Pikkulasten käsittämättömät/hulvattomat raivarit. Vertaistukiketju

Vierailija kirjoitti:

Onko ajatukseni ihan vanhanaikainen, kun olen luullut, että lapsi uhmaiässä kiukuttelee ihan vain testatakseen rajojaan, ilman että siihen pitäisi olka sen enempää syytä, tai että sen voisi estää ”sanoittamalla tunteet” tms?

ON.

^Sitä paitsi et ymmärrä, mistä on kyse.

Vierailija kirjoitti:

Minulle tuottaa suurta hupia seurata pikkulasten itkupotkuraivareita kaupoissa. Hyssytteleviä ja periksiantavia vanhempia tekisi mieli mennä ojentamaan. Lapsensa kainaloon nappaavaa äitiä/isää voisin halata.

Tältä se voi näyttää vain ihmisestä, joka ei yhtään ymmärrä, mistä on kyse.

Vierailija kirjoitti:

Ohis, mutta kerran lapsettomana sporassa kiinnitin huomiota kun lapsella oli kunnon uhmakiukku menossa ja isänsä tosi hienosti jutteli lapsen kanssa sanoittaen lapsen tunteita, kertoen miksi nyt tehdään niinkuin aikuiset sanoo ja selitti ymmärtävänsä harmistuksen. Lapsi ei sanottavammin rauhoittunut siinä hetkessä, mutta isän tunnetaidot tekivät vaikutuksen.

Ei sitä näin kuulu hoitaa, venytetämällä tilannetta.

Vierailija kirjoitti:

Onko nämä tarinat oikeasti jonkun mielestä ”hulvattomia”, tai jotenkin hauskoja ???

Kurittomia kakaroita, terrorisoimassa ympäristöään.

Elävä Esimerkki-Erkki. 🙈

Ei saanut lapsena tunnetaitokasvatusta eikä tunteista juuri puhuttu. Iloinen piti olla, mutta oikeassa paikassa. Negatiivisia tunteita ei saanut olla, eikä varsinkaan näyttää. Kiukutteleva lapsi on paha ja ilkeä. Lapsi saa näkyä, mutta ei kuulua!

Tulos: Esimerkki-Erkin tunteet eivät ole hallinnassa. Hän on ahdistunut kurittomuudesta. Negatiiviset tunteet ovat terrorismia, ja niistä seuraa aina jotain pahaa. Kun negatiiviset tunteet on tukahdutettu, elämästä katosi myös huumori, nauru ja empatia.

Kuri se pitää olla kakaroilla, etteivät häiritse aikuisia. Niitä pitää kasvattaa kunnolla, että niistä tulisi aikuisena kunnon ihminen, kuten Esimerkki-Erkki. Liian hauskaa ei saa olla, ja itku pitkästä ilosta.

Tunteet ei tapa. Kaikkia tunteita saa tuntea, ja lapset vasta harjoittelevat. Vanhempien tehtävä on ohjata ja auttaa, ei tukahduttaa ja leimata lasta pahaksi.

Jos vanhemmat onnistuvat tehtävässään, lapsesta kasvaa terve, normaalilla itsetunnolla varustettu aikuinen, joka pärjää yhteiskunnassa. Hän kykenee tuntemaan empatiaa lapsen tunnekuohun keskellä lasta kohtaan, ja toimii sensitiivisesti, jotta lapsesta kasvaa ehjä. Ei nujerrettu, mutta ei myöskään maailman napa. Sellainen, jonka elämä on iloista. Sellainen, koka ei ole masentunut eikä halua masentaa muita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ei ole hulvaton, vaan käsittämätön raivari. Ompelin kaverini tyttärelle 3-vuotissynttäreille mekon, jollaista hän oli toivonut ja joka oli viimeistä tikkiä myöten sellainen kuin hän halusi. Tyttö otti mekon paketista ja heitti sen seinään. Huudosta ja parkumisesta ei tullut loppua, joten kaverini kantoi tytön makuuhuoneeseen ja makasi hänen vieressään parikymmentä minuuttia, kunnes tyttö nukahti. Minä istuin hölmönä olohuoneessa miettimässä, miksi kummassa kukaan haluaisi tehdä lapsia.

Olet varmasti taitava ompelija, mutta en usko hetkeäkään, että kukaan pystyy tekemään "viimeistä tikkiä myöten" sellaisen kuin 3-vuotias näyttää vaikkapa Disneyleffasta. Tapauksen 3-vuotiaalla on ilmeisesti erittäin hyvä havainnointikyky ja värisilmä. Uhmaikä päällä ja tunteiden säätely vasta kehityksen alussa (EI siis ns. kuriton ja kiittämätön vaan kasvu on kesken).

Höpsistä sinun Disney-olkinukkejesi kanssa. Olin tämän tytön kuusivuotiskaverisynttäreillä auttamassa ja katselin lahjojenavaamisseremoniaa. Tyttö istui olohuoneen lattialla tusinan kaverinsa kanssa. Pari kertaa kävi niin, että tyttö avasi paketin, sanoi, että mulla on jo tää, ja nakkasi lahjan olkansa yli. Olisin varmaan unohtanut tuon ensimmäisen raivarin, mutta samantyyppinen käytös jatkui pitkään.

Kolmevuotiaan selittämätön paniikkiraivari on eri juttu, mutta tuosta käytöksestä kuusivuotiaana voi ihan suoraan sanoa, että kiittämättömäksi kasvatettu lapsi. Vika on vanhemmassa / vanhemmissa.

Jos mun lapsi tekisi noin törkeästi, puhuttelisin häntä ihan siinä vieraiden kuullen erittäin tiukasti. Sanoisin, että jollet arvosta lahjoja, et näköjään tarvitse lahjoja, joten otan lahjat sinulta pois. Ja jos käytös toistuisi, näin tapahtuisi.

