lapsi haluaa lopettaa harrastuksen / kodin säännöt

Vierailija kirjoitti:

Väkisellä ei ketään voi pitää harrastuksessa, jos se asia ei kiinnosta. Se ei kuitenkaan ole syy antaa periksi, vaan keskustele lapsesi kanssa, mihin toiseen harrastukseen tämä harrastus vaihdetaan. Tuosta noin vain lopettamista ei kannata tarjota vaihtoehtona. Ja samalla voi houkutella jatkamaan vielä kevään loppuun, jos se mitenkään onnistuu. Se ei toki välttämättä ole mahdollista, jos tarjolla on lajiharrastuksen sijaan jotain surkeita korviketreenejä koronarajoituksista johtuen, moni lapsi ei jaksa niitä kuukausi toisensa jälkeen. 

Korona kyllä tekee harrastamisessa todella rajua jälkeä. Meillä on jo kymmeniä tuhansia nuoria lopettanut harrastukset koronan ja siitä seuranneiden rajoitusten takia. Lasku tulee olemaan pidemmällä tähtäimellä raju. 

Jostain kumman syystä itse pärjäsin mainiosti ilman harrastuksia, menestyin koulussa/opiskeluissa hyvin, kuten myös työelämässä.

Siis lapsi jättää tuollaisen viestin, ja täällä mietitään (äiti etunenässä) että pitääkö lapsen jatkaa harrastusta vai ei!? Eihän SE nyt ole tässä se juttu. Se on aivan yks hailee miten sen kanssa toimit, nyt keskustelet sen lapsen kanssa tuosta kirjeestä ja lapsen tunteista ja tästä "ainaisesta huutamisesta". Sanot, että olet pahoillasi, kun olet huutanut, mutta että sinua itseä turhauttaa se, kun sovituista asioista (kotityöt, harrastukset) ei pidetä kiinni. Se saa sinut suuttumaan ja siksi huutamaan. Yrität jatkossa olla kärsivällisempi, mutta toivot myös lapselta sitä, että hän tekee oman osansa kotona. Harrastuksesta voitte keskustella, josko vielä kevätkausi katsottaisiin miten menee, koska mieli voi muuttua, kun ilmat lämpenee, mutta pakottamaan en lähtisi. Jos lapsi ei selvästi halua, niin sanot myös, että vapautunutta aikaa ei käytetä puhelimella/tietokoneella pelaamiseen, vaan sovitte vaikka ruutuajasta, jos sitä ei vielä ole. Jos on sovittu, niin se pysyy edelleen samana. Voit ehdottaa muita harrastuksia siihen tilalle, vaikka ilmaisia tai edullisia vaihtoehtoja, kun futiksesta ei rahoja saa takaisin.

Sanot myös lapselle, että on tosi hyvä, että hän kertoi näistä tunteistaan, ja että niistä pitääkin kertoa ja äidille saa aina sanoa, miltä tuntuu ja jos joku tuntuu pahalta. Painotat että kotona on aina turvallista, vaikka ymmärrät että tulee turvaton olo siitä huutamisesta, jota siis yrität vähentää. Hoidatte jatkossa asiat puhumalla. Jos puhuminen ei tehoa, niin sitten lähtee ruutuaikaa pois.

Oletko oikeasti kysynyt syitä, miksi ei halua harrastaa ja pelkkä "ei / en halua" ei riitä vastaukseksi? Oletko kysynyt mitä haluaa / mitä aikoo tehdä, jos futis jää pois?

Harmi, jos on vain koukussa ruutuun ja siksi kaikki muu kiva jää tekemättä / kokematta.

Vierailija kirjoitti:

Olet siinä oikeassa, ettei peliriippuvaisesta koskaan tule koodaria. Ne pelien koodaamisessa tarvittavat taidot alkavat kehittyä kuviksen, matikan, äikän jne. tunneilla.

Joo. Ei kaikista juopoistakaan tule alkon johtajia

Meilläkin lopetti vähän ennen kun harjoituskausi olisi loppunut. Miksi kiusata lasta pakottamalla? Miksi kiusaat itseäsi pakottamalla lasta? Itse jaksoin jonkin aikaa raahata,mutta sitten loppui omakin into. Vaikka kuinka yritin laskea että enää 10 kertaa jne... lopetathan itsekin harrastuksen jos ei se kiinnosta enää.

Jos on kanavapaketti,ei se sitä tarkoita että istut joka päivä nenä ruudussa kun siitä on nyt maksettu.

