Ero tuli, kuolen tähän kipuun

Vierailija kirjoitti:

No kuole sitten. Et tule kestämään elämän suurempia kolhuja. Oman lapsen kuolema, oman aviopuolison kuolema, oman äidin kuolema. Hengenvaarallinen sairaus (joko sinulla itselläsi tai läheiselläsi).

Jos ero kihlatusta saa sinut romahtamaan, mene psykiatrille. Ihan oikeasti. Et ole riittävän itsenäinen ja vahva (resilienssi) aikuinen.

Minua ei millään tavalla ahdista se, että parisuhde loppuu eroon. Ero tarkoittaa sitä, että yksi (tai molemmat) osapuolet eivät olleet tyytyväisiä suhteeseen. Suhde loppui. Elämä ei lopu, koska molemmat osapuolet ovat yhä hengissä.

Suhteellisuudentaju (mikä on traumaattinen menetys ja mikä ei) on suomalaisilta täysin hukassa. Joka toinen valittaa itsetuhoisuutta, kun kihlaus päättyy. 

Sinua ei ahdista. Fine. Mutta sinä et voi tietää missä kunkin sinulle vieraan ihmisen kipuraja kulkee. Sinä et ole selvännäkijä, etkä sinä ole psykiatri. Eroa on asiantuntijat kuvanneet jopa pahemmaksi kuin kuolema. Ihmiset ovat yksilöitä, minkä normaalilla tunneälyllä varustettu ihminen ymmärtää tuputtamatta muka yleispäteviä latteuksiaan.

Trauman syillä ja "vahvuuksilla" tuskin tarvitsee kilpailla kenenkään, joten jätäpä siltä osin ihmisten suhteellisuudentajukin arvioimatta.

Muista päihteet, niistä saa mukavasti helpotusta.

Vierailija kirjoitti:

No kuole sitten. Et tule kestämään elämän suurempia kolhuja. Oman lapsen kuolema, oman aviopuolison kuolema, oman äidin kuolema. Hengenvaarallinen sairaus (joko sinulla itselläsi tai läheiselläsi).

Jos ero kihlatusta saa sinut romahtamaan, mene psykiatrille. Ihan oikeasti. Et ole riittävän itsenäinen ja vahva (resilienssi) aikuinen.

Minua ei millään tavalla ahdista se, että parisuhde loppuu eroon. Ero tarkoittaa sitä, että yksi (tai molemmat) osapuolet eivät olleet tyytyväisiä suhteeseen. Suhde loppui. Elämä ei lopu, koska molemmat osapuolet ovat yhä hengissä.

Suhteellisuudentaju (mikä on traumaattinen menetys ja mikä ei) on suomalaisilta täysin hukassa. Joka toinen valittaa itsetuhoisuutta, kun kihlaus päättyy. 

Höpöhöpö. Ihmiset on todella erilaisia ja reagoi eri tavoin. Itse saatan olla erotilanteessa täysin tunteeton enkä koe surua tai mitään muutakaan lainkaan. Mutta sitten se ryöpsähtää ylle jossain vaiheessa parin kuukauden päästä ja itken yhden viikonlopun putkeen. Sen jälkeen olen ehkä ok.

Ja sekin vaikuttaa, kuinka pitkään ero on ollut tuloillaan, vai tuleeko se yllätyksenä. Valtaosa ihmisistä tarvitsee aikaa prosessoidakseen asioita. On ihan normaalia ja luonnollista kokea inhimillisiä tunteita. Jotkut on myös herkempiä kuin toiset eikä se tee kenestäkään sen huonompaa.

Olisi varmaan vähemmän itsetuhoisuutta ja alkoholismia, jos ihmiset pystyisivät kokemaan surunsa ja menetyksensä ilman heikkouden stigmaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkä ikäisiä olette ja kauanko olitte kihloissa ja kauanko koko suhde kesti?

