Uskotko että olisit onnellisempi, jos asuisit hienommassa, viihtyisämmässä kodissa?

Uskon, että olisin onnellisempi, jos minulla olisi sauna ja iso, lasitettu parveke kauniilla näköalalla ilta-auringon puolella.

Lol

Rikas tyytyy vähään. Köyhä ei ole tyytyväinen mihinkään.

Kyllä. Ei tän hienompi tarvitsisi olla, mutta viihtyisämpi kyllä. Viihdyin paremmin sinkkuna mun pikkukaksiossa kuin nyt parisuhteessa isossa rivitaloasunnossa. Syy on se, että kumppanini on ihan järkyttävän sotkuinen. Mun oma kämppä oli putipuhdas. Tavarat aina paikallaan. Lattialla voi huoletta kävellä paljain jaloin. Ruokaa voi alkaa laittamaan heti, eikä ensin tarvitse siivota keittiötä jne.

Vierailija kirjoitti:

Kaikkeen hyvään tottuu ja sitä alkaa pitää itsestäänselvänä ennen pitkää. Näin se ikävä kyllä menee. Mitä ankeammasta olotilasta lähtee, sitä pidempään jaksaa arvostaa muuttunutta tilannetta, mutta ennen pitkää sitäkin siis alkaa pitää annettuna ja alkaa narista ja harmistua jälleen pikkuasioista.

Ok, enää ei vit.ttaisi katsella vaikkapa repsottavia keittiön kaappeja tai rumaa pihaa, mutta sitten harmittaisi joku muu seikka, vaikkapa korkea kiinteistövero ja -vakuutus tai kunnan päätös rakentaa ei-toivottu palvelu naapuristoon tai mulkvistit naapurit tai näppylä nenänvarressa tai tai tai...

Näin siksi, että subjektiiviset tunteet kuten viha, närkästys, ärtymys, ilo, tyytyväisyys jne. ovat juurikin subjektiivisia eli oman mielemme tuotoksia. Ne harvoin johtuvat suoraan ympäristöstä. Joku on tyytyväinen objektiivisesti arvioituna hyvinkin ankeissa oloissa ja toinen tyytymätön loisto-oloissa.

Tämä pätee oikeastaan kaikkiin tunteisiin, vihasta rakkauteen.

Minulla tottuminen ei johtuisi tuosta, vaan siitä, että olen sopeutuvainen. Toisin sanoen tällä hetkelläkään mikään ei ärsytä (vaikka olosuhteissa toivomisen varaa). Jos muuttaisin hienompaan kotiin, olisin aluksi sen muutaman kuukauden ajan onnellisempi muutoksesta parempaan, mutta sitten sopeutuisin taas.

ap

Kyllä varmaan jonkin verran onnellisempi. Huomaahan sen siitäkin että jos on siivonnut, on viihtyisämpi olla ja herätä aamulla. Eli kyllä ympäristö vaikuttaa. Iso koti pihoineen ja omalla maulla sisustettuna mahdollistaisi paljon parempaa oloa itselle ja läheisille, jos vaan taloudellinen turvallisuus olisi taattu. Toisaalta en osaisi kyllä tehdä kodinhuoltotöitä riittävässä määrin saati siivota isoa määrää neliöitä. Entä sitten lumityöt ja muut. Unelmakotini on sellainen aika pieni boxi luonnon äärellä ja järven rannalla. Ja voisihan niitä boxeja olla omia myös läheisille ja vieraille siinä vieressä. Ja asuntovaunu. Kesällä voisin vaan saunoa, uida, kellua järvessä, syödä hyvää ruokaa ja katsella auringonlaskua. Iso laituri olisi myös kiva. Mutta hyvin selviän vuokrakaksiossani joka on ihanasti sisustettu ja siellä on mieleisiä juttuja mulle ja mun läheisille.

