Miten keskustella lapsuudesta sellaisen vanhemman kanssa joka ei kestä yhtään kritiikkiä eikä ymmärrä tehneensä väärin?

Minusta kauheinta vanhemman ikåäpolven tavoissa on se, jos puhutaan huolimattomasti puuta heinää omista lapsista. Kun ei itseä houkuta sukujuhlat, valitetaan kun ei meidän Timo ja Tiina suostu koskaan lähtemään ja kuskaamaan, ei niitä kiinnosta teitä nähdä. Vaikka Timo ja Tiina houkuttelevat muoria lähtemään, mutta lopulta ollaan muorin kotona ja mökillä koko viikonloppu. 

Tai puhutaan puuta heinää lasten luonteista, tavoista ja temperamentista, tai mielipiteistä sukulaisista, vaikka ne on omia mielipiteitä. Kerrotaan huolimattomasti salaisuuksia niitä muistellen. Mitä sillä nyt on väliä. "Kyllä minä takaisin sen mökkilainan siskolleni, mutta kun ei Toimi ja Tiina anna!". Timo ja Tiina tosiasiassa yrittävät taivutella auttamaan tätiään. Mutta täti perheineen loukkaantuu Timolle ja Tiinalle.

Vierailija kirjoitti:

Minusta kauheinta vanhemman ikåäpolven tavoissa on se, jos puhutaan huolimattomasti puuta heinää omista lapsista. Kun ei itseä houkuta sukujuhlat, valitetaan kun ei meidän Timo ja Tiina suostu koskaan lähtemään ja kuskaamaan, ei niitä kiinnosta teitä nähdä. Vaikka Timo ja Tiina houkuttelevat muoria lähtemään, mutta lopulta ollaan muorin kotona ja mökillä koko viikonloppu. 

Tai puhutaan puuta heinää lasten luonteista, tavoista ja temperamentista, tai mielipiteistä sukulaisista, vaikka ne on omia mielipiteitä. Kerrotaan huolimattomasti salaisuuksia niitä muistellen. Mitä sillä nyt on väliä. "Kyllä minä takaisin sen mökkilainan siskolleni, mutta kun ei Toimi ja Tiina anna!". Timo ja Tiina tosiasiassa yrittävät taivutella auttamaan tätiään. Mutta täti perheineen loukkaantuu Timolle ja Tiinalle.

Salaisuuksia vääristellen ja muutellen, korjaus.

Luin äsken naistenlehden otsikon, jossa nelikymppinen vakavasti sairastunut totesi kokevansa epäreiluksi sen, ettei saanut elää pidempään normaalia elämää. Jäin miettimään, etten itse ole kokenut epäreiluksi sitä, että vanhemmat hajottivat terveyden jo alkumetreillä ja olen saanut elää "normaalia elämää" vain muutamia vuosia elämässäni.

Ehkä kuitenkin pitäisi päästää tuokin ajatus ja tunne ilmoille, jotta pääsisi masennuksesta. Lapsi kuitenkin yleensä on sairauteen asti lojaali omia vanhempiaan kohtaan. Jopa niin, että toimii epänormaalin "viilipyttymäisesti" ja alistuvasti.

Sinä muistat asiat yhdellä tavalla. Hän muistaa asiat toisella tavalla. Totuus on jossain puolivälissä. 

Jos teille tulee riitaa asiasta, niin antaisin olla. Mitäpä tuota väkisin kaivelemaan. Terapiassa keskittyisin tulevaan, en menneeseen. 

Vierailija kirjoitti:

Sinä muistat asiat yhdellä tavalla. Hän muistaa asiat toisella tavalla. Totuus on jossain puolivälissä. 

Jos teille tulee riitaa asiasta, niin antaisin olla. Mitäpä tuota väkisin kaivelemaan. Terapiassa keskittyisin tulevaan, en menneeseen. 

Kuka sen määrää että totuus puolivälissä? Toisethan ei muuta tee kuin manipuloi ja vääristele totuutta. Olen huomannut että moni vanhemman ikäluokan edustajista todella manipuloivaa sorttia. Syyllistetään, kontrolloidaan, heittäydytään marttyyriksi, vääristellään toisen todellisuutta (gaslighting), tämö siis ihan normi tapa heille toimia muiden ihmisten kanssa. 

Tuo että totuus on puolivälissä koskee sellaisia tasa-arvoisia ihmissuhteita. Mut jos toinen koittaa alistaa toista niin sittenhän se ei päde ollenkaan, koska yleensä juurikin tällaiset manipulatiiviset, kontrolloivat tavat käytössä. Ja yleensä se on se vanhempi joka yrittää yhä kontrolloida aikuista lasta.

Vierailija kirjoitti:

Tämäkin kuvaa tuota vanhemman ikäpolven asennetta: sairastuminen on oma valinta.