En tiedä, miten kaverisynttäreillä toimitaan, mutta aika moni asia oli minun silmissäni outo. Yksi pikkupoika tuli keittiöön, piteli kakkulautastaan vaativasti edessäni ja sanoi minulle: "Yksi kakkupala ja sassiin." Hetken kuluttua ympärilläni oli useampia tenavia, jotka kaikki halusivat santsipalan ja sassiin. Järjestin heidät jonoon ja ilmoitin, että kakkua saa vain pyytämällä nätisti (annoin esimerkin) ja kiittämällä. Kaikki pyysivät mukisematta nätisti ja kiittivät. Synttärien jälkeen kaverini sanoi omituisen moittivalla äänellä, että kiitos, kun panit lapset jonoon ja annoit säännöt.

Olen itse välttynyt useimmilta perinteiltä, mutta tuo kaverini ja hänen miehensä sukulaisineen ovat aivan poikkeuksellisen mieltyneitä juhliin ja rituaaleihin; aikoinaan häätkin pidettiin Helsingin tuomiokirkossa ja ryöstettyä morsianta ajelutettiin pitkin kaupunkia. Luulisi, että lapset oppisivat pienestä pitäen etiketin. Mutta mistäpä sitä ulkopuolinen tietää, kuuluiko lahjojen nakkelu etikettiin.

Lapsethan yleensä reagoivat positiivisesti tuollaiseen, koska ovat täysin tottuneet sellaiseen päiväkodissa.

Toimit tilanteessa oikein hyvin.

Hän ei voinut sietää, että lapset saisivat kokea ilon VAPAUDESTA ja olla edes kerran ne jotka määrää... Ei, vaan hämmennys ja pieni närkästys, sekä komentelu. Tylsämielistä. Tietysti tämänkin voisi tehdä pilke silmäkulmassa! (tottakai palvelen teitä, sitä varten olen täällä; auttakaa minua pikkasen!") mutta epäilen kirjoittajasta. Liian kokematon.

Kas, mitä höttöä sinä olet kehrännyt tästä asiasta. Minä olin paikalla, sinä et. Ja olin muuten kolmevitonen noihin aikoihin ja toiminut yläasteen lehtorina ja aikuiskouluttajana kymmenisen vuotta. Takuulla tiesin, miten ihmisiä käsitellään ja joukot pidetään koossa.

Ensimmäinen tenava tuli leuka ojossa käskemään oikein kunnon asenteella, ei millään lailla leikkisästi. Muut ottivat mallia. Minä en käskenyt heitä missään kohdassa, vaan paimensin heidät hienoon jonoon, jossa he yhteisymmärryksessä ja teatraalisen juhlallisesti pyysivät lisää kakkua. Samoin seuraavat kierrokset, joilla käytiin pyytämässä porkkanatikkuja.

Mutta kuten sanoin, minä olin paikalla, sinä et. Luuloilla ei pitkälle pötkitä, ei edes nimettömillä keskustelupalstoilla.

Vierailija kirjoitti:

Onko ajatukseni ihan vanhanaikainen, kun olen luullut, että lapsi uhmaiässä kiukuttelee ihan vain testatakseen rajojaan, ilman että siihen pitäisi olka sen enempää syytä, tai että sen voisi estää ”sanoittamalla tunteet” tms?

On. Lapsi ei osaa kertoa miltä tuntuu, ei pysty hillitsemään itseään eikä osaa toimia oikealla tavalla ennen kuin oppii. Hän harjoittelee, ja aikuinen antaa mallin ja laittaa rajat. Jos lapsi haastaa, ei kai aikuisen ole pakko mennä siihen mukaan, vaan voi pysyä aikuisena tekemättä tilanteesta valtataistelua jonkun kolmivuotiaan kanssa?

Ei ole tarkoitus estää näyttämästä kiukkua, on tarkoitus opettaa, mitä vihaisena voi tai saa tehdä ja miksi.

Aikuinen ei oikein hallitse OMIA kiukun tunteitaan, jos karjuu pää punaisena tai uhkaa, että huonon käytöksen takia saat rangaistuksen etkä pääsekään hoploppiin. Se mitä lapsi oppii, on se että asiat hoidetaan kiukulla. Vihaan sopii vastata vihalla, ja vahvempi määrää.

Tarkoitus on, että lapsi oppii hallitsemaan tunteitaan, eikä pelkästään tottelemaan vahvempaansa. Tarkoitus on, että hän oppii ajattelemaan.

Tunteiden sanoittaminen jää tosin lässytyksen tasolle, jos aikuinen ei osaa asettaa ja pitää niitä rajoja. "Ymmärrän, että sinua suututtaa, mutta silti et saa lyödä äitiä, koska äitiä sattuu. Ei äitikään satuta sinua, jos äiti on vihainen. Äiti sanoo, että nyt harmittaa, ja sitten..."

Lapsen kiukkuhuutaminen loppuu myös aikanaan, kun sillä ei saa tahtoaan läpi, eikä kukaan muukaan huuda. Lapsi myös pääsee syliin kun haluaa.

Aika moni aikuinen harrastaa tunnekasvatusta, vaikka ei osaisikaan sanoittaa lapselle tunteita. Silloin vain tunteista ei ehkä aikuisenakaan osaa puhua. Ihmisestä riippuen nyrkki puhuu, tai hän ahdistuu ja masentuu hankalissa tilanteissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ei ole hulvaton, vaan käsittämätön raivari. Ompelin kaverini tyttärelle 3-vuotissynttäreille mekon, jollaista hän oli toivonut ja joka oli viimeistä tikkiä myöten sellainen kuin hän halusi. Tyttö otti mekon paketista ja heitti sen seinään. Huudosta ja parkumisesta ei tullut loppua, joten kaverini kantoi tytön makuuhuoneeseen ja makasi hänen vieressään parikymmentä minuuttia, kunnes tyttö nukahti. Minä istuin hölmönä olohuoneessa miettimässä, miksi kummassa kukaan haluaisi tehdä lapsia.

Olet varmasti taitava ompelija, mutta en usko hetkeäkään, että kukaan pystyy tekemään "viimeistä tikkiä myöten" sellaisen kuin 3-vuotias näyttää vaikkapa Disneyleffasta. Tapauksen 3-vuotiaalla on ilmeisesti erittäin hyvä havainnointikyky ja värisilmä. Uhmaikä päällä ja tunteiden säätely vasta kehityksen alussa (EI siis ns. kuriton ja kiittämätön vaan kasvu on kesken).

