuret elintasoerot

Mieheni on ainoa lapsi ja hänellä on 5 serkkua, jotka ovat myös ainoita lapsia, kaikki perivät vanhemmiltaan omakotitalon ja heillä on kaikilla tällä hetkellä omasta omistusasunnostakin lainaa, kohta on kaikilla 2 asuntoa.

Vierailija kirjoitti:

Vakaa elintaso tarkoittaa katkeamatonta työuraa ja vähintään saman tai isomman tuloluokan puolisoa.

En ole kyllä ikinä osannut ajatella että tietyssä iässä pitäisi olla joku taso saavutettu. Itse elin ikävuodet 25-33 sitä vakaata elämää. Sitten tuli ero, haahuilin pari vuotta jolloin valkeni mitä haluan ja ryhdyin uudelleen opiskelemaan.

Nyt 37-vuotiaana ei ole muuta kuin velkaa ja opinnot vielä kesken. Ei silti juurikaan huoleta. Työllistyminen kuitenkin ihan realistista ja aina voi vaihtaa suuntaa jos näyttää menevän metsään.

Välillä haaveilen isosta okt:sta ja Audista sen pihalla. Sitten tajuan ahdistuvani vuosien sitoutumisesta isoon talolainaan ja unohdan koko jutun.

Noinhan siinä käy, jos rakentaa elämänsä toisen ihmisen varaan. Itse olen aina pitänyt parisuhteissa raha-asiat erillisinä ja nyt asun jo kolmekymppisenä velattomassa omistusasunnossa. Pärjään yksinkin niin hyvin, ettei tarvitse rahan takia roikkua kenessäkään.

Jaa juu, matikkapäätä löytyy, vaikka en ole korkeakouluja käynyt. Työelämää kuitenkin takana se 15 vuotta.

Kolmekymppiset ovat vasta uransa alussa ja kenties juuri ostaneet ensiasuntonta ja on pieniä lapsia. Nelikymppisenä jotkut ovat jo päässeet urallaan eteenpäin ja jotkut sortuneet elon tiellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näinhän se menee. 40-vuotiaana ei oikein viitsi alkaa ensimmäistä asuntoakaan hankkimaan kun on 15v myöhässä.

Mten niin?

Itse ostin omat 35v, aiemmin en tiennyt mistä enkä kenen kanssa, ja maksettua se tuli 47v. Eli hyvinkin nelikymppisen projekti.

joo jos pääset vakituiseen työhön, mutta monella pätkätöitä vaan jos sitäkään.

Olen pätkätöitä tekevä matalapalkka-alan duunari, mutta otin omistusasunnosta tavoitteen ja pystyin viime vuonna toteuttamaan unelmani: Ostin 42-vuotiaana itselleni oman asunnon. Se on yksiö Turussa, mutta onpahan oma ja sijaitsee rauhallisella asuinalueella. Otin 40 000 € lainaa ja se on tarkoitus maksaa 10 vuodessa pois.

Vierailija kirjoitti:

Eläkeläisiä on 1,6 miljoonaa. Moni perii vanhemmiltaan asunnon ja mökin.

Ja vastaavasti aika moni ei peri yhtään mitään, tai korkeintaan purkukuntoisen talon muuttotappio-paikkakunnalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eläkeläisiä on 1,6 miljoonaa. Moni perii vanhemmiltaan asunnon ja mökin.

Ja vastaavasti aika moni ei peri yhtään mitään, tai korkeintaan purkukuntoisen talon muuttotappio-paikkakunnalta.

Vuokratkin laskevat, koska osa eläkeläisistä asuu vuokralla ja asuntoja vapautuu.

Niin moni perii myös näitä 1970, 1980 ja 1990-luvulla rakennettuja taloja, joilla ei ole ostajia ja heille tulee 2 asunto.

Vain Helsingissä, Tampereella ja Turussa voi saada myytyä asunnon, muualla on tosi vähän tes-palkka töitä.

Monessa kaupungissa asuu taajama-alueilla paljon eläkeläisiä omakotitaloissa, kerrostaloissa ja rivitaloissa, asunnot jäävät myymättä, perikunnat saavat toisen asunnon itselleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina siinä ripauksen lahjakkuutta ja onneakin tarvii. Minun pojissakin tämä näkyy hyvin. Pojat eivät tosin ole ihan vielä nelikymppisiä, mutta elintasoero näkyy.  Toinen oli ala-asteelta asti matemaattisesti todella lahjakas, kymppejä sai aina matematiikasta. Muuten koulunkäynti ei sitten niin kiinnostanutkaan eli seiskaa oli melkeinpä kaikki muut arvosanat paitsi se matikka ja myöhemmin myös fysiikka. Varmaan ois muissakin aineissa pärjätä paremmin, jos olisi tehnyt paremmin läksynsä, mutta koulun jälkeen lähti aina kavereille eikä lukeminen kiinnostanut. Keskiarvo oli aina reippaasti alle kasin. Toinen sitten ei ollut lahjakas, mutta kovasti teki töitä eli heti koulun jälkeen tunnollisesti läksyt ja kokeisiin luki monta päivää. Keskiarvo olikin parhaimmillaan ysin paikkeilla ja kaikki lukuaineet tasaisen hyviä. Molemmat meni lukioon ja sama opiskelumalli ja arvosanataso jatkui. Toinen pyöri kavereilla ja toinen istui kotona pänttäämässä. Yritin tätä matemaattisesti lahjakasta kannustaa panostamaan muuhunkin kuin matematiikkaan ja fysiikkaan, kun kutostakin alkoi olla todistuksessa aika paljon, mutta ei kuulemma kiiinnostanut.