Vierailija kirjoitti:

Kaikkeen hyvään tottuu ja sitä alkaa pitää itsestäänselvänä ennen pitkää. Näin se ikävä kyllä menee. Mitä ankeammasta olotilasta lähtee, sitä pidempään jaksaa arvostaa muuttunutta tilannetta, mutta ennen pitkää sitäkin siis alkaa pitää annettuna ja alkaa narista ja harmistua jälleen pikkuasioista.

Ok, enää ei vit.ttaisi katsella vaikkapa repsottavia keittiön kaappeja tai rumaa pihaa, mutta sitten harmittaisi joku muu seikka, vaikkapa korkea kiinteistövero ja -vakuutus tai kunnan päätös rakentaa ei-toivottu palvelu naapuristoon tai mulkvistit naapurit tai näppylä nenänvarressa tai tai tai...

Näin siksi, että subjektiiviset tunteet kuten viha, närkästys, ärtymys, ilo, tyytyväisyys jne. ovat juurikin subjektiivisia eli oman mielemme tuotoksia. Ne harvoin johtuvat suoraan ympäristöstä. Joku on tyytyväinen objektiivisesti arvioituna hyvinkin ankeissa oloissa ja toinen tyytymätön loisto-oloissa.

Tämä pätee oikeastaan kaikkiin tunteisiin, vihasta rakkauteen.

Aamen. Toi ei siis poissulje sitä, että joku tietty asia ei enää tuota harmia tai vihaa, mutta olosuhteiden muutos ei poissulje sitä, että joku muu asia alkaa harmittaa. Eli ei se tuo ikuista onnea, vaikka ehkö hetkellisesti jaksaakin kannatella.

Olen kärsinyt vuosia masennuksesta ja syytin tosi pitkään siitä olosuhteita ja läheisiäni. Kun aloin ymmärtää, että niitä ei voi syyttää masennuksestani, vaikka ne oli joissain asiassa tietysti taustalla, aloin toipua. Lakkasin takertumasta noihin olosuhteisiin, niistä oli tullut mulle tavallaan tekosyy pysyä masentuneena. "Voisin mä muuten, mutta kun nää nää ja nää jutut estää mua paranemasta". Aloin ajatella että mä paranen noista huolimatta. Tän tajuaminen on mun mielestä aika pitkälti avain onneen, se että tajuaa kyseessä olevan ennen kaikkea näkökulmakysymys. Ei se tietysti helppoa ollut, näkökulman vaihtaminen on just masennuksessa hel.etin vaikeaa, sehän siitä tekeekin sairauden sen sijasta että kyse olisi normaalista alakulosta. Mäkin olin kaksi vuotta terapiaassa ja syön yhä mielialalääkettä, mutta nyt menee jo tosi paljon paremmin.

Hassua, että kysyit tätä juuri nyt kun äsken ulkona mietin olisinko onnellisempi muualla. Itselläni on taipumusta olettaa, että ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella. Tuo olettamus on saanut minut eroamaan, muuttamaan, vaihtamaan työpaikkaa ym. lukuisia kertoja. Ja taas mietin, pitäisikö muuttaa, ja tällä kertaa mietin muuttamista vähän kauemmas kaupungista, mistä voisin saada hienomman kodin.

Mutta tiedän, että sitten alkaisi kyrsiä mm. pitkä työmatka.

Tosi vaikean kysymyksen heitit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikkeen hyvään tottuu ja sitä alkaa pitää itsestäänselvänä ennen pitkää. Näin se ikävä kyllä menee. Mitä ankeammasta olotilasta lähtee, sitä pidempään jaksaa arvostaa muuttunutta tilannetta, mutta ennen pitkää sitäkin siis alkaa pitää annettuna ja alkaa narista ja harmistua jälleen pikkuasioista.

Ok, enää ei vit.ttaisi katsella vaikkapa repsottavia keittiön kaappeja tai rumaa pihaa, mutta sitten harmittaisi joku muu seikka, vaikkapa korkea kiinteistövero ja -vakuutus tai kunnan päätös rakentaa ei-toivottu palvelu naapuristoon tai mulkvistit naapurit tai näppylä nenänvarressa tai tai tai...

