Mitä te tekisitte tilanteessani?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni on joskus oma-aloitteisesti puuskahtanut että pitäisiköhän hänen mennä johonkin puhumaan tästä.

Hän myös sekoitti päätäni puhumalla "omasta ongelmastaan" ja että ei vika ole minussa vaan hänen omissa kovissa otteissaan itsetyydytyksessä. Kuitenkin hän saattoi näiden jälkeen heittää loukkaavia kommentteja, jotka olivat luokkaa onko se edes sisällä..

Olen menossa seksuaaliterapeutin vastaanotolle ja sinne on mahdollista mennä myös yhteiskäynnille kumppanin kanssa. Mieheni on avoin ajatukselle. Minua asia hävettää, tuntuu ylitsepääsemättömälle mennä porukalla puimaan alapääni löysyyttä ja riittämättömyyttä sekä sitä etten pysty antamaan mieheni aivoille riittävää stimulaatiota että hän kykenisi kiihottumaan.

Koen paljon syyllisyyttä siitä että etten siedä enää mieheni itsetyydytystä. En halua olla läsnä kun tekee niin. En myöskään halua nähdä kodissani minkäänlaista pornoon viittavaa materiaalia. Seksin harrastaminen on minulle nykyisin todella ahdistavaa ja välttelen sitä. Tuntuu että tukahdutan mieheni tarpeet ja olen huono kumppani.

Joskus koitin lukea samantapaisista ongelmista keskusteluja, mutta se mitä sain niistä irti oli lähinnä ilkeät neuvot laihduttamisen ja uusien alusvaatteiden suhteen.

Ap

Kuulostat ammattisairastajalta. Se on sellainen joka puhuu ja jäsentelee hyvin omia haasteitaan ja ongelmiaan, ramppaa terapiassa, toisessa terapiassa, kolmannessa, lukee itsehoitokirjoja, ja tekee paljon sairautensa eteen. Tai siis on tekevinään. Kirjoittelee myös palstoille ongelmistaan ja haluaa kovasti apua, mutta sama jatkuu ja jatkuu vuodesta toiseen, eikä olo ikinä parane. Tällainen henkilö tarvitsisi sellaisen tarapetuin, ystävän, puolison kenet vaan, joka saisi ymmärtämään että nyt pitää alkaa tehdä, eikä enää vatvoa. Pidä huoli ettet ala ammattisairastajaksi, ja voit aloittaa siitä että alat tekemään asioita, ja asetat vuorokauteen yhden aikarajoitetun pätkän, esim. klo 13-14, jolloin saat miettiä ja vatvoa. Muu aika pitää tehdä jotain muuta.  Liikunta on todella hyvä keino tähän.

Huh huh. Oletpas kapeakatseinen. Itse en olisi tässä tilanteessa (omistusasunto, vakituinen työpaikka, poikaystävä) ellen olisi käynyt vuosikausia terapiassa. Mitä enemmän ongelmia taustalla on, sitä pidempään voi parantumisessa mennä. Se voi vaatia sekä terapiaa, joillakin lääkitystä, itsetutkailua ja keskusteluja.

Todella ikävä tyyli leimata kaikki tämä tarpeettomaksi "ammattisairastamiseksi"!

Hei ap

Järjessäsi ei näytä olevan mitään vikaa ja hävetä ei tarvitse.

Olet jo tehnyt juuri erittäin ratkaisevan hyvän päätöksen, ja ottanut elämäsi ohjat omiin käsiisi.

Kerro terapiassa mahdollisimman rehellisesti erosta ja siihen johtaneista syistä. Vain siten terapeutti voi sinua oikealla tavalla tukea.

Sun olisi oikeasti parempi erota, ekasta parisuhteesta eroaminen on vaikee, kun ei tiedä mitä vaihtoehtoja on.

Mutta usko pois, tuo miehen käytös sua kohtaan ja haukkuminen ei kuulu terveeseen parisuhteeseen! Ansaitset parempaa.

