Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Deittailun arpeuttamat kolmekymppiset
14.02.2021 |
En tiedä, onko muilla tätä ongelmaa, mutta minusta tuntuu vuosi vuodelta vaikeammalta ryhtyä seurustelusuhteeseen uuden ihmisen kanssa. Pisimmät suhteeni olivat alle 25-vuotiaana, eivätkä nekään kuin 3-4 vuotta. Nyt kolmekymppisenä, kun takana on useampi epäonnistunut ja lyhyt tapailu, tuntuu todella vaikealta luottaa enää uuteen kumppaniin.
Olen aiemmin tapaillut jostain syystä hyvin vaativia ihmisiä. Sellaisia, jotka vaativat itseltään ja muilta todella paljon. Sellaisiin ihmisiin, joille en itse lähtökohtaisesti "kelpaa", ihastun päättömästi. Milloin olen elämäni on ollut "liian rankka", milloin olen (normaalipainoisena) ollut liian lihava ja toiste sitten olisi pitänyt jaksaa roikkua "tapailussa" kuukausitolkulla ilman mitään käsitystä siitä, kuinka monta muuta ihmistä "tapaillaan" samanaikaisesti. Olen kyllä jo oppinut virheistäni, ja luenkin merkkejä kuin piru raamattua. Tai ainakin luulen oppineeni. Tuntuu kuitenkin, että tämä oppi on tehnyt minusta kyynisen niillekin ihmisille, jotka todella haluaisivat minut elämäänsä. Pidin itseäni vielä pari vuotta sitten viehättävänä ja mielenkiintoisena ihmisenä, jolla on paljon annettavaa parisuhteessa. Näiden huonojen kokemusten jälkeen oloni on taas kuin vaikeimmassa teini-iässä, kun kuvittelin olevani maailman rumin, tyhmin ja tylsin ihminen koko maailmassa, ja ihmisarvoni on täysin sidottu siihen, minkä kokoiset farkut mahtuvat sujuvasti jalkaan ja siihen, olenko sängyssä tarpeeksi hyvä. Tein paljon töitä sen eteen, että hyväksyin itseni suomimatta itseäni jokaisesta (kauneus)virheestä, joten tämä tuntuu musertavalta, että määritän itseni TAAS miesten huomion kautta. Kuvittelin olevani viisaampi.
Nyt olen tavannut miehen, ja minua pelottaa kamalasti, että tässäkin käy taas niin, että mies kyllästyy minuun. Tai jos ei heti kyllästy, minä pilaan kaiken epävarmuudellani. Tai sitten todellinen minäni paljastuu, ja mies huomaa, etten ole sellainen joksi hän minut kuvitteli. Tuntuu, että mies on kuitenkin yhtä hullaantunut minusta kuin minä hänestä, mutta odotan jatkuvasti sitä yllättäen pitkään kestävää vastausta tekstiviestiin, ja siitä seuraavaa "Kuule, musta tuntuu nyt siltä..." -litaniaa. En pysty nauttimaan tästä, koska mua pelottaa niin saa*t*anasti, että tästäkään ei tule mitään. Olemme molemmat järkeilleet, että tämä etenee liian nopeasti, emmekä kumpikaan halua pilata tätä hätiköimällä, mutta en silti voi pelolleni mitään.
Kommentit (127)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taas jokin nainen yrittää miehiä jotka ovat yli hänen tasoaan ja sitten itkee kun kelpaa vain seksiin.
Se voi mennä toisinkin päin: itse olen sotkeutunut säännöllisesti luusereihin joille kelpasin seksiin ja äidinkorvikkeeksi. Ei kiitos enää. Väitätkö ihan tosissasi että nämä vässykät eivät purkaisi kaikkea naisvihaansa siihen pahaa aavistamattomaan hölmöläiseen, joka alkaa heitä hoivaamaan? Hohhoijjaa. Mulle ainakin riitti tämä laatu miehiä.
Jep. Pääsääntöisesti ne menestyineimmät ja komeimmat miehet, muutamaa mätää omenaa lukuunottamatta, ovat olleet kaikista kohteliaimpia deittejä. Tasapainoisia ja mukavia. Mitä matalampi palkka ja ikävämpi ulkonäkö, sitä ikävämpi luonne. Tämä eräiden miesten "hiomaton timantti" -propaganda ja syyllistäminen on kyllä uponnut naisiin tehokkaasti. Aika usein se hiomaton timantti on vain pala kivettynyttä paskaa.
Ei kyllä yllätä ketään, että naisia helposti saavat miehet ovat rentoja ja kohteliaita naisten kanssa - deiteillä ainakin. Oletko seurustellut yhdenkään kanssa? Enkä nyt väitä, että rumat ja köyhät olisivat automaattisesti hyviä seurustelukumppaneita, mutta ainakin heissä on potentiaalia suureen leppymiseen, jos lopultakin jonkin ihmeen kautta saavat naisen. Komeat menestyjät ajattelevat keskimäärin useammin, että ovat jo valmiita paketteja ja vaikka nainen miehen kanssa eläessään aina tietenkin huomaakin, että näin ei koskaan ole, niin valmius kehittymiseen voi olla aika paljon pienempi menestyjän kohdalla.
Mulla on ollut sekä köyhä että varakas kundikaveri. Molemmat olivat yhtä mulkkuja. Olin vieläpä tämän köyhän ensimmäinen eikä siltikään osoittanut mitään arvostusta.
Ts. Älä katso niinkään tuloja, vaan sitä miten sua kohdellaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taas jokin nainen yrittää miehiä jotka ovat yli hänen tasoaan ja sitten itkee kun kelpaa vain seksiin.