Höpsistä sinun Disney-olkinukkejesi kanssa. Olin tämän tytön kuusivuotiskaverisynttäreillä auttamassa ja katselin lahjojenavaamisseremoniaa. Tyttö istui olohuoneen lattialla tusinan kaverinsa kanssa. Pari kertaa kävi niin, että tyttö avasi paketin, sanoi, että mulla on jo tää, ja nakkasi lahjan olkansa yli. Olisin varmaan unohtanut tuon ensimmäisen raivarin, mutta samantyyppinen käytös jatkui pitkään.

Kolmevuotiaan selittämätön paniikkiraivari on eri juttu, mutta tuosta käytöksestä kuusivuotiaana voi ihan suoraan sanoa, että kiittämättömäksi kasvatettu lapsi. Vika on vanhemmassa / vanhemmissa.

Jos mun lapsi tekisi noin törkeästi, puhuttelisin häntä ihan siinä vieraiden kuullen erittäin tiukasti. Sanoisin, että jollet arvosta lahjoja, et näköjään tarvitse lahjoja, joten otan lahjat sinulta pois. Ja jos käytös toistuisi, näin tapahtuisi.

En tiedä, miten kaverisynttäreillä toimitaan, mutta aika moni asia oli minun silmissäni outo. Yksi pikkupoika tuli keittiöön, piteli kakkulautastaan vaativasti edessäni ja sanoi minulle: "Yksi kakkupala ja sassiin." Hetken kuluttua ympärilläni oli useampia tenavia, jotka kaikki halusivat santsipalan ja sassiin. Järjestin heidät jonoon ja ilmoitin, että kakkua saa vain pyytämällä nätisti (annoin esimerkin) ja kiittämällä. Kaikki pyysivät mukisematta nätisti ja kiittivät. Synttärien jälkeen kaverini sanoi omituisen moittivalla äänellä, että kiitos, kun panit lapset jonoon ja annoit säännöt.

Olen itse välttynyt useimmilta perinteiltä, mutta tuo kaverini ja hänen miehensä sukulaisineen ovat aivan poikkeuksellisen mieltyneitä juhliin ja rituaaleihin; aikoinaan häätkin pidettiin Helsingin tuomiokirkossa ja ryöstettyä morsianta ajelutettiin pitkin kaupunkia. Luulisi, että lapset oppisivat pienestä pitäen etiketin. Mutta mistäpä sitä ulkopuolinen tietää, kuuluiko lahjojen nakkelu etikettiin.

Lapsethan yleensä reagoivat positiivisesti tuollaiseen, koska ovat täysin tottuneet sellaiseen päiväkodissa.

Toimit tilanteessa oikein hyvin.

Tuloksesta päätellen toimin. Mieleeni on kuitenkin tarttunut tiukasti kaverini omituinen äänensävy, kun hän mainitsi tapauksen. Sanoillaan hän kiitti, mutta äänensävy ja ilme antoivat ymmärtää muuta. Tenaville ei ainakaan jäänyt traumoja, koska kakkua käytiin hakemassa edelleenkin, mutta kohteliaasti. Jollen ihan väärin muista, joku jopa kumarsi vähän. :D

Kun kerran tunsit kaverisi perhearvot, ja olit heitä auttamassa heidän juhlissaan, oli aika moukkamaista ruveta toimimaan sitä vastaan. Tilannetaju.

Ohis: Minä en suostu pikkulasten pompoteltavaksi, en vaikka kuinka olisi jonkun muun perhearvojen mukaista.

-eri

Muistan ikuisesti kun pikkuveli noin viiden vanhana alkoi itkeä, kun hänellä on varpaat! 

Ai joo, tuli toinenkin mieleen tosta puolen vuoden takaa. Ilta pimeni ja pikkuinen sen huomatessaan purskahti kauheaan huutoitkuun "äitiii!!! Tuo päivä takaisin!!"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ei ole hulvaton, vaan käsittämätön raivari. Ompelin kaverini tyttärelle 3-vuotissynttäreille mekon, jollaista hän oli toivonut ja joka oli viimeistä tikkiä myöten sellainen kuin hän halusi. Tyttö otti mekon paketista ja heitti sen seinään. Huudosta ja parkumisesta ei tullut loppua, joten kaverini kantoi tytön makuuhuoneeseen ja makasi hänen vieressään parikymmentä minuuttia, kunnes tyttö nukahti. Minä istuin hölmönä olohuoneessa miettimässä, miksi kummassa kukaan haluaisi tehdä lapsia.

Olet varmasti taitava ompelija, mutta en usko hetkeäkään, että kukaan pystyy tekemään "viimeistä tikkiä myöten" sellaisen kuin 3-vuotias näyttää vaikkapa Disneyleffasta. Tapauksen 3-vuotiaalla on ilmeisesti erittäin hyvä havainnointikyky ja värisilmä. Uhmaikä päällä ja tunteiden säätely vasta kehityksen alussa (EI siis ns. kuriton ja kiittämätön vaan kasvu on kesken).

Höpsistä sinun Disney-olkinukkejesi kanssa. Olin tämän tytön kuusivuotiskaverisynttäreillä auttamassa ja katselin lahjojenavaamisseremoniaa. Tyttö istui olohuoneen lattialla tusinan kaverinsa kanssa. Pari kertaa kävi niin, että tyttö avasi paketin, sanoi, että mulla on jo tää, ja nakkasi lahjan olkansa yli. Olisin varmaan unohtanut tuon ensimmäisen raivarin, mutta samantyyppinen käytös jatkui pitkään.

Kolmevuotiaan selittämätön paniikkiraivari on eri juttu, mutta tuosta käytöksestä kuusivuotiaana voi ihan suoraan sanoa, että kiittämättömäksi kasvatettu lapsi. Vika on vanhemmassa / vanhemmissa.