Ehkä siksi minua ei viety lapsena lääkäriin?

Jep, ylös ja ulos ja lenkille! Niin minäkin tein! Koska se minulla toimi, toimii se kaikilla. Huooh.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämäkin kuvaa tuota vanhemman ikäpolven asennetta: sairastuminen on oma valinta.

Ehkä siksi minua ei viety lapsena lääkäriin?

Jep, ylös ja ulos ja lenkille! Niin minäkin tein! Koska se minulla toimi, toimii se kaikilla. Huooh.

Heillä toimii yllättävän hyvin myös tunteiden käsittely (käsittelemättä jättäminen) alkoholin avustuksella. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämäkin kuvaa tuota vanhemman ikäpolven asennetta: sairastuminen on oma valinta.

Ehkä siksi minua ei viety lapsena lääkäriin?

Jep, ylös ja ulos ja lenkille! Niin minäkin tein! Koska se minulla toimi, toimii se kaikilla. Huooh.

Heillä toimii yllättävän hyvin myös tunteiden käsittely (käsittelemättä jättäminen) alkoholin avustuksella. 

 

Alkoholi on niiden ihmisten valinta jotka eivät

halua/pysty menemään itseensä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinä muistat asiat yhdellä tavalla. Hän muistaa asiat toisella tavalla. Totuus on jossain puolivälissä. 

Jos teille tulee riitaa asiasta, niin antaisin olla. Mitäpä tuota väkisin kaivelemaan. Terapiassa keskittyisin tulevaan, en menneeseen. 

Kuka sen määrää että totuus puolivälissä? Toisethan ei muuta tee kuin manipuloi ja vääristele totuutta. Olen huomannut että moni vanhemman ikäluokan edustajista todella manipuloivaa sorttia. Syyllistetään, kontrolloidaan, heittäydytään marttyyriksi, vääristellään toisen todellisuutta (gaslighting), tämö siis ihan normi tapa heille toimia muiden ihmisten kanssa. 

Tuo että totuus on puolivälissä koskee sellaisia tasa-arvoisia ihmissuhteita. Mut jos toinen koittaa alistaa toista niin sittenhän se ei päde ollenkaan, koska yleensä juurikin tällaiset manipulatiiviset, kontrolloivat tavat käytössä. Ja

Tässä ongelman ydin. Vanhempi yrittää kontrolloida aikuista yleensä 40+ lasta! Yrittää kontrolloida lapsen tunteita, kokemusta, mielipiteitä, vapaa-ajan käyttöä jne. Sen katsotaan olevan vanhemman oikeus. Onko ennen ollut näin että vanhukset kontrolloineer nuorempia, vai onko tämä vain näiden suurten ikäluokkien oma vinksahtanut juttu? Pidetään omia aikuisia lapsia aina vähän avuttomina, holhottavina, kaikki tiedetään aina paremmin. Myös sen toisen ihmisen tunteista ja kokemuksesta lähtien. 

Miten te olette löytäneet rohkeuden puhua? Minä en pysty siihen edes mielikuvituksessani. Pitäisi jotenkin opetella niin pääsisin eteen päin.

Mun äiti aina puhuu että olen liian ankara lapselleni, kun laitan hänet välillä jäähylle jne. Tekisi mieli vastata, että mä en sentään piiskaa häntä mattopiiskalla tai anna tukkapöllyä, kuten itse sain lapsena kokea. Mitäpä noita kaivelemaan, kun ei tämä vanhempi polvi edes myönnä, miten aikoinaan tuli kasvatettua omat lapset. Kai tuo kommentointi ja kasvatuksen arvostelu johtuu juurikin siitä, että itsensä harjoittama väkivalta on jättänyt traumoja. Täytyy vaan omaa lasta rangaistessa muistaa, että keinot sitten kestävät päivänvaloa, jos lapsonen näistä aikuisena sattuu kysymään.

Tajusin, että mun on vaikea puhua tai suuttua äidilleni kaikesta tapahtuneesta huolimatta, koska pidän häntä jotenkin "heikompana". Ihan kuin suuttuisi lapselle tai yrittäisi lapsen kanssa selvittää asioita. En osaa.

Vierailija kirjoitti:

Vaatimukset äitejä kohtaan eivät lopu koskaan. Vauvana, taaperona, teininä, aikuisena, kaikki on äidin syytä. Äiti ei ole koskaan tarpeeksi.

No se on äidin tehtävä antaa turvaa ja rakkautta vauvalle ja vielä senkin jälkeen kehittyvälle lapselle. Jos äiti ei kykene näihin kahteen perus tehtävään niin siirtää vauvansa jollekin toiselle ja luopuu äitiydestään.

