Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten kannustaa aikuista lasta muuttamaan kotoa?
Ja nyt en kaipaa kiitos ilkeilyä tai syyllistämistä, vaan kysyn aivan asiallisesti kokemuksia vanhemmilta, joilla on ollut haasteita oman lapsen itsenäisen elämän aloituksen kanssa.
Totta kai lapseni saa asua omassa lapsuudenkodissaan niin pitkään kuin haluaa. Hän on rakas, mutta juuri siksi toivoisin hänen iloisena ja itsevarmana muuttavan omaan kotiin - mutta mielenterveyden ongelmat ja koronapandemia ovat aikaansaaneet sen, että hän empii ja ahdistuu.
Miten tukea itsenäistymistä? Mielelläni siis toisaalta pitäisin hänet kotonakin, mutta hänen itsensä kannalta olisi tärkeää kerätä rohkeutta muuttoon.
Käytännön asiat eivät ole kynnyskysymys, autanme niissä ja tuemme taloudellisesti. Kohtalontovereita?
Kommentit (296)
Voisko sitä omaa kotia alkaa katsella tarpeeksi läheltä lapsuudenkotia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä koronatilanteen takia kuitenkin tilanne tuntuu vielä epävarmemmalta? Onko lapsesi tunnollinen ihminen, joka on jo laskenut kulujaan ja sen takia tuntuu epävarmalta, kun ei tiedä, kuinka hoitaa vuokra ja muut maksut?
Miten muut elämän suunnitelmat, jos kokee menevänsä tavoitteitansa kohti niin silloin varmasti muutto tulee kuulumaan samaan pakettiin. Mutta siitä päästääkin taas siihen, jos koronan takia pitää asioita epävarmana.
Taloudellinen puoli ei ole ongelma. Mutta hän on arka ja kärsii mielenterveyden ongelmista, muutos pelottaa.
Eikä siis kenelläkään ole ollut omien lastensa kanssa tällaisia ongelmia? Omakohtaisia kokemuksia kenelläkään?
Ap
Mun 20v soitti yks ilta ja sano, että häntä ahdistaa se kun hän asuu voelä kotona vaikka kaverit on miuttanu pois. Samassa sanoi että yksin asuminen on myös ahdistava ajatus. Hänellä on mt ongelmia ja lääkitys niihin on. Käy osa-aikatöissä. Sovittiin, että ei ota stressiä asiasta ja asuu vielä kotona.,että saa kerättyä taloudellista puskuria.
Vierailija kirjoitti:
Voisko sitä omaa kotia alkaa katsella tarpeeksi läheltä lapsuudenkotia?
Samalle alueelle ei halua jäädä ja on saanut itse määrittää sen, mistä on kämppää katseltu, samassa kaupungissa ollaan kumminkin.
Ap
Pakko kyllä sanoa, että olen itse hieman päinvastaisen lähestymistavan kannalla kuin monet kommentoijat. Että rohkaisisi ihan kunnolla, ei se automaattisesti tarkoita painostamista. Mutta tulisi sellainen selkeä toimintasuunnitelma tai ainakin tavoite. Muuten voi jäädä sellaiseen pelon aiheuttamaan ikävään limboon keikkumaan vaikka miten pitkäksi aikaa. Yksinasuminen varmasti voisi myös rohkaista nuorta, antaa erittäin tärkeää onnistumisen kokemusta ja sen tunteen, että pärjää kyllä. 20-vuotias pärjää kyllä jo omillaan ja tarvitsee sen itsenäistymisen kokemuksen... vaikka olisi mt-ongelmia. Toki niin, että kotiin saa tulla ja tukea ja kannustusta on tarjolla, vaikka itsenäistyisi.
Itse muutin omilleni pahasti mt-ongelmaisena 17-vuotiaana. Alku oli rankka (en saanut tukea kotoa), mutta kyllä se itsenäistyminen vain on tärkeää. Itselleni oli tärkeää saada se onnistumisen ja pärjäämisen kokemus - kuten kenelle tahansa aikuistuvalle ihmiselle.
