Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Deittailun arpeuttamat kolmekymppiset
14.02.2021 |
En tiedä, onko muilla tätä ongelmaa, mutta minusta tuntuu vuosi vuodelta vaikeammalta ryhtyä seurustelusuhteeseen uuden ihmisen kanssa. Pisimmät suhteeni olivat alle 25-vuotiaana, eivätkä nekään kuin 3-4 vuotta. Nyt kolmekymppisenä, kun takana on useampi epäonnistunut ja lyhyt tapailu, tuntuu todella vaikealta luottaa enää uuteen kumppaniin.
Olen aiemmin tapaillut jostain syystä hyvin vaativia ihmisiä. Sellaisia, jotka vaativat itseltään ja muilta todella paljon. Sellaisiin ihmisiin, joille en itse lähtökohtaisesti "kelpaa", ihastun päättömästi. Milloin olen elämäni on ollut "liian rankka", milloin olen (normaalipainoisena) ollut liian lihava ja toiste sitten olisi pitänyt jaksaa roikkua "tapailussa" kuukausitolkulla ilman mitään käsitystä siitä, kuinka monta muuta ihmistä "tapaillaan" samanaikaisesti. Olen kyllä jo oppinut virheistäni, ja luenkin merkkejä kuin piru raamattua. Tai ainakin luulen oppineeni. Tuntuu kuitenkin, että tämä oppi on tehnyt minusta kyynisen niillekin ihmisille, jotka todella haluaisivat minut elämäänsä. Pidin itseäni vielä pari vuotta sitten viehättävänä ja mielenkiintoisena ihmisenä, jolla on paljon annettavaa parisuhteessa. Näiden huonojen kokemusten jälkeen oloni on taas kuin vaikeimmassa teini-iässä, kun kuvittelin olevani maailman rumin, tyhmin ja tylsin ihminen koko maailmassa, ja ihmisarvoni on täysin sidottu siihen, minkä kokoiset farkut mahtuvat sujuvasti jalkaan ja siihen, olenko sängyssä tarpeeksi hyvä. Tein paljon töitä sen eteen, että hyväksyin itseni suomimatta itseäni jokaisesta (kauneus)virheestä, joten tämä tuntuu musertavalta, että määritän itseni TAAS miesten huomion kautta. Kuvittelin olevani viisaampi.
Nyt olen tavannut miehen, ja minua pelottaa kamalasti, että tässäkin käy taas niin, että mies kyllästyy minuun. Tai jos ei heti kyllästy, minä pilaan kaiken epävarmuudellani. Tai sitten todellinen minäni paljastuu, ja mies huomaa, etten ole sellainen joksi hän minut kuvitteli. Tuntuu, että mies on kuitenkin yhtä hullaantunut minusta kuin minä hänestä, mutta odotan jatkuvasti sitä yllättäen pitkään kestävää vastausta tekstiviestiin, ja siitä seuraavaa "Kuule, musta tuntuu nyt siltä..." -litaniaa. En pysty nauttimaan tästä, koska mua pelottaa niin saa*t*anasti, että tästäkään ei tule mitään. Olemme molemmat järkeilleet, että tämä etenee liian nopeasti, emmekä kumpikaan halua pilata tätä hätiköimällä, mutta en silti voi pelolleni mitään.
Kommentit (127)
Olen tämän keskustelun pohjalta päättänyt koota kaikki rohkeuden rippeeni ja koettaa lähestyä miehiä avoimemmin ja aktiivisemmin tosielämässä. Ehkä sieltä löytyy hyvä ihmissuhde vähän erilaisin, terveemmin speksein kuin tuolta netin mielikuvamaailmasta. Men, you have been warned :)!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole vielä edes kolmekymppinen, mutta on kyllä tullut huomattua että deittailu on aivan omiaan tuhoamaan itsetunnon. Miten sitä vielä pari vuotta sitten olikin siitä niin innoissaan... Ei enää. Onneksi se perustuu vapaehtoisuuteen, joten jos ei halua tulla satuteuksi, jättäytyy vaan pois niistä kuvioista.
Kolmekymppiset on vielä niin kakaroita että ne kuvittelee löytävänsä jonkun superhyvän. Sitten joskus 45-vuotiaana todetaan että se naapurin Sari taisikin olla sellainen mutta se onkin jo naimisissa.
Varsinki pk-seudulla on tätä, kukaan ei kelpaa kellekään.