Keksi lapselle tekemistä ja raahaa mukanas ulos,pelaa yhdessä,leipokaa jne. Ei kaikki lapset ole itseohjautuvia...

Harkitse tarkkaan. Entisenä lajiaan vihaavana kilpaurheilijana voin sanoa, että jos vielä jatkat tuota, lapsesi ei tule aikuistuttuaan pelaamaan futista enää koskaan, tai välttämättä harrastamaan muutakaan joukkue/palloliikuntaa.

Lopetin partion heti ekana päivänä kun menin jostain syystä ekaluokkalaisten mukana vaikka piti mennä tokalle luokalle. Viime vuoden tokaluokkalaiset vain nauroi sivusta kun menin jonossa siellä mukana. Ilmoitin sitten isälle kotimatkalla että en mene partioon enää. Säästyipähän vanhempien vähät rahat kun vielä 90-luvun lama-aika.

Jälkeenpäin ajateltuna aika surkeat vetäjät oli kun eivät huomanneet.

On se nyt kumma kun nykyään joku pohtii, miltä pojasta tuntuu. Ennen tuollaiset kirjeet olisi poltettu välittömästi ja kunnon selkäsauna tilalle. Oppiipahan olemaan

Kyllä taas pitää ihmetellä, miten ap:n aloitusviestejä on peukutettu alas. Kukaan meistä ei ole täydellinen ja tarvitsee välillä tukea ja neuvoja. Toivotan sinulle, ap, tsemppiä! Kyllä minunkin lapseni sanoi joskus "pahimpina vuosina", että haluaa kuolla, mutta siitä on noustu ylös ja nyt kohta täysi-ikäisenä voi erittäin hyvin. Ota tietenkin asia vakavasti, mutta vaikutat kyllä äidiltä, joka niin tekeekin. Itselläni on kaksi poikaa ja pelien lumo on nähty, koettu ja monet itkut itketty. Sanoisin, että ne ovat ok, kunhan elämä muuten sujuu mallikkaasti. Omien poikieni parhaat ystävät ovat olleet pelikavereita. Vaikutelmani on, että futis ei nyt ehkä enää niin kiinnosta, kun on paljon helpompi jäädä kotiin pelaamaan. Kyllä niiden pelien houkuttavuus on tosi suuri. Mielestäni se, että lapsi on tosi iloinen tullessaan treeneistä, kertoo kyllä siitä, että oikeasti ei ole kyllästynyt harrastukseen, lähtemiskitka on nyt vain suuri. Kehottaisin harrastusta jatkamaan.

Jahhah. Niin harvassa on ne 8-vuotiaat pojat, jotka tuollaisia kirjeitä alkais äidille värkkäämään, että pakko olla provo. Muutenkin mukana kaikkea taattua provo-kamaa.

Tai jos aito, niin on kyllä lapsi-parka altistunut todella manipulatiiviselle ja haitalliselle tunnepuheelle, josta oppinut sen mitä kirjoittaa.

Vierailija kirjoitti:

Ex-harrastusohjaajana sanon sen, että mukaan pakotettu lapsi pilaa pahimmillaan kaikilta muiltakin ilon. Jos hän vielä kauden lopuksi haluaa lopettaa, anna lopettaa.

Just näin. Mun lapsen joukkeessa oli aikanaan yksi harrastamaan pakotettu tyttö (sattuipa olemaan vielä valmentajan lapsi). Vei aika mallikkaasti motivaation kaikilta, kun peleissä tyttö ei jaksanut edes yrittää (ja kun pelaajia kentällä on yhtä aikaa 3, niin ei ne kaksi muuta saa paljon peliä enää aikaiseksi) ja treeneissä irvaili toisten epäonnistumisia eikä sielläkään jaksanut keskittyä.

Täsyin mahdollista, että pojalla voi olla sellaisia ongelmia että on aidosti itsetuhoinen, mutta luulen että hän vähintäänkin liioittelee tuntemuksiaan ja yrittää käyttää hyväksi äidin tunteellisuutta. Lapsetkin voivat olla kieroja ja manipuloivia.

Vierailija kirjoitti:

Täsyin mahdollista, että pojalla voi olla sellaisia ongelmia että on aidosti itsetuhoinen, mutta luulen että hän vähintäänkin liioittelee tuntemuksiaan ja yrittää käyttää hyväksi äidin tunteellisuutta. Lapsetkin voivat olla kieroja ja manipuloivia.