Tärkeintä on nyt, että ei anna pelkojen hallita, vaan menee vain kylmän viileästi kohti sitä mikä pelottaa. Eli tehkää yhdessä jokin konkreettinen suunnitelma, esim. mietitte miltä alueilta etsitte asuntoa, teette aikataulun, täytätte asuntohakemuksia jne. Nyt reippautta ja toimintaa niin nuori saa onnistumisen kokemuksia, jotka heijastuvat positiivisesti myöhempäänkin elämään!
Vierailija kirjoitti:
Pyydä nyt lapselta ainakin jotain nimellistä satasen vuokraa ja omien ruokien maksamista.
Minulle äiti teki näin ja loukkaannuin suuresti. En ollut oppinut vanhemmilta yhtään mitään yhteiskunnan toiminnasta ja aikuisen vastuusta ja yhtäkkiä tippuu tuollainen aikuisen elämään kuuluva vuokrapommi niskaan. Olin järkyttynyt, koska tietämykseni elämästä oli ehkä 10-vuotiaan tasolla. Pelkään, että tässä tapauksessa asia on samalla tavalla. Lapsi ei ole saanut elintärkeää tietoa elämästä ja on siksi ikäisiään kehittymättömämpi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä koronatilanteen takia kuitenkin tilanne tuntuu vielä epävarmemmalta? Onko lapsesi tunnollinen ihminen, joka on jo laskenut kulujaan ja sen takia tuntuu epävarmalta, kun ei tiedä, kuinka hoitaa vuokra ja muut maksut?
Miten muut elämän suunnitelmat, jos kokee menevänsä tavoitteitansa kohti niin silloin varmasti muutto tulee kuulumaan samaan pakettiin. Mutta siitä päästääkin taas siihen, jos koronan takia pitää asioita epävarmana.
Taloudellinen puoli ei ole ongelma. Mutta hän on arka ja kärsii mielenterveyden ongelmista, muutos pelottaa.
Eikä siis kenelläkään ole ollut omien lastensa kanssa tällaisia ongelmia? Omakohtaisia kokemuksia kenelläkään?
Ap
Mun 20v soitti yks ilta ja sano, että häntä ahdistaa se kun hän asuu voelä kotona vaikka kaverit on miuttanu pois. Samassa sanoi että yksin asuminen on myös ahdistava ajatus. Hänellä on mt ongelmia ja lääkitys niihin on. Käy osa-aikatöissä. Sovittiin, että ei ota stressiä asiasta ja asuu vielä kotona.,että saa kerättyä taloudellista puskuria.
Tuo "kun kaikki muutkin" on kyllä aika olennainen tekijä. Todellisuudessa tosiaankaan kaikki entiset lukiokaverit eivät kylläkään ole muuttaneet omilleen, mutta sellainen sosiaalinen paine lisää tietysti vähän ahdistusta lisää. Että miksi en mä kun ne kaikki "muut"?
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pyydä nyt lapselta ainakin jotain nimellistä satasen vuokraa ja omien ruokien maksamista.
Minulle äiti teki näin ja loukkaannuin suuresti. En ollut oppinut vanhemmilta yhtään mitään yhteiskunnan toiminnasta ja aikuisen vastuusta ja yhtäkkiä tippuu tuollainen aikuisen elämään kuuluva vuokrapommi niskaan. Olin järkyttynyt, koska tietämykseni elämästä oli ehkä 10-vuotiaan tasolla. Pelkään, että tässä tapauksessa asia on samalla tavalla. Lapsi ei ole saanut elintärkeää tietoa elämästä ja on siksi ikäisiään kehittymättömämpi.