Usko pois, aika oikeasti auttaa vaikka nyt on aivan mahdotonta uskoa siihen. Mutta se aika voi olla pitkäkin, joku toipuu nopeammin kuin toinen. Älä kuuntele mitään, että kipu kestää puolet suhteen kestosta, sinä suuret juuri niin kauan kuin on tarvetta ja sinä suuret omalla tavallasi. Mutta joskus jossain vaiheessa se helpottaa. Ei ehkä ikinä katoa kokonaan, mutta se helpottaa ja laimenee kyllä. Tarvitset nyt vain sitä aikaa.

Itse luulin jätetyksi tultuani että kuolen unissani sydänkohtaukseen, sattui niin paljon. Joitain kuukausia itkin itkemistäni eikä mistään tullut mitään. Huutoitkua, sellaista mitä en uskonut voivani edes itkeä. Sattui niin paljon että koko rintakehää puristi ja se kipu vei kaiken voiman. Nyt 1,5 vuoden jälkeen kaikki jo paremmin. Yhä ikävöin ja surettaa mutta ihan eri tavalla. Uuteen suhteeseen en pysty enkä treffeihin kykene mutta ehkä jossain vaiheessa. Se tunne kun piti perustaa yhteinen tulevaisuus, toiveita tulevasta ja se viedään pois. Tuntui kun joku olisi työntänyt alas vapaapudotukseen kalliolta.

Muista hoitaa itseäsi niin hyvin kuin pystyt. Älä vaadi liikoja itseltäsi.

Olen 31v, entinen kumppani kolme vuotta vanhempi. Suhdetta kesti neljä vuotta. Luulin todellakin, että perustamme perheen tämän miehen kanssa. Puhuimme siitä ja se kuului lähitulevaisuuden suunnitelmiin. Se on asia mikä tekee tästä vielä pahemman, ne kaikki suunnitelmat vietiin ja nyt läsnä on myös pelko siitä etten enää ehdi toipua ja perustaa toivomaani perhettä. Ap

Tiedän tuon tunteen niin hyvin, olen ikäisesi. Mutta aikaa on, hätää ei ole. Perheen ehtii perustaa myöhemminkin. Parempi nyt kuin vaikka 36-vuotiaana. Siihen suruun kun rakastamasi ihminen jättää ja yhdistää vielä pelon siitä että aika loppuu, tulos on se että kipu ja tuska saa kaveriksi vielä lähes pakokauhun. Ja se kipu kun luuli tulevaisuuden olevan turvattu ja haaveiden toteutuvan. Kun se viedään pois, on se kipu aivan hirveä. Et ole yksin, meitä muita on samassa veneessä.

Ensin täytyy vain kestää kipua ja surra. Ei voi tietää kauanko siinä kestää, mutta se on se ikävä vaihe mikä vain täytyy kestää vaikka kipu tuntuu ihan fyysisestikin. Sitten se kipu pehmenee eikä jokainen ajatus tunnu enää puukotukselta. Sitten huomaa että hiljalleen toipuu. Mutta se tie on kivinen, kivisemmäksi sen tekee ajatus menetetystä häistä, perheestä ja siitä yleisestä turvasta ja luotosta tulevaan.

Minullakin oli vielä se sama ikävä asia kuin sinulla: mies oli ihana, paras kaikista. Olin niin onnekas etten voinut uskoa että hän on minun. Se teki toipumisesta vielä lisää hankalampaa. Minäkään en eroa halunnut, minulta ei kysytty. Nyt tosiaan 1,5 v jälkeen näen ettei hän ehkä sittenkään ollut mikään yli-ihminen kuten silloin ajattelin.

Vierailija kirjoitti:

Muista päihteet, niistä saa mukavasti helpotusta.

Aina yhtä toimiva kikka kasata ongelmia toistensa päälle. Sitten ap:lla onkin traumat+ero+päihdeongelma.

