Milloin sinulle tuli ensimmäistä kertaa sellainen olo, että nyt olen ihan oikeasti aikuinen?

En vieläkään tunne itseäni miksikään aikuiseksi, vaikka ikää on 34 v. Tämä Neljän Ruusun säkeistö kiteyttää hyvin ajatukseni:

”En ikäistäni seuraa

Ympärilleni halua

Ne vain lapsistansa puhuu

Kehuu kuinka hyvän arvosanan jälleen sai

Ne on tylsiä ja mulle aivan liian vanhoja”

Silloin kun 27-vuotiaana sain vakityön. Ja toisen kerran 31-vuotiaana, kun vanhemmat muuttivat pois lapsuudenkodista, tuli jotenkin sellainen olo että nyt on aikuinen kun ei ole kuin yksi koti.

Viisi vuotta sitten, kun menimme ensimmäisen kerran isovanhemmiltani perimälle mökilleni miesystäväni ja hänen lastensa kanssa. Siinä kun venerannassa lapsille puin päälle pelastusliivejä samalla, kun mies pakkasi venettä, tuli yhtäkkiä elävä muisto siitä, kun itse olin lapsena vastaavassa tilanteessa omien vanhempien kanssa. Silloin tuli hyvin vahvasti sellainen "nyt mä sit oon aikuinen" ajatus päähän. Ikää tuolloin oli 28 vuotta.

Suuresti arvostamani taiteilija Juice Leskinen sanoi joskus jossakin haastattelussa olevansa ikuinen 14 vuotias. En voisi koskaan väittää olevani tätä edsmennyttä persoonaa fiksumpi tai aikuisempi. Joten vastaus on, sitä odotellessa.

Otan osaa

Joskus pienenä lapsena ajattelin, että esim. 12-vuotias on jo niin iso ja aikuinen. Ajattelin, että aikuiset on jotenkin viisaita ja järkeviä ihmisiä. Jossain vaiheessa tajusin, ettei ne muuten läheskään aina olekaan. Kai se oli sitten se hetki, minusta oli tullut samanlainen viisaan ja järkevän feikkaaja.

Eihän sitä ikinä varmaan sillä tavalla koe olevansa aikuinen ja valmis, niin kuin kuvittelee lapsena. Mutta omalla kohdallani käänne siihen suuntaan tapahtui 30-vuotiaana, kun viimein valmistuin ja sain alani töitä. Taloudellinen itsenäisyys oli iso juttu. Lapsen olin saanut jo vuosia aiemmin.

Kyllä se aika vahvasti on liittynyt toisen vanhemman kuolemaan sekä toisen vanhemman samanaikaiseen sairastumiseen, jotka kummatkin ovat vaatineet paljon eri asioiden hoitamista sekä sairastuneen vanhemman äänenä toimimista. Ehkä se on sitä, että joutuu tekemään ratkaisuja ja päätöksiä, joista ei tiedä mitään eikä ole täysin varma mihin kaikkeen ne vaikuttavat ja millä tavoin. Ne on silti tehtävä ja otettava vastuu seurauksista.

Olin 26 tai 27 ja pyörittiin avomiehen kanssa huonekalukaupoilla ostamassa sohvaa. Yhdessä liikkeessä myyjä paarusti perässä, ja olin varma, että hän pitää meitä varkaina, mutta sitten hän twrvehtikin ystävällisesti ja rupesi oikein myymällä myymään, että mitäpä saisi olla ja täällä olisi tällainen oikein mukava ja tarjoushinta vain tänään, vain teille!

Siis me näytimme siltä, että meillä olisi rahaa ostaa joku ökyiso kotimainen tai edes virossa tehty sohva! Me näytettiin oikeilta aikuisilta! 😂 Olimme siinä liikkeessä lähinnä unelmoimassa ja siksi, kun se oli siinä muiden liikkeiden vieressä. Mutta lämmittihän se.

Ostettiin kumminkin sohva Ikeasta, ettei menty vararikkoon. Ehkä sekin oli ihan aikuinen teko.

37-vuotiaana, kun olin poissa kaikkien ruutujen ääreltä 2 viikkoa ja ymmärsin vihdoin totuuden elämästäni.