Lue keskustelun säännöt.
En samaistu mihinkään, enkä keneenkään - Ikuinen ulkopuolinen?
väärällä planeetallakö
13.03.2021 |
En tiedä miten tämän muotoilisi, sillä en tiedä moniko pystyy samaistumaan tähän tunteeseen. Nyt viimeisen vuoden aikana tämä on jotenkin korostunut entisestään, kun ihmiset tuntevat olevan niin yhdessä kaikkine koronaongelmineen ja -haasteineen.
Tuntuu, että muiden kokemat ongelmat ja haasteet on itselleni kaikkea muuta kuin ongelmia. Ne nyt vaan on asioita mitä tapahtuu ja niistä selvitään. Jos jollakulla on jokin hyvä ratkaisu johonkin yleiseen ongelmaan, se tuntuu musta täysin yhdentekevältä, epäkiinnostavalta asialta. Ylipäänsä muut ihmiset tuntuu yleensä hyvin epäkiinnostavilta, niiden jutunaiheet on tylsiä ja arkipäiväisiä. Itse kaipaisin enemmän jotain nokkelampaa, uudempaa, mielenkiintoisempaa... En osaa edes selittää, mutta kovin monen ihmisen kanssa en jaksaisi viettää aikaa viittä minuuttia kauempaa, en saa heistä mitään (hyötyä, viihdettä, ideoita...).
Tiedän, että tämä kuulostaa varmaan ihan kamalalta, mutta sehän se ongelma onkin. Jotta voisin tuntea olevani oma itseni jonkun seurassa, sen jonkun pitäisi olla oikeasti tosi mielenkiintoinen tyyppi. Niitä ei ole mun elämän aikana tullut kovin monia vastaan, tuntuu siltä kuin olisin ihan kokonaisuudessaan jotenkin väärässä paikassa.
Sori tämä sekava sepustus, lopullinen kysymys kai kuuluu, että onko meitä muita tällasia?
Kommentit (108)
Vierailija kirjoitti:
[Ilmaisetko ulkopuolellesi näitä tunteita ja ajatuksia vai pidätkö ne sisälläsi? Jos vaikutat siltä etteivät ihmisten tavanomaiset arkipäivän jutut kiinnosta sinua, voi siitä tulla ehkä sellainen vaikutelma ettet ole kiinnostunut ihmisistäkään.
Tässä voi olla se, että asiat joita muut pitävät ongelmina ei ole mulle niitä. Kun mulle ongelmia ei varsinaisesti ole olleet edes oma sairastuminen, lemmikin menetys, läheisen kuolemaan johtava sairaus tai muut tragediat. Kyllä, ne sattuu ja olen niitä itkenyt monta kertaa, en vaan koe hyväksi asiaksi voivotella niitä ja velloa niissä. Suren kun surettaa, mutta muuten mielummin keskityn niihin hyviin hetkiin, pysyy pää paremmin kasassa niin. Aika monesti muiden ongelmat ei edes oikeasti ole ongelmia, jos asian tekisi vähän eritavalla. Mun on siis vaikea ymmärtää miksi ihmiset toistaa sitä epämiellyttävää asiaa, kun tekemällä sen pienesti toisin, se ei olisi ongelma enää ollenkaan. Mutta sen jos sanoo ääneen, on sitten kuulemma se epäempaattinen ihminen, vaikka tavoite olisi saada se toisen kärsimys vähenemään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
väärällä planeetallakö kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Just. Ainakin sulla on rautainen itsetunto ja vaikuttava käsitys omasta itsestäsi :D
Onko? Siksi kun tiedän missä olen hyvä ja kerroin sen? Vai mistä tämä mielikuva tulee?
Aidosti siis haluaisin tietää, sillä tästä se ongelman ydin kumpuaa. En hahmota sitä miten muut mut näkevät ja miksi se lopulta johtaa siihen, että saan puukkoa selkään ja musta puhutaan paskaa selän takana. Jos siis yritän pitää kiinni näistä kaverisuhteista.
Okei, yritän auttaa sua.
Ensinnäkin puhut todella paljon itsestäsi ja kyvyistäsi. On raskasta kommunikoida ihmisen kanssa, jolle "minä itse" on kaikkein tärkeintä. Puhut luovuudesta ja ajastustesi uniikkiudesta, mutta näistä ei ole mitään todisteita. Muuta kuin puheesi sitä kuinka luova ja erityinen olet.
