Pikkulasten käsittämättömät/hulvattomat raivarit. Vertaistukiketju

Oma nelivuotiaani sai raivarin, kun puin ensin toisen hihan prinsessamekosta. Olisi pitänyt pukea ensin se toinen. No, otettiin uudestaan, tällä kertaa oikeassa järjestyksessä. Sitten sai raivarin, että isin olisi pitänyt pukea, ei äidin. No, riisuttiin hihat, haettiin isi, ja eikun isi pukemaan hihat oikeassa järjestyksessä. Sitten tyttö alkoi raivota, että haluaakin vaaleanpunaisen röyhelöpaidan eikä mekkoa. Ja mummon pukemaan. Mummo soitettiin paikalle. Ja taas aloitettiin alusta.

On se hulvatonta!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ei ole hulvaton, vaan käsittämätön raivari. Ompelin kaverini tyttärelle 3-vuotissynttäreille mekon, jollaista hän oli toivonut ja joka oli viimeistä tikkiä myöten sellainen kuin hän halusi. Tyttö otti mekon paketista ja heitti sen seinään. Huudosta ja parkumisesta ei tullut loppua, joten kaverini kantoi tytön makuuhuoneeseen ja makasi hänen vieressään parikymmentä minuuttia, kunnes tyttö nukahti. Minä istuin hölmönä olohuoneessa miettimässä, miksi kummassa kukaan haluaisi tehdä lapsia.

Olet varmasti taitava ompelija, mutta en usko hetkeäkään, että kukaan pystyy tekemään "viimeistä tikkiä myöten" sellaisen kuin 3-vuotias näyttää vaikkapa Disneyleffasta. Tapauksen 3-vuotiaalla on ilmeisesti erittäin hyvä havainnointikyky ja värisilmä. Uhmaikä päällä ja tunteiden säätely vasta kehityksen alussa (EI siis ns. kuriton ja kiittämätön vaan kasvu on kesken).

Höpsistä sinun Disney-olkinukkejesi kanssa. Olin tämän tytön kuusivuotiskaverisynttäreillä auttamassa ja katselin lahjojenavaamisseremoniaa. Tyttö istui olohuoneen lattialla tusinan kaverinsa kanssa. Pari kertaa kävi niin, että tyttö avasi paketin, sanoi, että mulla on jo tää, ja nakkasi lahjan olkansa yli. Olisin varmaan unohtanut tuon ensimmäisen raivarin, mutta samantyyppinen käytös jatkui pitkään.

Kolmevuotiaan selittämätön paniikkiraivari on eri juttu, mutta tuosta käytöksestä kuusivuotiaana voi ihan suoraan sanoa, että kiittämättömäksi kasvatettu lapsi. Vika on vanhemmassa / vanhemmissa.

Jos mun lapsi tekisi noin törkeästi, puhuttelisin häntä ihan siinä vieraiden kuullen erittäin tiukasti. Sanoisin, että jollet arvosta lahjoja, et näköjään tarvitse lahjoja, joten otan lahjat sinulta pois. Ja jos käytös toistuisi, näin tapahtuisi.

En tiedä, miten kaverisynttäreillä toimitaan, mutta aika moni asia oli minun silmissäni outo. Yksi pikkupoika tuli keittiöön, piteli kakkulautastaan vaativasti edessäni ja sanoi minulle: "Yksi kakkupala ja sassiin." Hetken kuluttua ympärilläni oli useampia tenavia, jotka kaikki halusivat santsipalan ja sassiin. Järjestin heidät jonoon ja ilmoitin, että kakkua saa vain pyytämällä nätisti (annoin esimerkin) ja kiittämällä. Kaikki pyysivät mukisematta nätisti ja kiittivät. Synttärien jälkeen kaverini sanoi omituisen moittivalla äänellä, että kiitos, kun panit lapset jonoon ja annoit säännöt.

Olen itse välttynyt useimmilta perinteiltä, mutta tuo kaverini ja hänen miehensä sukulaisineen ovat aivan poikkeuksellisen mieltyneitä juhliin ja rituaaleihin; aikoinaan häätkin pidettiin Helsingin tuomiokirkossa ja ryöstettyä morsianta ajelutettiin pitkin kaupunkia. Luulisi, että lapset oppisivat pienestä pitäen etiketin. Mutta mistäpä sitä ulkopuolinen tietää, kuuluiko lahjojen nakkelu etikettiin.