Näin siksi, että subjektiiviset tunteet kuten viha, närkästys, ärtymys, ilo, tyytyväisyys jne. ovat juurikin subjektiivisia eli oman mielemme tuotoksia. Ne harvoin johtuvat suoraan ympäristöstä. Joku on tyytyväinen objektiivisesti arvioituna hyvinkin ankeissa oloissa ja toinen tyytymätön loisto-oloissa.

Tämä pätee oikeastaan kaikkiin tunteisiin, vihasta rakkauteen.

Minulla tottuminen ei johtuisi tuosta, vaan siitä, että olen sopeutuvainen. Toisin sanoen tällä hetkelläkään mikään ei ärsytä (vaikka olosuhteissa toivomisen varaa). Jos muuttaisin hienompaan kotiin, olisin aluksi sen muutaman kuukauden ajan onnellisempi muutoksesta parempaan, mutta sitten sopeutuisin taas.

ap

No minä sanoin, että siinä sopeutuu=alkaa pitää muuttuneita olosuhteita normaalitilana eli itsestäänselvänä. Ei kiinnitä niihin huomiota.

En tarkoita, että niistä ei voisi olla iloinen ja tajuta, että oma tilanne on parempi kuin monella muulla, mutta niistä ei tunne senlaista kiitollisuutta enää jonkin ajan kuluttua, että se kannattelisi kokonaismielialaa.

Kyllä. 

Etenkin jos olisi vähemmän meluisaa. 

Pidän silti nykyisestä kodistani, ja toivon saavani asua tässä mahd.pitkään - tuskin parempaa tulen koskaan saamaan. :D

Kyllä. Meillä on kamala koti ja olimme juuri lomailemassa kavereiden nätissä mökissä. Haaveilin siitä miten ihana sieltä olisi ollut palata normaaliin asuntoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikkeen hyvään tottuu ja sitä alkaa pitää itsestäänselvänä ennen pitkää. Näin se ikävä kyllä menee. Mitä ankeammasta olotilasta lähtee, sitä pidempään jaksaa arvostaa muuttunutta tilannetta, mutta ennen pitkää sitäkin siis alkaa pitää annettuna ja alkaa narista ja harmistua jälleen pikkuasioista.

Ok, enää ei vit.ttaisi katsella vaikkapa repsottavia keittiön kaappeja tai rumaa pihaa, mutta sitten harmittaisi joku muu seikka, vaikkapa korkea kiinteistövero ja -vakuutus tai kunnan päätös rakentaa ei-toivottu palvelu naapuristoon tai mulkvistit naapurit tai näppylä nenänvarressa tai tai tai...

Näin siksi, että subjektiiviset tunteet kuten viha, närkästys, ärtymys, ilo, tyytyväisyys jne. ovat juurikin subjektiivisia eli oman mielemme tuotoksia. Ne harvoin johtuvat suoraan ympäristöstä. Joku on tyytyväinen objektiivisesti arvioituna hyvinkin ankeissa oloissa ja toinen tyytymätön loisto-oloissa.

Tämä pätee oikeastaan kaikkiin tunteisiin, vihasta rakkauteen.

Aamen. Toi ei siis poissulje sitä, että joku tietty asia ei enää tuota harmia tai vihaa, mutta olosuhteiden muutos ei poissulje sitä, että joku muu asia alkaa harmittaa. Eli ei se tuo ikuista onnea, vaikka ehkö hetkellisesti jaksaakin kannatella.