Eron jälkeen ainakin itselläni päivän paras hetki on heti heräämisen jälkeen, kun aivojen kestää muutaman sekunnin palata takaisin lohduttomaan todellisuuteen. Aluksi menee 10 sekuntia, että muistaa, mitä on tapahtunut. Muutaman kuukauden jälkeen voi mennä jo tunti ennen kuin alkaa miettiä eroa. Sitten jossain vaiheessa niistä sekunneista tulee päiviä ja viikkoja. Aikaa siihen menee, eikä se tieto tuossa vaiheessa lohduta yhtään, mutta kyllä se siitä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkä ikäisiä olette ja kauanko olitte kihloissa ja kauanko koko suhde kesti?

Usko pois, aika oikeasti auttaa vaikka nyt on aivan mahdotonta uskoa siihen. Mutta se aika voi olla pitkäkin, joku toipuu nopeammin kuin toinen. Älä kuuntele mitään, että kipu kestää puolet suhteen kestosta, sinä suuret juuri niin kauan kuin on tarvetta ja sinä suuret omalla tavallasi. Mutta joskus jossain vaiheessa se helpottaa. Ei ehkä ikinä katoa kokonaan, mutta se helpottaa ja laimenee kyllä. Tarvitset nyt vain sitä aikaa.

Itse luulin jätetyksi tultuani että kuolen unissani sydänkohtaukseen, sattui niin paljon. Joitain kuukausia itkin itkemistäni eikä mistään tullut mitään. Huutoitkua, sellaista mitä en uskonut voivani edes itkeä. Sattui niin paljon että koko rintakehää puristi ja se kipu vei kaiken voiman. Nyt 1,5 vuoden jälkeen kaikki jo paremmin. Yhä ikävöin ja surettaa mutta ihan eri tavalla. Uuteen suhteeseen en pysty enkä treffeihin kykene mutta ehkä jossain vaiheessa. Se tunne kun piti perustaa yhteinen tulevaisuus, toiveita tulevasta ja se viedään pois. Tuntui kun joku olisi työntänyt alas vapaapudotukseen kalliolta.

Muista hoitaa itseäsi niin hyvin kuin pystyt. Älä vaadi liikoja itseltäsi.

Olen 31v, entinen kumppani kolme vuotta vanhempi. Suhdetta kesti neljä vuotta. Luulin todellakin, että perustamme perheen tämän miehen kanssa. Puhuimme siitä ja se kuului lähitulevaisuuden suunnitelmiin. Se on asia mikä tekee tästä vielä pahemman, ne kaikki suunnitelmat vietiin ja nyt läsnä on myös pelko siitä etten enää ehdi toipua ja perustaa toivomaani perhettä. Ap

Sure surusi, mutta älä pelkää. Ehdit kyllä perustamaan toivomasi perheen oikeinkin hyvin. Olet vielä nuori ja aikaa on. Lähipiirissäni on runsaasti todistusaineistoa tähän liittyen.

Halaus<3! Rukoilen puolestasi:).

Niin siihen kuoleekin, sisältä. Jo 10v aikaa, eikä tunne enää mitään ketään kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkä ikäisiä olette ja kauanko olitte kihloissa ja kauanko koko suhde kesti?

Usko pois, aika oikeasti auttaa vaikka nyt on aivan mahdotonta uskoa siihen. Mutta se aika voi olla pitkäkin, joku toipuu nopeammin kuin toinen. Älä kuuntele mitään, että kipu kestää puolet suhteen kestosta, sinä suuret juuri niin kauan kuin on tarvetta ja sinä suuret omalla tavallasi. Mutta joskus jossain vaiheessa se helpottaa. Ei ehkä ikinä katoa kokonaan, mutta se helpottaa ja laimenee kyllä. Tarvitset nyt vain sitä aikaa.