Lapsethan yleensä reagoivat positiivisesti tuollaiseen, koska ovat täysin tottuneet sellaiseen päiväkodissa.

Toimit tilanteessa oikein hyvin.

Tuloksesta päätellen toimin. Mieleeni on kuitenkin tarttunut tiukasti kaverini omituinen äänensävy, kun hän mainitsi tapauksen. Sanoillaan hän kiitti, mutta äänensävy ja ilme antoivat ymmärtää muuta. Tenaville ei ainakaan jäänyt traumoja, koska kakkua käytiin hakemassa edelleenkin, mutta kohteliaasti. Jollen ihan väärin muista, joku jopa kumarsi vähän. :D

Ehkä ei kehdannut lasten kuullen sanoa, että toimit hänen mielestään väärin vaan hampaat irvessä piti "kiittää" sinua.

Mun lapsi sai kerran aivan JärrkyTtävät raivarit kun en antanut hänen syödä koiran nappuloita. Hän potki ja kiemurteli maassa ja räkä poskella yritti selittää että Haluaa Nappuloitaaaa!! Ei auttanut edes kun yritin tarjota hänelle mehutetraa ja rusinoita. Lopulta hän suopui ja lähti omalle asunnolleen. Tämä tapahtui joskus 70-luvulla, monesti olemme jälkeenpäin yhdessä tälle tapaukselle nauretti!

Tytär noin parivuotiaana jostain ihmeen syystä keksi vetää aivan jäätävät paniikki-itkupotkuraivarit vesisateesta, ihan kuin lapsi olisi laitettu happosateeseen tai jotain yhtä hirveää :P onneksi tuo kausi ei kestänyt kauan, oli vähän huumorintaju koetuksella kun aamulla piti lähteä hoitoon ja ulkona ripsi vettä, lapsi vetää itsensä kaarelle rappukäytävässä ja huutaa kun kuolema uhkaisi, ei auttanut sadetakki, ei rattaan kuomu minkä alla ei varmasti kastu, ei mikään.. Luojan kiitos, tuokin on nyt aikuinen..

Muutama täällä kerrottu lapsen äksyily, joissa lapsi sujuvasti juttelee p-e-r-s-eestä, ei kyllä ole mitään hauskaa luettavaa. Mutten ole koskaan tykännyt jutella rääväsuiden kanssa, joten mulle on turha puolustella lapsen rumaa kielenkäyttöä, jolle aikuiset vieläpä naureskelee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tuottaa suurta hupia seurata pikkulasten itkupotkuraivareita kaupoissa. Hyssytteleviä ja periksiantavia vanhempia tekisi mieli mennä ojentamaan. Lapsensa kainaloon nappaavaa äitiä/isää voisin halata.

Näin tällaisen äidin viime viikolla rautakaupassa. Hoiti tilanteen uskomattoman hyvin ilman periksiantamista, huutamatta lapselleen. Yksinkertaisesti otti syliin ja kantoi pihalle. Ilahdutti että joku osaa kasvattaa :)

Sen yhden ainoan kerran (kolmesta lapsesta) kun meillä kävi näin, niin kannoin pojan autoon. Myöhemmin selvisi itkun syykin. Poika (oli jotain 1,5 v.) olisi halunnut ottaa kaupan hyllystä erään paketin, jota aina ostimme ja laittaa sen kärryyn. Mutta koska en tiennyt, että hän tekee äitinsä kanssa näin joka kerta kaupassa käydessä, niin minä laitoin sen paketin kärryihin. Jolloin poika alkoi pettymykseltään itkeä. Hän ei osannut itkultaan sanoa, mitä halusi. Ei osannut muutenkaan selkeästi vielä puhua. Joten itku muuttui parkumiseksi. Ja kun parkumisesta ei tullut loppua, otin muksun kainaloon ja vein autoon.

Usein lapsella on jokin selvä syy itkulle. Mutta sitä syytä ei aikuiset aina ymmärrä. En silloin tiennyt, että pojalleni oli hyvin tärkeää, että hän itse ottaa paketin ja itse laittaa sen kärryyn. Joskus pienillä lapsilla saattaa hassut asiat olla erittäin tärkeitä. Niitä ei vaan aina tule tajunneeksi.

t.isä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ei ole hulvaton, vaan käsittämätön raivari. Ompelin kaverini tyttärelle 3-vuotissynttäreille mekon, jollaista hän oli toivonut ja joka oli viimeistä tikkiä myöten sellainen kuin hän halusi. Tyttö otti mekon paketista ja heitti sen seinään. Huudosta ja parkumisesta ei tullut loppua, joten kaverini kantoi tytön makuuhuoneeseen ja makasi hänen vieressään parikymmentä minuuttia, kunnes tyttö nukahti. Minä istuin hölmönä olohuoneessa miettimässä, miksi kummassa kukaan haluaisi tehdä lapsia.