Se voi mennä toisinkin päin: itse olen sotkeutunut säännöllisesti luusereihin joille kelpasin seksiin ja äidinkorvikkeeksi. Ei kiitos enää. Väitätkö ihan tosissasi että nämä vässykät eivät purkaisi kaikkea naisvihaansa siihen pahaa aavistamattomaan hölmöläiseen, joka alkaa heitä hoivaamaan? Hohhoijjaa. Mulle ainakin riitti tämä laatu miehiä.
Jep. Pääsääntöisesti ne menestyineimmät ja komeimmat miehet, muutamaa mätää omenaa lukuunottamatta, ovat olleet kaikista kohteliaimpia deittejä. Tasapainoisia ja mukavia. Mitä matalampi palkka ja ikävämpi ulkonäkö, sitä ikävämpi luonne. Tämä eräiden miesten "hiomaton timantti" -propaganda ja syyllistäminen on kyllä uponnut naisiin tehokkaasti. Aika usein se hiomaton timantti on vain pala kivettynyttä paskaa.
Olen saman huomannut. Ja pätee muuten usein naisiinkin. Ihmiset jotka ovat lapsesta saakka olleet kauniita ja saaneet rakkautta ja kannustusta, ovat aika usein aikuisenakin niitä kaikkein mukavimpia ja kohteliaimpia.
Jos olet ollut aiemmin ruma mutta muuttanut itsesi kauniiksi, kannat silti sisälläsi kaikkia niitä vanhoja arpia ja loukkauksia ajaltasi rumana ihmisenä, etkä yksinkertaisesti pysty suhtautumaan ihmisiin samalla vilpittömällä avoimuudella kuin koko elämänsä kauniina ja onnekkaana elänyt pystyy.
Ja sama pätee myös ihan siihen elämänkatsomukseen: kaikista parhaimman näköiset ihmiset, jotka tunnen, uskovat melko vilpittömästi myös siihen että elämässä tapahtuu hyviä asioita, ihmiset on mukavia ja kaikki on yleensä kivaa. Sitten on me joita on koko elämä haukuttu ja torjuttu...
Just yhdelle todella komealle kaverimiehelle avauduin kun pelkäsin ihan kauheasti mennä Tinder-treffeille mielestäni liian hyvännäköisen kanssa. Hän ihmetteli ihan aidosti että miten voin edes ajatella niin. Öööh ehkä siksi että useampikin mies on minua elämäni aikana informoinut ruumuudestani. Kaveri taas on oikeasti sitä mieltä että ei ulkonäöllä ole väliä - no ei kai kun kirjaimellisesti 99% maailman ihmisistä pitää sinua komeana ja hyväksyy sinut sellaisena kuin olet...
Ja taas toisaalta - koska hän suhtautuu näin avoimesti ja positiivisesti elämään, hänelle myös tapahtuu niitä upeita juttuja, eli vaikkapa löytää sen miss universum -tasoisen tyttöystävän joka on vielä älykäs ja mukavakin. Koska hän menee juttelemaan sille tytölle ilman ennakkopelkoja. Minä taas istun visusti baarin nurkassa ja välttelen katsekontaktia kaikkien miesten kanssa, koska en kestä enää sitä torjuntaa jonka jo katseistaan näkee.
Eli kumpi oli ensin, se hyvä itsetunto vai ne hyvät kokemukset? Kai ne on toisiaan vahvistava positiivinen kehä, joka on ihan alkujaan lähtenyt hyvästä ulkonäöstä. En mäkään aina ollut näin kolhittu - parikymppisenä lähestyin toiveikkaana ja hymyillen vaikka ketä. Mutta aina tuli kylmää vettä niskaan, ja kuinka monta vuosikymmentä sitä sitten jaksaa... N38
Luovuttaa vain henkisesti ja menee tulta päin. Sanoo toiselle että jooojoo joo tiedän. Olen v*t*n ruma läsk* ja *d*oott*, juttuni on a*vovamma! sen ja muutenkin olen ihmisenä täysi paska ja sä olet yksi saakelin supertähti joka nyt jakaa mulle aikaansa, eiks niin?!No tehdään heti selväksi että sä et ole ihmisenä yhtään mitään! Ja nyt kun on tää henkisen väk*vallan ja dissaamisen vaihe päästy yli. Niin mites sun päivä on mennyt? Kerro keskinkertainen mitä kuuluu kun umpitylsään elämään jota sun paperin ohut itsetunto pitää koossa hyvin hatarasti. Katsos pitää heti tehdä selväksi että peli on tuttu.
Nyt en kyllä tajunnut sanaakaan. N38
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt kolmekymppisenä, kun takana on useampi epäonnistunut ja lyhyt tapailu, tuntuu todella vaikealta luottaa enää uuteen kumppaniin.
Minä tapailen enää kristityiksi itsensä identifioivia (korkeakoulutettuja) naisia, vaikka olen itse kirkosta eronnut ateisti.
Siinä porukassa on vielä jengiä, joka on valmis sitoutumaan muuhunkin kuin tunteisiinsa ja joka näkee kumppaninsa muutenkin kuin ominaisuuksina.
Tahtoisin itsekin olla uskova, mutta en pysty.
Mielenkiintoinen näkökulma. Ymmärrän tuon hyvin, mutta en taitaisi kyetä seurustelemaan itse kovin uskonnollisen miehen kanssa. Maailmankuva olisi niin erilainen.
Etkö siis kannata kristillistä maailmankuvaa, johon Suomenkin yhteiskuntajärjestys perustuu?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taas jokin nainen yrittää miehiä jotka ovat yli hänen tasoaan ja sitten itkee kun kelpaa vain seksiin.