No ei ole siitä nyt kyse, lapseni on osannut suunnitella jo vuosia menojaan tulojensa mukaan. Niitä ulkopuolisiatuloja vaan ei ole opiskelijalla, joka ei ole töissä. Tai no, kahdeksan kymppiä opintorahaa, mutta maksaa sillä henkilökohtaisia menojaan.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pakko kyllä sanoa, että olen itse hieman päinvastaisen lähestymistavan kannalla kuin monet kommentoijat. Että rohkaisisi ihan kunnolla, ei se automaattisesti tarkoita painostamista. Mutta tulisi sellainen selkeä toimintasuunnitelma tai ainakin tavoite. Muuten voi jäädä sellaiseen pelon aiheuttamaan ikävään limboon keikkumaan vaikka miten pitkäksi aikaa. Yksinasuminen varmasti voisi myös rohkaista nuorta, antaa erittäin tärkeää onnistumisen kokemusta ja sen tunteen, että pärjää kyllä. 20-vuotias pärjää kyllä jo omillaan ja tarvitsee sen itsenäistymisen kokemuksen... vaikka olisi mt-ongelmia. Toki niin, että kotiin saa tulla ja tukea ja kannustusta on tarjolla, vaikka itsenäistyisi.
Itse muutin omilleni pahasti mt-ongelmaisena 17-vuotiaana. Alku oli rankka (en saanut tukea kotoa), mutta kyllä se itsenäistyminen vain on tärkeää. Itselleni oli tärkeää saada se onnistumisen ja pärjäämisen kokemus - kuten kenelle tahansa aikuistuvalle ihmiselle.
Tärkeintä on nyt, että ei anna pelkojen hallita, vaan menee vain kylmän viileästi kohti sitä mikä pelottaa. Eli tehkää yhdessä jokin konkreettinen suunnitelma, esim. mietitte miltä alueilta etsitte asuntoa, teette aikataulun, täytätte asuntohakemuksia jne. Nyt reippautta ja toimintaa niin nuori saa onnistumisen kokemuksia, jotka heijastuvat positiivisesti myöhempäänkin elämään!
Juuri näin ajattelen, että se onnistuminen olisi tärkeää itsetunnolle. Ja olen siis auttanut ja tukenut hakemaan asuntoa ja käymään näytössä. En vaan voi oikein pakottaa ottamaan sitä kämppää, kun hän selkeästi sanoo, että ei ihan vielä uskalla.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Pakko kyllä sanoa, että olen itse hieman päinvastaisen lähestymistavan kannalla kuin monet kommentoijat. Että rohkaisisi ihan kunnolla, ei se automaattisesti tarkoita painostamista. Mutta tulisi sellainen selkeä toimintasuunnitelma tai ainakin tavoite. Muuten voi jäädä sellaiseen pelon aiheuttamaan ikävään limboon keikkumaan vaikka miten pitkäksi aikaa. Yksinasuminen varmasti voisi myös rohkaista nuorta, antaa erittäin tärkeää onnistumisen kokemusta ja sen tunteen, että pärjää kyllä. 20-vuotias pärjää kyllä jo omillaan ja tarvitsee sen itsenäistymisen kokemuksen... vaikka olisi mt-ongelmia. Toki niin, että kotiin saa tulla ja tukea ja kannustusta on tarjolla, vaikka itsenäistyisi.
Itse muutin omilleni pahasti mt-ongelmaisena 17-vuotiaana. Alku oli rankka (en saanut tukea kotoa), mutta kyllä se itsenäistyminen vain on tärkeää. Itselleni oli tärkeää saada se onnistumisen ja pärjäämisen kokemus - kuten kenelle tahansa aikuistuvalle ihmiselle.
Tärkeintä on nyt, että ei anna pelkojen hallita, vaan menee vain kylmän viileästi kohti sitä mikä pelottaa. Eli tehkää yhdessä jokin konkreettinen suunnitelma, esim. mietitte miltä alueilta etsitte asuntoa, teette aikataulun, täytätte asuntohakemuksia jne. Nyt reippautta ja toimintaa niin nuori saa onnistumisen kokemuksia, jotka heijastuvat positiivisesti myöhempäänkin elämään!