Jos mun lapsi tekisi noin törkeästi, puhuttelisin häntä ihan siinä vieraiden kuullen erittäin tiukasti. Sanoisin, että jollet arvosta lahjoja, et näköjään tarvitse lahjoja, joten otan lahjat sinulta pois. Ja jos käytös toistuisi, näin tapahtuisi.

En tiedä, miten kaverisynttäreillä toimitaan, mutta aika moni asia oli minun silmissäni outo. Yksi pikkupoika tuli keittiöön, piteli kakkulautastaan vaativasti edessäni ja sanoi minulle: "Yksi kakkupala ja sassiin." Hetken kuluttua ympärilläni oli useampia tenavia, jotka kaikki halusivat santsipalan ja sassiin. Järjestin heidät jonoon ja ilmoitin, että kakkua saa vain pyytämällä nätisti (annoin esimerkin) ja kiittämällä. Kaikki pyysivät mukisematta nätisti ja kiittivät. Synttärien jälkeen kaverini sanoi omituisen moittivalla äänellä, että kiitos, kun panit lapset jonoon ja annoit säännöt.

Olen itse välttynyt useimmilta perinteiltä, mutta tuo kaverini ja hänen miehensä sukulaisineen ovat aivan poikkeuksellisen mieltyneitä juhliin ja rituaaleihin; aikoinaan häätkin pidettiin Helsingin tuomiokirkossa ja ryöstettyä morsianta ajelutettiin pitkin kaupunkia. Luulisi, että lapset oppisivat pienestä pitäen etiketin. Mutta mistäpä sitä ulkopuolinen tietää, kuuluiko lahjojen nakkelu etikettiin.

Lapsethan yleensä reagoivat positiivisesti tuollaiseen, koska ovat täysin tottuneet sellaiseen päiväkodissa.

Toimit tilanteessa oikein hyvin.

Tuloksesta päätellen toimin. Mieleeni on kuitenkin tarttunut tiukasti kaverini omituinen äänensävy, kun hän mainitsi tapauksen. Sanoillaan hän kiitti, mutta äänensävy ja ilme antoivat ymmärtää muuta. Tenaville ei ainakaan jäänyt traumoja, koska kakkua käytiin hakemassa edelleenkin, mutta kohteliaasti. Jollen ihan väärin muista, joku jopa kumarsi vähän. :D

Kun kerran tunsit kaverisi perhearvot, ja olit heitä auttamassa heidän juhlissaan, oli aika moukkamaista ruveta toimimaan sitä vastaan. Tilannetaju.

Ohis: Minä en suostu pikkulasten pompoteltavaksi, en vaikka kuinka olisi jonkun muun perhearvojen mukaista.

-eri

Ohis myös. Samaa mieltä, mutta näen sen näin: myös pikkulapset ovat oikeutettuja siihen, että heitä kohdellaan normaaleina ihmisinä. Kerron heille, missä kulkee leikinlaskun ja hyvän käytöksen raja minua kohtaan. En minäkään pompottele heitä, vaan kohtelen kauniisti. Sanani valitsisin eri tavalla kuin kertoja, kukin persoonansa mukaan ja se on ihan ok.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ei ole hulvaton, vaan käsittämätön raivari. Ompelin kaverini tyttärelle 3-vuotissynttäreille mekon, jollaista hän oli toivonut ja joka oli viimeistä tikkiä myöten sellainen kuin hän halusi. Tyttö otti mekon paketista ja heitti sen seinään. Huudosta ja parkumisesta ei tullut loppua, joten kaverini kantoi tytön makuuhuoneeseen ja makasi hänen vieressään parikymmentä minuuttia, kunnes tyttö nukahti. Minä istuin hölmönä olohuoneessa miettimässä, miksi kummassa kukaan haluaisi tehdä lapsia.

Olet varmasti taitava ompelija, mutta en usko hetkeäkään, että kukaan pystyy tekemään "viimeistä tikkiä myöten" sellaisen kuin 3-vuotias näyttää vaikkapa Disneyleffasta. Tapauksen 3-vuotiaalla on ilmeisesti erittäin hyvä havainnointikyky ja värisilmä. Uhmaikä päällä ja tunteiden säätely vasta kehityksen alussa (EI siis ns. kuriton ja kiittämätön vaan kasvu on kesken).

Höpsistä sinun Disney-olkinukkejesi kanssa. Olin tämän tytön kuusivuotiskaverisynttäreillä auttamassa ja katselin lahjojenavaamisseremoniaa. Tyttö istui olohuoneen lattialla tusinan kaverinsa kanssa. Pari kertaa kävi niin, että tyttö avasi paketin, sanoi, että mulla on jo tää, ja nakkasi lahjan olkansa yli. Olisin varmaan unohtanut tuon ensimmäisen raivarin, mutta samantyyppinen käytös jatkui pitkään.

Kolmevuotiaan selittämätön paniikkiraivari on eri juttu, mutta tuosta käytöksestä kuusivuotiaana voi ihan suoraan sanoa, että kiittämättömäksi kasvatettu lapsi. Vika on vanhemmassa / vanhemmissa.

Jos mun lapsi tekisi noin törkeästi, puhuttelisin häntä ihan siinä vieraiden kuullen erittäin tiukasti. Sanoisin, että jollet arvosta lahjoja, et näköjään tarvitse lahjoja, joten otan lahjat sinulta pois. Ja jos käytös toistuisi, näin tapahtuisi.

En tiedä, miten kaverisynttäreillä toimitaan, mutta aika moni asia oli minun silmissäni outo. Yksi pikkupoika tuli keittiöön, piteli kakkulautastaan vaativasti edessäni ja sanoi minulle: "Yksi kakkupala ja sassiin." Hetken kuluttua ympärilläni oli useampia tenavia, jotka kaikki halusivat santsipalan ja sassiin. Järjestin heidät jonoon ja ilmoitin, että kakkua saa vain pyytämällä nätisti (annoin esimerkin) ja kiittämällä. Kaikki pyysivät mukisematta nätisti ja kiittivät. Synttärien jälkeen kaverini sanoi omituisen moittivalla äänellä, että kiitos, kun panit lapset jonoon ja annoit säännöt.