"Kärsitkö henkisestä väkivallasta? Mikäli vastasit “kyllä” joihinkin näistä kysymyksistä, on mahdollista, että olet tekemisissä henkilön kanssa, joka kohdistaa sinuun henkistä väkivaltaa."

https://mielenihmeet.fi/karsitko-henkisesta-vakivallasta/?utm_source=mc…

Ap, onko siis niin että jäit miehen luokse yöksi ja olet yhä hänen luonaan?

Me täällä palstalla olemme antaneet sinulle neuvoja ja tukemme. Konsensus on, että sinun on jätettävä mies. Lisäksi peräti kaksi eri mielenterveyden ammattilaista on sanonut sinulle, että sinun pahoinvointisi on yhteydessä miehesi käytökseen.

Me emme voi sinun puolestasi nostaa kytkintä ja häipyä, sinun on vain saatava voimaa sen toteuttamiseen. Miltä kuulostaisi, jos kertoisit vanhemmillesi että haluat erota mutta se pelottaa sinua? Osaisivatko he auttaa sinua repäisemään itsesi irti jos et itse pysty?

Vierailija kirjoitti:

Konkreettisena ongelmana suhteesaamme on seksi. Mies on ollut tavatessamme erittäin pakonomaisesti addiktoitunut pornoon ja itsetyydytykseen (myös hänen omien sanojensa mukaan). Hän ei ole kyennyt yhdistämään minua/parisuhdettamme seksiin ja on kokenut tarpeelliseksi arvostella kehoani.

Tästä kaikesta minulle on jäänyt riittämätön olo ja ahdistun kovin kaikesta läheisyydestä, mikä taas aiheuttaa riitoja ja mielipahaa suhteessamme.

Mies on muuttanut käytöstään, mutta minusta on tullut sulkeutunut ja ahdistunut.

Muita ongelmia ovat mustasukkaisuus ja ajoittaiset komminikointivaikeudet.

Ap

Arvasin! Olen ollut samassa tilanteessa oman "elämäni rakkauden" kanssa. Hänellä oli sama riippuvuus ja naismaku sen mukainen. Minä en valitettavasti ollut hänen makunsa mukainen, mutta ihastuttuani helposti saatavilla.

Erohan on kuin pieni kuolema, mutta omasta kokemuksesta voin sanoa "eheytymiseni" alkaneen vasta seuraavan, korjaavan ihmissuhteen aikana. Seuraavassa suhteessa koin itseni hyväksytyksi ja ihailluksi naisena, eikä kumppanillani ollut tarvetta myöskään kuolata toisten naisten perään, mitä tämä edellinen teki ihan pidäkkeettä. Vei kauan aikaa alkaa luottaa siihen, että olen riittävän hyvä ja jollekin tarpeeksi.

Voimia sinulle! Oman itsensä löytäminen on palkitsevaa!

Jäi pois tuosta omasta kommentistani (326) se, että palattuani lukemaan ketjun jatkoa tuolta alkupäästä kiinnitin huomiota erääseen asiaan. Syytät itseäsi siitä, että miehesi ei pysty aina seksiin kanssasi tai että se ei tunnu hänestä miltään. Olin itse hyvin innostunut seksistä tämän "elämäni rakkauden" kanssa, mutta valitettavasti hän oli ehtinyt useinkin tyhjentää itsensä. Ei minulle enää riittänyt. Joskus hän käyttikin sanontaa pölyn pöllähdyksestä. En osannut silloin yhdistää noita asioita, mutta sehän on ihan itsestään selvää, jos liikaa harrastaa itsetyydytystä. Eli syy ei ole sinussa.

Hei Ap

En tiedä oletko nyt eronnut vai et, ja missä nyt olet.

Jos olet eronnut, niin hyvä niin!

Jos et, niin sekin on siinä mielessä viisautta, että vaistosi ehkä sanoo, että siinä on oltava varovainen. Keskustele asiasta terapeuttisi kanssa ja laadi se erosuunnitelma.

Luulen, että tämä palsta on nyt tärkeimmän antinsa sinulle antanut, eli valanut sinuun uskoa, että miehesi käytös ei ole normaalia.

Käänny nyt terapeuttisi, vanhempiesi ja esim. Naistenlinjan puoleen. Tarvitset myös palstan ulkopuolista apua ja tukea uuteen tilanteeseen! Tuosta ei voi eikä tarvitse selvitä eteenpäin aivan yksin.