Vaativat miehet on parasta hylätä heti. Ne on kakaroita.
Itse olen tällä hetkellä suhteessa, mutta koska suhde ei voi kovin hyvin, niin olen pohtinut jonkin verran näitä nykyajan deittimarkkinoita ja sitä, että miten itse niillä pärjäisin, jos sinkkuus tulisi ajankohtaiseksi. Ja minulla on ihan samanlaisia kyynisiä ajatuksia kuin aloittajalla, vaikka en ole mihinkään deittailuun vielä edes ryhtynyt. Pelkään, että minua pidettäisiin huonona ja rumana, vaikka itse ajattelen olevani ihan nätti ja mukava. Olen myös normaalipainoinen, joten siitäkään ei ainakaan pitäisi tulla sanomista. Mutta sitten kun olen lukenut ihmisten huonoja kokemuksia, niin en voi mitään sille, että olen jo valmiiksi liikenteessä surkealla asenteella. Todennäköisesti en menisi Tinderiin tai mihinkään, koska pelkäisin liikaa.
Vika on sinussa ap, koska sä oot TOLLANEN! Sä oot tollanen, tollanen, tollanen! Syytä itteäs, omaa syytäs kaikki!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ap kuulostaa hyvin ulkonäkökeskeiseltä ja huonoitsetuntoiselta. en jaksaisi kauaa kuunnella
Vierailija kirjoitti:
En ole vielä edes kolmekymppinen, mutta on kyllä tullut huomattua että deittailu on aivan omiaan tuhoamaan itsetunnon. Miten sitä vielä pari vuotta sitten olikin siitä niin innoissaan... Ei enää. Onneksi se perustuu vapaehtoisuuteen, joten jos ei halua tulla satuteuksi, jättäytyy vaan pois niistä kuvioista.
Tinderöinti on psykologisesti raskasta. Siellä pitää pystyä esittämään se paras mahdollinen kuva itsestään ja erityisesti ulkonäöstään muutamalla kuvalla. Jos et tähän kykene, kannattaa valmistautua jatkuvaan torjuntaan ja ghostaamiseen.
Käytännössä sun pitää kuvilla ja kirjoituksillasi kommunikoida sille toiselle ihmiselle että hänen kannattaa valita sut niiden hänen muiden kymmenien tai satojen mätsien sijaan. Ja jos sä et kykene vakuuttamaan, niin voit olla varma että pian keskustelu hiljenee tai sut poistetaan.
Aika raakaa on...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
nykyään deittaillaan paljon, ennen mentiin baariin/tanssilavalle/kaverien kanssa sinne sun tänne .... siellä näki ihmisiä livenä ja tutustui toisinaan uusiin ihmisiin ja niitä parisuhteitakin toisinaan alkoi
Vierailija kirjoitti:
Saanko osallistua, jos olen deittailun puutteen arpeuttama kolmekymppinen? Omat lähestymiset on aina torjuttu ja kukaan ei ole koskaan osoittanut suoraa kiinnostusta. Toisinaan kuvittelen näin tapahtuneen, mutta sitten vain nolaan itseni sen seurauksena. "Mitä, jos oltaisiin vain kavereita?" Toisin sanoen mitä, jos en enää vastaisi viesteihin ja ei oikeastaan pidettäisi mitään yhteyttä enää koskaan. "Kyllähän se sopii." Vastauksella ei ole oikeasti väliä, mutta en voi olla olematta kohtelias ja huomaavainen.
Uusia ihmisiä, joista voisi kiinnostua, on vielä todella vaikea löytää mistään. Työt ja harrastukset ovat liian miesvaltaisia ja kaveripiireissä kaikki muut ovat jo pariutuneet. Deittipalveluissa taas tuntuu siltä, että sitä on yhtä aikaa liian täydellinen ja kelvoton. Mallin näköiset ihmiset eivät kiinnosta tai kiinnostu tavallisesta pulliaisesta, vaikka eivät he usein taida edes olla etsimässä palveluista elämänkumppania. Ylipainoiset ja muut elämänkoululaiset eivät myöskään kiinnosta, vaikka ehkä itse kiinnostuisivatkin. Kiinnostuneistakin monet varmaan kavahtavat suuria eroavaisuuksia ja tuntevat alemmuudentunnetta niistä johtuen. Sopivan tavalliset ehdokkaat loistavat poissaolollaan.