Se voi mennä toisinkin päin: itse olen sotkeutunut säännöllisesti luusereihin joille kelpasin seksiin ja äidinkorvikkeeksi. Ei kiitos enää. Väitätkö ihan tosissasi että nämä vässykät eivät purkaisi kaikkea naisvihaansa siihen pahaa aavistamattomaan hölmöläiseen, joka alkaa heitä hoivaamaan? Hohhoijjaa. Mulle ainakin riitti tämä laatu miehiä.
Jep. Pääsääntöisesti ne menestyineimmät ja komeimmat miehet, muutamaa mätää omenaa lukuunottamatta, ovat olleet kaikista kohteliaimpia deittejä. Tasapainoisia ja mukavia. Mitä matalampi palkka ja ikävämpi ulkonäkö, sitä ikävämpi luonne. Tämä eräiden miesten "hiomaton timantti" -propaganda ja syyllistäminen on kyllä uponnut naisiin tehokkaasti. Aika usein se hiomaton timantti on vain pala kivettynyttä paskaa.
Olen saman huomannut. Ja pätee muuten usein naisiinkin. Ihmiset jotka ovat lapsesta saakka olleet kauniita ja saaneet rakkautta ja kannustusta, ovat aika usein aikuisenakin niitä kaikkein mukavimpia ja kohteliaimpia.
Jos olet ollut aiemmin ruma mutta muuttanut itsesi kauniiksi, kannat silti sisälläsi kaikkia niitä vanhoja arpia ja loukkauksia ajaltasi rumana ihmisenä, etkä yksinkertaisesti pysty suhtautumaan ihmisiin samalla vilpittömällä avoimuudella kuin koko elämänsä kauniina ja onnekkaana elänyt pystyy.
Ja sama pätee myös ihan siihen elämänkatsomukseen: kaikista parhaimman näköiset ihmiset, jotka tunnen, uskovat melko vilpittömästi myös siihen että elämässä tapahtuu hyviä asioita, ihmiset on mukavia ja kaikki on yleensä kivaa. Sitten on me joita on koko elämä haukuttu ja torjuttu...
Just yhdelle todella komealle kaverimiehelle avauduin kun pelkäsin ihan kauheasti mennä Tinder-treffeille mielestäni liian hyvännäköisen kanssa. Hän ihmetteli ihan aidosti että miten voin edes ajatella niin. Öööh ehkä siksi että useampikin mies on minua elämäni aikana informoinut ruumuudestani. Kaveri taas on oikeasti sitä mieltä että ei ulkonäöllä ole väliä - no ei kai kun kirjaimellisesti 99% maailman ihmisistä pitää sinua komeana ja hyväksyy sinut sellaisena kuin olet...
Ja taas toisaalta - koska hän suhtautuu näin avoimesti ja positiivisesti elämään, hänelle myös tapahtuu niitä upeita juttuja, eli vaikkapa löytää sen miss universum -tasoisen tyttöystävän joka on vielä älykäs ja mukavakin. Koska hän menee juttelemaan sille tytölle ilman ennakkopelkoja. Minä taas istun visusti baarin nurkassa ja välttelen katsekontaktia kaikkien miesten kanssa, koska en kestä enää sitä torjuntaa jonka jo katseistaan näkee.
Eli kumpi oli ensin, se hyvä itsetunto vai ne hyvät kokemukset? Kai ne on toisiaan vahvistava positiivinen kehä, joka on ihan alkujaan lähtenyt hyvästä ulkonäöstä. En mäkään aina ollut näin kolhittu - parikymppisenä lähestyin toiveikkaana ja hymyillen vaikka ketä. Mutta aina tuli kylmää vettä niskaan, ja kuinka monta vuosikymmentä sitä sitten jaksaa... N38
Luovuttaa vain henkisesti ja menee tulta päin. Sanoo toiselle että jooojoo joo tiedän. Olen v*t*n ruma läsk* ja *d*oott*, juttuni on a*vovamma! sen ja muutenkin olen ihmisenä täysi paska ja sä olet yksi saakelin supertähti joka nyt jakaa mulle aikaansa, eiks niin?!No tehdään heti selväksi että sä et ole ihmisenä yhtään mitään! Ja nyt kun on tää henkisen väk*vallan ja dissaamisen vaihe päästy yli. Niin mites sun päivä on mennyt? Kerro keskinkertainen mitä kuuluu kun umpitylsään elämään jota sun paperin ohut itsetunto pitää koossa hyvin hatarasti. Katsos pitää heti tehdä selväksi että peli on tuttu.
Nyt en kyllä tajunnut sanaakaan. N38
Käännän; "Olen marttyyroiva, katkera itsesäälissä rypevä ruma läski ja haluan huomiota ja kehuja." Näin taas miehenä kuulen: "Pysy kaukana minusta, vakavia itsetunto-ongelmia, joita SINÄ joudut paikkaamaan."
Varsinkin 30+ miehet tuntuvat pitävän tinderiä naisten tilauspalveluna, josta otetaan siihen hetkeen sopivan värinen, kokoinen ja näköinen, ja puhutaan kuin maksulliselle. Mitään vaivaa ei haluta nähdä, vaan naisen täytyy ilmaantua oven taakse. Ollaan kuin mitäkin kultakimpaleita, vaikka mitään annettavaa naiselle ei oikeasti ole millään mittarilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole vielä edes kolmekymppinen, mutta on kyllä tullut huomattua että deittailu on aivan omiaan tuhoamaan itsetunnon. Miten sitä vielä pari vuotta sitten olikin siitä niin innoissaan... Ei enää. Onneksi se perustuu vapaehtoisuuteen, joten jos ei halua tulla satuteuksi, jättäytyy vaan pois niistä kuvioista.