Kouluttamattomuus ei myöskään tue puheitasi. Yliopistot ovat olemassa uteliaita, luovia ja visionäärisiä ihmisiä varten. Ulman koulutusta sinulle ei vain yksinkertaisesti voi olla kykyä luoda uutta, koska et tiedä etkä ymmärrä edes perusteita. Luovaa ja kekseliästä on esim. musiikkivideo,jossa Helsingin yliopiston väitöskirjatutkijat fysiikan alalta esittivät oman tutkimusaiheensa, googlaa "dance your phd".
Eli sinusta saa erilaisen kuvan kuin mitä itse mainostat olevasi. Ja lisäksi puhut ihan hirveän paljon itsestäsi ja ongelmistasi. Itse valitettavasti välttelisin seuraasi ja keskusteluja kanssasi, sillä keskityn elämässä tärkeämpinä kokemiini ja positiivisiin asioihin.
Tsemppiä kuitenkin! Ehkä sun kannattaa käydä lääkärillä tai terapeutilla juttelemassa jos tuntuu siltä, että ulkopulisuus vaivaa etkä oikein saa otetta elämästä. Taustalla voi olla joku mielen sairaus tai trauma, joka olisi hyvä käsitellä. Hyvää jatkoa sinulle :)
Ennen yliopistoon mentiin hakemaan tietoa koska sitä ei muualta saanut. Nykyään on internet ja yliopistoon mennään seurustelemaan ja saamaan tusinatitteli työnhakua varten.
Vierailija kirjoitti:
väärällä planeetallakö kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Just. Ainakin sulla on rautainen itsetunto ja vaikuttava käsitys omasta itsestäsi :D
Onko? Siksi kun tiedän missä olen hyvä ja kerroin sen? Vai mistä tämä mielikuva tulee?
Aidosti siis haluaisin tietää, sillä tästä se ongelman ydin kumpuaa. En hahmota sitä miten muut mut näkevät ja miksi se lopulta johtaa siihen, että saan puukkoa selkään ja musta puhutaan paskaa selän takana. Jos siis yritän pitää kiinni näistä kaverisuhteista.
Okei, yritän auttaa sua.
Ensinnäkin puhut todella paljon itsestäsi ja kyvyistäsi. On raskasta kommunikoida ihmisen kanssa, jolle "minä itse" on kaikkein tärkeintä. Puhut luovuudesta ja ajastustesi uniikkiudesta, mutta näistä ei ole mitään todisteita. Muuta kuin puheesi sitä kuinka luova ja erityinen olet.Kouluttamattomuus ei myöskään tue puheitasi. Yliopistot ovat olemassa uteliaita, luovia ja visionäärisiä ihmisiä varten. Ulman koulutusta sinulle ei vain yksinkertaisesti voi olla kykyä luoda uutta, koska et tiedä etkä ymmärrä edes perusteita. Luovaa ja kekseliästä on esim. musiikkivideo,jossa Helsingin yliopiston väitöskirjatutkijat fysiikan alalta esittivät oman tutkimusaiheensa, googlaa "dance your phd".
Eli sinusta saa erilaisen kuvan kuin mitä itse mainostat olevasi. Ja lisäksi puhut ihan hirveän paljon itsestäsi ja ongelmistasi. Itse valitettavasti välttelisin seuraasi ja keskusteluja kanssasi, sillä keskityn elämässä tärkeämpinä kokemiini ja positiivisiin asioihin.
Tsemppiä kuitenkin! Ehkä sun kannattaa käydä lääkärillä tai terapeutilla juttelemassa jos tuntuu siltä, että ulkopulisuus vaivaa etkä oikein saa otetta elämästä. Taustalla voi olla joku mielen sairaus tai trauma, joka olisi hyvä käsitellä. Hyvää jatkoa sinulle :)
Kiitos tästä. Mulla olisi kyllä näyttää todisteet luovuudestani, mutta silloin mut tunnistaa kaikki, jotka on mun luovuudentuotoksesta päässeet nauttimaan ja siksi en halua sitä tehdä. En siis voi muuta kuin kertoa olevani luova ja ne, jotka uskoo, uskoo. Loput sitten ei usko ja sen enempää en halua sitä heille todistellakaan.