Totta tuokin. Siinä pitää vaan taiteilla herkällä korvalla, että mikä on kellekin liikaa (ettei tule kyyniseksi tai kovaksi tai ikuiseksi burn outiin joutuvaksi suorittajaksi, joka unohtaa pitää huolta itsestään). Ehkä nuori on siinä vaiheessa aidosti valmis muuttamaan kotoa, kun haluaa sitä niin kovasti, että järjestää sen ja saa siitä sen onnistumisen kokemuksen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei, kiitos tosi paljon hyvistä kommenteista!
Aion tosiaan antaa lapselle vähän hengähdysaikaa nyt, mutta olen valmis tukemaan ja auttamaan heti, kun vähänkään sellaista signaalia tulee. Viimeistään pandemian päätyttyä, terapiakin on alkanut vasta tänä keväänä, joten sille pitää antaa aikaa toimia.
Nyt täytyy lähteä asioille. Kaikille hyvää viikonloppua!
Ap
Mun lapsen 19 v kavereista melkein kaikki asuvat jo omillaan. Itse mietin sitä miten erilainen tilanne oli itsellä ja kavereilla aikoinaan. Meillä oli jo kaikilla vakituinen työpaikka muuttaessa. Nää nuoret elää tuilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko kyllä sanoa, että olen itse hieman päinvastaisen lähestymistavan kannalla kuin monet kommentoijat. Että rohkaisisi ihan kunnolla, ei se automaattisesti tarkoita painostamista. Mutta tulisi sellainen selkeä toimintasuunnitelma tai ainakin tavoite. Muuten voi jäädä sellaiseen pelon aiheuttamaan ikävään limboon keikkumaan vaikka miten pitkäksi aikaa. Yksinasuminen varmasti voisi myös rohkaista nuorta, antaa erittäin tärkeää onnistumisen kokemusta ja sen tunteen, että pärjää kyllä. 20-vuotias pärjää kyllä jo omillaan ja tarvitsee sen itsenäistymisen kokemuksen... vaikka olisi mt-ongelmia. Toki niin, että kotiin saa tulla ja tukea ja kannustusta on tarjolla, vaikka itsenäistyisi.
Itse muutin omilleni pahasti mt-ongelmaisena 17-vuotiaana. Alku oli rankka (en saanut tukea kotoa), mutta kyllä se itsenäistyminen vain on tärkeää. Itselleni oli tärkeää saada se onnistumisen ja pärjäämisen kokemus - kuten kenelle tahansa aikuistuvalle ihmiselle.
Tärkeintä on nyt, että ei anna pelkojen hallita, vaan menee vain kylmän viileästi kohti sitä mikä pelottaa. Eli tehkää yhdessä jokin konkreettinen suunnitelma, esim. mietitte miltä alueilta etsitte asuntoa, teette aikataulun, täytätte asuntohakemuksia jne. Nyt reippautta ja toimintaa niin nuori saa onnistumisen kokemuksia, jotka heijastuvat positiivisesti myöhempäänkin elämään!
Totta tuokin. Siinä pitää vaan taiteilla herkällä korvalla, että mikä on kellekin liikaa (ettei tule kyyniseksi tai kovaksi tai ikuiseksi burn outiin joutuvaksi suorittajaksi, joka unohtaa pitää huolta itsestään). Ehkä nuori on siinä vaiheessa aidosti valmis muuttamaan kotoa, kun haluaa sitä niin kovasti, että järjestää sen ja saa siitä sen onnistumisen kokemuksen.