Tinderöinti on psykologisesti raskasta. Siellä pitää pystyä esittämään se paras mahdollinen kuva itsestään ja erityisesti ulkonäöstään muutamalla kuvalla. Jos et tähän kykene, kannattaa valmistautua jatkuvaan torjuntaan ja ghostaamiseen.
Käytännössä sun pitää kuvilla ja kirjoituksillasi kommunikoida sille toiselle ihmiselle että hänen kannattaa valita sut niiden hänen muiden kymmenien tai satojen mätsien sijaan. Ja jos sä et kykene vakuuttamaan, niin voit olla varma että pian keskustelu hiljenee tai sut poistetaan.
Aika raakaa on...
Miehillä Tinder ei toimi näin. Vaikka sinä näetkin itselläsi satoja mätsejä, niin keskimääräisellä miehellä on alle 10 vuodessa ja hän tuntee hetkensä koittaneen joka kerta, kun yksikin mätsi jaksaa vastata hänelle jotain.
Vierailija kirjoitti:
Varsinkin 30+ miehet tuntuvat pitävän tinderiä naisten tilauspalveluna, josta otetaan siihen hetkeen sopivan värinen, kokoinen ja näköinen, ja puhutaan kuin maksulliselle. Mitään vaivaa ei haluta nähdä, vaan naisen täytyy ilmaantua oven taakse. Ollaan kuin mitäkin kultakimpaleita, vaikka mitään annettavaa naiselle ei oikeasti ole millään mittarilla.
No tuo ei kyllä ole mitään miesten arkea, vain huippumiehillä on varaa olla noin karkea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Varsinkin 30+ miehet tuntuvat pitävän tinderiä naisten tilauspalveluna, josta otetaan siihen hetkeen sopivan värinen, kokoinen ja näköinen, ja puhutaan kuin maksulliselle. Mitään vaivaa ei haluta nähdä, vaan naisen täytyy ilmaantua oven taakse. Ollaan kuin mitäkin kultakimpaleita, vaikka mitään annettavaa naiselle ei oikeasti ole millään mittarilla.
No tuo ei kyllä ole mitään miesten arkea, vain huippumiehillä on varaa olla noin karkea.
Voi kuule! Onpa hyvinkin. Tätä nykyä siellä myös näkyy englanninkielisiä ilmoituksia.. Huvittavinta lukea gentlemanneista kun samaan aikaan suomenkielellä on kirjoitettu: osta omat juomat ja äläkä oo rinsessa!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taas jokin nainen yrittää miehiä jotka ovat yli hänen tasoaan ja sitten itkee kun kelpaa vain seksiin.
Se voi mennä toisinkin päin: itse olen sotkeutunut säännöllisesti luusereihin joille kelpasin seksiin ja äidinkorvikkeeksi. Ei kiitos enää. Väitätkö ihan tosissasi että nämä vässykät eivät purkaisi kaikkea naisvihaansa siihen pahaa aavistamattomaan hölmöläiseen, joka alkaa heitä hoivaamaan? Hohhoijjaa. Mulle ainakin riitti tämä laatu miehiä.
Jep. Pääsääntöisesti ne menestyineimmät ja komeimmat miehet, muutamaa mätää omenaa lukuunottamatta, ovat olleet kaikista kohteliaimpia deittejä. Tasapainoisia ja mukavia. Mitä matalampi palkka ja ikävämpi ulkonäkö, sitä ikävämpi luonne. Tämä eräiden miesten "hiomaton timantti" -propaganda ja syyllistäminen on kyllä uponnut naisiin tehokkaasti. Aika usein se hiomaton timantti on vain pala kivettynyttä paskaa.
Olen saman huomannut. Ja pätee muuten usein naisiinkin. Ihmiset jotka ovat lapsesta saakka olleet kauniita ja saaneet rakkautta ja kannustusta, ovat aika usein aikuisenakin niitä kaikkein mukavimpia ja kohteliaimpia.
Jos olet ollut aiemmin ruma mutta muuttanut itsesi kauniiksi, kannat silti sisälläsi kaikkia niitä vanhoja arpia ja loukkauksia ajaltasi rumana ihmisenä, etkä yksinkertaisesti pysty suhtautumaan ihmisiin samalla vilpittömällä avoimuudella kuin koko elämänsä kauniina ja onnekkaana elänyt pystyy.
Ja sama pätee myös ihan siihen elämänkatsomukseen: kaikista parhaimman näköiset ihmiset, jotka tunnen, uskovat melko vilpittömästi myös siihen että elämässä tapahtuu hyviä asioita, ihmiset on mukavia ja kaikki on yleensä kivaa. Sitten on me joita on koko elämä haukuttu ja torjuttu...
Just yhdelle todella komealle kaverimiehelle avauduin kun pelkäsin ihan kauheasti mennä Tinder-treffeille mielestäni liian hyvännäköisen kanssa. Hän ihmetteli ihan aidosti että miten voin edes ajatella niin. Öööh ehkä siksi että useampikin mies on minua elämäni aikana informoinut ruumuudestani. Kaveri taas on oikeasti sitä mieltä että ei ulkonäöllä ole väliä - no ei kai kun kirjaimellisesti 99% maailman ihmisistä pitää sinua komeana ja hyväksyy sinut sellaisena kuin olet...
