Lue keskustelun säännöt.
Täytin eilen 50v ja itkin koko päivän
28.02.2021 |
Mä vihaan tätä vanhenemista ja kun vuodet vierii niin kovaa vauhtia. Mä olen huono tässä enkä osaa nauttia. Naama ja kroppa rupsahtaa vaikka tekis mitä. Elämän ehtoopuolella jo mennään ja vähemmän vuosia edessä kuin takana. Rahallinen tilanne ei anna periksi että voisi pysähtyä ja nauttia elämästä, vaan oravan pyörässä mennään. Maanantaista perjantaihin epätyydyttävässä työssä 8 tuntia ja sen jälkeen itsensä keräilyä että jaksaa taas seuraavan viikon. Vuodesta toiseen tätä samaa paskaa. Haluaisin että aika pysähtyisi ja kiire sekä suorittaminen loppuisi.
Olen etsinyt uutta työtä, mutta ei vaan tärppää.
Kommentit (43)
Vierailija kirjoitti:
Minulla on nyt, 61-vuotiaana osittain aloittajan kaltaisia tuntemuksia.
Haluaisin vielä vaihtaa työpaikkaakin, sekä asuinpaikkakuntaa, mutta kannattaako enää tässä iässä ? Lisäksi jäi työkiireiden takia uusi kumppankin etsimättä, joten nyt sekin on jo myöhäistä.
Lisäksi i nhoan työpaikkaani, naisvaltainen ala, huonosti johdettu. Inhoan lähiesinaisiakin. Kyyläävät ja kyttäävät ja puhuvat perättömiä. Monta vuotta täytyisi tätä kaikkea vielä sietää !! Missä tulee raja vastaan että irtisanoudun ennen eläkeikääni !?
Vastaavaa työtä kyllä olisi muuallakin.
Ja 61-vuotiaanako ei voi uutta kumppania löytää enää? Isoäitini (leski) löysi nykyisen vanhuuden miesystävänsä kahdeksankymppisenä. Käyvät yhdessä taidenäyttelyissä, teatterissa, konserteissa, ulkona syömässä. Toki korona rajoittanut nyt osittain, mutta kokevat olevansa sen ikäisiä etteivät halua täydellisesti eristäytyä taudin pelossa. Ymmärrän heitä hyvin. Mielestäni heidän elämänsä ja parisuhteensa vaikuttaa aika mukavalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei siinä ole mitään epänormaalia, että viiskymppisenä alkaa miettiä tuollaisia. Vaikka elinikää voi olla vielä vuosikymmeniä, ei välttämättä ole terveyttä. Kuitenkin pitäisi miettiä, mitä loppuelämältään haluaa. On asoita, jotka eivät viiskymppisenä ole ehkä enää mahdollisia.
Mä painoin viiskymppisenä pitkää päivää töissä. Ei mun elämääni oikeastaan mahtunut muuta kuin työ ja nukkuminen. Viikonloppuisin joutui joskus tekemään töitä ja jos ei joutunut, viikonloppu meni vain työviikosta toipumiseen. Muistan sen ajan vain henkisesti ja fyysisesti mustana ajanjaksona enkä tainnut sen vuoden aikana kokea mistään mitään iloa.
51-vuotiaana sitten tulikin kaikelle stoppi. Sain vakavan sairaskohtauksen ja lääkäreiden mukaan on melkoinen ihme, että selvisin hengissä. En varmasti koskaan unohda sitä hetkeä, kun lopulta tulin tajuihini. Makasin sairaalasängyssä, näin ikkunasta harmaan maiseman, räntäsateen ja Meilahden sairaalan tornin, joka oli ulkosivuremontin vuoksi peitetty pressuilla. Makasin paikoillani, kaikki raajat turvonneina, laitteisiin kiinnitettynä ja kykenemättä vaihtamaan edes asentoa. Ja tunsin kahvin tuoksun. En varmaan ikinä elämässäni ole kokenut niin huikaisevaa elämänriemua.
Niin pelottava, kamala ja kivulias kuin se kokemus olikin ja niin pitkään kuin siitä kesti kuntoutua entiselleni, olen tavallaan iloinen, että se tapahtui. Kolme viikkoa makasin sairaalasängyssä ja niinä pitkinä tunteina tuli mietittyä kaikenlaista. Mietittyä, mikä mulle elämässä on ihan oikeasti tärkeää. Mietittyä, mitä sittenkin haluan elämässäni vielä tehdä. Mietittyä, millaista elämää haluan elää. Mulla kävi käsittämättömän hyvä tuuri enkä ole uskaltanut luottaa, että olisin yhtä onnekas toisenkin kerran. Mulla on vain tämä yksi elämä ja mun pitää elää se niin, että osaan nauttia jokaisesta aamusta, jonka saan herätä.
Musta tuntuu, että oravanpyörässä juostessa ei ole koskaan aikaa pysähtyä miettimään, mitä ihan oikeasti haluaa elämältä. Ja jos hetkeksi pysähtyykin, aikaa miettimiseen on ihan liian vähän. Joskus voi auttaa, jos kirjoittaa ylös ajatuksiaan. Toiveitaan ja haaveitaan. Ei pelkästään mitään huippuhetkiä vaan millaista haluaisi tavallisen arkensa olevan. Ja sitten pienin askelin alkaa tehdä arkeensa muutoksia.
Lapsellinen ja toisia halventava kommentti.
Ihmisillä on erilaisia elämänvaiheita. Joillakin on onnellinen lapsuus, jonka jälkeen kaikki alkaa mennä päin prinkkalaa, ja toisilla taas toisinpäin. Ulkopuolisten asettama vaatimus, että jossain tietyssä iässä pitäisi olla sinut oman tilanteensa kanssa on täysin väärä.