Miten keskustella lapsuudesta sellaisen vanhemman kanssa joka ei kestä yhtään kritiikkiä eikä ymmärrä tehneensä väärin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini haluaisi, että minä toimin hänen likasankonaan, muistellessa menneitä. Hän muistaa asioita oudosta näkökulmasta, minä taas näe asiat omastani. Kieltäydyn keskusteluista.

 

Kieltäydyt keskustelusta? On siis täysin mahdollista, että sinä muistat asiat väärin ja äitisi oikein. 

Niin tai että äiti kaasuvalottaa.

Tuossa oli myös lause, että äiti haluaisi lapsen toimivan hänen likasankonaan. Eli äiti näkee 100 % kaiken omasta näkökulmastaan ja kun lapsi yrittää sanoa jotain, äiti kääntää sen itseensä ja omiin ongelmiinsa tai oikeututuksiinsa. 

Vierailija kirjoitti:

Käsittele omia tunteitasi itseksesi ja terapeutin kanssa. Ei sinun edes kuulu puhua asiasta vanhemmillesi. Ei heitä kiinnosta. Kasva aikuiseksi. Ei isiä ja äitiä voi ikuisesti syyttää oman pään sisällöstä.

Hetkinen. Kyllä vaan heitä voi ikuisesti pitää syynä sille, miksi jotain tapahtui, koska niinhän se on. 

Syyttely on sitten asia erikseen. Narsistiset vanhemmat kokevat kaiken heille epämiellyttävän syyttelynä ja syyttelevän ihmisen sairaana syyttelijänä, joka kierii menneessä. Kukahan siinä menneessä kierii? Se, joka ei osaa aidosti mennä siitä eteen päin eli keskustelukyvytön vanhempi. 

Ja joo. Sanovathan nuo vanhemmat sen itsekin erittäin selvästi ja erittäin suoraan: ei kiinnosta, kasva aikuiseksi. Eli heille on ihan se ja sama, oletko heidän elämässään vai ei. 

Kertakokemusta ei saa keneltäkään. Ihminen toimii oman luonteensa mukaisesti. Hän on joko jatkuvasti aidosti läheinen tai sitten ei koskaan (korkeintaan esittää hetkittäin). 

Mulle tämä ketju on ollut hyvin silmiä avaava, lähes terapeuttinen. Tajusin viimein kuinka epäterve läheisriippuvuuteen nojaava äiti-lapsi-suhde on ollut.

Vapauttavaa oli tajuta että minäkin voin tehdä omat valintani antamatta äitini vaikuttaa niihin. Hän on myös omansa tehnyt ja valinnut itse tapansa elää ja minä en niistä ole vastuussa. En ole velkaa hänelle mitään, eikä hän minulle.

Ihan kuin kokonaan olisi uusi maailma avautunut. Joskus tästä av:sta on ihan konkreettista hyötyä. Toivottavasti muutkin saaneet edes jotain tästä ketjusta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen yrittänyt puhua lapsuuteni ongelmakohdista sekä äitini että isäni kanssa, mutta sain vain aikaan riidan. Parhaansa yrittivät, mutta kun mä vaan olen ja olen ollut alusta saakka niin hankala. Niin hankala = en ole ollut vanhempieni mukainen kaikessa totteleva täydellisyys.

Tästä tulee mieleen oma lapsi joka on nyt 13vuotias.Meillä on yksi häntä vanhenpi lapsi ja yksi nuorempi. Tämä 13vuotias on ollut pienestä saakka hyvin omaehtoinen, lujatahtoinen ja nyt myöhemmin todella itsekäs. Tämä lapsi ei ole kuunnellut neuvoja eikö ohjeita, ja aina ohjeistettu miten tulee toimia eri tilanteissa.Aina oppii kantapään kautta, tai tekee virheet muttei opi niistä. Tämä lapsi ei ole totellut, tai toiminut ohjeiden mukaan, vasta sitten kun hänelle ärähtää tai huutaa. Sitten kitisee kuinka hänelle aina huudetaaan.Siihen on aina helppo vastaus, että hänelle on sanottu asiasta n.5-10kerta