Ja taas toisaalta - koska hän suhtautuu näin avoimesti ja positiivisesti elämään, hänelle myös tapahtuu niitä upeita juttuja, eli vaikkapa löytää sen miss universum -tasoisen tyttöystävän joka on vielä älykäs ja mukavakin. Koska hän menee juttelemaan sille tytölle ilman ennakkopelkoja. Minä taas istun visusti baarin nurkassa ja välttelen katsekontaktia kaikkien miesten kanssa, koska en kestä enää sitä torjuntaa jonka jo katseistaan näkee.
Eli kumpi oli ensin, se hyvä itsetunto vai ne hyvät kokemukset? Kai ne on toisiaan vahvistava positiivinen kehä, joka on ihan alkujaan lähtenyt hyvästä ulkonäöstä. En mäkään aina ollut näin kolhittu - parikymppisenä lähestyin toiveikkaana ja hymyillen vaikka ketä. Mutta aina tuli kylmää vettä niskaan, ja kuinka monta vuosikymmentä sitä sitten jaksaa... N38
Luovuttaa vain henkisesti ja menee tulta päin. Sanoo toiselle että jooojoo joo tiedän. Olen v*t*n ruma läsk* ja *d*oott*, juttuni on a*vovamma! sen ja muutenkin olen ihmisenä täysi paska ja sä olet yksi saakelin supertähti joka nyt jakaa mulle aikaansa, eiks niin?!No tehdään heti selväksi että sä et ole ihmisenä yhtään mitään! Ja nyt kun on tää henkisen väk*vallan ja dissaamisen vaihe päästy yli. Niin mites sun päivä on mennyt? Kerro keskinkertainen mitä kuuluu kun umpitylsään elämään jota sun paperin ohut itsetunto pitää koossa hyvin hatarasti. Katsos pitää heti tehdä selväksi että peli on tuttu.
Nyt en kyllä tajunnut sanaakaan. N38
Käännän; "Olen marttyyroiva, katkera itsesäälissä rypevä ruma läski ja haluan huomiota ja kehuja." Näin taas miehenä kuulen: "Pysy kaukana minusta, vakavia itsetunto-ongelmia, joita SINÄ joudut paikkaamaan."
Aha. Kiitos tiedosta.
56kg on toki läski, katsos niinhän ne miehet ovat minua informoineet. En tietenkään ole samaa mieltä mutta satuttaa se haukku silti, etenkin intiimissä tilanteessa. No joka tapauksessa olen onnellinen että meidän tiemme eivät kohtaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tsemppiä kaikille, olitte sitten jo päätyneet loppuelämäksi sinkkuuteen tai vielä haette kumppania. On kuitenkin lukemattomia tapauksia tinderistä ihan oikean suhteen löytäneitä. Itse onnistuin siinä ahkeran deittailun myötä (noin 30 - 40 treffit). Tiedän myös monia muita onnekkaita, jotkut olleet ahkeria deittaajia, toiset löytäneet ekoilta treffeiltä seurustelukumppanin. Otokseni tosin kattaa pääosin yli 40-vuotiaita, kuten itsekin olen. Nuoremmilla voi olla arvomaailma entistä sekaisemmin tässä maailmassa, jossa oikeastaan kaikki on tehty näyttämään mahdolliselta. Etsitään sitä täydellistä nautinnontuottajaa ja vaihdetaan nopeasti. Oikeassa parisuhteessa tunteet vain syvenevät ajan myötä. Ja tarvitaan itsen ja kumppanin negatiivistenkin puolien tunnistamista ja hyväksyntää. Ehkä se ei ole selvinnyt heille, jotka vaihtavat nopeasti.
En haluaisi asettua neuvonantajaksi, mutta ehkä muutama sana omiin kokemuksiin nojaten. Tinderöintiä ei kannata ottaa liian vakavasti. Sanoisin että kaikista treffeistä opin jotain muista ihmisistä tai itsestäni. Tapasin monta mukavaa ihmistä, mutta myös monta omassa elämässään hukassa olevaa. Pidin koko ajan huolta, että minulla on hyvä kaveripiiri, joka helpotti pettymysten sietoa. En siis tarkoita, että olisin aivan kaikkea heille purkanut kokemuksistani, mutta sain paljon lämpöä ja juttuja, jotka auttoivat pääsemään yli ikävien kokemusten. Pyrin myös aina käyttäytymään hyvin deittejäni kohtaan. Sellaisiakin, jotka olisivat kiinnostuneet minusta, mutta minä en heistä. Koin syviä epätoivon tunteita, mutta myös innostusta. Pidin taukoja, olin selibaatissa puoli vuotta, jotta en lipsuisi typeriin seksi edellä tapaamisiin. Jos joku ghostasi minut, osasin olla iloinen siitä, että en päätynyt pidempään suhteeseen hänen kanssaan. Todennäköisesti hänen kommunikaatiotaitonsa olivat puutteelliset parisuhteeseen, jota itse etsin. Pidin huolta arjesta, terveydestäni, kehitin itseäni, harrastin liikuntaa. Treffeille menin toiveikkaana, mutta tietoisena siitä, että sen oikean tunteen löytyminen on epätodennäköistä. Ja sitten kun se oikea ihminen löytyi, olin kyllä pitkään epävarma, voiko toinen tosiaan olla totta ja sitoutua minuun. Tinder-profiilit poistettiin noin kuukausi ekoista treffeistä. Eikä kumpikaan tapailtu muita ekojen treffien jälkeen. Treffeille menin hänestä kiinnostuneena, mutta mistään ei voinut ennen tapaamista päätellä, että meillä tulisi matchaamaan niin hyvin. Hän jopa viestitteli vähän jäyhästi omaan makuuni. En antanut sen haitata. Mut vielä kerran tsemppihali teille kaikille.