Itse luulin jätetyksi tultuani että kuolen unissani sydänkohtaukseen, sattui niin paljon. Joitain kuukausia itkin itkemistäni eikä mistään tullut mitään. Huutoitkua, sellaista mitä en uskonut voivani edes itkeä. Sattui niin paljon että koko rintakehää puristi ja se kipu vei kaiken voiman. Nyt 1,5 vuoden jälkeen kaikki jo paremmin. Yhä ikävöin ja surettaa mutta ihan eri tavalla. Uuteen suhteeseen en pysty enkä treffeihin kykene mutta ehkä jossain vaiheessa. Se tunne kun piti perustaa yhteinen tulevaisuus, toiveita tulevasta ja se viedään pois. Tuntui kun joku olisi työntänyt alas vapaapudotukseen kalliolta.

Muista hoitaa itseäsi niin hyvin kuin pystyt. Älä vaadi liikoja itseltäsi.

Olen 31v, entinen kumppani kolme vuotta vanhempi. Suhdetta kesti neljä vuotta. Luulin todellakin, että perustamme perheen tämän miehen kanssa. Puhuimme siitä ja se kuului lähitulevaisuuden suunnitelmiin. Se on asia mikä tekee tästä vielä pahemman, ne kaikki suunnitelmat vietiin ja nyt läsnä on myös pelko siitä etten enää ehdi toipua ja perustaa toivomaani perhettä. Ap

Tiedän tuon tunteen niin hyvin, olen ikäisesi. Mutta aikaa on, hätää ei ole. Perheen ehtii perustaa myöhemminkin. Parempi nyt kuin vaikka 36-vuotiaana. Siihen suruun kun rakastamasi ihminen jättää ja yhdistää vielä pelon siitä että aika loppuu, tulos on se että kipu ja tuska saa kaveriksi vielä lähes pakokauhun. Ja se kipu kun luuli tulevaisuuden olevan turvattu ja haaveiden toteutuvan. Kun se viedään pois, on se kipu aivan hirveä. Et ole yksin, meitä muita on samassa veneessä.

Ensin täytyy vain kestää kipua ja surra. Ei voi tietää kauanko siinä kestää, mutta se on se ikävä vaihe mikä vain täytyy kestää vaikka kipu tuntuu ihan fyysisestikin. Sitten se kipu pehmenee eikä jokainen ajatus tunnu enää puukotukselta. Sitten huomaa että hiljalleen toipuu. Mutta se tie on kivinen, kivisemmäksi sen tekee ajatus menetetystä häistä, perheestä ja siitä yleisestä turvasta ja luotosta tulevaan.

Minullakin oli vielä se sama ikävä asia kuin sinulla: mies oli ihana, paras kaikista. Olin niin onnekas etten voinut uskoa että hän on minun. Se teki toipumisesta vielä lisää hankalampaa. Minäkään en eroa halunnut, minulta ei kysytty. Nyt tosiaan 1,5 v jälkeen näen ettei hän ehkä sittenkään ollut mikään yli-ihminen kuten silloin ajattelin.

Kuvaat todella hyvin sitä mitä tunnen nyt. Pakokauhu ja järjetön kipu siitä, että kaikki haaveet on viety. Olin niin onnellinen ja luulin, että tässä se nyt on mitä olen aina toivonutkin. Nyt tuntuu kuin putoaisi tyhjään mustaan kuiluun eikä tulevaisuutta enää ole.

Ymmärrän kyllä, etteivät kaikki käsitä miksi ero ottaa näin koville. Tähän liittyy kuitenkin niin paljon sellaista mikä tekee tästä entistä kivuliaampaa. Se ei aina tule esiin kun puhutaan pelkästään erosta, ulkopuoliset ei voi tietää mitä muuta siihen kokemukseen kietoutuu. Ap

Tiedän miltä tuo tuntuu. Meni puoli vuotta ja pystyin ajattelemaan jo uusia miehiä. Mutta se alkukipu oli sellaista että fyysisesti sydämeen sattui, oksetti ja oli vaikea hengittää.