On väkivaltaa pitää lapsi jota ei ole valmis rakastamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä vanhat äidit ovat kuin alkoholisteja. Selitys löytyy aina ja syy toiminnalle eikä tietenkään oteta milliäkään vastuuta.

 

Jos on vanha äiti on itsekin jo aika vanha, sarjaa "vanhat naiset."  

Tai sitten äiti voi olla esimerkiksi viisikymmentä vuotta lastaan vanhempi...?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Narsisti: olen parempi kuin äitini joka suhteessa, nuijin ja nuijin häntä niin kauan että hän alistuu ja myöntää sen. Tajuaa olevansa huono ja surke, ehkä koko mailman huonoin. Se on narsistin tavoite hallita .

Tältä se kärjistetysti kuulostaa. Milloin se riittää että pyytää anteeksi, miten voi menneet virheet korjata? Pitääkö loppuelämä pyydellä anteeksi olemassaoloaan vai mitä nämä lapset vaativat?  Vai vihataanko hautaan saakka ja opetetaan omatkin lapset vihaamaan isovanhempia? Mikä on se tavoite kun halutaan "keskustella" vuodesta toiseen? Mitä halutaan saavuttaa kun mennyttä ei takaisin saa?

Pyytämällä reilusti anteeksi asia ratkeaisi.

Keskustelun tavoitteena olisikin saada vanhempi kuulemaan että "hei minäkin olen täällä" tai "hei minusta tuntuu tältä, enkä siksi osaa olla parisuhteessa" ja saada lempeää vastakaikua vanhemmalta. Erinomainen vastaus aikuiselta olisi kuunnella mistä tunne on syntynyt ja pyytää anteeksi. Se auttaisi aikuista lasta tosi kovasti.

Ongelma on siinä ettei tällainen vanhempi halua kuulla lastaan koska välittömästi tulkitsee tunteista puhumisen syyllistämiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Rakkaudestahan tässä on sinänsä kyse, kuten yllä joku kirjoitti. 

Lapsi rakastaa äitiään ja haluaisi kokea tulevansa äidin rakastamaksi.

Äiti ei ole kokenut rakkautta eikä osaa rakastaa, joten ei tunnista lapsen toimintaa vaan suhtautuu siihen vihamielisesti omien tulkintojensa kautta. Luulee, että lapsi haluaa valtaa, nöyryyttää, syytellä jne. 

Tämä ansaitsee tulla postatuksi uudestaan, sillä tästä ainakin meidän perheessä oli kyse. Emme mitenkään päässeet samalle aaltopituudelle äitini kanssa vaikka todella kärsivällisesti hänen kanssaan koetin tutustua nyt kun olen aikuinen, muutama vuosi tätä jatkettiin. Lopulta ymmärsin että meillä ei yksinkertaisesti ole yhteisiä sanoja, joilla olisi voinut keskustella. Hänelle maailma on vaarallinen ja kaikki ihmissuhteet ovat valtapeliä. Hän epäili minua ja motiivejani kuin olisin täysin vieras ja jollain tavalla ollut ryöstämässä häntä: syyttämässä, huijaamassa, valehtelemassa, saamassa loukkuun. Olin aivan ihmeissäni. Hänen asenteensa loukkasi tosi kovasti, mutta olin toisaalta jo alkanut ymmärtää että rakkaus on hänelle täysin vieras käsite.

Hän on itse sanonut ettei pysty ymmärtämään empatiaa tai rakkautta, koska ei ole niitä koskaan itse saanut. Se oli yksi hedelmällisimmistä lauseista, joita keskustelut tuottivat. Olisin toivonut että äiti olisi osannut kertoa ajatusmaailmastaan lisää, mutta jotenkin hänen on vaikea tunnistaa omia tunteitaan saatika puhua nistä. Joka tapauksessa tämä lause oli ratkaiseva siinä miten aloin ymmärtää häntä ja hänen muita lauseitaan.

Itse sain hieman rakkautta yhden isovanhemman kautta ja se oli tarpeeksi antamaan minulle tunnetasolla kokemuksen pyyteettömyydestä, ja tästä olen hänelle ikuisesti äärimmäisen kiitollinen. Meinasin nuorempana katkeroitua itsekin mutta päätin tulla toisenlaiseksi ja omistaa elämäni kasvamiselle.

Vierailija kirjoitti:

Mitä hyödyt siitä, että hämmennät soppaa, joka keitettiin jo vuosia sitten? Ota itse opiksesi vanhempiesi virheistä ja toimi omien lasten kohdalla eri tavalla.

Ehkä joskus pitää myös keskustella (eli "hämmentää soppaa") että voisi ymmärtää miksi omat vanhemmat ovat olleet sellaisia kuin ovat ja mikä on ohjannut heidän ratkaisujaan. Ehkä vasta sitten voi ottaa opikseen ja uskaltaa rakentaa omaa elämää ja vaikka sitä omaa perhettä.