Wau, puoli vuotta selibaatissa.
Siis onko se sinun mielestä lyhyt vai pitkä aika? Minulle se oli pitkä aika, koska sinkkunaisena seksiä olisi ollut koko ajan tarjolla yli tarpeen. Pidättäytyminen selkeytti ajatuksia.
6kk selibaatti 🤣
Käy hyvin kyllä ilmi se kuinka erilaisessa todellisuudessa naiset tuntuvat elävän..
T: yli viisi vuotta siitä kun kukaan on edes halannut tai koskenut muuta kuin kätellessä. Selibaatista en viitsi edes mainita.
heh,näinhän se menee.ihan norminäköinenkin nainen saa seksiä koska haluaa,ja tindermätsejäkin tulee 10x enemmän kuin normimiehelle.miehen täytyy olla rikas tai alfauros-tasolla että kävis vastaavasti.itseasiassa pistänyt vähän silmään nyt useampikin juttu missä kehitysvammainen nainen on saanut lapsen/parisuhteen tjms.miehistä ei tule kuin yksi ainoa mieleen,se hyvännäköinen pyörätuolikelaaja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lukematta ketjua. Hirveän vaikealta vaikuttaa nykypäivänä parisuhteen löytyminen ja etenkin sen kestäminen yli kolme vuotta. Voisiko auttaa, jos rimaa laskisi hiukan? Kun kumppani ei ole täydellinen, ei tarvitse itsekään olla. Olen itse yli 20 vuotta kestäneessä parisuhteessa ja yli nelikymppinen. Jos joskus kuitenkin eroaisin, yrittäisin varmaan löytää mahdollisimman tavallisen ja epätäydellisen miehen. Koska itsekin olen sellainen, enkä jaksa esittää missään mitään muuta. Vai eikö tavis taapertajiakaan löydy enää mistään? Vai eikö ne kelpaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tsemppiä kaikille, olitte sitten jo päätyneet loppuelämäksi sinkkuuteen tai vielä haette kumppania. On kuitenkin lukemattomia tapauksia tinderistä ihan oikean suhteen löytäneitä. Itse onnistuin siinä ahkeran deittailun myötä (noin 30 - 40 treffit). Tiedän myös monia muita onnekkaita, jotkut olleet ahkeria deittaajia, toiset löytäneet ekoilta treffeiltä seurustelukumppanin. Otokseni tosin kattaa pääosin yli 40-vuotiaita, kuten itsekin olen. Nuoremmilla voi olla arvomaailma entistä sekaisemmin tässä maailmassa, jossa oikeastaan kaikki on tehty näyttämään mahdolliselta. Etsitään sitä täydellistä nautinnontuottajaa ja vaihdetaan nopeasti. Oikeassa parisuhteessa tunteet vain syvenevät ajan myötä. Ja tarvitaan itsen ja kumppanin negatiivistenkin puolien tunnistamista ja hyväksyntää. Ehkä se ei ole selvinnyt heille, jotka vaihtavat nopeasti.
En haluaisi asettua neuvonantajaksi, mutta ehkä muutama sana omiin kokemuksiin nojaten. Tinderöintiä ei kannata ottaa liian vakavasti. Sanoisin että kaikista treffeistä opin jotain muista ihmisistä tai itsestäni. Tapasin monta mukavaa ihmistä, mutta myös monta omassa elämässään hukassa olevaa. Pidin koko ajan huolta, että minulla on hyvä kaveripiiri, joka helpotti pettymysten sietoa. En siis tarkoita, että olisin aivan kaikkea heille purkanut kokemuksistani, mutta sain paljon lämpöä ja juttuja, jotka auttoivat pääsemään yli ikävien kokemusten. Pyrin myös aina käyttäytymään hyvin deittejäni kohtaan. Sellaisiakin, jotka olisivat kiinnostuneet minusta, mutta minä en heistä. Koin syviä epätoivon tunteita, mutta myös innostusta. Pidin taukoja, olin selibaatissa puoli vuotta, jotta en lipsuisi typeriin seksi edellä tapaamisiin. Jos joku ghostasi minut, osasin olla iloinen siitä, että en päätynyt pidempään suhteeseen hänen kanssaan. Todennäköisesti hänen kommunikaatiotaitonsa olivat puutteelliset parisuhteeseen, jota itse etsin. Pidin huolta arjesta, terveydestäni, kehitin itseäni, harrastin liikuntaa. Treffeille menin toiveikkaana, mutta tietoisena siitä, että sen oikean tunteen löytyminen on epätodennäköistä. Ja sitten kun se oikea ihminen löytyi, olin kyllä pitkään epävarma, voiko toinen tosiaan olla totta ja sitoutua minuun. Tinder-profiilit poistettiin noin kuukausi ekoista treffeistä. Eikä kumpikaan tapailtu muita ekojen treffien jälkeen. Treffeille menin hänestä kiinnostuneena, mutta mistään ei voinut ennen tapaamista päätellä, että meillä tulisi matchaamaan niin hyvin. Hän jopa viestitteli vähän jäyhästi omaan makuuni. En antanut sen haitata. Mut vielä kerran tsemppihali teille kaikille.
Wau, puoli vuotta selibaatissa.
Siis onko se sinun mielestä lyhyt vai pitkä aika? Minulle se oli pitkä aika, koska sinkkunaisena seksiä olisi ollut koko ajan tarjolla yli tarpeen. Pidättäytyminen selkeytti ajatuksia.
6kk selibaatti 🤣
Käy hyvin kyllä ilmi se kuinka erilaisessa todellisuudessa naiset tuntuvat elävän..