Koulutukseni on ollut mulle riittävä ja jos jossain projektissa tarvitsen koulutetumpaa henkilöä, otan sellaiseen yhteyttä. En ymmärrä miksi juuri minulla pitäisi olla korkeakoulututkinto, voin opiskella asioita keskitetymmin itsenäisestikin tai käydä jonkun yksittäisen kurssin tai kokonaisen sarjan kursseja tietystä asiasta.
Olen puhunut itsestäni siksi, että en voi puhua kenenkään muunkaan puolesta. En tiedä miten tätä aihetta olisin muutenkaan lähestynyt kuin omista kokemuksistani käsin? Tämän keskustelupalstan etusivua selatessa huomaa, että yleensä täällä puhutaan enemmän muista kuin itsestä (julkkiksista, hahmoista, politikoista...), joten voi olla että paikka oli vaan väärä valinta.
Luovat ihmiset: miten harjoitatte mielenkiinnon kohteitanne tarpeeksi pitkään että siitä olisi ammatiksi? Omani tuntuvat vaihtuvan kahden-kolmen vuoden sykleissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Luovat ihmiset: miten harjoitatte mielenkiinnon kohteitanne tarpeeksi pitkään että siitä olisi ammatiksi? Omani tuntuvat vaihtuvan kahden-kolmen vuoden sykleissä.
Mulla on sama sykli, 2-3 vuotta jaksan keskittyä samaan asiaan, jos siihen on ollut voimakas palo alkujaankin. Sen jälkeen alkaa muut mielenkiinnonkohteet puskea päälle ja syrjäyttää sitä edellistä. En ole keksinyt muuta ratkaisua tähän kuin että teen 2-3 vuotta sitä mitä siinä hetkessä ryöppyää ja sitten sen projektin olisi paras olla valmis, jotta voin siirtyä seuraavaan. En ole oppinut suitsimaan tätä puolta luovuudessani, joten olen opetellut elämään sen ehdoilla.
Tottakai mulla on myös lukuisia projektikirjasia ja muistivihkoja täynnä kaikkea sellaista mihin on tullut noiden pääprojektien ohella ideoita. Välillä tulee muutaman päivän tai muutaman viikon putkia kun ainoa missä luovuudenkukat kukkii on noi sivussa odottavat projektit. Silloin keskityn hetkeksi niihin, kirjaan yli kaikki pienetkin ajatukset ja ideanpoikaset. Se yleensä auttaa ja saan taas hetkeksi rauhan niiltä, kun tiedän että kaikki on tallessa. Sitten kun on aika vaihtaa projektia taas uuteen parin vuoden kestävään juttuun, ne aiemmin pulpunneet ideat on sieltä suoraan poimittavissa.
Tällaisella persoonalla ja ihmistyypillä ei kai ole mitään asiaa mihinkään ennaltamäärätylle urapolulle, mutta mulle se käy ihan hyvin. Löydän omat urapolkuni ja teen tarvittaessa vaikka u-käännöksiä, jos siltä tuntuu tai poikkean kokonaan pois poluilta. Helppoa se ei ole, mutta eikai elämä kellään ole.
väärällä planeetallakö kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
[Ilmaisetko ulkopuolellesi näitä tunteita ja ajatuksia vai pidätkö ne sisälläsi? Jos vaikutat siltä etteivät ihmisten tavanomaiset arkipäivän jutut kiinnosta sinua, voi siitä tulla ehkä sellainen vaikutelma ettet ole kiinnostunut ihmisistäkään.
Tässä voi olla se, että asiat joita muut pitävät ongelmina ei ole mulle niitä. Kun mulle ongelmia ei varsinaisesti ole olleet edes oma sairastuminen, lemmikin menetys, läheisen kuolemaan johtava sairaus tai muut tragediat. Kyllä, ne sattuu ja olen niitä itkenyt monta kertaa, en vaan koe hyväksi asiaksi voivotella niitä ja velloa niissä. Suren kun surettaa, mutta muuten mielummin keskityn niihin hyviin hetkiin, pysyy pää paremmin kasassa niin. Aika monesti muiden ongelmat ei edes oikeasti ole ongelmia, jos asian tekisi vähän eritavalla. Mun on siis vaikea ymmärtää miksi ihmiset toistaa sitä epämiellyttävää asiaa, kun tekemällä sen pienesti toisin, se ei olisi ongelma enää ollenkaan. Mutta sen jos sanoo ääneen, on sitten kuulemma se epäempaattinen ihminen, vaikka tavoite olisi saada se toisen kärsimys vähenemään.