Lukion jälkeen tämä matemaattisesti lahjakas poika pääsi opiskelemaan diplomi-insinööriksi. Toinen poika ei päässyt heti mihinkään, vaikka todistus oli paljon parempi muilta osin paitsi matematiikan ja fysiikan osalta. Luki kovasti pääsykokeisiin, mutta aina jäi varasijalle. Lopulta meni ammattikorkeaan. Ammattikorkeassakin tuntui tekevän enemmän töitä kuin tämä matemaattisesti lahjakas yliopistossa. Matemaattisesti lahjakas jatkoi samaa linjaa yliopisto-opintojen ajan eli kavereilla ja harrastuksissa pyöri ja kaikenmaailman teekkareiden illanvietossa. Mietin jo että niinköhän valmistuu koskaan, kun ei paljon tunnu juuri koskaan opiskelevan. Mutta niin vain valmistui täysin aikataulussa ja hyvin arvosanoin. Sai heti työpaikan ja pian vakituisen paikan ja nykyisin on hyvät tulot ja hieno uusi ja iso talo ja oma perhe. Ajattelin että työ varmasti on vaativaa, kun palkka on niin korkea, mutta yllättävän helpolla tuntuu poika selviävän siitäkin. Nyt korona-aikana olen ollut kolmesti kaksi viikkoa heillä lapsenvahtina, kun lapset eivät saa mennä flunssaisena päiväkotiin ja vaimo joutuu sairaanhoitajana olemaan töissä.  Olin valmistautunut olemaan 8-9 tuntia päivässä hoitajana, mutta poika totesi että ei tarvi että kun hän on etätöissä, niin saa kyllä parissa tunnissa työt tehtyä. Niin näyttää myös saavan. Olen sanonut että tekee työnsä vain ihan rauhassa, että ei tarvi minun takia kiirehtiä, että mielellään olen lasten kanssa. Siihen on todennut vain että ei, kun ei hän käytä töihin muutenkaan nyt etänä enempää aikaa.

Toisella pojalla ilmeni opiskelujen aikana terveysongelmia. Perinnöllistä eli huono onni siinäkin. Hyvin paperein valmistui ammattikorkeasta ja vain vuoden hitaammin kuin muut, mutta töitä ei saanutkaan sitten heti. Jäi sairauden takia sellaiseen kierteeseen että ei ole vakipaikkaa tullut vieläkään. Taloakaan ei ole uskaltanut siksi ostaa, vaikka vaimo on ja yksi lapsikin. Kovasti on minusta yrittänyt ja töitä tehnyt enemmän kuin veljensä ja olisi kyllä saman elintason ansainnut.

Mielestäni tämä kirjoituksesi kristallisoi erittäin hyvin sen asian, jonka olen aina tiennytkin. Eli miten arvokasta matemaattinen lahjakkuus elämässä on ja miten varmasti se useimmiten takaa pääsyn hyviin työpaikkoihin ja hyville palkoille.

T: Yksi, joka hyvä kaikessa muussa paitsi matikassa. Jäin pienituloiseksi humanistiksi.

Vähän ohiksena että en kyllä ymmärrä miksi pitkää matikkaa painotetaan niin hirveästi nykyään. Sitä hyvin harva kuitenkaan duunissaan oikeasti tarvitsee, jotain monimutkaista algebraa vaikka. Ja lahjakkaita ihmisiä jää sen takia kouluttautumatta tietyille aloille, ja epäsopivampia otetaan pelkästään matikkapään takia. Sama kuin sanoisi lääkikiseen hakijalle että pääset sisään ainoastaan jos osaat laulaa huippuoopperaa vaikket ikinä tätä taitoa tule tarvitsemaan.

En ymmärrä minäkään. Jos mietitään vaikka psykitria,psykoterapeuttia, muita psykiatsisia mielenterveys häiriöitä hoitavaa ihmistä. Noissa ammateissa katsotaan se, että pitää olla todella hyvä matikka vaikka käytännössä kun hoidat vakavasti traunatosoitutta potilasta, et tee hevon*ittua sillä matematiikalla, ja ihmiset jolla oikeasti on palava halu auttaa toisia , ja olisivat täydellä sydämellä töissä ja auttamassa, kokeneet ehkä itse nämä traumat ja voittaneet ne,osaavat suhtautua ja oikeasti auttaa potilasta. Mutta ei, jos et osaa lukea matikkaa ja sulla on vakavasta taapero iän tramuasta tai muusta asiasta kirjattu diagnoosi,voit unohtaa unelmas ja antaa näiden hyvien matikkapää ihmisten vastata asiaan kun asiaan "joo,kyllä". Ja nyökytellä päätä 45min joka toinen viikko potilasta tavatessa. Ei tuo eteenpäin vie :( .