Hehe. Kuvailusi lemmensäryille sopii myös kuvailuksi korona-ahdistukselle. Sisäinen hysteria joka on niin voimakas että se lamaannuttaa ihmisen. Kamala raivokas huutaminen ihmisen pään sisällä, mutta ihminen vain seisoo katatonisena paikallaan, aivot pelosta sammuneena, silmät suurina vain tuijottaa suoraan eteensä näkemättä mitään.

Ratkaisu sekä lemmensärkyihin että koronahysteriaan: ryhdy uskonnolliseksi hihhuliksi ja lähde pyhiinvaellusmatkalle, muuta ulos kadulle asumaan, pakkaa tavarasi muovipusseihin ja pistä muovipussit ostoskärryyn jota työntelet kadulla, ala paasata ja saarnata jumalan sanaa kaikille ohikulkijoille.

Ei eroon kuole, täytyy katsoa peiliin ja alkaa työstää asiaa. Kyllä se helpottaa jossain vaiheessa. Ellei lapsia oo niin aika helppoa on. 

Kylläpä vähästä ukko lähti. Jopa jouti mennäkin.

Alkuun tuntuu pahalta kun mietit kaikkia hyviä asioita kumppanista ja hyviä hetkiä. Siihen vielä niitä haaveita mitä sinulla on ollut. Vaikka et voi tietää olisiko ne koskaan toteutuneet edes.

Jokuhan eron on aiheuttanutkin. Kokeile alkaa miettiin suhteen huonot puolet niin ymmärrät ettei kaikki välttämättä ollutkaan pelkkää unelmaa. Olet nyt yhtä kokemusta rikkaampi ja voit tilaanteen tasaannuttua alkaa miettiin millaisen tulevaisuuden haluat

Tiedän Ap tunteesi. Olen kokenut saman. Katso jokainen aamu peiliin ja sano itsellesi " minä selviän, olen rakastava ja rakastettava ihminen. Minä selviän tästäkin".

Mies jätti minut vastikään 15 yhteisen vuoden jälkeen. On kuulemma joku toinen. Olen edelleen täysin lamaantunut, itken koko ajan ja tuntuu, että tämä tapahtuu jollekin toiselle. Olen jo melkein 34 ja varmaan ikuisesti yksin, kun elämänkumppani minut hylkäsi. Tämä ihan kauheaa.

Suruprosessin viisi vaihetta: kieltäminen, viha, "kaupankäynti", masennus ja hyväksyminen. Suruprosessi on matka, joka täytyy käydä läpi ja siihen auttaa vain aika. Ihmiisestä riippuen tuo kestää 1-3 vuotta. 

Ero tuli sinulle äkkiä ja yllättäen, sinulla on shokki ja ensijärkytys vielä päällä. Tunteet tulee aallottain, välillä tuntuu, kun olisi kaikki jo hyvin ja sitten taas romahtaa itkemään silmät päästään. Et sinä sure vaan suhteen loppumista vaan myös sitä elämää ja kuvitelmaasi, mitä kuvittelit tämän miehen kanssa saavasi. Jos itkettää niin itke ja jos naurattaa niin naura. Itsellä paljon kokemusta kuolemasta ja suremisesta ja minulla auttoi paljon komedioiden ja muun iloisen viihteen katsominen. Se toi oloa helpottavia taukoja omista ajatuksista ja suremisesta. 

Kannattaa lukea kirjoja ja netistä suruprosessista, se antoi itselleni ymmärrystä miksi tunnen nyt niin kuin tunnen.