Olisipa joku, jota voisin vielä joskus pitää kädestä kiinni.
Tämä on niin totta ja ihanasti kirjoitettu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies 29v plus 1v miettii kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Semmoista se deittailu nykypäivänä on.
Me kaikki haluamme itsellemme parhaan mahdollisen kumppanin, se on vain luonnollista. Ongelma vaan on siinä että niillä parhailla mahdollisilla tyypeillä on todellakin varaa valita, eli jos sellaisen parhaan haluaa iskeä ja jopa ihan pitää itsellään, niin ei oo varaa mokailla:
- sun pitää olla hyvännäköinen
- sun pitää olla hyvä sängyssä ja avoin sille mistä toinen tykkää
- sun pitää olla tasapainoinen henkisesti, sillä laadukas tyyppi ei ota kumppaniksi mielenterveysongelmaistaJa näitä yllä mainittuja asioita sun pitää olla koko ajan, ei riitä että feikkaat muutaman tunnin ajan treffeillä, totuus paljastuu kyllä jos vain esität jotain mitä et ole.
Summa summarum, parisuhdemarkkinat on todella brutaalit ja moni luovuttaa nopeasti kun tajuaa että ei tule pärjäämään.
Se laatu tulee kyllä ulkonäöstä. Sama juttu myös rekrytoinnissa. Työelämässä ja lihamarkkinoilla pätee samat säännöt; jos olet mies, saat helpommin ulkonäkökehuja mieheltä kuin naiselta ja helpommin työpaikan miesrekrytoijalta kuin naiselta, koska naiset arvioivat jopa suuren osan miehistä 'rumiksi' ja miehet ehkä 10% naisista rumiksi. Mies polkee pyöräänsä ylämäkeen ja nainen alamäkeen. YouTube on täynnä videoita, missä miehet keksivät kilpaa tekosyitä naisten ikävälle käytökselle ja kannustavat toisiaan optimismiin ja ymmärtämään naisten oikkuja. Mutta eipä ole naisten videoita, missä naiset kaivelevat vikoja itsestään ja yrittävät oppia kommunikoimaan kuten autismikirjon mies. Sanon tuon autismikirjon jutun puoliksi vitsillä, mutta se on siis vastine sille, että miehet yrittävät ymmärtää naisten sosiaalista tökeröyttä. Miesten ja naisten sosiaalinen urpous voi olla erilaista, mutta miehet opiskelevat ja yrittävät tuntea sympatiaa naisten urpoutta kohtaan melko paljon, vaikka terveys- ja sosiaaliala ovatkin virallisesti naisvaltaisia.
Mitä sä selität. Naiset on kautta aikain opetettu miellyttämään miehiä ja naiset ovat niitä, joika miehet hak kaavat tai tap pavat täällä ihanassa Suomen maassa useimmiten. Joka päivä joku perhetragedia jossain. Tai mieti maailman per voja, Petereitä ja Ep steinia ja Wein steinia. Kuka oli urp p.
Vierailija kirjoitti:
Mies 29v plus 1v miettii kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Semmoista se deittailu nykypäivänä on.
Me kaikki haluamme itsellemme parhaan mahdollisen kumppanin, se on vain luonnollista. Ongelma vaan on siinä että niillä parhailla mahdollisilla tyypeillä on todellakin varaa valita, eli jos sellaisen parhaan haluaa iskeä ja jopa ihan pitää itsellään, niin ei oo varaa mokailla:
- sun pitää olla hyvännäköinen
- sun pitää olla hyvä sängyssä ja avoin sille mistä toinen tykkää
- sun pitää olla tasapainoinen henkisesti, sillä laadukas tyyppi ei ota kumppaniksi mielenterveysongelmaistaJa näitä yllä mainittuja asioita sun pitää olla koko ajan, ei riitä että feikkaat muutaman tunnin ajan treffeillä, totuus paljastuu kyllä jos vain esität jotain mitä et ole.
Summa summarum, parisuhdemarkkinat on todella brutaalit ja moni luovuttaa nopeasti kun tajuaa että ei tule pärjäämään.