Kirjoituksestasi tulee mieleen, että se miten ilmaiset tunteitasi ja ajatuksiasi voi antaa toiselle ihmiselle vääränlaisen kuvan sinusta. Jos esim. täräytät, että kuolemat ”eivät ole olleet sinulle ongelmia”, niin siitä voi saada hyvin kylmän ja tunteettoman kuvan. Jos sen sijaan sanoisit, että elämässäsi on kyllä ollut raskaista tapahtumia, joita olet pyrkinyt käsittelemään ja keskittymään kaikkeen hyvään elämässä, niin sävy on jo ihan toinen.
Ymmärrän turhautumisesi siihen, että ihmiset usein toistavat samaa odottaen erilaista lopputulosta. Kuitenkin, kaikilla meillä ottaa aikansa ennen kuin pystymme todella tuntemaan muutoksen tarpeen itsessämme ja sitten toimimaan sitä jotakin uutta kohti. Emme aina pysty tai osaa tehdä asioita parhaalla mahdollisella tavalla. Useinhan on muuten niin, että kun ihminen kertoo huolistaan ja murheistaan toiselle, niin todellisuudessa ei välttämättä haetakaan sellaista ongelmaratkaisunäkökulmaa vaan yksinkertaisesti kuulluksi tulemista ja hyväksyntää. Sitä hyvin inhimillistä tarvetta ei kannata vähätellä, se on hyvin tärkeää myös.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kirjoituksestasi tulee mieleen, että se miten ilmaiset tunteitasi ja ajatuksiasi voi antaa toiselle ihmiselle vääränlaisen kuvan sinusta. Jos esim. täräytät, että kuolemat ”eivät ole olleet sinulle ongelmia”, niin siitä voi saada hyvin kylmän ja tunteettoman kuvan. Jos sen sijaan sanoisit, että elämässäsi on kyllä ollut raskaista tapahtumia, joita olet pyrkinyt käsittelemään ja keskittymään kaikkeen hyvään elämässä, niin sävy on jo ihan toinen.
Ymmärrän turhautumisesi siihen, että ihmiset usein toistavat samaa odottaen erilaista lopputulosta. Kuitenkin, kaikilla meillä ottaa aikansa ennen kuin pystymme todella tuntemaan muutoksen tarpeen itsessämme ja sitten toimimaan sitä jotakin uutta kohti. Emme aina pysty tai osaa tehdä asioita parhaalla mahdollisella tavalla. Useinhan on muuten niin, että kun ihminen kertoo huolistaan ja murheistaan toiselle, niin todellisuudessa ei välttämättä haetakaan sellaista ongelmaratkaisunäkökulmaa vaan yksinkertaisesti kuulluksi tulemista ja hyväksyntää. Sitä hyvin inhimillistä tarvetta ei kannata vähätellä, se on hyvin tärkeää myös.
Perimmäinen ongelma on varmaan siinä, että se mitä kaikkea mun pään sisällä kuuluu, ei ehdi mitenkään ulos suusta ja sieltä suodattuu ulos asti vaan se oleellisin asia. Mikä ei siis ilmeisesti ole monelle välttämättä kumminkaan se tärkein, vaan mun aivot syöttää ulos tekstiä eri kansiosta kuin muilla. Ne samat tunteet ja etenkin empatia on siellä muissa kansioissa myös, mutta koska ne on mulle jotenkin niin oletuksena oikeassa paikassa, ei tule mieleen sanottaa niitä ulos. Näen vaan kuinka toisella on paha olla, koska hänellä on jokin ongelma ja innostun kun keksin miten se paha olo ja ongelma poistuisi. Siitä jää matkalta kaikki muu pois, haluan vaan nopeasi sille toiselle ongelmattoman olotilan ja suusta tulee sit suoraan se ratkaisuosuus.