Olet varmasti taitava ompelija, mutta en usko hetkeäkään, että kukaan pystyy tekemään "viimeistä tikkiä myöten" sellaisen kuin 3-vuotias näyttää vaikkapa Disneyleffasta. Tapauksen 3-vuotiaalla on ilmeisesti erittäin hyvä havainnointikyky ja värisilmä. Uhmaikä päällä ja tunteiden säätely vasta kehityksen alussa (EI siis ns. kuriton ja kiittämätön vaan kasvu on kesken).

Höpsistä sinun Disney-olkinukkejesi kanssa. Olin tämän tytön kuusivuotiskaverisynttäreillä auttamassa ja katselin lahjojenavaamisseremoniaa. Tyttö istui olohuoneen lattialla tusinan kaverinsa kanssa. Pari kertaa kävi niin, että tyttö avasi paketin, sanoi, että mulla on jo tää, ja nakkasi lahjan olkansa yli. Olisin varmaan unohtanut tuon ensimmäisen raivarin, mutta samantyyppinen käytös jatkui pitkään.

Kolmevuotiaan selittämätön paniikkiraivari on eri juttu, mutta tuosta käytöksestä kuusivuotiaana voi ihan suoraan sanoa, että kiittämättömäksi kasvatettu lapsi. Vika on vanhemmassa / vanhemmissa.

Jos mun lapsi tekisi noin törkeästi, puhuttelisin häntä ihan siinä vieraiden kuullen erittäin tiukasti. Sanoisin, että jollet arvosta lahjoja, et näköjään tarvitse lahjoja, joten otan lahjat sinulta pois. Ja jos käytös toistuisi, näin tapahtuisi.

En tiedä, miten kaverisynttäreillä toimitaan, mutta aika moni asia oli minun silmissäni outo. Yksi pikkupoika tuli keittiöön, piteli kakkulautastaan vaativasti edessäni ja sanoi minulle: "Yksi kakkupala ja sassiin." Hetken kuluttua ympärilläni oli useampia tenavia, jotka kaikki halusivat santsipalan ja sassiin. Järjestin heidät jonoon ja ilmoitin, että kakkua saa vain pyytämällä nätisti (annoin esimerkin) ja kiittämällä. Kaikki pyysivät mukisematta nätisti ja kiittivät. Synttärien jälkeen kaverini sanoi omituisen moittivalla äänellä, että kiitos, kun panit lapset jonoon ja annoit säännöt.

Olen itse välttynyt useimmilta perinteiltä, mutta tuo kaverini ja hänen miehensä sukulaisineen ovat aivan poikkeuksellisen mieltyneitä juhliin ja rituaaleihin; aikoinaan häätkin pidettiin Helsingin tuomiokirkossa ja ryöstettyä morsianta ajelutettiin pitkin kaupunkia. Luulisi, että lapset oppisivat pienestä pitäen etiketin. Mutta mistäpä sitä ulkopuolinen tietää, kuuluiko lahjojen nakkelu etikettiin.

Lapsethan yleensä reagoivat positiivisesti tuollaiseen, koska ovat täysin tottuneet sellaiseen päiväkodissa.

Toimit tilanteessa oikein hyvin.

Tuloksesta päätellen toimin. Mieleeni on kuitenkin tarttunut tiukasti kaverini omituinen äänensävy, kun hän mainitsi tapauksen. Sanoillaan hän kiitti, mutta äänensävy ja ilme antoivat ymmärtää muuta. Tenaville ei ainakaan jäänyt traumoja, koska kakkua käytiin hakemassa edelleenkin, mutta kohteliaasti. Jollen ihan väärin muista, joku jopa kumarsi vähän. :D

Ehkä ei kehdannut lasten kuullen sanoa, että toimit hänen mielestään väärin vaan hampaat irvessä piti "kiittää" sinua.