Meillä sama. Vanhempi lapsi on kuin ihmisen mieli. Aina hyväntuulinen, valmis auttamaan ja noudatti ohjeita ja sääntöjä ihan ongelmitta. Nuorempi sen sijaan on tulta ja tappuraa, hyvin omaehtoinen, vaativa sekä itseään, että muita kohtaan, äänekäs ja todellakin, kaikki oppi menee perille kantapään kautta. Nyt kun he ovat aikuisia, niin nuorempi kokee tulleensa väärin kohdelluksi kaikin mahdollisin tavoin, vaikka hän sai aina kaiken huomion ja hänen takiaan menin miljoonalle mutkalle ja vanhempi lapsi oli täysin lapsipuolen asemassa. Molemmat ovat kirjolla.

Olen niin kyllästynyt tähän nykyajan meininkiin, missä kaikki koko ajan pahoittaa mielensä kaikesta ja vaativat muita tilille ja koko ajan erittelevät, mistä on tullut huono fiilis. Eikö sen iän ikuisen riitelyn voisi lopettaa. On olemassa sellaisiakin asioita kuin armo ja anteeksianto ja joskus asioiden voisi vaan antaa olla ja mennä elämässä eteen päin. Ehkä sen toisen osapuolen kokemus asioista on kerta kaikkiaan niin erilainen, että hänen on edes mahdoton ymmärtää, mistä sinun mielesi pahoittaminen ja vaatimukset johtuu. Eikö vaan kannattaisi ymmärtää, että ehkä toinen on yrittänyt parhaansa niillä eväillä, mitä hänelle on annettu. Ja jos se toisen ihmisen suoritus ei ole ollut täydellinen (ei se koskaan ole), niin eikö vaan kannattaisi olla myötätuntoinen ja antaa anteeksi eikä vana loputtomasti rypeä omassa loukatuksi tulemisen tunteessaan. Et ole itsekään täydellinen. 

Vierailija kirjoitti:

Mulle tämä ketju on ollut hyvin silmiä avaava, lähes terapeuttinen. Tajusin viimein kuinka epäterve läheisriippuvuuteen nojaava äiti-lapsi-suhde on ollut.

Vapauttavaa oli tajuta että minäkin voin tehdä omat valintani antamatta äitini vaikuttaa niihin. Hän on myös omansa tehnyt ja valinnut itse tapansa elää ja minä en niistä ole vastuussa. En ole velkaa hänelle mitään, eikä hän minulle.

Ihan kuin kokonaan olisi uusi maailma avautunut. Joskus tästä av:sta on ihan konkreettista hyötyä. Toivottavasti muutkin saaneet edes jotain tästä ketjusta. 

Suurin osa tajusa sen kakskymppisenä. Mutta hyvä jos viiskymppisenä.

Tätä olen täällä vauvalla aina ihmetellyt miten aikuiset ihmiset ovat riippuvaisia äitinsä mielipiteistä, pahoittavat mieltään jne.  Niinkuin niillä olisi mitään väliä. Terv vanha äiti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle tämä ketju on ollut hyvin silmiä avaava, lähes terapeuttinen. Tajusin viimein kuinka epäterve läheisriippuvuuteen nojaava äiti-lapsi-suhde on ollut.

Vapauttavaa oli tajuta että minäkin voin tehdä omat valintani antamatta äitini vaikuttaa niihin. Hän on myös omansa tehnyt ja valinnut itse tapansa elää ja minä en niistä ole vastuussa. En ole velkaa hänelle mitään, eikä hän minulle.

Ihan kuin kokonaan olisi uusi maailma avautunut. Joskus tästä av:sta on ihan konkreettista hyötyä. Toivottavasti muutkin saaneet edes jotain tästä ketjusta. 

 

 

 

 

Suurin osa tajusa sen kakskymppisenä. Mutta hyvä jos viiskymppisenä.