Mitä nyt tätä ketjua on lueskellut, on varmaan silti kaikille paras, että tällaset mun kaltaiset tyypit oppii vaan olemaan itsekseen. Ratkaisuja tulee sit etäältä muita reittejä niille muille ihmisille.
väärällä planeetallakö kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oon eri kuin tuo jolta kysyit, mut ihan mielenkiinnosta, ootko tehnyt mitään noita persoonallisuustestejä (esim. namaste.fi Tunnista itsesi -persoonallisuustesti)? Mihin persoonallisuustyyppiin kuulut?
Olen niitä jonkinlaisia tehnyt aina muutaman vuoden välein, nyt just en muista missä... Mut tällaisia on tullut vanhimmasta tuoreimpaan lueteltuna: INFJ, INFP, INFJ ja INTJ. Vaihtelee vähän sen mukaan mikä on oma elämäntilanne ja mieliala juuri sillä hetkellä, mutta onhan noissa noita pysyvämpiäkin ominaisuuksia.
Noniin, eli edustat harvinaista persoonallisuustyyppiä (naisista alle 1% on INTJ), uskaltaisinko sanoa myös hankalaa muiden näkökulmasta tarkasteltuna. Ei ihmekään, ettet samaistu. Väärinymmärryksiä tulee, ja muut saavat sinusta tunteettoman ja epäempaattisen kuvan, mikä on täysin väärä tulkinta.
Tein minäkin tuon testin, olen INTP. Ymmärrän tasan tarkkaan kaiken, mitä olet kertonut. Minulla on kaksi ystävää ollut koko elämäni aikana, joiden kanssa tulen toimeen. Toinen taitaa olla myös INTP. Toinen on hyvin sosiaalinen, kaikkien kanssa toimeentuleva, kaikesta ja kaikista aidosti kiinnostunut ja ymmärtäväinen yksilö. Suurin osa ihmisistä ei vaan tajua minua, enkä minä heitä. Miksi pitäisi edes yrittää?
Mun mielestä persoonallisuustyyppitestit on hyödyllisiä, ei kenellekään tee pahaa yrittää ymmärtää itseään ja muita, ja miksi jotain kommunikointiongelmia esiintyy.
Kieltämättä olisi kiinnostavaa tietää myös, millaisia pisteitä nappailet autismitesteistä. Jos huvittaa niin käy sellainen netistä löytyvä testi tekemässä, suuntaa antaa kyllä. Itse sain korkeat pisteet, mutta en ole jaksanut sen kummemmin lähteä selvittelemään asiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen infp. Kukaan ei halua olla kanssani. Aina se syrjitty, outolintu.
Vierailija kirjoitti:
väärällä planeetallakö kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
[Ilmaisetko ulkopuolellesi näitä tunteita ja ajatuksia vai pidätkö ne sisälläsi? Jos vaikutat siltä etteivät ihmisten tavanomaiset arkipäivän jutut kiinnosta sinua, voi siitä tulla ehkä sellainen vaikutelma ettet ole kiinnostunut ihmisistäkään.
Tässä voi olla se, että asiat joita muut pitävät ongelmina ei ole mulle niitä. Kun mulle ongelmia ei varsinaisesti ole olleet edes oma sairastuminen, lemmikin menetys, läheisen kuolemaan johtava sairaus tai muut tragediat. Kyllä, ne sattuu ja olen niitä itkenyt monta kertaa, en vaan koe hyväksi asiaksi voivotella niitä ja velloa niissä. Suren kun surettaa, mutta muuten mielummin keskityn niihin hyviin hetkiin, pysyy pää paremmin kasassa niin. Aika monesti muiden ongelmat ei edes oikeasti ole ongelmia, jos asian tekisi vähän eritavalla. Mun on siis vaikea ymmärtää miksi ihmiset toistaa sitä epämiellyttävää asiaa, kun tekemällä sen pienesti toisin, se ei olisi ongelma enää ollenkaan. Mutta sen jos sanoo ääneen, on sitten kuulemma se epäempaattinen ihminen, vaikka tavoite olisi saada se toisen kärsimys vähenemään.
Kirjoituksestasi tulee mieleen, että se miten ilmaiset tunteitasi ja ajatuksiasi voi antaa toiselle ihmiselle vääränlaisen kuvan sinusta. Jos esim. täräytät, että kuolemat ”eivät ole olleet sinulle ongelmia”, niin siitä voi saada hyvin kylmän ja tunteettoman kuvan. Jos sen sijaan sanoisit, että elämässäsi on kyllä ollut raskaista tapahtumia, joita olet pyrkinyt käsittelemään ja keskittymään kaikkeen hyvään elämässä, niin sävy on jo ihan toinen.