Ei todellakaan näin!

Mun poika on 7, ja hän marisee joka viikko treenistä, että ei halua mennä. Joka viikko vien, ja ihan joka kerta hän on ollut iloinen, kun meni, ja haluaa näyttää mitä on oppinut. Suurin ongelma lienee se, että hän on ryhmän nuorin, muut ovat 1 - 4 vuotta vanhempia, ja se "oma kaveri" puuttuu.

V-u mä vihaain lapsena sitä ainaisra huutoa. Muuten ihan ok lapsuus, mutta aina kun teki jotain väärin mitä ei itse aina edes ymmärtänyt, tuli aina huuto. I jaäiti huusivat toisilleen. Kun äitillä meni jokin asia pieleen esim. siivouksessa, oli aina huuto ja kiroilu. Monet itkut itkin kun ahdisti niin paljon.

Mun kodissa ei huudeta. Tietenkään siihen ei kukaan kuole jos ääni kohoaa kun muu ei auta. Mutta muulla tavalla on opeteltu asiat keskustelemaan.

Kyllä minulle särähti korvaan tuo huutaminen. Se pitää lopettaa heti. Pidätkö itse siitä kun sinulle huudetaan? Teetkö heti sen jälkeen ilomielin kaiken sen mitä huutaja käskee sinun tehdä? On se sitten töissä, parisuhteessa tai muussa ihmissuhteessa. Miksi lapsikaan tekisi.

Paremmalla kommunikaatiolla kaikki asiat voisivat sujua paremmin. Ymmärrän hyvin että lapsi temppuilee, jos hänelle tosiaan huudetaan aina. Ei raivoamalla saa arvostusta, kunnioitusta tai auktoriteettia. Enemmän nimenomaan pelkoa ja välttelyä, erityisesti jos raivottava on raivoajalle alisteisessa asemassa.

Peliaika pois, niin alkaa muut asiat sujua. Eikä tarvitse huutaa, ottaa vaan kaikki pelaamisen välineet pois. Noin pienihän käy lähikoulua, joten sosiaalisia suhteita pystyy ylläpitämään ihan livenä.

Futiksen kanssa on käynyt varmaan niin, että ennen oli huonomman ryhmän parhaita ellei paras pelaaja, ja se tuntui mukavalta. Nyt on sitten paremman ryhmän huonoin pelaaja, ja pitäisi jaksaa treenata aika paljon ennen kuin voi olla taas ”hyvä”. Lapsihan vertaa itseään muuhun ryhmään.

Tästä kannattaa nyt puhua. Tuo on vähän kuin siirtyminen tarhasta kouluun, ennen oli tarhan isoimpia ja sitten onkin koulun pienimpiä. Näitä siirtymiä mahtuu ihmisen elämään paljon.

Futista ei kannata lopettaa, ei etenkään kun tässä on nyt siirtymävaihe syynä motivaatiokatoon. Kannattaa puhua valmentajan kanssa, JOS valmentaja on fiksu, että lapsella itsetunto kolahtanut siirrosta ja tarvitsee tukea. Jos oikeasti on lopettamassa, niin voisiko siirtyä takaisin kivaan höntsäryhmään? Joskus niissä ”paremmissa” futisryhmissä on aika ankea meno, kun ollaan väärällä tavalla kunnianhimoisia.

Ei pidä pakottaa harrastamaan, mutta on ihan ok, että pitää käydä kauden tai maksukauden loppuun. Ellei ole isoja ongelmia siellä treeneissä, mutta ei tuo ihan siltä vaikuta.

Ennemminkin vaikuttaa siltä, että pelit kiinnostaa niin paljon ettei viitsisi muuta. Meillä saman ikäisen pojan kanssa vähän samaa ja on keskusteltu siitä, että ok, ei ole pakko harrastaa mutta se aika ei sitten siirry pelaamiseen vaan ulkoiluun, lukemiseen, rakenteluun tai muuhun, mikä mietitään yhdessä. Tai jos keksii jonkun toisen harrastuksen.

Olen myös treenien jälkeen (joista tulee iloisena), vahvistanut niitä kivoja asioita, joita treeneissä on. Ja kertonut, että aikuisenkaan ei ole aina helppo saada aloitettua jotain, mikä onkin ihan kivaa lopulta. Mutta on hyvä opetella menemään/tekemään.

Poika on lopulta aina halunnut jatkaa lajiaan, kun on tullut se virallinen päätöksenteon paikka.