Sehän tuossa onkin kummallista: miksi huonosti käyttäytynyttä lasta ei olisi saanut ohjata käyttäytymään kunnolla ja miksi piti ottaa asia jälkeenpäin edes puheeksi, jos siitä piti hampaat irvessä valehdella?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tuottaa suurta hupia seurata pikkulasten itkupotkuraivareita kaupoissa. Hyssytteleviä ja periksiantavia vanhempia tekisi mieli mennä ojentamaan. Lapsensa kainaloon nappaavaa äitiä/isää voisin halata.

Näin tällaisen äidin viime viikolla rautakaupassa. Hoiti tilanteen uskomattoman hyvin ilman periksiantamista, huutamatta lapselleen. Yksinkertaisesti otti syliin ja kantoi pihalle. Ilahdutti että joku osaa kasvattaa :)

Sen yhden ainoan kerran (kolmesta lapsesta) kun meillä kävi näin, niin kannoin pojan autoon. Myöhemmin selvisi itkun syykin. Poika (oli jotain 1,5 v.) olisi halunnut ottaa kaupan hyllystä erään paketin, jota aina ostimme ja laittaa sen kärryyn. Mutta koska en tiennyt, että hän tekee äitinsä kanssa näin joka kerta kaupassa käydessä, niin minä laitoin sen paketin kärryihin. Jolloin poika alkoi pettymykseltään itkeä. Hän ei osannut itkultaan sanoa, mitä halusi. Ei osannut muutenkaan selkeästi vielä puhua. Joten itku muuttui parkumiseksi. Ja kun parkumisesta ei tullut loppua, otin muksun kainaloon ja vein autoon.

Usein lapsella on jokin selvä syy itkulle. Mutta sitä syytä ei aikuiset aina ymmärrä. En silloin tiennyt, että pojalleni oli hyvin tärkeää, että hän itse ottaa paketin ja itse laittaa sen kärryyn. Joskus pienillä lapsilla saattaa hassut asiat olla erittäin tärkeitä. Niitä ei vaan aina tule tajunneeksi.

t.isä

Juu. Meidän 2-vuotiaalle on erittäin tärkeää, ettei jugurttipurkin kantta irroiteta kokonaan, vaan se jää siihen roikkumaan reunastaan. Itkupotkuraivari on taattu, jos vahingossa repäisee sen irti. Muutamat raivarit ehti tulla, ennen kuin tajusin mikä se ongelma oli. Ne asiat voi olla hyvin pieniä, eikä lapsi välttämättä osaa kertoa mistä on kiinni, mutta kyllä niille raivareille aina joku syy löytyy.

Meidän lapsista isompi taas menee vaan vaikeaksi ja "jäätyy" jos joku homma ei mene oikein, raivari tulee vasta sitten jos yritetään pakottaa toimimaan. Hänkään ei saa oikein sanottua mikä on, yleensä se on joku ihan pikkujuttu ja sitten kun se on hoidettu niin elämä hymyilee taas.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ei ole hulvaton, vaan käsittämätön raivari. Ompelin kaverini tyttärelle 3-vuotissynttäreille mekon, jollaista hän oli toivonut ja joka oli viimeistä tikkiä myöten sellainen kuin hän halusi. Tyttö otti mekon paketista ja heitti sen seinään. Huudosta ja parkumisesta ei tullut loppua, joten kaverini kantoi tytön makuuhuoneeseen ja makasi hänen vieressään parikymmentä minuuttia, kunnes tyttö nukahti. Minä istuin hölmönä olohuoneessa miettimässä, miksi kummassa kukaan haluaisi tehdä lapsia.

Olet varmasti taitava ompelija, mutta en usko hetkeäkään, että kukaan pystyy tekemään "viimeistä tikkiä myöten" sellaisen kuin 3-vuotias näyttää vaikkapa Disneyleffasta. Tapauksen 3-vuotiaalla on ilmeisesti erittäin hyvä havainnointikyky ja värisilmä. Uhmaikä päällä ja tunteiden säätely vasta kehityksen alussa (EI siis ns. kuriton ja kiittämätön vaan kasvu on kesken).

Höpsistä sinun Disney-olkinukkejesi kanssa. Olin tämän tytön kuusivuotiskaverisynttäreillä auttamassa ja katselin lahjojenavaamisseremoniaa. Tyttö istui olohuoneen lattialla tusinan kaverinsa kanssa. Pari kertaa kävi niin, että tyttö avasi paketin, sanoi, että mulla on jo tää, ja nakkasi lahjan olkansa yli. Olisin varmaan unohtanut tuon ensimmäisen raivarin, mutta samantyyppinen käytös jatkui pitkään.