Entä jos ei ole valmis ikinä muuttamaan? Mä olisin jäänyt lapsuudenkotiini ikuisiksi ajoiksi, jos olisin saanut jäädä. T. Ammattivalittaja
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko kyllä sanoa, että olen itse hieman päinvastaisen lähestymistavan kannalla kuin monet kommentoijat. Että rohkaisisi ihan kunnolla, ei se automaattisesti tarkoita painostamista. Mutta tulisi sellainen selkeä toimintasuunnitelma tai ainakin tavoite. Muuten voi jäädä sellaiseen pelon aiheuttamaan ikävään limboon keikkumaan vaikka miten pitkäksi aikaa. Yksinasuminen varmasti voisi myös rohkaista nuorta, antaa erittäin tärkeää onnistumisen kokemusta ja sen tunteen, että pärjää kyllä. 20-vuotias pärjää kyllä jo omillaan ja tarvitsee sen itsenäistymisen kokemuksen... vaikka olisi mt-ongelmia. Toki niin, että kotiin saa tulla ja tukea ja kannustusta on tarjolla, vaikka itsenäistyisi.
Itse muutin omilleni pahasti mt-ongelmaisena 17-vuotiaana. Alku oli rankka (en saanut tukea kotoa), mutta kyllä se itsenäistyminen vain on tärkeää. Itselleni oli tärkeää saada se onnistumisen ja pärjäämisen kokemus - kuten kenelle tahansa aikuistuvalle ihmiselle.
Tärkeintä on nyt, että ei anna pelkojen hallita, vaan menee vain kylmän viileästi kohti sitä mikä pelottaa. Eli tehkää yhdessä jokin konkreettinen suunnitelma, esim. mietitte miltä alueilta etsitte asuntoa, teette aikataulun, täytätte asuntohakemuksia jne. Nyt reippautta ja toimintaa niin nuori saa onnistumisen kokemuksia, jotka heijastuvat positiivisesti myöhempäänkin elämään!
Totta tuokin. Siinä pitää vaan taiteilla herkällä korvalla, että mikä on kellekin liikaa (ettei tule kyyniseksi tai kovaksi tai ikuiseksi burn outiin joutuvaksi suorittajaksi, joka unohtaa pitää huolta itsestään). Ehkä nuori on siinä vaiheessa aidosti valmis muuttamaan kotoa, kun haluaa sitä niin kovasti, että järjestää sen ja saa siitä sen onnistumisen kokemuksen.
Entä jos ei ole valmis ikinä muuttamaan? Mä olisin jäänyt lapsuudenkotiini ikuisiksi ajoiksi, jos olisin saanut jäädä. T. Ammattivalittaja
Sinä nyt varmaan olisitkin, koska olet myös jäänyt miehesi luo, vaikka selkeästi olisi parempi, että hajaantuisitte. Kaltaisiasi ihmisiä on kuitenkin todella vähän. Eikä tuo sinun elämänlaatusi nytkään niin hyvä ole, että siitä aikaisesta muutosta olisi ollut selkeästi jotain hyvää elämääsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse muutin kotoa 24 vuotiaana. Olisin muuttanut aikaisemmin mutta pikkupaikkakunnalta en vain saanut töitä jouduin lähtemään paakaupunkiseudulle työnperässä ja punkkasin 1 kuukauden kaverin luona kunnes löytyi asunto. Tosiaan ilman tukea on vaikea päästä jaloilleen. En yhtään syytä ketään nuorta siitä että pelottaa muuttaminen epävarmoina aikoina ja työnsaantikin voi olla kiven alla riippuen missä asuu mutta sinänsä elämä opettaa ja siinä saa lisää itsevarmuuttaa että "hei pystynkin ihan itse hoitamaan nämä asiat!"
Annan siis sellaisen neuvon että anna lapsesi ottaa omaa aikaa henkisesti valmistautua tapahtumaan, varsinkin jos on ahdistusta tai muita mielenterveysongelmia taustalla, ole mukana aina auttamassa tarvittaessa. Hän voi vaikka kaverinsa kanssa katsella sopivia asuntoja ja tehdä suunnitelmia yhdessä niin tulee varmuutta. Onnea vaan kyllä se siitä lutviutuu :)
Itse muutin kuusitoista vanhana kotoa.
Oli työpaikka ja rahaa tuli tilille. Jäi rutkasti säästöön.
Ammattikoulu oli lopuillaan ja töitä sekä kaikkea. Ajat oli erit.