T: yli viisi vuotta siitä kun kukaan on edes halannut tai koskenut muuta kuin kätellessä. Selibaatista en viitsi edes mainita.
Olen nainen ja saanut seksiä v. 2017 ja heti perään 2021. Yhteensä kaksi kertaa, kumpikin oli huono kokemus eikä tuntunut miltään. Ja yritys on päällä koko ajan, että näin... T. Nainen kuulemma kuitenkin minäkin :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lukematta ketjua. Hirveän vaikealta vaikuttaa nykypäivänä parisuhteen löytyminen ja etenkin sen kestäminen yli kolme vuotta. Voisiko auttaa, jos rimaa laskisi hiukan? Kun kumppani ei ole täydellinen, ei tarvitse itsekään olla. Olen itse yli 20 vuotta kestäneessä parisuhteessa ja yli nelikymppinen. Jos joskus kuitenkin eroaisin, yrittäisin varmaan löytää mahdollisimman tavallisen ja epätäydellisen miehen. Koska itsekin olen sellainen, enkä jaksa esittää missään mitään muuta. Vai eikö tavis taapertajiakaan löydy enää mistään? Vai eikö ne kelpaa?
Aina tämä sama neuvo, laske rimaa. Mutta laske rimaa minkä suhteen? Totta kai jos jollakulla (miehellä tai naisella) on kumppanille jotain päästäkeksittyjä ja yleensä varsin pinnallisia vaatimuksia, kuten kenkien malli, hiusten väri, tai vaikka että ei saa pitää vaatetta x, niin joo, se on loppuelämän parisuhteen kannalta aika toissijainen asia.
Mutta sitten aletaan mennä syvemmälle ja heti löytyy asioita joissa en ainakaan itse voi laskea rimaa milliäkään. Yleissivistys, hygienia, huumorintaju, älykkyys, käytöstavat, elämänasenne, tulevaisuudensuunnitelmat... Ei näistä voi joustaa jos elämänkumppania hakee.
Ja sitten vielä on se seksuaalinen aspekti, aina sanotaan että ota sitten rumempi jos et hyvännäköistä saa. Mutta jos ei yksinkertaisesti viehäty jostakusta, ei sitä voi pakottaa. Olisiko kiva olla suhteessa jossa tietäisi että toinen tykkää vain pitkistä ja hoikista mutta itse olet lyhyt ja lihava?
Mä ainakin olen mieluummin yksin. Vaikka koko loppuelämän sitten.
Minä pidän naisessa tärkeänä älyllisiä ominaisuuksia. Anteeksi jos joku vetää herneen nenään, mutta villitysten ja massapsykooseihin osallistuva nainen ei todella suurella todennäköisyydellä ole tätä. Pahimpia ovat tunteiden vietävissä olevat naiset, jotka pitävät omia tunteitaan totena ja kaikenlisäksi totena myös muille ihmisille, koska arvottavat omat tunteensa myös toisten tunteiden yläpuolelle.
Vikaa on varmasti mussakin, mutta olen nyt inasen päälle 30 vuotias ja deittailun suhteen täysin luovuttanut. Viimeisin parisuhteeni kesti 6 vuotta ja oli suoraan sanottuna paska. Nyt viimeiset 8 vuotta olen ollut yksin ja en ole edes tavannut ketään. Mitä kauemmin on yksin, sitä kaukaisemmalta tuntuu ajatus siitä, että jakaisi elämänsä jonkun kanssa, vaikka olen aina haaveillut parisuhteesta ja perheen perustamisesta.
Varsinkin nyt kun olen onnistunut rakentamaan itselleni ihan mukavan elämän; mulla on harrastuksia, ystäviä, oma asunto ja mökki, mukava työpaikka jne, en pysty kuvittelemaan, että tässä vaiheessa löisin hynttyyt yhteen jonkun velton työttömän kallun kanssa ja tuntuu, että en juuri muunlaisiin törmää.
Tinder ja muut deittipalvelut eivät ole ihan mun juttu. Ei tunnu luontevalta yrittää luoda yhteyttä jonkun täysin tuntemattoman henkilön kanssa tai ladata tuntemattomaan henkilöön heti lähtökohtaisesti jotakin romanttisia odotuksia, vaikka ei oltaisi ikinä edes tavattu.
Vierailija kirjoitti:
Vikaa on varmasti mussakin, mutta olen nyt inasen päälle 30 vuotias ja deittailun suhteen täysin luovuttanut. Viimeisin parisuhteeni kesti 6 vuotta ja oli suoraan sanottuna paska. Nyt viimeiset 8 vuotta olen ollut yksin ja en ole edes tavannut ketään. Mitä kauemmin on yksin, sitä kaukaisemmalta tuntuu ajatus siitä, että jakaisi elämänsä jonkun kanssa, vaikka olen aina haaveillut parisuhteesta ja perheen perustamisesta.
Varsinkin nyt kun olen onnistunut rakentamaan itselleni ihan mukavan elämän; mulla on harrastuksia, ystäviä, oma asunto ja mökki, mukava työpaikka jne, en pysty kuvittelemaan, että tässä vaiheessa löisin hynttyyt yhteen jonkun velton työttömän kallun kanssa ja tuntuu, että en juuri muunlaisiin törmää.
Tinder ja muut deittipalvelut eivät ole ihan mun juttu. Ei tunnu luontevalta yrittää luoda yhteyttä jonkun täysin tuntemattoman henkilön kanssa tai ladata tuntemattomaan henkilöön heti lähtökohtaisesti jotakin romanttisia odotuksia, vaikka ei oltaisi ikinä edes tavattu.