Tätä olen täällä vauvalla aina ihmetellyt miten aikuiset ihmiset ovat riippuvaisia äitinsä mielipiteistä, pahoittavat mieltään jne.  Niinkuin niillä olisi

Pidä nyt suusi kiinni, jossain vaiheessa kannattaa lopettaa itsensä tyhmäksi tekeminen.

Vaatimukset äitejä kohtaan eivät lopu koskaan. Vauvana, taaperona, teininä, aikuisena, kaikki on äidin syytä. Äiti ei ole koskaan tarpeeksi.

Vierailija kirjoitti:

Olen niin kyllästynyt tähän nykyajan meininkiin, missä kaikki koko ajan pahoittaa mielensä kaikesta ja vaativat muita tilille ja koko ajan erittelevät, mistä on tullut huono fiilis. Eikö sen iän ikuisen riitelyn voisi lopettaa. On olemassa sellaisiakin asioita kuin armo ja anteeksianto ja joskus asioiden voisi vaan antaa olla ja mennä elämässä eteen päin. Ehkä sen toisen osapuolen kokemus asioista on kerta kaikkiaan niin erilainen, että hänen on edes mahdoton ymmärtää, mistä sinun mielesi pahoittaminen ja vaatimukset johtuu. Eikö vaan kannattaisi ymmärtää, että ehkä toinen on yrittänyt parhaansa niillä eväillä, mitä hänelle on annettu. Ja jos se toisen ihmisen suoritus ei ole ollut täydellinen (ei se koskaan ole), niin eikö vaan kannattaisi olla myötätuntoinen ja antaa anteeksi eikä vana loputtomasti rypeä omassa loukatuksi tulemisen tunteessaan. Et ole itsekään täydellinen. 

Ei. Silloin, kun ollaan rajoja kunnioittamattomuuden tai henkisen väkivallan puolella, ei tule ymmärtää. 

Ette te ymmärrä, että se lähtijä ei mene mitenkään rypemään tunteissaan tai nauttiaan kostosta vaan hän vaan jättää ne asiat historiaan. Juuri niin kuin itsekin kehoitatte heitä tekemään.

Sinä kirjolaisten äiti. Olet varmaan hyvin tietoinen autistien ylivoimakkaasta ja kirjaimellisesta oikeudenmukaisuuden tarpeesta. Siltä vaikuttaisi tuossakin olevan kyse.

Vierailija kirjoitti:

Vaatimukset äitejä kohtaan eivät lopu koskaan. Vauvana, taaperona, teininä, aikuisena, kaikki on äidin syytä. Äiti ei ole koskaan tarpeeksi.

Ei pidä paikkaansa. Moni äiti on tarpeeksi ja moni lapsi kiittää vamhempiaan siitä lapsuudesta, jonka saivat. 

Ihan sama kuin lihava sanoisi, että kaikkihan nyt ovat vähän läskejä, ikinä kukaan ei ole tarpeeksi laiha.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle tämä ketju on ollut hyvin silmiä avaava, lähes terapeuttinen. Tajusin viimein kuinka epäterve läheisriippuvuuteen nojaava äiti-lapsi-suhde on ollut.

Vapauttavaa oli tajuta että minäkin voin tehdä omat valintani antamatta äitini vaikuttaa niihin. Hän on myös omansa tehnyt ja valinnut itse tapansa elää ja minä en niistä ole vastuussa. En ole velkaa hänelle mitään, eikä hän minulle.

Ihan kuin kokonaan olisi uusi maailma avautunut. Joskus tästä av:sta on ihan konkreettista hyötyä. Toivottavasti muutkin saaneet edes jotain tästä ketjusta. 

 

 

 

 

Suurin osa tajusa sen kakskymppisenä. Mutta hyvä jos viiskymppisenä.

Tätä olen täällä vauvalla aina ihmetellyt miten aikuiset ihmiset ovat riippuvaisia äitinsä mielipiteistä, pahoittavat mieltään jne.  Niinkuin niillä olisi

Mä olen kyllä nuorempi kuin viisikymppinen. Mutta, liian kauan kuitenkin meni olla äitini pompoteltavana. 