Kolmevuotiaan selittämätön paniikkiraivari on eri juttu, mutta tuosta käytöksestä kuusivuotiaana voi ihan suoraan sanoa, että kiittämättömäksi kasvatettu lapsi. Vika on vanhemmassa / vanhemmissa.

Jos mun lapsi tekisi noin törkeästi, puhuttelisin häntä ihan siinä vieraiden kuullen erittäin tiukasti. Sanoisin, että jollet arvosta lahjoja, et näköjään tarvitse lahjoja, joten otan lahjat sinulta pois. Ja jos käytös toistuisi, näin tapahtuisi.

En tiedä, miten kaverisynttäreillä toimitaan, mutta aika moni asia oli minun silmissäni outo. Yksi pikkupoika tuli keittiöön, piteli kakkulautastaan vaativasti edessäni ja sanoi minulle: "Yksi kakkupala ja sassiin." Hetken kuluttua ympärilläni oli useampia tenavia, jotka kaikki halusivat santsipalan ja sassiin. Järjestin heidät jonoon ja ilmoitin, että kakkua saa vain pyytämällä nätisti (annoin esimerkin) ja kiittämällä. Kaikki pyysivät mukisematta nätisti ja kiittivät. Synttärien jälkeen kaverini sanoi omituisen moittivalla äänellä, että kiitos, kun panit lapset jonoon ja annoit säännöt.

Olen itse välttynyt useimmilta perinteiltä, mutta tuo kaverini ja hänen miehensä sukulaisineen ovat aivan poikkeuksellisen mieltyneitä juhliin ja rituaaleihin; aikoinaan häätkin pidettiin Helsingin tuomiokirkossa ja ryöstettyä morsianta ajelutettiin pitkin kaupunkia. Luulisi, että lapset oppisivat pienestä pitäen etiketin. Mutta mistäpä sitä ulkopuolinen tietää, kuuluiko lahjojen nakkelu etikettiin.

Tämä on surkuhupaisa esimerkki siitä, ettei aikuinen (ehkä vielä nuoruuttaan/kokemattomuuttaan) kykene eläytymään lasten maailmaan pilke silmäkulmassa. Huumorintajuinen henkilö olisi hyväksynyt tehtävänsä lasten palvelijana rennommin.

Vaikka kovasti haluaisin, että tämä lasten palvelija on trolli, niin pelkään että ei ole. Siltähän tämä nykymeno vaikuttaa, aikuiset eivät enää ole pitämässä rajoja vaan sen sijaan palvelemassa pentujaan.

Onneksi omalla kohdalla sairaus tehokkaasti esti lasten saamisen, joten ei ole tarvinnut ryhtyä pahaksi velaksi, kun voin olla lääketieteellisistä syistä lapseton. 

Vierailija kirjoitti:

Minulle tuottaa suurta hupia seurata pikkulasten itkupotkuraivareita kaupoissa. Hyssytteleviä ja periksiantavia vanhempia tekisi mieli mennä ojentamaan. Lapsensa kainaloon nappaavaa äitiä/isää voisin halata.

Muuten olisin samaa mieltä, mutta se kaikki desibelisuositukset ylittävä kirkuna ja rääkynä laukaisee migreenin. Ja joo, kyllä minulla on kunnolliset ja kalliit korvatulpat aina mukana kaikkialla.

Vuosia sitten eräs hoitolapseni purskahti aamupalapöydässä sydäntäsärkevään itkuun.

Kun kyselin että mikä on hätänä niin tämä 5-vuotias sanoi että: "kun mä en saa ikinä pikkuveljeä!!!".

Siihen en voinut kuin todeta etten siinä asiassa pysty auttamaan vaan siitä pitää varmaan jutella äidin ja isän kanssa. (Lapsi on nyt n.15-vuotias eikä sitten koskaan saanut sitä pikkuveljeä, siskon kylläkin).

5v sai raivarit kun vaihdoin 1v sisaren vaippaa ja olisi halunnut myös vaipan! Sai myös kohtauksen jos pyysi juustoleipää ja joku kehtasi antaa leipäviipaleen jonka päällä juusto, juuston piti olla erikseen.