Kannattaa antaa deittipalveluille mahdollisuus. Helposti voi rankata huonot pois, vaikka ehdottamalla ensin tutustumista ystävinä. Tietenkin silloin mies voi tapailla muita, mutta tuskin jaksaa olla kaveria kovinkaan kauaa. Jos tykkää toisen seurasta, niin mahdollisuudet onnistua on paljon suuremmat eikä ihastu siihen omassa päässä olevaan kuvaan toisesta. M
Vierailija kirjoitti:
Lukematta ketjua. Hirveän vaikealta vaikuttaa nykypäivänä parisuhteen löytyminen ja etenkin sen kestäminen yli kolme vuotta. Voisiko auttaa, jos rimaa laskisi hiukan? Kun kumppani ei ole täydellinen, ei tarvitse itsekään olla. Olen itse yli 20 vuotta kestäneessä parisuhteessa ja yli nelikymppinen. Jos joskus kuitenkin eroaisin, yrittäisin varmaan löytää mahdollisimman tavallisen ja epätäydellisen miehen. Koska itsekin olen sellainen, enkä jaksa esittää missään mitään muuta. Vai eikö tavis taapertajiakaan löydy enää mistään? Vai eikö ne kelpaa?
Niinpä. Tavallisuus ja aitous kunniaan! Ja kun sen riittävän hyvän löytää, sitoutuminen tuo ajan myötä sen luottamuksen ja turvallisuuden, jossa voidaan epätäydellisinä ihmisinä yhdessä kasvaa (ja lapsille turvallisen kasvuympäristön tarjota).
Kun on valintansa tehnyt, ei tarvitse enää arpoa "onkohan hän sittenkään se oikea minulle", vaan keskittyä olemaan se oikea hänelle. Aina ei täydellisesti onnistu, ja jokainen muuttuu johonkin suuntaan elämän aikana, mutta kun tahto ja sitoutuminen ovat vetureita, tunteet saavat rauhoittua kohti levollisuutta ja yhteenkuuluvuutta.
Tinder-kulttuuri ei omakohtaisesti ole tuttu, mutta sitoutuminen, epätäydellisyys ja inhimillisyys ei näytä kuvaavan sitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lukematta ketjua. Hirveän vaikealta vaikuttaa nykypäivänä parisuhteen löytyminen ja etenkin sen kestäminen yli kolme vuotta. Voisiko auttaa, jos rimaa laskisi hiukan? Kun kumppani ei ole täydellinen, ei tarvitse itsekään olla. Olen itse yli 20 vuotta kestäneessä parisuhteessa ja yli nelikymppinen. Jos joskus kuitenkin eroaisin, yrittäisin varmaan löytää mahdollisimman tavallisen ja epätäydellisen miehen. Koska itsekin olen sellainen, enkä jaksa esittää missään mitään muuta. Vai eikö tavis taapertajiakaan löydy enää mistään? Vai eikö ne kelpaa?
Aina tämä sama neuvo, laske rimaa. Mutta laske rimaa minkä suhteen? Totta kai jos jollakulla (miehellä tai naisella) on kumppanille jotain päästäkeksittyjä ja yleensä varsin pinnallisia vaatimuksia, kuten kenkien malli, hiusten väri, tai vaikka että ei saa pitää vaatetta x, niin joo, se on loppuelämän parisuhteen kannalta aika toissijainen asia.
Mutta sitten aletaan mennä syvemmälle ja heti löytyy asioita joissa en ainakaan itse voi laskea rimaa milliäkään. Yleissivistys, hygienia, huumorintaju, älykkyys, käytöstavat, elämänasenne, tulevaisuudensuunnitelmat... Ei näistä voi joustaa jos elämänkumppania hakee.
Ja sitten vielä on se seksuaalinen aspekti, aina sanotaan että ota sitten rumempi jos et hyvännäköistä saa. Mutta jos ei yksinkertaisesti viehäty jostakusta, ei sitä voi pakottaa. Olisiko kiva olla suhteessa jossa tietäisi että toinen tykkää vain pitkistä ja hoikista mutta itse olet lyhyt ja lihava?
Mä ainakin olen mieluummin yksin. Vaikka koko loppuelämän sitten.
Niistä mitä et maininnut miehen ikä, koulutus, varallisuus, tulotaso, status ja pituus ellei se nyt sitten tee miehestä epäviehättävää.
Alue: Aihe vapaa
En kiellä etteikö mainitsemasi asiat vaikuttaisi, mutta jokainen itse edesauttaa tuota kulttuuria ja mallia elää, joko tietoisesti tai ymmärtämättä. Hyvä puoli asiassa on, että kun sen tiedostaa, sitä on mahdollista muuttaa, ainakin omalta osaltaan, ja ehkä jopa lähipiirissä, mikäli sellaista vielä oikeasti on.
Ap:lle. Oma asenne vaikuttaa, eikä kolmekymppiselle ole myöhäistä. Olen nyt viisikymmentä ja viimeisen kahden vuoden aikana olen tutustunut hienoihin ihmisiin, useampaan kuin niitä edeltävän vuosikymmenenä. Helpommaksi seurustelu kuviot tuskin tulevat ikääntymisen myötä, ihan jo siksi, että monet hyvät ovat varattuja ja osa poistuu "markkinoilta" muista syistä, osa ihan luonnollisista. Voihan niissä jäljelle jääneissä olla vikaakin, tunnustan tämän itsekin.
Mitään takuita ei voi kukaan antaa, mutta vain tekemällä tietoista työtä itsensä ja kumppanin etsimisen suhteen voi saavuttaa jotain.