Me täällä palstalla olemme kyllä myös tukenasi, kirjoita jos siltä tuntuu.

Voimia ja halauksia!

Iltaa taas. Tänään tosiaan kävin terapiassa.

Sain sanottua terapeutilleni tiistain eroaikeistani. Kerroin että olin hakenut ulkopuolista mielipidettä keskustelupalstalta, jota hän piti taitavana käyttäytymisenä tilanteessani. Minulla on ollut tapana analysoida paljon ja en välttämättä ole luottanut yhden ihmisen (terapeutti) mielipiteeseen/neuvoihin/ajatuksiin.

Kävimme läpi pelkojani eroon liittye ja huomasimme, että käsittelin eroamista oikeudenkäynnin tapaan. Yritin etsiä tarpeeksi painavaa syytä eroamiseen ja pohdin liikaa että kumman vika mikäkin vastoinkäyminen suhteessa on ollut. Sain kuulla (taas) että erota saa jos haluaa.

Huomasin taas käynnillä palanneeni itsesyytöksiin tilanteesta ja pidin lieväntävänä asianhaarana (tuomari ap..) oman oireiluni suhteessa. Että ei se mitään, vaikka mieheni on loukannut minua, kun olen minäkin ollut vaikea.

Sovimme että jäämme vielä tekenään erosuunnitelmaa ja hän antoi minulle aikaa pureskella asiaa. Hänellä tuntui olevan huoli minusta ja hän myös mainitsi kaupunkimme turvakodeista.

Kuten aiemmin mainitsin, niin tiedostan että kaikki mitä te ihanat ihmiset voitte minulle sanoa, on jo sanottu. Jos en liikaa ärsytä ketään niin haluaisin vielä jäädä ketjun pariin pohtimaan eroamista. Ketju toimii minulle hyvänä muistutuksena, että miksi minun pitää pitää päätöksestäni kiinni.

Ap

Unohdin vielä mainita, että olen yksin menossa seksuaaliterapeutille käsittelemään kehooni ja seksiin liittyviä traumojani.

Niiden suhteen olen yhäkin todella herkillä, vaikka moni on minulle kertonut, että ongelmat eivät ole johtuneet minusta tai en olisi voinut tehdä mitään paremmin.

Yritän parhaani, että voisin voida paremmin. Tämä vain on hankalampaa kuin ajattelin.

Ap

Vertaistuki on ihan parasta tukea. Et ole yksin ongelmasi kanssa. Itselläni ei ollut ketään kehen tukeutua, vaan eropäätöksetkin piti tehdä yksin. Olen ollut aina ongelmatilanteissa oma-apu-kirjojen suurkuluttaja, joten kirjastosta tuli lainattua aina kulloiseenkin aiheeseen liittyvää aineistoa. Niitä lukiessa kypsyivät ratkaisutkin mielessäni.

Mutta, kaikki vastoinkäymiset kasvattavat meitä ihmisinä ja jälkikäteen vasta huomaa, että se on voimavara tulevissa elämänvaiheissa.

Sinustakin tulee selviytyjä ja kokemusasiantuntija!

Tuo eron hahmottaminen oikeudenkäyntinä on minusta selvästi uskonnollisen lapsuuden ja mielenterveysongelmaisten vanhempien värittämää ajattelua.

Tuomitsevan jumalan silmien alla ei ole ollut helppo tehdä oman toiveen mukaan, jos omat halut ovat olleet ristiriidassa uskonkappaleiden kanssa. Vaikka sanot, ettei uskonto ole sinulle juuri minkäänlainen asia, en ihan usko tähän. Minä kuvittelin reilusti yli kolmekymppiseksi, ettei lapsuudessani hallitsevana ollut köyhyys muka ollut yhteydessä äitini mielenterveyden oireiluun, tai ole muovannut minua. Mutta kyllä se vaikutti, syvänä arvottomuuden kokemuksena ja itsetunnon viejänä.