Ihan ensimmäiseksi kysyisin sinulta alkuperäisen viestin kirjoittaja, huvittaako sinuakaan aina lähteä omiin harrastuksiin? Aikuisillekin tulee välillä kyllästymistä tiettyyn lajiin. Ei aina huvita. Ja JOS lapsi pakotetaan menemään vastahakoisena harkkoihin, kokemukseni mukaan tämä tappaa lapsen innostuksen koko urheiluun. Jos ei heti niin jonkin ajan kuluttua. Ymmärrän, että harrastaminen on kallista, seuramaksut pitää maksaa ja muut kulut, mutta liikunnan ja urheilun pitää olla kuitenkin mielihyvää tuottava asia elämässä. Lasten ei tarvitse suorittaa. Sitä ehtii tässä elämässä ihan riittävästi myöhemminkin. Ei ole niin kauhean vaarallista ja  häpeä sanoa, että minun lapseni ei tällä hetkellä harrasta yhtään mitään. Suosittelisin sanomaan lapsellesi, että hyvä on, pidä taukoa tai lopeta kokonaan. Aina voi myöhemmin jatkaa uudelleen harrastusta. Se urheilun into löytyy jossain vaiheessa uudelleen.  Ihan varmasti. Minulla on kaksi poikaa (14v ja 17v) , jotka pelasivat jalkapalloa ja jääkiekkoa neljävuotiaasta 14-vuotiaaksi välillä lopettaen ja aloittaen uudelleen. Välillä vaihtoivat lajia. Välillä vuoden tauko.

Sitten toiseen asiaan eli siihen, että taistellaan jatkuvasti kotitöiden tekemisestä

Lapsestasi tuntuu varmasti, että hän ei ole hyvä jos hän ei tottele ja tee. Koko ajan äiti vaatimassa jotain. 

Hän on lapsi. Oppii pikkuhiljaa asioita. Ei ole mikään sätkynukke, jota aikuinen voi käskyttää mielin määrin. Lapselle pitää valitettavasti toistaa tuhansia ja tuhansia kertoja samoja asioita. Vielä 17 -vuotiaalle. Ikävä kyllä. Tämän on todennut myös lastenpsykiatri Jari Sinkkonenkin kirjoissaan moneen kertaan. Ymmärrän, että väsyneenä ja pinna kireenä yksinhuoltajana ärähtää helposti lapselle, kaikki vanhemmat varmasti syyllistyvät siihen joskus, mutta valitettavasti sinun tehtäväsi on pyörittää kotia ja antaa turvallinen elinympäristö. Tietenkin lasten pitää tehdä jotain kotitöitä (ja ajanmyötä ne oppiikin tekemään niitä), mutta tuolla vaatimisella ajat lapsesi vain kauemmaksi itsestäsi.  Voisitkohan jutella lapsesi kanssa illalla nukkumaan mennessä rauhallisesti. Kertoa, että rakastat häntä, mutta ymmärtääkö hän, koska olet yksin ainoa vanhempi, että olet väsynyt, koska sinulla on hirmuisesti töitä kotona (luettele lapselle ne kotityöt) ja et jaksa täten olla aina iloinen. Olisi kiva, jos vaikka voitaisiin tehdä yhdessä, jos autat minua täyttämään astianpesukoneen tai pyykkikoneen. 

Itselläni on ainakin auttanut, kun olen vain lopettanut turhan stressaamisen, vaatimisen ja antanut asioiden välillä olla. 17-vuotias on oppinut tosi siistiksi, vaikka joskus tuntui, että ihan toivotonta tämä ainainen asioista valittaminen. Mutta kun tyttökaveri astui kuvioihin mukaan niin kummasti omahuone on siisti ja kotityöt tehdään yhdessä. Pienemmän 14- vuotiaan kanssa vielä paljonkin vääntöä pelaamisesta, valvomisesta, läksyistä, ulkoilusta, syömisestä ja siivoamisesta, mutta opetallaan yksi asia kerrallaan. Motivoi lasta jotenkin jollakin. Huutaminen, käskeminen ja vaatiminen ei auta. Puhu rauhallisesti ja kauniisti. 

Miksei kukaan huomannut tuota kirjettä, jonka lapsi kirjoitti äidilleen?! Siis jossa puhuu omasta tappamisestaan. Tokaluokkalainen?? Ei taida tämän perusteella olevan yksittäinen kerta, vaan lapsi huutaa apua. Olen järkyttynyt.