Vierailija kirjoitti:

Mulle tämä ketju on ollut hyvin silmiä avaava, lähes terapeuttinen. Tajusin viimein kuinka epäterve läheisriippuvuuteen nojaava äiti-lapsi-suhde on ollut.

Vapauttavaa oli tajuta että minäkin voin tehdä omat valintani antamatta äitini vaikuttaa niihin. Hän on myös omansa tehnyt ja valinnut itse tapansa elää ja minä en niistä ole vastuussa. En ole velkaa hänelle mitään, eikä hän minulle.

Ihan kuin kokonaan olisi uusi maailma avautunut. Joskus tästä av:sta on ihan konkreettista hyötyä. Toivottavasti muutkin saaneet edes jotain tästä ketjusta. 

Tämän ketjun voi hyvin kuka vaan kokea omaksi loppukeskustelukseen. Tuotahan se olisi.

Tsemppiä jatkoon <3

P.s. Youtubessa on paljon hyviä self help -videoita, jos haluaa joskus ymmärtää syvemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle tämä ketju on ollut hyvin silmiä avaava, lähes terapeuttinen. Tajusin viimein kuinka epäterve läheisriippuvuuteen nojaava äiti-lapsi-suhde on ollut.

Vapauttavaa oli tajuta että minäkin voin tehdä omat valintani antamatta äitini vaikuttaa niihin. Hän on myös omansa tehnyt ja valinnut itse tapansa elää ja minä en niistä ole vastuussa. En ole velkaa hänelle mitään, eikä hän minulle.

Ihan kuin kokonaan olisi uusi maailma avautunut. Joskus tästä av:sta on ihan konkreettista hyötyä. Toivottavasti muutkin saaneet edes jotain tästä ketjusta. 

 

 

 

 

Suurin osa tajusa sen kakskymppisenä. Mutta hyvä jos viiskymppisenä.

Tätä olen täällä vauvalla aina ihmetellyt miten aikuiset ihmiset ovat riippuvaisia äitinsä mielipiteistä, paho

 

Mä olen kyllä nuorempi kuin viisikymppinen. Mutta, liian kauan kuitenkin meni olla äitini pompoteltavana. 

Ja nytkin heti pomppasit, kun tuo 'vanha äiti' pompautti sinua kommentillaan. 

Jatkossa et alistu! Jätät joko huomiotta (suositeltavaa) tai tappelet vastaan ja pidät rajasi. Ne kannattaa ihan tietoisesti rakentaa.

Oikea vastaus tuohon olisi ollut toteamus, että kommentti on täysin asiaton. (Sinä et ole missään velvollisuudessa tuota kohtaan ja kaikkein vähiten selittää itseään ymmärtäväsi, kun toinen vit**ilee päin naamaa.)

Vierailija kirjoitti:

Sinä kirjolaisten äiti. Olet varmaan hyvin tietoinen autistien ylivoimakkaasta ja kirjaimellisesta oikeudenmukaisuuden tarpeesta. Siltä vaikuttaisi tuossakin olevan kyse.

Kyllä. Ongelmalliseksi asian tekee se, että en toki voinut jättää rankaisematta toista lasta, jos hän rikkoi sääntöjä, kuten rankaisin myös toista, jos sellaista tapahtui. Se, että toinen rikkoi sääntöjä toistuvasti varmasti aiheutti tunteen siitä, että hän koki tulleensa väärin kohdelluksi. Meillä ei edes ollut mitenkään erityisen tiukat säännöt. Lähinnä kouluun liittyviä, että läksyt tehdään, koulua käydään, koko päivää ei pelata ja joskus näytetään naamaa myös ulkoilmassa. Muille ei haistatella tai puhuta rumasti, eikä lyödä tai potkita tms. Viimeksi mainitut olivat ongelma nuoremmalle. Hän koki aina oikeudekseen haukkua tai käydä kiinni, joko sisarukseen tai vanhempiin. Kertaakaan ei pyytänyt anteeksi, vaan koki tämän oikeutetuksi. Kaikkea kokeiltiin, mutta ei ollut apua.