Viidestä lapsesta nuorin, 5-v tyttö, ei halunnut alkaa nukkumaan, vaikka oli hyvin väsynyt. Ihan rauhallisesti ehdotimme, että luemme sadun, kunhan pistää pään tyynyyn, se ei käynyt hänelle, niinpä kun mikään puhe ei auttanut, sanoimme, että huoneesta ei saa poistua. Toivotimmme hyvää yötä ja lähdimme. Tyttö tulee seisomaan oven suulle ja itkuisena karjuu peräämme: "Te saatte maksaa tästä vielä kakalat!"

Myönnän että hieman kakaraa meissäkin on, kun katselemme kaksin aina kaikkia piirrettyjä.

Eräänä myöhäisenä iltana olimme mieheni kanssa jo laittaneet lapset sänkyihin ja vietimme laatuaikaa katsellen jotakin kivaa piirrettyä läppäriltä sängyssä.

Kohta pieni pää kurkistaa oven raosta ja hihkaisee: "Te katselette lastenohjelmeita, saanko minäkin tulla?"

Menen taluttamaan tämän samaisen viisivuotiaan kädestä omaan huoneeseen ja kerron että on jo tosi myöhä, pitää alkaa nukkumaan. Lapsi itkee ja huutaa: "äitii, lupaan olla kiltisti"

Olisi tehnyt mieli antaa myös tytön katsoa meidän kanssa, mutta oli liian myöhä ja se oli meidän kahden omaa kahdenkeskistä aikaa.

Veljeni lapsi päätyi jollain tavalla mahalleen kaupan lattialle. Raivari alkoi kuitenkin vasta siitä, että huutaminen kankeassa talvihaalarissa poski rapaista lattiaa vasten oli hankalaa ja ikävää. Syistä ja seurauksista ei kukaan saanut selvää, mutta ääntä lähti. Melkein säälitti, kun ressukka yritti sätkytellä, mutta sekään ei oikein onnistunut. :)

Vierailija kirjoitti:

Viidestä lapsesta nuorin, 5-v tyttö, ei halunnut alkaa nukkumaan, vaikka oli hyvin väsynyt. Ihan rauhallisesti ehdotimme, että luemme sadun, kunhan pistää pään tyynyyn, se ei käynyt hänelle, niinpä kun mikään puhe ei auttanut, sanoimme, että huoneesta ei saa poistua. Toivotimmme hyvää yötä ja lähdimme. Tyttö tulee seisomaan oven suulle ja itkuisena karjuu peräämme: "Te saatte maksaa tästä vielä kakalat!"

Myönnän että hieman kakaraa meissäkin on, kun katselemme kaksin aina kaikkia piirrettyjä.

Eräänä myöhäisenä iltana olimme mieheni kanssa jo laittaneet lapset sänkyihin ja vietimme laatuaikaa katsellen jotakin kivaa piirrettyä läppäriltä sängyssä.

Kohta pieni pää kurkistaa oven raosta ja hihkaisee: "Te katselette lastenohjelmeita, saanko minäkin tulla?"

Menen taluttamaan tämän samaisen viisivuotiaan kädestä omaan huoneeseen ja kerron että on jo tosi myöhä, pitää alkaa nukkumaan. Lapsi itkee ja huutaa: "äitii, lupaan olla kiltisti"

Olisi tehnyt mieli antaa myös tytön katsoa meidän kanssa, mutta oli liian myöhä ja se oli meidän kahden omaa kahdenkeskistä aikaa.

Jos lapsi kokee kohtelun komenteluksi, sitä ei auta yrittää komentaa pois.

Lasta ei saisi hylätä. Enemmän joustoa! Iltapuuhien aloittaminen aikaisemmin, kunnes onnistutte.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ei ole hulvaton, vaan käsittämätön raivari. Ompelin kaverini tyttärelle 3-vuotissynttäreille mekon, jollaista hän oli toivonut ja joka oli viimeistä tikkiä myöten sellainen kuin hän halusi. Tyttö otti mekon paketista ja heitti sen seinään. Huudosta ja parkumisesta ei tullut loppua, joten kaverini kantoi tytön makuuhuoneeseen ja makasi hänen vieressään parikymmentä minuuttia, kunnes tyttö nukahti. Minä istuin hölmönä olohuoneessa miettimässä, miksi kummassa kukaan haluaisi tehdä lapsia.