Olen itse välttynyt useimmilta perinteiltä, mutta tuo kaverini ja hänen miehensä sukulaisineen ovat aivan poikkeuksellisen mieltyneitä juhliin ja rituaaleihin; aikoinaan häätkin pidettiin Helsingin tuomiokirkossa ja ryöstettyä morsianta ajelutettiin pitkin kaupunkia. Luulisi, että lapset oppisivat pienestä pitäen etiketin. Mutta mistäpä sitä ulkopuolinen tietää, kuuluiko lahjojen nakkelu etikettiin.

Lapsethan yleensä reagoivat positiivisesti tuollaiseen, koska ovat täysin tottuneet sellaiseen päiväkodissa.

Toimit tilanteessa oikein hyvin.

Tuloksesta päätellen toimin. Mieleeni on kuitenkin tarttunut tiukasti kaverini omituinen äänensävy, kun hän mainitsi tapauksen. Sanoillaan hän kiitti, mutta äänensävy ja ilme antoivat ymmärtää muuta. Tenaville ei ainakaan jäänyt traumoja, koska kakkua käytiin hakemassa edelleenkin, mutta kohteliaasti. Jollen ihan väärin muista, joku jopa kumarsi vähän. :D

Kun kerran tunsit kaverisi perhearvot, ja olit heitä auttamassa heidän juhlissaan, oli aika moukkamaista ruveta toimimaan sitä vastaan. Tilannetaju.

Ohis: Minä en suostu pikkulasten pompoteltavaksi, en vaikka kuinka olisi jonkun muun perhearvojen mukaista.

-eri

Ohis myös. Samaa mieltä, mutta näen sen näin: myös pikkulapset ovat oikeutettuja siihen, että heitä kohdellaan normaaleina ihmisinä. Kerron heille, missä kulkee leikinlaskun ja hyvän käytöksen raja minua kohtaan. En minäkään pompottele heitä, vaan kohtelen kauniisti. Sanani valitsisin eri tavalla kuin kertoja, kukin persoonansa mukaan ja se on ihan ok.

Mitkä sanat tarkalleen?

Ei helv miten jaksatte kuunnella raivaria pienimmästäkin asiasta huoh!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kolmen lapsen äitinä näitä on nähty

"ÄITI EI SAA PYYHKII EI SAA!" huutokohtaus kun pyyhin pölyjä hyllystä. Olkkarin hyllystä, en koskenut mihinkään lapsen tavaroihin

 Mykkä maahan heittäytymis-raivari kun vein  pyynnöstään ulos keinumaan. Vilkaisi keinua, heittäytyi maahan ja alko potkia sekä inistä

" MÄ HALUUUN KOTIIN "- ulvonta kun vein tivoliin ja sitten, kun totesin että ok , mennään pois niin "EIEI KOTIIN!" 

"MÄ HALUUN TOISEN LUSIKAN!" jugurttia syödessä eikä meillä ole kuin yhdenlaisia pikkulusikoita

Ihan täysijärkisi'ä  aikuisia noista kaikista kolmesta tuli vaikka välillä epäilin.

Lähes ainahan näissä ON taustalla jotain ymmärrettävää, kun sen vaan tajuaa. Ei välttämättä aikuisen logiikalla se loogisin asia, mutta jokin selitys.

Tivolissa esimerkiksi, että oli liian jännän tuntuinen paikka ja lapsi olisi oikeasti halunnut rohkaisua eikä sitä, että kotiinlähtöpyyntö otetaan kirjaimellisesti.

Avuton vanhempi tottelee lapsen käskyä. Järkevä vanhempi rohkaisee menemään tivoliin, koska sinne oli päätetty mennä. Draamaa syntyy, kun lapsi joutuu olemaan vastuussa päätöksistä.

Ja tunnetaitoinen vanhempi menee sanoja syvemmälle, katsoo lastaan ja sanoo: "Jännittääkö sua vähän tämä paikka? Tahdotko hetken mun sylissä miettiä, mitä laitetta kokeilisit?"

En siis itsekään veisi lastani kotiin ekasta pyynnöstä, ja meilläkin mm. pelataan pelit loppuun, jos lapsi on itse halunnut pelin aloittaa. Mutta lasta on tärkeää TUKEA pitkäjänteisyyteen eikä vain VAATIA sitä.

Mitä tunnetaitoinen aikuinen pystyy tekemään jos lapsi heittäytyy maahan selälleen makaamaan ja potkii ja osan niistä potkuista saat jalkoihisi?Pitää silmät kiinni ja ulvoo?mites siihen kumarrut selittämään kun et syliin edes saa istumaan ja potkinta vaan jatkuu?????Ei voi muuta kuin odottaa ja usein tilanne päättyy hyvin kun joku ohikulkeva täti tai setä sanoo Nouseppa ylös tulee vaatteet likaisiksi!

Mun  vanhempi tyttäreni sai vielä melko pienenä kauhean raivarin, kun sormenpäät rypistyivät kylvyssä. Varmaan luuli, että ne jäävät sellaisiksi.

Nuorempi tytär oli aina vähän kovempi draamailemaan muutenkin,  ja heitteli tavaroita, sekä paiskoi ovia milloin mistäkin syystä. Kerran, tytön ollessa ehkä 4 vee, jäi jonkin sisarusriidan jälkeen epäselväksi, mitä tapahtui kun piti taas rynnistää huoneeseensa, ja menin jonkin ajan kuluttua kysymään, onko tyttö kenties vihainen,. Hän vastasi äkäisenä "Olen!". Kysyin, että miksi oli vihainen,  vastaus oli "En muista enää!", ja sitten veti siepit siitä, kun ei muistanut.