Sama peli jatkuu jossain määrin aikuisena, mutta olen nyt vetänyt rajoja. Kaikkea ei tarvitse sietää, kuten haistattelua.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinä kirjolaisten äiti. Olet varmaan hyvin tietoinen autistien ylivoimakkaasta ja kirjaimellisesta oikeudenmukaisuuden tarpeesta. Siltä vaikuttaisi tuossakin olevan kyse.

Kyllä. Ongelmalliseksi asian tekee se, että en toki voinut jättää rankaisematta toista lasta, jos hän rikkoi sääntöjä, kuten rankaisin myös toista, jos sellaista tapahtui. Se, että toinen rikkoi sääntöjä toistuvasti varmasti aiheutti tunteen siitä, että hän koki tulleensa väärin kohdelluksi. Meillä ei edes ollut mitenkään erityisen tiukat säännöt. Lähinnä kouluun liittyviä, että läksyt tehdään, koulua käydään, koko päivää ei pelata ja joskus näytetään naamaa myös ulkoilmassa. Muille ei haistatella tai puhuta rumasti, eikä lyödä tai potkita tms. Viimeksi mainitut olivat ongelma nuoremmalle. Hän koki aina oikeudekseen haukkua tai käydä kiinni, joko sisarukseen tai vanhempiin. Kertaakaan ei

Et tietenkään voi antaa kahdelle lapselle täysin samaa, koska se on mahdotonta ja olisi huono vaihtoehto muutenkin. Ehkä lapseltasi puuttuu kyky ymmärtää, mutta yritä painottaa sitä, että säännöt oliva molemmille samat = tasa-arvo. Molemmat saivat syödä riittävästi ruokaa = tasa-arvo jne. 

Kuinka paljon narsisteja oikein on, kun vaikuttaa siltä, että jokainen täällä on tavannut narsistin? Itse en ole tavannut yhtäkään oikeaa narsistia. Toki toiset ovat narsistisempia kuin toiset, mutta varsinaisiin narsisteihin en ole törmännyt ikinä. 

Vierailija kirjoitti:

Kuinka paljon narsisteja oikein on, kun vaikuttaa siltä, että jokainen täällä on tavannut narsistin? Itse en ole tavannut yhtäkään oikeaa narsistia. Toki toiset ovat narsistisempia kuin toiset, mutta varsinaisiin narsisteihin en ole törmännyt ikinä. 

Luultavasti olet. Et vain ole ollut heidän uhrinsa, joten olet nähnyt heidän maskinsa.

Narsistit tunnistavat narsistien lapset ja päin vastoin (usein alitajuisesti). Siksi narsistien lapset tulevat yleensä näkemään useammankin narsistin. 

Miksi lapset, jotka osoittavat suorastaan vihaa ja halveksuntaa niitä omia vanhempiaan ja lähinnä äitejään luulevat, että heille vastataan suurella rakkaudella, kun he alkavat syyttämään ja haukkumaan näitä äitejään menneisyyden virheistä? Nämä lapset tietysti kutsuvat sitä keskustelemiseksi, mutta käytännössä se on lähinnä sen äidin haukkumista.

Minusta se nyt on täysin selvää, että jokainen reagoi ensin tietysti puolustamalla itseään, sitten ehkä tulemalla surulliseksi ja lopulta kieltäytyy puhumasta. Ihan kuten lapsetkin reagoivat kun äidit alkavat arvostella heitä. Jokainen yrittää kai luonnostaan, jotenkin löytää syitä ja selityksiä omalle käytökselleen. Jopa sille huonollekin.

Moni vaikuttaa täysin unohtavan minkä ikäisiä nämä äidit olivat, kun syyttävät lapset olivat pieniä lapsia. Jotkut ovat saattaneet olla ihan vaan päälle kaksikymppisiä ja täysin kouluttamattomia peruskoulun jälkeen.

Kuinka näillä vanhemmilla oli ehkä talousvaikeuksia, työstressiä, unettomuutta, parisuhdeongelmista, omia terveysongelmia tms. Ehkä se on ollut monelle todella vaikeaa olla muille rakastava, kuin itselläkin on ollut todella haastavaa.