Lisäksi jos olet ollut sijoitettuna hyvään kotiin, olet joutunut kamppailemaan sisäisen ristiriidan kanssa, kun toisaalta olet nauttinut tilanteesta, toisaalta kantanut huolta äidistäsi. Ehkäpä olet joutunut jo lapsena pohtimaan tai peräti päättämään, palaatko kotiin vanhempiesi luo.

Et ole maininnut isästäsi eikä sinun tulekaan täällä avautua kaikesta, sitä varten on ne ammattilaiset, mutta väistämättäkin mietin miksi isäsi ei ole ollut kykeneväinen hoitamaan sinua, ja millä tapaa tämä heijastuu nykyisessä parisuhteessasi.

Ymmärrän, että sinun on koulukiusaamistaustan ja ylipainosi aiheuttaman ylikompensaation tähden (kiva kaveri kaikille jotta ei joutuisi silmätikuksi) myös vaikea uskoa, että joku tahtoisi olla aidosti ystäväsi. Ei kuitenkaan ole mitään syytä uskoa, että 25-vuotiaana ihmissuhteissa toimisi sama logiikka kuin keskenkasvuisilla murrosikäisillä. Harrastuksesi kautta saatat hyvinkin löytää uusia kontakteja, saati sitten työelämästä johon varmasti kyllä kuntoudut. Moni pahemman laitoskierteen kokenutkin kuntoutuu, ja korona on asettanut niin monen niin vaikeaan asemaan töiden kanssa, että kortit jaetaan puhtaalta pöydältä. Sinulla on kaikki mahdollisuudet esim. työkokeilun, harjoittelun tai palkkatuen kautta päästä tekemään jotain, mistä oikeasti pidät!

Sinä olet aikuinen nainen, pian kauan kaipaamallasi koulutuksella varustettu ja kohta epäterveestä parisuhteesta irrottautunut. Sinua odottaa tulevaisuus, jossa kukaan ei kuvaa sinua ilman lupaa, ei kosketa tavalla joka saa kehosi jäätymään. Ja sinä pystyt vielä rakastamaan vilpittömästi sitä ahdistunutta lasta sisälläsi, joka niin kärsi kehostaan, olematta kuitenkaan enää se sama epävarma tyttö.

Ajattele tätä kirkasta kuvaa johtotähtenäsi: seisot kalliolla tuulisena ja aurinkoisena päivänä. Allasi makaa vellova meri synkkine aaltoineen ja karikkoineen, mutta sinä seisot tukevasti ja turvallisesti maan pinnalla, hengittäen puhurin tuomaa raikasta ilmaa ja tuntien lämpimän auringon poskellasi.

Vierailija kirjoitti:

Iltaa taas. Tänään tosiaan kävin terapiassa.

Sain sanottua terapeutilleni tiistain eroaikeistani. Kerroin että olin hakenut ulkopuolista mielipidettä keskustelupalstalta, jota hän piti taitavana käyttäytymisenä tilanteessani. Minulla on ollut tapana analysoida paljon ja en välttämättä ole luottanut yhden ihmisen (terapeutti) mielipiteeseen/neuvoihin/ajatuksiin.

Kävimme läpi pelkojani eroon liittye ja huomasimme, että käsittelin eroamista oikeudenkäynnin tapaan. Yritin etsiä tarpeeksi painavaa syytä eroamiseen ja pohdin liikaa että kumman vika mikäkin vastoinkäyminen suhteessa on ollut. Sain kuulla (taas) että erota saa jos haluaa.

Huomasin taas käynnillä palanneeni itsesyytöksiin tilanteesta ja pidin lieväntävänä asianhaarana (tuomari ap..) oman oireiluni suhteessa. Että ei se mitään, vaikka mieheni on loukannut minua, kun olen minäkin ollut vaikea.

Sovimme että jäämme vielä tekenään erosuunnitelmaa ja hän antoi minulle aikaa pureskella asiaa. Hänellä tuntui olevan huoli minusta ja hän myös mainitsi kaupunkimme turvakodeista.

Kuten aiemmin mainitsin, niin tiedostan että kaikki mitä te ihanat ihmiset voitte minulle sanoa, on jo sanottu. Jos en liikaa ärsytä ketään niin haluaisin vielä jäädä ketjun pariin pohtimaan eroamista. Ketju toimii minulle hyvänä muistutuksena, että miksi minun pitää pitää päätöksestäni kiinni.