Kerran oli myös naurussa pitelemistä, kun tämä raivotar suuttui siitä, että olin synnyttänyt hänen isosiskonsa ensin. Että sori siitä. :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ei ole hulvaton, vaan käsittämätön raivari. Ompelin kaverini tyttärelle 3-vuotissynttäreille mekon, jollaista hän oli toivonut ja joka oli viimeistä tikkiä myöten sellainen kuin hän halusi. Tyttö otti mekon paketista ja heitti sen seinään. Huudosta ja parkumisesta ei tullut loppua, joten kaverini kantoi tytön makuuhuoneeseen ja makasi hänen vieressään parikymmentä minuuttia, kunnes tyttö nukahti. Minä istuin hölmönä olohuoneessa miettimässä, miksi kummassa kukaan haluaisi tehdä lapsia.

Olet varmasti taitava ompelija, mutta en usko hetkeäkään, että kukaan pystyy tekemään "viimeistä tikkiä myöten" sellaisen kuin 3-vuotias näyttää vaikkapa Disneyleffasta. Tapauksen 3-vuotiaalla on ilmeisesti erittäin hyvä havainnointikyky ja värisilmä. Uhmaikä päällä ja tunteiden säätely vasta kehityksen alussa (EI siis ns. kuriton ja kiittämätön vaan kasvu on kesken).

Höpsistä sinun Disney-olkinukkejesi kanssa. Olin tämän tytön kuusivuotiskaverisynttäreillä auttamassa ja katselin lahjojenavaamisseremoniaa. Tyttö istui olohuoneen lattialla tusinan kaverinsa kanssa. Pari kertaa kävi niin, että tyttö avasi paketin, sanoi, että mulla on jo tää, ja nakkasi lahjan olkansa yli. Olisin varmaan unohtanut tuon ensimmäisen raivarin, mutta samantyyppinen käytös jatkui pitkään.

Kolmevuotiaan selittämätön paniikkiraivari on eri juttu, mutta tuosta käytöksestä kuusivuotiaana voi ihan suoraan sanoa, että kiittämättömäksi kasvatettu lapsi. Vika on vanhemmassa / vanhemmissa.

Jos mun lapsi tekisi noin törkeästi, puhuttelisin häntä ihan siinä vieraiden kuullen erittäin tiukasti. Sanoisin, että jollet arvosta lahjoja, et näköjään tarvitse lahjoja, joten otan lahjat sinulta pois. Ja jos käytös toistuisi, näin tapahtuisi.

En tiedä, miten kaverisynttäreillä toimitaan, mutta aika moni asia oli minun silmissäni outo. Yksi pikkupoika tuli keittiöön, piteli kakkulautastaan vaativasti edessäni ja sanoi minulle: "Yksi kakkupala ja sassiin." Hetken kuluttua ympärilläni oli useampia tenavia, jotka kaikki halusivat santsipalan ja sassiin. Järjestin heidät jonoon ja ilmoitin, että kakkua saa vain pyytämällä nätisti (annoin esimerkin) ja kiittämällä. Kaikki pyysivät mukisematta nätisti ja kiittivät. Synttärien jälkeen kaverini sanoi omituisen moittivalla äänellä, että kiitos, kun panit lapset jonoon ja annoit säännöt.

Olen itse välttynyt useimmilta perinteiltä, mutta tuo kaverini ja hänen miehensä sukulaisineen ovat aivan poikkeuksellisen mieltyneitä juhliin ja rituaaleihin; aikoinaan häätkin pidettiin Helsingin tuomiokirkossa ja ryöstettyä morsianta ajelutettiin pitkin kaupunkia. Luulisi, että lapset oppisivat pienestä pitäen etiketin. Mutta mistäpä sitä ulkopuolinen tietää, kuuluiko lahjojen nakkelu etikettiin.

Lapsethan yleensä reagoivat positiivisesti tuollaiseen, koska ovat täysin tottuneet sellaiseen päiväkodissa.

Toimit tilanteessa oikein hyvin.

Tuloksesta päätellen toimin. Mieleeni on kuitenkin tarttunut tiukasti kaverini omituinen äänensävy, kun hän mainitsi tapauksen. Sanoillaan hän kiitti, mutta äänensävy ja ilme antoivat ymmärtää muuta. Tenaville ei ainakaan jäänyt traumoja, koska kakkua käytiin hakemassa edelleenkin, mutta kohteliaasti. Jollen ihan väärin muista, joku jopa kumarsi vähän. :D

Kun kerran tunsit kaverisi perhearvot, ja olit heitä auttamassa heidän juhlissaan, oli aika moukkamaista ruveta toimimaan sitä vastaan. Tilannetaju.

Ohis: Minä en suostu pikkulasten pompoteltavaksi, en vaikka kuinka olisi jonkun muun perhearvojen mukaista.

-eri

Ohis myös. Samaa mieltä, mutta näen sen näin: myös pikkulapset ovat oikeutettuja siihen, että heitä kohdellaan normaaleina ihmisinä. Kerron heille, missä kulkee leikinlaskun ja hyvän käytöksen raja minua kohtaan. En minäkään pompottele heitä, vaan kohtelen kauniisti. Sanani valitsisin eri tavalla kuin kertoja, kukin persoonansa mukaan ja se on ihan ok.

Mitkä sanat tarkalleen?

Jaa mää vai, mitäs mää nyt sanosin? Vaikka:

Taputtaisin käsilläni tahtia ja laulaisin: Yksi pieni elefantti huusi näin, yksi banaani ja sassiin! Äitielefantti sanoi, että laitoin sen kassiin, sieltä saat kun tulet jonoon ja tiedät taikasanat! Ohjaisin jonoon, ja kuiskaisin kovalla äänellä: Taikasanat on: Saisinko yhden kakkupalan, kiitos! Sitten laittaisin käden korvan taakse ja odottaisin taikasanoja.

Tai: TÄMÄ ON DINOSAURUSTEN LUOLA! Puhukaa dinosaurusten kieltä, muuten en ymmärrä! Yksi pikku dino tähän, toinen...ja sitten opetan dinosaurusten kieltä. Jos haluat esimerkiksi (jotain tarjolla olevaa), sano...

Tai sitten pysyisin teemassa ja miettisin, mikä rimmaa sassin kanssa.