Vierailija kirjoitti:

Jos minulta odotetaan empatiaa, enkä pysty sitä tarjoamaan aina toivottavalla tavalla, niin miten edes pystyn siihen, jos en saa olla kosketuksissa omiin tunteisiini? En halua, että lapseni kokee minun olevan tarvitseva tai hänen kokevan, että joutuu kannattelemaan minua, mutta en koe myöskään, että olen ansainnut suoranaista haukkumista ja mitätöintiä, koska sairastuin.

Ensinkin on ollut sinun tehtäväsi opettaa lasta tuntemaan empatiaa silloin kun joku sairastuu. Ratkaisukeskeiset ohjeet kelpaa flunssaan jos ne on helpompia itsen opettaa: tarjoaa sairastuneelle juotavaa, tuo kuumemittarin tai nenäliinoja, laittaa television päälle. Lapsi todennäköisesti oppii näidenkin kautta ottamaan toisia huomioon.

Äitinä olet kosketuksissa omiin tunteisiisi syvemmin sitten kun sinulla on oma hetki. Empatiaa haetaan muilta ihmisiltä kuin lapselta.

Vierailija kirjoitti:

Ajatella jos kaikki vanhan kansan ihmiset olisivat ruvenneet työkyvyttömiksi lapsuutensa takia jossa lapset potkaistiin 10-vuotiaana töihin 1800-luvulla, vielä 60-luvullakin 15-vuotiaana ilman hempeilyä ja rakkauspuheita, kova kuri vaan.

Ennen ja nykyään -vertaileminen ei oikein toimi.

Vaatimukset on nykyään suoriutumisen, kouluttautumisen, pärjäämisen, sopeutumisen, sosiaalisuuden, työllistymisen jne. kanssa aivan eri maata kuin vielä sata saatika 200 vuotta sitten. Luulen 1800-luvulla jokainen sai olla semmoinen kuin oli kunhan pää hartioilla pysyi ja silti pääsi hommiin jonnekin heinää heittelemään tai kiviä potkimaan. Jos jonain päivänä ei ripulin takia päässyt paikalle niin pistettiin joku tutun kakara tuuraamaan. Ei tarvittu koulupapereita eikä ollut montaa diagnoosiakaan. Jokainen teki mitä pystyi ja se kelpasi valtiollekin.

Elämä oli simppelimpää. Nykyisin näitä asioita setvitään koska yhteiskunta on käynyt monimutkaiseksi ja kaikkien pitäisi pystyä koviin suorituksiin työelämässä. Jos meitä ei ammatteihin patisteltaisi niin eihän meillä olisi mitään terapioitavaa. Jokainen voisi elellä siellä missä on syntynyt ja rakentaa vaikka himmeleitä koko elämänsä.

Että näin ihan vähän juilii tuo "ei ennenkään tämmöistä tarvittu" sepustus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se tässä on ongelmana, että kun lapsi ei tule nähdyksi äitinsä toimesta, jää muodostumatta terve kehityskaari itsensä näkemiseen. Sanan nähdä voi korvata sanalla rakkaus halutessaan.

Sitten lapsi etsii sitä nähdyksi tulemista mistä tahansa ja sietää lähes mitä vaan kohtelua siltä, joka viimein näkee hänet. Onhan lapsi muutenkin opetettu siihen, ettei hänellä ole rajoja, tarpeita tai sanomista omaan elämäänsä.

Avaa hiukan yleisellä tasolla, mitä tarkoitat tuolla "lapsi ei tule nähdyksi äitinsä toimesta". (Suomeksi: äiti ei ole nähnyt lastaan). Mutta mitä tuo tarkoittaa?

Käsittäisin sen niin ettei äiti oikein kiinnostu lapsesta tai siitä kuka siitä on tulossa. Rakkaus ja lämpö ei jostain syystä synny raskausaikana tai sitten syntymän jälkeenkään. Jotain jää puuttumaan, kiintymyssuhdetta ei synny äidin ja lapsen välille. Lasta hoidetaan sen verran että perusasiat on okei, mutta mitään syvempää perhedynamiikka ei synny. Vauva on lähinnä yksin kehdossaan, ei saa kosketusta, ei pidetä sylissä. Lapsi on paljon omissa oloissaan, itkeskelee yksin, huolehtii tunteistaan yksin. Lapsi on vanhempiensa luona ikään kuin kylässä, ottolapsi. Äiti käyttää lasta mahdollisesti piian kaltaisena apulaisena, ilmaisena työvoimana, terapeuttina, kuuntelijana, mutta ei koskaan näe lasta omana yksilönään, jolla olisi oma luonne ja omia tarpeita.