Ap

Iltaa! Hyvä, että kävit terapiassa ja sait sanottua eroaikeestasi ja että terapeuttisi tukee sinua. Olethan nyt omassa asunnossasi eikä miehelläsi ole pääsyä sinne? Älä huoli, pois tuollainen ajattelu että ärsyttäisit palstalaisia, uskon että me kaikki haluamme tukea sinua.

Naurahdin lakonisesti ja ymmärtävästi sille että sinusta on useampi ammattilainen ollut jo huolissaan mutta mielesi on kyennyt kääntämään senkin ”neutraaliksi” pohdinnaksi. Kuulostaa sen verran tutulta.

Ja ongelmahan siinä on se että terve ihminen laittaa vaakakupissa oman hengen ja fyysisen ja psyykkisen terveyden painavimpana vaakakuppiin ja heillä on ympärillä ihmisiä jotka sen sallii. Läheisriippuvaiset taas on epävarmoja saako omaa vointia laittaa vaakakuppiin lainkaan ja jättää ne sitten pois. Samalla kun kumppani tiputtelee sieltä kupeista oman mielen mukaan muutkin asiat sieltä pois.

Ja tadaa, muiden arviot tilanteesta näyttää hulluilta kun ei vastaa omaa punnintaa lainkaan.

Kohdallasi on ensiarvoisen tärkeää hoivata omaa sisäistä lasta, olla todella armollinen itselleen ja keskittyä nimenomaan juuri niihin tunnetaitoihin jotta yhteys älyn ja tunteiden välille löytyy jälleen.

Sinulla on tosiaan iso haaste rakastaa itseäsi mutta olet menossa sitä kohti. Hienoa kun haet apua ja pidät itsestäsi huolta! Tee ja etene kaikessa omilla ehdoillasi.

Minua on kannustanut Eeva Kilven runo: "Nukkumaan käydessä ajattelen:

Huomenna minä lämmitän saunan,

pidän itseäni hyvänä,

kävelytän, uitan, pesen, kutsun itseni iltateelle, puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun: Sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun."

Me ollaan täällä sinun tukenasi niin kauan kuin haluat ja tarvitset!

Hienoa että olet kertonut asiasta terapeutille ja että seksuaaliterapiakin järjestyi. Askel kerrallaan oikeaan suuntaan!

Vierailija kirjoitti:

Unohdin aiemmin kiittää teitä siitä, että olette aidosti välittäneet minusta, vaikka olenkin täysin tuntematon ihminen tällä puolen ruutua. Mieltäni on myös ilahduttanut kommentit, joissa on toivottu että olisi mahdollista jutella kanssani muuallakin.

Minäkin olen samaistunut monien teidän kirjoituksiin ja elämäntarinoihin, usein on jopa itku tullut lukiessa. Tuntuu samaan aikaan hölmöltä ja hyvältä sanoa että olette isoin tuki, jota olen aikuisiällä saanut. Ja aivan tuntemattomat ihmiset vielä! Onneksi uskalsin aloittaa keskustelun ja sain kuulla teistä.

Mies on tällä hetkellä hyvin levoton ja ahdistunut. Hän lähti äsken käymään ulkona. Yritti kysellä että haluan syödä ja tarvitsenko kaupasta mitään. Sanoi myös, että ei yritä lahjoa, on vain huolissaan.

Hän ehdotti että voisin olla muutaman päivän yksin kotikaupungissani. Sanoin että kyllä se käy, mutta haluan silti erota. Olen halunnut jo pidemmän aikaa.

Olen itsekin nyt hyvin levoton ja itkuinen. Tuntuu pahalta että aiheutan miehelle ahdistusta. Mieleen tulvii hyviä asioita hänestä.

Hän on tukenut minua niin paljon, olenko itsekäs kun lähden. Hän on aina saatavilla, oli minulla hätä mihin aikaan vuorokaudesta tahansa. Tykkään tehdä hänen kanssaan asioita. On mukavaa, kun on joku jonka kanssa harrastaa. Tuntuu hyvälle kun voi jutella ja jakaa ajatuksiaan.