Oli varaa ostaa auto heti kun pääsee ajokouluun jne.
Oli tyttöystävä ja kihlasormus, oli vaikka mitä tekeillä.
Ei nykynuorilla ole valmiutta muuttaa pois. Tarvitaan rahaa ja raha antaa vastuuta ja vapautta itsenäistymiseen.
Meillä on ikuisseti lapsia jotka on kolmekymppisiä. Ei niihin voi luottaa.
Koko työelämä on piloilla. Tarjotaan ilmaistöitä, työharjoitteluita ja muuta paskaa.
Nuorten pitäsii lähteä kadulle kuten Ranskassa keltaliviien aikaan.
Kertoa että halutaan olla aikusia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voisko sitä omaa kotia alkaa katsella tarpeeksi läheltä lapsuudenkotia?
Samalle alueelle ei halua jäädä ja on saanut itse määrittää sen, mistä on kämppää katseltu, samassa kaupungissa ollaan kumminkin.
Ap
Kuulostaa ristiriitaiselta,ei uskalla muuttaa muttei halua muuttaa lähellekään?
Töitä ja rahaa tarvitaan kirjoitti:
Itse muutin kuusitoista vanhana kotoa.
Oli työpaikka ja rahaa tuli tilille. Jäi rutkasti säästöön.
Ammattikoulu oli lopuillaan ja töitä sekä kaikkea. Ajat oli erit.
Oli varaa ostaa auto heti kun pääsee ajokouluun jne.
Oli tyttöystävä ja kihlasormus, oli vaikka mitä tekeillä.
Ei nykynuorilla ole valmiutta muuttaa pois. Tarvitaan rahaa ja raha antaa vastuuta ja vapautta itsenäistymiseen.
Meillä on ikuisseti lapsia jotka on kolmekymppisiä. Ei niihin voi luottaa.
Koko työelämä on piloilla. Tarjotaan ilmaistöitä, työharjoitteluita ja muuta paskaa.
Nuorten pitäsii lähteä kadulle kuten Ranskassa keltaliviien aikaan.
Kertoa että halutaan olla aikusia.
Vaikea niitä lampaita on saada edes pukemaan maskia tai keltaliiviä päälle, vaikka vieressä olisi vanha eläkeiässä oleva päiväkodin vasuritäti. Kädestä pitäen ja silti ollaan kamalan passiivisia.
Työttömyys ja matalat palkat yhdessä sen kanssa että muualta tulleet vie työt.
Sama mitä Britanniassa. Samat ongelmat vaivaa meitä.
Kapitalismi pitäisi laittaa toimimaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pakko kyllä sanoa, että olen itse hieman päinvastaisen lähestymistavan kannalla kuin monet kommentoijat. Että rohkaisisi ihan kunnolla, ei se automaattisesti tarkoita painostamista. Mutta tulisi sellainen selkeä toimintasuunnitelma tai ainakin tavoite. Muuten voi jäädä sellaiseen pelon aiheuttamaan ikävään limboon keikkumaan vaikka miten pitkäksi aikaa. Yksinasuminen varmasti voisi myös rohkaista nuorta, antaa erittäin tärkeää onnistumisen kokemusta ja sen tunteen, että pärjää kyllä. 20-vuotias pärjää kyllä jo omillaan ja tarvitsee sen itsenäistymisen kokemuksen... vaikka olisi mt-ongelmia. Toki niin, että kotiin saa tulla ja tukea ja kannustusta on tarjolla, vaikka itsenäistyisi.
Itse muutin omilleni pahasti mt-ongelmaisena 17-vuotiaana. Alku oli rankka (en saanut tukea kotoa), mutta kyllä se itsenäistyminen vain on tärkeää. Itselleni oli tärkeää saada se onnistumisen ja pärjäämisen kokemus - kuten kenelle tahansa aikuistuvalle ihmiselle.