Jos en olisi leikkisällä tuulella, kehottaisin menemään ensin jonoon, ja kysyisin muistatko, miten pyydetään kauniisti. Mutta se ei olisi minusta hauskaa, ja ajattelen, että lastenkutsuissa tarjoilijakin saa pitää hauskaa.

Kiva kun kysyit. :) Mitä sinä sanoisit?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kolmen lapsen äitinä näitä on nähty

"ÄITI EI SAA PYYHKII EI SAA!" huutokohtaus kun pyyhin pölyjä hyllystä. Olkkarin hyllystä, en koskenut mihinkään lapsen tavaroihin

 Mykkä maahan heittäytymis-raivari kun vein  pyynnöstään ulos keinumaan. Vilkaisi keinua, heittäytyi maahan ja alko potkia sekä inistä

" MÄ HALUUUN KOTIIN "- ulvonta kun vein tivoliin ja sitten, kun totesin että ok , mennään pois niin "EIEI KOTIIN!" 

"MÄ HALUUN TOISEN LUSIKAN!" jugurttia syödessä eikä meillä ole kuin yhdenlaisia pikkulusikoita

Ihan täysijärkisi'ä  aikuisia noista kaikista kolmesta tuli vaikka välillä epäilin.

Lähes ainahan näissä ON taustalla jotain ymmärrettävää, kun sen vaan tajuaa. Ei välttämättä aikuisen logiikalla se loogisin asia, mutta jokin selitys.

Tivolissa esimerkiksi, että oli liian jännän tuntuinen paikka ja lapsi olisi oikeasti halunnut rohkaisua eikä sitä, että kotiinlähtöpyyntö otetaan kirjaimellisesti.

Avuton vanhempi tottelee lapsen käskyä. Järkevä vanhempi rohkaisee menemään tivoliin, koska sinne oli päätetty mennä. Draamaa syntyy, kun lapsi joutuu olemaan vastuussa päätöksistä.

Ja tunnetaitoinen vanhempi menee sanoja syvemmälle, katsoo lastaan ja sanoo: "Jännittääkö sua vähän tämä paikka? Tahdotko hetken mun sylissä miettiä, mitä laitetta kokeilisit?"

En siis itsekään veisi lastani kotiin ekasta pyynnöstä, ja meilläkin mm. pelataan pelit loppuun, jos lapsi on itse halunnut pelin aloittaa. Mutta lasta on tärkeää TUKEA pitkäjänteisyyteen eikä vain VAATIA sitä.

Mitä tunnetaitoinen aikuinen pystyy tekemään jos lapsi heittäytyy maahan selälleen makaamaan ja potkii ja osan niistä potkuista saat jalkoihisi?Pitää silmät kiinni ja ulvoo?mites siihen kumarrut selittämään kun et syliin edes saa istumaan ja potkinta vaan jatkuu?????Ei voi muuta kuin odottaa ja usein tilanne päättyy hyvin kun joku ohikulkeva täti tai setä sanoo Nouseppa ylös tulee vaatteet likaisiksi!

Varmaan menisin tunteeseen mukaan ja heittäytyisin lapsen viereen huutamaan äää-ää. Oletan, että lapsi nousisi äkkiä ylös ja kysyisi mitä teen. Eikä tekisi sitä uudestaan. Jos se ei ole todennäköistä, kaappaisin varmaan kainaloon ja tunteilisin vähän myöhemmin.

Olisko se paha? En itsekään halua, että minulle söpöstellään kun olen kiukkuinen, myöhemmin saatan olla vastaanottavaisempi.

Syitä raivareille en muista, mutta olen kantanut lapseni kaupasta ulos kainalossa. Olen todistanut, kun hän on kieriskellyt ruokakaupan likaisella lattialla jonkun älyttömän raivarin vallassa. Olen katsellut ikkunasta, kun hän on toivonut pääsevänsä isovanhempansa kanssa pulkkamäkeen, ja välittömästi sinne päästyään vetänyt itsensä kaarelle raivosta kaatuen lumeen selälleen.

Lapseni oli pienenä ihan älyttömän temperamenttinen. Vaikka välillä oli raskasta sietää näitä raivareita, lapseni sai turvallisesti käydä läpi tällaisiakin tunteita, ja asiasta päästiin aina yli. Joskus siihen tarvittiin joku ulkopuolinen, esim. kaupassa joku ystävällinen setä tai täti sai yllättäen lapsen huomion, kun äiti oli sillä hetkellä lapsen silmissä joku rajoittava ja sietämätön hirviö. Ikinä ei tahtoaan saanut huutamalla läpi, ja sehän se tietysti raivoa aiheutti omalta osaltaan.

Kiva ja sopuisa koululainen siitäkin lapsesta kasvoi - rajoilla ja rakkaudella.

Miksi aiheutatte raivoa tahallanne?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ei ole hulvaton, vaan käsittämätön raivari. Ompelin kaverini tyttärelle 3-vuotissynttäreille mekon, jollaista hän oli toivonut ja joka oli viimeistä tikkiä myöten sellainen kuin hän halusi. Tyttö otti mekon paketista ja heitti sen seinään. Huudosta ja parkumisesta ei tullut loppua, joten kaverini kantoi tytön makuuhuoneeseen ja makasi hänen vieressään parikymmentä minuuttia, kunnes tyttö nukahti. Minä istuin hölmönä olohuoneessa miettimässä, miksi kummassa kukaan haluaisi tehdä lapsia.

Olet varmasti taitava ompelija, mutta en usko hetkeäkään, että kukaan pystyy tekemään "viimeistä tikkiä myöten" sellaisen kuin 3-vuotias näyttää vaikkapa Disneyleffasta. Tapauksen 3-vuotiaalla on ilmeisesti erittäin hyvä havainnointikyky ja värisilmä. Uhmaikä päällä ja tunteiden säätely vasta kehityksen alussa (EI siis ns. kuriton ja kiittämätön vaan kasvu on kesken).