Olen ollut myös itsenäinen, omaan asuntoon olen muuttanut 17-vuotiaana ja siitä viisi vuotta olen asunut yksin. Tiedän siis mitä se on ja nyt tuntuu jatkuvan seuran vuoksi ikävältä palata siihen. Vielä kun on koronakin niin yksinolo kotona vain korostuu.

Toisaalta nautin omasta ajasta ja uuvun helposti jatkuvasta ihmisseurasta. Pidän kyllä ihmisistäkin paljon, usein vain stressaan seurassa niin paljon itseäni.

Ahdistaa kun en tiedä miten tämä tästä etenee.

Ap

Kirjoitin aikaisemmin jo sinulle vastauksen tänne ja vastaan taas. Niin raskaalla asialla kuin tänne kirjoitatkin, tällainen keskustelu ja toisten tukeminen on juuri sitä, mitä tällä palstalla toivoisi näkevän enemmänkin. Tämä keskustelu on taas palauttanut uskoa ihmisten hyvyyteen. Niin kauniita vastauksia olet saanut.

Ja saat olla ylpeä nyt itsestäsi ja tuosta voimasta, jonka itsestäsi olet löytänyt, kun otit eron puheeksi. Erot on vaikeita, vaikka ratkaisun tietäisi oikeaksi. Varmasti tämä on vaikeaa miehellesikin, mutta älä tunne syyllisyyttä hänen tunteistaan. Jokaisen on luvallista erota - etenkin tuollaisessa tilanteessa.

Selkeästi ajatuksesi vielä harhailevat vanhoille urille, ja sekin on normaalia. Muutos ajatustavassa vie aikaa. Tiedän sen kokemuksesta. Selkeästi uudenlainen ajatustyö on sinulla alkanut. Ja usko meitä, kuinka me tilanteen ulkopuolelta näemme. Me toivotaan kaikki täällä, että olisit onnellinen. Nuo askeleet, joita nyt olet ottamassa - hyppäät tuntemattomaan suojellaksesi itseäsi - ovat toipumisen merkkejä. Sinussa on paljon vahvuutta.

Kirjoita tänne, jos haluat purkaa tuntemuksiasi. Olemme täällä kyllä.

Apua kun aika rientää, yritän nopeasti naputella ajatukseni ennen kuin palsta menee kiinni. Jatketaan sitten aamulla.

Itkuhan tässä taas tuli, kun tuntemattomat ihmiset välittävät tilanteesta. Pelkäsin että minulle suututaan, kun joudun eroamaan terapian ja vaikka minkä tukemana, enkä vain riuhtaise itseäni yks kaks irti tästä suosta.

Eräs kirjoitti (en vieläkään osaa lainata viestejä, anteeksi) uskonnon vaikutuksesta ja pohti missä isäni on ollut.

Vanhempani ovat yhä naimisissa ja minulla oli osallistuva isä. Hän joutui olemaan paljon töissä, sillä äitini jäi aikaisin työkyvyttömyyseläkkeelle. En muistanut tätä heti, mutta taisin hävetä perheemme köyhyyttä ja olin jo päiväkodissa hyvin huolissani perheemme rahatilanteesta.

Koin että mitään ei saa pyytää itselleni, koska rahaa ei ole. Ajattelin myös että meillä ei ole rahaa, koska minä olen ylimääräinen menoerä.

Todellisuudessa mitään ei koskaan puuttunut, aistin vain lapsen herkkyydellä että raha-asiat kiristivät kotona ilmapiiriä.

Huostaanotto oli myös traumaattinen osa nuoruuttani. Se tapahtui vasten minun ja vanhempieni tahtoa, vaikka jälkikäteen ajateltuna se pelasti minut. Jouduin myös myöhemmin päättämäät että huostaanotto purettaisi. Halusin miellyttää vanhempiani.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Miksi sitten pornosta riippuvainen haluaa parisuhteen? Oma mieheni etsi pari vuotta ennen minua kumppania.