Olen kärsinyt vuosia masennuksesta ja syytin tosi pitkään siitä olosuhteita ja läheisiäni. Kun aloin ymmärtää, että niitä ei voi syyttää masennuksestani, vaikka ne oli joissain asiassa tietysti taustalla, aloin toipua. Lakkasin takertumasta noihin olosuhteisiin, niistä oli tullut mulle tavallaan tekosyy pysyä masentuneena. "Voisin mä muuten, mutta kun nää nää ja nää jutut estää mua paranemasta". Aloin ajatella että mä paranen noista huolimatta. Tän tajuaminen on mun mielestä aika pitkälti avain onneen, se että tajuaa kyseessä olevan ennen kaikkea näkökulmakysymys. Ei se tietysti helppoa ollut, näkökulman vaihtaminen on just masennuksessa hel.etin vaikeaa, sehän siitä tekeekin sairauden sen sijasta että kyse olisi normaalista alakulosta. Mäkin olin kaksi vuotta terapiaassa ja syön yhä mielialalääkettä, mutta nyt menee jo tosi paljon paremmin.

Juuri noin. Tsemppiä sinne, hyvä kuulla että tilanteesi on parempi.

Sinänsä se juuri on niin, kuten sanoit, että ne olosuhteet totta kai voi altistaa kaikenlaiseen ja niille kannattaa mahdollisuuksien mukaan myös pyrkiä tekemään jotakin, mutta ne eivät ole mikään mekaaninen syy vaikka nyt masennukseen.

Ihan kauheista ihmiskohtaloista, jopa keskitysleiriltä pelastautuneista (mikä kyllä on aika uskomatonta) löytyy onnellisia ihmisiä ja sitten taas loistavissa olosuhteissa ja rakastavan kodin lapsissa voi olla masentuneita ja ahdistuneita ihmisiä. Ennen kaikkea ne on sairauksia.

19

Tiedän, että olen. Muutettiin ihan ok kivasta, mutta ei kovinkaan toimivasta tai tarpeeksi suuresta kerrostaloasunnosta rakennuttamaamme unelmien omakotitaloon. Joka ikinen aamu ihastun uudelleen kauniiseen kotiimme, kun kuljen keittiöön aamupalalle. Mistään ei ole tingitty.

Edellinen asunto oli vähän sellainen hälläväliä-kämppä, jota ei erityisesti välittänyt sisustaa tai ehostaa.

Olisin onnellisempi jos meidän vanhan hirsitalon yläkerran remppa olisi valmis :D Alakerta on siis valmis melkein kokonaan, sisustettu vanhan ajan tyylillä (siis ei mikään museo mutta omasta mielestäni ihania täyspuisia huonekaluja, hirttä näkyvillä jne). Tilanpuute alkaa vaan vaivata, koska meillä on kaksi pientä lasta ja tarvitsisin komerotilaa yms lisää. Mutta innolla odotan että pääsen yläkertaankin haalimaan kaikkea nättiä - nautin tosi paljon joka päivä noista vanhoista esineistä, joita olen löytänyt.

En.

Vaikea sanoa. Minua suoraan sanottuna hävettää meidän nykyinen asunto, miehen mielestä olen vain kermaperse joka ei osaa arvostaa yhtään mitään. Asutaan siis 80-luvun omakotitalossa, joka paikka vähän repsottaa, seinillä ihanat puolipaneelit ym. Talo oli kuitenkin ostaessa edullinen ja lainanlyhennykset maltilliset, joten se on mahdollistanut sen, että olemme pystyneet esim. matkustelemaan, eikä ole ollut suurempia taloudellisia murheita. Mutta kyllä nätti koti varmasti parantaisi onnellisuutta.

Varmasti! Ei oo kivaa kärsiä pienestä asunnosta jota ei saa toimivaksi ja jossa on puutteita...

En. 

Kaunis koti ei vie pois yksinäisyyttä. 

Kyllä mieliala paranee kun asunto on järjestyksessä ja se lisää onnellisuutta.

Pieni asunto on ihan ok jos se vaan viihtyisä ja järjestyksessä.

Tuskin jos samat sotkijat majailisi myös siellä. Muuten kyllä siisti viihtyisä koti takuulla parantaisi elämän laatua.