Ymmärrän turhautumisesi siihen, että ihmiset usein toistavat samaa odottaen erilaista lopputulosta. Kuitenkin, kaikilla meillä ottaa aikansa ennen kuin pystymme todella tuntemaan muutoksen tarpeen itsessämme ja sitten toimimaan sitä jotakin uutta kohti. Emme aina pysty tai osaa tehdä asioita parhaalla mahdollisella tavalla. Useinhan on muuten niin, että kun ihminen kertoo huolistaan ja murheistaan toiselle, niin todellisuudessa ei välttämättä haetakaan sellaista ongelmaratkaisunäkökulmaa vaan yksinkertaisesti kuulluksi tulemista ja hyväksyntää. Sitä hyvin inhimillistä tarvetta ei kannata vähätellä, se on hyvin tärkeää myös.
Miten voi oppia toimimaan muiden huolien ja murheiden suhteen "oikein", jos se ei ole luontaista, jos aivot on jatkuvasti sellaisella loogisilla ongelmanratkaisuasetuksilla? Tosi teennäinen oivoi sentään, päänsilitys ja jaksuhali? Kun ne omat aivot niin vahvasti näkee ongelman ytimen ja ratkaisun, eikä kykene ymmärtämään, miksi joku tieten tahtoen toimii niin, että siitä seuraa huolta ja murhetta. Turhauttaa kuunnella ystävän murheita, jos tietää että hän on itse itselleen niitä aiheuttanut eikä aio muuttaa toimintaansa. Ja samaan aikaan sattuu kovasti nähdä toinen murheisena.
En siis ole ap, vaan toi INTP-tyyppi. Minullakin on vahvat tunteet ja logiikka, mutta pidän ne toisistaan erillään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
väärällä planeetallakö kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
[Ilmaisetko ulkopuolellesi näitä tunteita ja ajatuksia vai pidätkö ne sisälläsi? Jos vaikutat siltä etteivät ihmisten tavanomaiset arkipäivän jutut kiinnosta sinua, voi siitä tulla ehkä sellainen vaikutelma ettet ole kiinnostunut ihmisistäkään.
Tässä voi olla se, että asiat joita muut pitävät ongelmina ei ole mulle niitä. Kun mulle ongelmia ei varsinaisesti ole olleet edes oma sairastuminen, lemmikin menetys, läheisen kuolemaan johtava sairaus tai muut tragediat. Kyllä, ne sattuu ja olen niitä itkenyt monta kertaa, en vaan koe hyväksi asiaksi voivotella niitä ja velloa niissä. Suren kun surettaa, mutta muuten mielummin keskityn niihin hyviin hetkiin, pysyy pää paremmin kasassa niin. Aika monesti muiden ongelmat ei edes oikeasti ole ongelmia, jos asian tekisi vähän eritavalla. Mun on siis vaikea ymmärtää miksi ihmiset toistaa sitä epämiellyttävää asiaa, kun tekemällä sen pienesti toisin, se ei olisi ongelma enää ollenkaan. Mutta sen jos sanoo ääneen, on sitten kuulemma se epäempaattinen ihminen, vaikka tavoite olisi saada se toisen kärsimys vähenemään.
Useinhan on muuten niin, että kun ihminen kertoo huolistaan ja murheistaan toiselle, niin todellisuudessa ei välttämättä haetakaan sellaista ongelmaratkaisunäkökulmaa vaan yksinkertaisesti kuulluksi tulemista ja hyväksyntää. Sitä hyvin inhimillistä tarvetta ei kannata vähätellä, se on hyvin tärkeää myös.
Ainiin, tähän piti vielä kommentoida, että usein tosiaan on noin, mutta minun (ja ehkä ap:n?) kaltaisille voikin olla päin vastoin. Eli me haetaan ongelmillemme ratkaisua. Mikä olisi siis ratkaisusi ap:n samaistumisongelmaan?