Haluaisin luovuttaa suhteen osalta, vaikka asiat ovatkin parantuneet siltä osin että mies ei enää itsetyydytä seurassani pakonomaisesti. Tekee sitä kyllä yksin sitten senkin edestä. Hän myös kehuu minua paljon ja yrittää näyttää että haluaa minua.

Itse olen kiinni hänen sanomissaan loukkaavissa sanoissa, häpeässä siitä kun seksi ei onnistu ja en saa häntä kiihottumaan/tulemaan millään, siinä miten yritin tehdä kaikkea pornomaista ja ahdistus siitä ettei se tuntunut omalta jutulta.

Ap

Sinun tehtävänäsi on nyt hankkia kokemusta muista miehistä, niin voit vähän vertailla. Siinä on se terapia, jota tarvitset. Yhtä runk..ria kannata kuunnella ja itsetuntoa pilata. Jätä se tumputtamaan kätensä tai mitä hän ikinä tarvitseekaan kanssa ja jatka kohti parempia seikkailuja. Kärsimys ei jalosta, vaan tekee katkeraksi. Voit vielä joskus hymähtää vanhana ja viisaana, että kaikkien kanssa sitä tulikin oltua. Tai miettiä, mikä olikaan tämän hepun nimi. Voi olla, että miehistä jatkossa joku helmi löytyy, voi olla, että ei. Yksinkin pärjää. Olet hyvä juuri itsenäsi. Löysäksi haukkuminen on pelkkää kontrollointia. Ei niitä miehiä tarvitse aina ymmärtää. Kiertoon!

Vierailija kirjoitti:

Varmaan osa huokaisee nyt helpotuksesta, sillä minulla on oma asunto ja asun eri kaupungissa kuin mieheni. Välimatka tosin ei ole kovin suuri.

Syy sille, että asumme vuosien seurustelunkin jälkeen eri osoitteissa on miehen työtilanne ja minun saamani parempi psykiatrinen hoito kotikaupungissani (ja toki koulu ja se että en ole halunnut muuttaa miehen perässä pikkukaupunkiin).

Miehen olisi tarkoitus muuttaa tänä vuonna kanssani samaan kaupunkiin ja edessä olisi myös samaan osoitteeseen muuttanen. Minua tämä on ahdistanut jo ennen tätä keskustelua, mutta en ole saanut kiinni siitä, että miksi se tuntuu niin vaikealta.

Käytännössä olemme kuitenkin päivittäin yhdessä. Mies käy luotani töissä tai sitten olen viikonloppuisin hänen luonaan. Hän ajaa todella pitkän matkan (työmatkaksi) päivittäin jos olen kotikaupungissani.

Aiemmat eroyritykseni ovat tapahtuneet vihan voimin. Kerran olen pakannut kaikki tavarani ja mennyt vanhemmilleni. Mies pahoitteli ja palasin jo saman yön aikana takaisin. Se ehkä pisimmälle päässyt "eroamiseni".

Ap

Luin vielä ap kommenttejasi enemmän, ja nyt huomasin aikamoisia hälytysmerkkejä tekstissäsi - tappamisella uhkailu ja holtiton kaahailu ristiriitatilanteessa. Tuo ei ole normaalia käytöstä. Äläkä lankea nyt mihinkään pahoitteluansaan tai miehen lohdutuksiin. Nuo ihmiset toimivat niin, että yrittävät hyvitellä tekojaan, mutta käytös ei muutu.

En nimittäin usko, että miehesi kykenee täysin muuttumaan, vaikka olisikin parantanut käytöstään - sen verran patologiselta tuo kuulostaa. Suhde on myrkyllinen ja sinulle vaarallinen. Itse lähdin henkisesti ja lopulta myös fyysisesti väkivaltaisesta suhteesta niin, että olin kaverini luona niin kauan, kunnes mies muutti pois. Ero oli ilmoitusluontoinen asia omalta osaltani. Olin antanut jo niin monta mahdollisuutta ja ottanut takaisin.

Sinun tehtäväsi on nyt huolehtia itsesi kuntoon, eikä se onnistu, jos et lähde. Löydät kyllä vielä tasapainoisen suhteen, kun sen aika on.