Tärkeintä on nyt, että ei anna pelkojen hallita, vaan menee vain kylmän viileästi kohti sitä mikä pelottaa. Eli tehkää yhdessä jokin konkreettinen suunnitelma, esim. mietitte miltä alueilta etsitte asuntoa, teette aikataulun, täytätte asuntohakemuksia jne. Nyt reippautta ja toimintaa niin nuori saa onnistumisen kokemuksia, jotka heijastuvat positiivisesti myöhempäänkin elämään!
Juuri näin ajattelen, että se onnistuminen olisi tärkeää itsetunnolle. Ja olen siis auttanut ja tukenut hakemaan asuntoa ja käymään näytössä. En vaan voi oikein pakottaa ottamaan sitä kämppää, kun hän selkeästi sanoo, että ei ihan vielä uskalla.
Ap
Tässä auttamisessakin on se veteen piirretty viiva, että missä kohtaa ihminen tuntee itse tehneensä asian ja missä vaiheessa auttaja on auttanut niin paljon, ettei hän saakaan siitä tyydytystä, että olisi tehnyt asian itse.
Töitä ja rahaa tarvitaan kirjoitti:
Itse muutin kuusitoista vanhana kotoa.
Oli työpaikka ja rahaa tuli tilille. Jäi rutkasti säästöön.
Ammattikoulu oli lopuillaan ja töitä sekä kaikkea. Ajat oli erit.
Oli varaa ostaa auto heti kun pääsee ajokouluun jne.
Oli tyttöystävä ja kihlasormus, oli vaikka mitä tekeillä.
Ei nykynuorilla ole valmiutta muuttaa pois. Tarvitaan rahaa ja raha antaa vastuuta ja vapautta itsenäistymiseen.
Meillä on ikuisseti lapsia jotka on kolmekymppisiä. Ei niihin voi luottaa.
Koko työelämä on piloilla. Tarjotaan ilmaistöitä, työharjoitteluita ja muuta paskaa.
Nuorten pitäsii lähteä kadulle kuten Ranskassa keltaliviien aikaan.
Kertoa että halutaan olla aikusia.
Eli se on siis totta että noihin aikoihin oli helpompaa. Kuinka moni nuori löytää saati edes saa töitä 16 vuotiaana? Itsekkin hain joka kesä töitä enkä aina saanut, sille ei sitten mitään voi. Palkkakaan ei ole kummempi, en olisi kyennyt niillä rahoilla maksattamaan omaa asuntoa varmasti olisin jäänyt taas työttömäksi. Nykyään työelämä on ihan hemmetin stressaavaa, kaikki on aina kiirettä, painetta ja tehokkuutta, pitää soveltua työhön tai olla siihen koulutus kun ei opeteta työssä asioita (minulla ollut usein tuo ongelma esim. myyjänä olin niin valittivat siitä etten ollut tarpeeksi tehokas ja nopeasti oppiva vaikka olen ihan normaali, purkivat työsopimuksen 3 kuukauden päästä tadaa taas työtön) et joo kyllä maailma musertaa nuoren todella nopeasti ja ei siitä heitä voi syyttää vaan yhteiskuntaa ja yrityksiä jotka mieluummin riistävät työntekijää eivätkä anna mitään takaisin paitsi pienen palkan.
Olen edelleen työtön mutta vain paperilla, kun en ole työtä saanut niin teen sitten pimeänä duunia netissä, taitoni ei ole tarpeeksi hyvät suomessa mutta ulkomaalaisille ne kyllä sopivat. Yritystä minun on turha pystyyn pistääkkään koska verot sun muut turha byrokratia kaataisivat jo koko homman. Suomi tulee kyllä kaatumaan tätä vauhtia ja kun tilaisuuden saan niin häivyn sinne missä minuakin arvostetaan
Alue: Aihe vapaa
Hienoa kuulla, hyvä sinä! Joo, olen nyt tosi varovainen ja vältän painostamista suuntaan tai toiseen. Tuen ja apua saa aina kaikessa, mitä haluaa tehdä.
Ap