Millä alalla ap(tai te muut) työskentelee?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
väärällä planeetallakö kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
[Ilmaisetko ulkopuolellesi näitä tunteita ja ajatuksia vai pidätkö ne sisälläsi? Jos vaikutat siltä etteivät ihmisten tavanomaiset arkipäivän jutut kiinnosta sinua, voi siitä tulla ehkä sellainen vaikutelma ettet ole kiinnostunut ihmisistäkään.
Tässä voi olla se, että asiat joita muut pitävät ongelmina ei ole mulle niitä. Kun mulle ongelmia ei varsinaisesti ole olleet edes oma sairastuminen, lemmikin menetys, läheisen kuolemaan johtava sairaus tai muut tragediat. Kyllä, ne sattuu ja olen niitä itkenyt monta kertaa, en vaan koe hyväksi asiaksi voivotella niitä ja velloa niissä. Suren kun surettaa, mutta muuten mielummin keskityn niihin hyviin hetkiin, pysyy pää paremmin kasassa niin. Aika monesti muiden ongelmat ei edes oikeasti ole ongelmia, jos asian tekisi vähän eritavalla. Mun on siis vaikea ymmärtää miksi ihmiset toistaa sitä epämiellyttävää asiaa, kun tekemällä sen pienesti toisin, se ei olisi ongelma enää ollenkaan. Mutta sen jos sanoo ääneen, on sitten kuulemma se epäempaattinen ihminen, vaikka tavoite olisi saada se toisen kärsimys vähenemään.
Useinhan on muuten niin, että kun ihminen kertoo huolistaan ja murheistaan toiselle, niin todellisuudessa ei välttämättä haetakaan sellaista ongelmaratkaisunäkökulmaa vaan yksinkertaisesti kuulluksi tulemista ja hyväksyntää. Sitä hyvin inhimillistä tarvetta ei kannata vähätellä, se on hyvin tärkeää myös.
Ainiin, tähän piti vielä kommentoida, että usein tosiaan on noin, mutta minun (ja ehkä ap:n?) kaltaisille voikin olla päin vastoin. Eli me haetaan ongelmillemme ratkaisua. Mikä olisi siis ratkaisusi ap:n samaistumisongelmaan?
Terapia.
Sivusta.
väärällä planeetallakö kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vai heijastatko oman tylsyytesi muihin? Jos alkaisit itse tekemään jotin luovaa ja näyttävää, sinusta kiinnostuisivat ehkä valovoimaisemmat tyypit. Jos et aio tehdä niin, on oikeastaan epistä vaatia sitä muiltakaan.
Rehellisesti, en, en heijasta. Teen kokoajan luovia juttuja, mun työ vaatii monen alan luovuutta samanaikaisesti. Sitä ei moni tässä maassa edes tee, koska on just luovuutensa vuoksi vaativaa. Sen luovan työn lisäksi teen vapaa-ajalla toista luovaa työtä ja laskentatavasta riippuen noin 2-7 muuta luovaa projektia odottaa sitä aikaa kun mulla on aikaa tehdä niitä.
Mun on siis vaikea keskustella ihmisten kanssa usein siksi, että kun puhutaan vaikka oravista, on se eka ajatus niistä se kuinka ne on niin hauskoja ja söpöjä. Sitten tulee mieleen se miten noi korvat onkin kehittyneet evoluutiossa tuollaisiksi. Miten maalaisoravan elämä eroaa kaupunkioravan elämästä. Voisiko oravista kehittyä tietyssä ympäristössä ihmiselle samanlainen kotieläin/lemmikki kuin vaikka koirasta. Kehittyisikö siitä oravanäyttelyitä ja eri värisiä variaatioita. Mitä oheistuotteita oraville myytäisiin lemmikkikaupoissa.
Samaan aikaan se mun keskustelukaveri on edelleen siinä "hauska & söpö"-ajatuksessa, kun mun omat ajatukset on jo suunnilleen siellä millaisia tv-ohjelmia oravista kehittyisi ja voin kertoa, että näiden kahden ajatuspolun yhteensaattaminen ei ole kamalan helppoa. Saati mielenkiintoista.
Eli ei, en koe olevani itse tylsä. Paitsi siten, etten jaksa kädestä pitäen kuljettaa keskustelua sinne jonnekin avaruuteen minne ne mun omat ajatukset laukkasi jo monta ajatuspolkua sitten.