Olet varmasti taitava ompelija, mutta en usko hetkeäkään, että kukaan pystyy tekemään "viimeistä tikkiä myöten" sellaisen kuin 3-vuotias näyttää vaikkapa Disneyleffasta. Tapauksen 3-vuotiaalla on ilmeisesti erittäin hyvä havainnointikyky ja värisilmä. Uhmaikä päällä ja tunteiden säätely vasta kehityksen alussa (EI siis ns. kuriton ja kiittämätön vaan kasvu on kesken).

Höpsistä sinun Disney-olkinukkejesi kanssa. Olin tämän tytön kuusivuotiskaverisynttäreillä auttamassa ja katselin lahjojenavaamisseremoniaa. Tyttö istui olohuoneen lattialla tusinan kaverinsa kanssa. Pari kertaa kävi niin, että tyttö avasi paketin, sanoi, että mulla on jo tää, ja nakkasi lahjan olkansa yli. Olisin varmaan unohtanut tuon ensimmäisen raivarin, mutta samantyyppinen käytös jatkui pitkään.

Kolmevuotiaan selittämätön paniikkiraivari on eri juttu, mutta tuosta käytöksestä kuusivuotiaana voi ihan suoraan sanoa, että kiittämättömäksi kasvatettu lapsi. Vika on vanhemmassa / vanhemmissa.

Jos mun lapsi tekisi noin törkeästi, puhuttelisin häntä ihan siinä vieraiden kuullen erittäin tiukasti. Sanoisin, että jollet arvosta lahjoja, et näköjään tarvitse lahjoja, joten otan lahjat sinulta pois. Ja jos käytös toistuisi, näin tapahtuisi.

En tiedä, miten kaverisynttäreillä toimitaan, mutta aika moni asia oli minun silmissäni outo. Yksi pikkupoika tuli keittiöön, piteli kakkulautastaan vaativasti edessäni ja sanoi minulle: "Yksi kakkupala ja sassiin." Hetken kuluttua ympärilläni oli useampia tenavia, jotka kaikki halusivat santsipalan ja sassiin. Järjestin heidät jonoon ja ilmoitin, että kakkua saa vain pyytämällä nätisti (annoin esimerkin) ja kiittämällä. Kaikki pyysivät mukisematta nätisti ja kiittivät. Synttärien jälkeen kaverini sanoi omituisen moittivalla äänellä, että kiitos, kun panit lapset jonoon ja annoit säännöt.

Olen itse välttynyt useimmilta perinteiltä, mutta tuo kaverini ja hänen miehensä sukulaisineen ovat aivan poikkeuksellisen mieltyneitä juhliin ja rituaaleihin; aikoinaan häätkin pidettiin Helsingin tuomiokirkossa ja ryöstettyä morsianta ajelutettiin pitkin kaupunkia. Luulisi, että lapset oppisivat pienestä pitäen etiketin. Mutta mistäpä sitä ulkopuolinen tietää, kuuluiko lahjojen nakkelu etikettiin.

Tämä on surkuhupaisa esimerkki siitä, ettei aikuinen (ehkä vielä nuoruuttaan/kokemattomuuttaan) kykene eläytymään lasten maailmaan pilke silmäkulmassa. Huumorintajuinen henkilö olisi hyväksynyt tehtävänsä lasten palvelijana rennommin.

Vaikka kovasti haluaisin, että tämä lasten palvelija on trolli, niin pelkään että ei ole. Siltähän tämä nykymeno vaikuttaa, aikuiset eivät enää ole pitämässä rajoja vaan sen sijaan palvelemassa pentujaan.

Onneksi omalla kohdalla sairaus tehokkaasti esti lasten saamisen, joten ei ole tarvinnut ryhtyä pahaksi velaksi, kun voin olla lääketieteellisistä syistä lapseton. 

Noin sitä helposti luulee.

Vierailija kirjoitti:

Mun lapsi sai kerran aivan JärrkyTtävät raivarit kun en antanut hänen syödä koiran nappuloita. Hän potki ja kiemurteli maassa ja räkä poskella yritti selittää että Haluaa Nappuloitaaaa!! Ei auttanut edes kun yritin tarjota hänelle mehutetraa ja rusinoita. Lopulta hän suopui ja lähti omalle asunnolleen. Tämä tapahtui joskus 70-luvulla, monesti olemme jälkeenpäin yhdessä tälle tapaukselle nauretti!

Minkä ikäinen?