Itku on se helpottavin osuus eron jälkeen. Kun oikein pääsee kunnolla purkamaan. Sen jälkeen tuleekin se v*ttumaisin osuus eli se tyhjä tunne. Silloin oikein toivoo, että tulisi se itku ja olo helpottuisi edes vähän. Mutta ei. Aamulla herää siihen todellisuuteen, ettei sitä toista enää ole siinä vierellä. Sitten tekisi vain mieli nukahtaa ja nukkua sen surun yli. Anteeksi ap, en todellakaan halua lietsoa pahaa oloasi. Tiedän vain niin hyvin miltä se tuntuu. Itselläni on tällä hetkellä se itkuvaihe menossa ja kauhulla odotan, kun se loppuu. Olen kuitenkin tästä selvinnyt aiemminkin, niin tiedän, että tulen selviämään tästäkin. Vaikka se ajatus tuntuu juuri nyt täysin mahdottomalta.

Paljon tsemppiä sinulle ap, tulet kyllä pärjäämään ja selviät vahvempana kuin olet ikinä ollut ❤️

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itket, itket ja itket, kunnes joku päivä huomaat, ettet olekaan tänään itkenyt. Anna kyynelten tulla vain reilusti.

Olotila on mennyt siihen pisteeseen, etten pysty edes itkemään. Ihan kuin olisi joku lukko, olo on sietämättömän ahdistunut mutta itkua ei tule.

No kaivat sen  väkisellä esiin, kuuntele musiikkia joka itkettää, katso elokuvaa, ihan mitä tahansa että itku tulee.

Tuo itkun väkisin esiin kaivaminen on mielestäni huono neuvo. Mutta niin, tosiaan jollain tapaa sen itkun luokse täytyisi päästä. Joten minä nyt keksin tälläisen pidemmän mielikuvitusreitin:

Hei ap. Vietä paljon aikaa KUVITELLEN. Kuvittele että eroa ei tapahtunut, te olette yhä kihloissa. Kuvittele siitä eteenpäin KAIKKEA mitä teille elämänne aikana vielä tulee tapahtumaan. Kaikkea! Menette naimisiin, saatte lapsia, rakennatte talon, pieni lentokone törmää taloonne mutta kukaan ei onneksi loukkaannu, joudutte muuttamaan tuhoutuneesta talostanne pois, muutatte pikkuruisella saarella olevaan majakkaan keskelle myrskyävää valtamerta, opitte laulamaan, teidän koko perhe alkaa tehdä laulukiertueita Alpeilla,... kuvittele, kuvittele, kuvittele,...

Tasan tarkkaan päätä montako lasta teillä on, miltä he näyttävät, mitkä heidän nimensä ovat, ketä muita ihmisiä teidän elämässä on, mitä lemmikkejä,... suunnittele kaikki tasan tarkkaan, näe kaikki tasan tarkkaan, kuule kaikkien ihmisten puheet tasan tarkkaan, kuvittele kaikki tasan tarkkaan,...

Näin sinä näet teidän yhteisen elämänne. Sinä NÄET sen. Sinä elät puolisosi kanssa mielikuvituksessasi yhteisen pitkän elämän. Jaatte elämän ilot, surut, lentokoneonnettomuudet, majakat, Alppikiertueet,...

Lopulta olette vanhoja. Puolisosi sairastuu syöpään. Kauan hän kamppailee sairautensa kanssa, kauan pysyt hänen rinnallaan. Kunnes hän on vuoteellaan, sinä vieressä, ja hän kuolee.

Sinä jäät jäljelle, ikivanha ihminen. Ja lapsesi ja lapsenlapsesi ja lapsenlapsenlapsesi. Sen pituinen se.

--

Siis toisin sanoen: luo ja kuvittele ja näe ja kuule mielessäsi pitkä onnellinen surullinen eeppinen elokuva elämästäsi yhdessä puolisosi kanssa, hänen kuolemaansa saakka. Noin et kaiva itkua esiin väkisin. Vaan noin ohjaat mielesi itkuun pitkää mielikuvituksen kartoittamaa reittiä pitkin. Kuin jokin surullinen elokuva, vaikkapa Titanic, mutta paljon parempi, koska sinä olet pääosassa ja koska siinä tapahtuu ihan kaikkea mitä suinkin voit unelmoida ja haaveilla.