Höpsistä sinun Disney-olkinukkejesi kanssa. Olin tämän tytön kuusivuotiskaverisynttäreillä auttamassa ja katselin lahjojenavaamisseremoniaa. Tyttö istui olohuoneen lattialla tusinan kaverinsa kanssa. Pari kertaa kävi niin, että tyttö avasi paketin, sanoi, että mulla on jo tää, ja nakkasi lahjan olkansa yli. Olisin varmaan unohtanut tuon ensimmäisen raivarin, mutta samantyyppinen käytös jatkui pitkään.

Kolmevuotiaan selittämätön paniikkiraivari on eri juttu, mutta tuosta käytöksestä kuusivuotiaana voi ihan suoraan sanoa, että kiittämättömäksi kasvatettu lapsi. Vika on vanhemmassa / vanhemmissa.

Jos mun lapsi tekisi noin törkeästi, puhuttelisin häntä ihan siinä vieraiden kuullen erittäin tiukasti. Sanoisin, että jollet arvosta lahjoja, et näköjään tarvitse lahjoja, joten otan lahjat sinulta pois. Ja jos käytös toistuisi, näin tapahtuisi.

En tiedä, miten kaverisynttäreillä toimitaan, mutta aika moni asia oli minun silmissäni outo. Yksi pikkupoika tuli keittiöön, piteli kakkulautastaan vaativasti edessäni ja sanoi minulle: "Yksi kakkupala ja sassiin." Hetken kuluttua ympärilläni oli useampia tenavia, jotka kaikki halusivat santsipalan ja sassiin. Järjestin heidät jonoon ja ilmoitin, että kakkua saa vain pyytämällä nätisti (annoin esimerkin) ja kiittämällä. Kaikki pyysivät mukisematta nätisti ja kiittivät. Synttärien jälkeen kaverini sanoi omituisen moittivalla äänellä, että kiitos, kun panit lapset jonoon ja annoit säännöt.

Olen itse välttynyt useimmilta perinteiltä, mutta tuo kaverini ja hänen miehensä sukulaisineen ovat aivan poikkeuksellisen mieltyneitä juhliin ja rituaaleihin; aikoinaan häätkin pidettiin Helsingin tuomiokirkossa ja ryöstettyä morsianta ajelutettiin pitkin kaupunkia. Luulisi, että lapset oppisivat pienestä pitäen etiketin. Mutta mistäpä sitä ulkopuolinen tietää, kuuluiko lahjojen nakkelu etikettiin.

Lapsethan yleensä reagoivat positiivisesti tuollaiseen, koska ovat täysin tottuneet sellaiseen päiväkodissa.

Toimit tilanteessa oikein hyvin.

Tuloksesta päätellen toimin. Mieleeni on kuitenkin tarttunut tiukasti kaverini omituinen äänensävy, kun hän mainitsi tapauksen. Sanoillaan hän kiitti, mutta äänensävy ja ilme antoivat ymmärtää muuta. Tenaville ei ainakaan jäänyt traumoja, koska kakkua käytiin hakemassa edelleenkin, mutta kohteliaasti. Jollen ihan väärin muista, joku jopa kumarsi vähän. :D

Kun kerran tunsit kaverisi perhearvot, ja olit heitä auttamassa heidän juhlissaan, oli aika moukkamaista ruveta toimimaan sitä vastaan. Tilannetaju.

Ohis: Minä en suostu pikkulasten pompoteltavaksi, en vaikka kuinka olisi jonkun muun perhearvojen mukaista.

-eri

Ohis myös. Samaa mieltä, mutta näen sen näin: myös pikkulapset ovat oikeutettuja siihen, että heitä kohdellaan normaaleina ihmisinä. Kerron heille, missä kulkee leikinlaskun ja hyvän käytöksen raja minua kohtaan. En minäkään pompottele heitä, vaan kohtelen kauniisti. Sanani valitsisin eri tavalla kuin kertoja, kukin persoonansa mukaan ja se on ihan ok.

Mitkä sanat tarkalleen?

Jaa mää vai, mitäs mää nyt sanosin? Vaikka:

Taputtaisin käsilläni tahtia ja laulaisin: Yksi pieni elefantti huusi näin, yksi banaani ja sassiin! Äitielefantti sanoi, että laitoin sen kassiin, sieltä saat kun tulet jonoon ja tiedät taikasanat! Ohjaisin jonoon, ja kuiskaisin kovalla äänellä: Taikasanat on: Saisinko yhden kakkupalan, kiitos! Sitten laittaisin käden korvan taakse ja odottaisin taikasanoja.

Tai: TÄMÄ ON DINOSAURUSTEN LUOLA! Puhukaa dinosaurusten kieltä, muuten en ymmärrä! Yksi pikku dino tähän, toinen...ja sitten opetan dinosaurusten kieltä. Jos haluat esimerkiksi (jotain tarjolla olevaa), sano...

Tai sitten pysyisin teemassa ja miettisin, mikä rimmaa sassin kanssa.

Jos en olisi leikkisällä tuulella, kehottaisin menemään ensin jonoon, ja kysyisin muistatko, miten pyydetään kauniisti. Mutta se ei olisi minusta hauskaa, ja ajattelen, että lastenkutsuissa tarjoilijakin saa pitää hauskaa.

Kiva kun kysyit. :) Mitä sinä sanoisit?

Oho, meiltä menivät ajatukset ristiin. Sanoit näin: "Sanani valitsisin eri tavalla kuin kertoja, kukin persoonansa mukaan ja se on ihan ok." MInä tuona kertojana en muistanut maininneeni mitään, mitä olisin tarkalleen sanonut, ja siksi kysyin. :D

Minä en tosiaan muista, mitä tuossa tilanteessa sanoin, mutta itseni tuntien arvelen, että olen voinut vaikka elehtiä niin, että ensin ovat kummastelleet, pyörineet ympyrää ja sitten toimineet elehtimisen ohjaamina. Tai olen voinut vaikka ilmoittaa, että vuh vuh, lammaskoira täällä, mikä ihmeen sekasorto on meneillään. Ja siitä sitten (luppa)korvakuulon pohjalta eteenpäin.