Mistä tiedät sen keskustelukumppanisi ajatuspolut? Ehkä se ajattelee itsekin jotain, mitä ei sinulle viitsi ruveta selittämään? Puhe ja ajatukset harvemmalla kulkevat samaa tahtia, ainakaan suomalaisilla 🙂
Vierailija kirjoitti:
Millä alalla ap(tai te muut) työskentelee?
INTP vastaa: luovalla alalla olen, mutta työtön, ymmärrettävistä syistä :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
väärällä planeetallakö kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
[Ilmaisetko ulkopuolellesi näitä tunteita ja ajatuksia vai pidätkö ne sisälläsi? Jos vaikutat siltä etteivät ihmisten tavanomaiset arkipäivän jutut kiinnosta sinua, voi siitä tulla ehkä sellainen vaikutelma ettet ole kiinnostunut ihmisistäkään.
Tässä voi olla se, että asiat joita muut pitävät ongelmina ei ole mulle niitä. Kun mulle ongelmia ei varsinaisesti ole olleet edes oma sairastuminen, lemmikin menetys, läheisen kuolemaan johtava sairaus tai muut tragediat. Kyllä, ne sattuu ja olen niitä itkenyt monta kertaa, en vaan koe hyväksi asiaksi voivotella niitä ja velloa niissä. Suren kun surettaa, mutta muuten mielummin keskityn niihin hyviin hetkiin, pysyy pää paremmin kasassa niin. Aika monesti muiden ongelmat ei edes oikeasti ole ongelmia, jos asian tekisi vähän eritavalla. Mun on siis vaikea ymmärtää miksi ihmiset toistaa sitä epämiellyttävää asiaa, kun tekemällä sen pienesti toisin, se ei olisi ongelma enää ollenkaan. Mutta sen jos sanoo ääneen, on sitten kuulemma se epäempaattinen ihminen, vaikka tavoite olisi saada se toisen kärsimys vähenemään.
Useinhan on muuten niin, että kun ihminen kertoo huolistaan ja murheistaan toiselle, niin todellisuudessa ei välttämättä haetakaan sellaista ongelmaratkaisunäkökulmaa vaan yksinkertaisesti kuulluksi tulemista ja hyväksyntää. Sitä hyvin inhimillistä tarvetta ei kannata vähätellä, se on hyvin tärkeää myös.
Ainiin, tähän piti vielä kommentoida, että usein tosiaan on noin, mutta minun (ja ehkä ap:n?) kaltaisille voikin olla päin vastoin. Eli me haetaan ongelmillemme ratkaisua. Mikä olisi siis ratkaisusi ap:n samaistumisongelmaan?
Terapia.
Sivusta.
Jonka tavoitteena olisi siis mikä? Päänsilittelyn oppiminen, jotta muut voivat jatkaa murheissaan vellomista?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millä alalla ap(tai te muut) työskentelee?
INTP vastaa: luovalla alalla olen, mutta työtön, ymmärrettävistä syistä :D
Mikä on luova ala? Aika paljon on luovia aloja ihan teknologiasta kuvataiteisiin. Mitä luovaa siis teet?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millä alalla ap(tai te muut) työskentelee?
INTP vastaa: luovalla alalla olen, mutta työtön, ymmärrettävistä syistä :D
Mikä on luova ala? Aika paljon on luovia aloja ihan teknologiasta kuvataiteisiin. Mitä luovaa siis teet?
En halua tulla tunnistetuksi, joten jätän vastaamatta.
No just tämä! Joku mielenkiintoinen kuva voi ihan ilman mitään ylimääräisiä ponnisteluja synnyttää kokonaisen tarinan. Koko elämähän on ihan samalla tavalla hetkiä täynnä, jos siitä tietystä hetkestä ottaa kuvan, on se koko muu tarina olemassa siellä ympärillä. Se yksi jossain nähty kuva säkenöi esiin sen mahdollisen tarinan mikä on johtanut siihen kuvanottohetkeen ja mitä sen jälkeen tapahtuu.
Alappa selittää sitä samaa asiaa jollekin ja johan ne katsoo pitkään tai toteaa vaan, että sun pitäs alkaa kirjailijaksi. Ehkä pitäisi. Olisipa vaan hauskaa säännöllisemmin päästä keskustelemaan jonkun kanssa, joka alkaa innoissaan kertoa omaa versiotaan samasta kuvatarinasta.