Se laatu tulee kyllä ulkonäöstä. Sama juttu myös rekrytoinnissa. Työelämässä ja lihamarkkinoilla pätee samat säännöt; jos olet mies, saat helpommin ulkonäkökehuja mieheltä kuin naiselta ja helpommin työpaikan miesrekrytoijalta kuin naiselta, koska naiset arvioivat jopa suuren osan miehistä 'rumiksi' ja miehet ehkä 10% naisista rumiksi. Mies polkee pyöräänsä ylämäkeen ja nainen alamäkeen. YouTube on täynnä videoita, missä miehet keksivät kilpaa tekosyitä naisten ikävälle käytökselle ja kannustavat toisiaan optimismiin ja ymmärtämään naisten oikkuja. Mutta eipä ole naisten videoita, missä naiset kaivelevat vikoja itsestään ja yrittävät oppia kommunikoimaan kuten autismikirjon mies. Sanon tuon autismikirjon jutun puoliksi vitsillä, mutta se on siis vastine sille, että miehet yrittävät ymmärtää naisten sosiaalista tökeröyttä. Miesten ja naisten sosiaalinen urpous voi olla erilaista, mutta miehet opiskelevat ja yrittävät tuntea sympatiaa naisten urpoutta kohtaan melko paljon, vaikka terveys- ja sosiaaliala ovatkin virallisesti naisvaltaisia.
Mitä sä selität. Naiset on kautta aikain opetettu miellyttämään miehiä ja naiset ovat niitä, joika miehet hak kaavat tai tap pavat täällä ihanassa Suomen maassa useimmiten. Joka päivä joku perhetragedia jossain. Tai mieti maailman per voja, Petereitä ja Ep steinia ja Wein steinia. Kuka oli urp p.
Totta, naiset aika harvoin tappavat miehensä. Tai ainakin paljon harvemmin kuin miehet tappavat vaimonsa.
Naisten spesialiteetti näyttää olevan omien lastensa m*rhaaminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Erittäin mielenkiintoinen aihe ja hyvin otsikoitu.
Minäkään en uskalla Tinderiin, pelkään ihan liikaa vaikka olen ilmeisesti erittäin salonkikelpoinen ja suosittukin ainakin livenä. Mutta tuttu mies jätti tapailun kanssani sikseen. Tyyli millä sen teki oli niin ristiriitainen että olen vieläkin sekaisin. Alkuun innostui minusta kovasti ja parin kk päästä kävi näin. En vain keksi mitä vielä muuta kaksi ihmistä tarvitsisivat jos keskinäinen vetovoima, arvot ja huumori sekä elämäntilanteet natsaa.
Nyt vain ahdistaa jo ajatus kenestäkään miehestä, yritin kokeilla mutta edes hyvännäköiset ei jaksa kiinnostaa koska iskee defenssit päälle. Jäi vain traumat tuosta torjunnasta. Mieluummin olen nyt yksin tietäen etten VARMASTI koe ainakaan lisää sydänsuruja toistaiseksi. Ilman seksiä ja läheisyyttä on kurjaa mutta se voittaa mennen tullen sen hirveän ahdistuksen mikä tapailuun ja suhteen muodostamiseen liittyy.
Oikein hyvää ystävänpäivää kaikille yksin seilaaville sinkuille!
Kuulostaa siltä että sulle kelpaa vain vähän liian tasokkaat miehet.
Sydänsuruilta säästyt kyllä jos valitset omantasoisen kiltin ja kunnollisen miehen.
Naisten asenne tuntuu olevan että irtoseksin perässä oleva liian tasokas panomies tai sitten kokonaan yksin.
No, ehkäpä sitten jompikumpi noista mainitsemistasi - kunhan ei vain vahingossakaan sellaista kuin sinä.
Olin yh-isä yli kymmenen vuotta ja vasta äsken löysin elämäni rakkauden. Minua ei kiinnostanut vain seksi vaan etsin itselleni parisuhteesta ja samoista harrastuksista pitävän vaimon. Nyt olemme onnellisesti naimisissa... että toivoa on ja kaikki miehet ei ole pelkän seksin perässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tsemppiä kaikille, olitte sitten jo päätyneet loppuelämäksi sinkkuuteen tai vielä haette kumppania. On kuitenkin lukemattomia tapauksia tinderistä ihan oikean suhteen löytäneitä. Itse onnistuin siinä ahkeran deittailun myötä (noin 30 - 40 treffit). Tiedän myös monia muita onnekkaita, jotkut olleet ahkeria deittaajia, toiset löytäneet ekoilta treffeiltä seurustelukumppanin. Otokseni tosin kattaa pääosin yli 40-vuotiaita, kuten itsekin olen. Nuoremmilla voi olla arvomaailma entistä sekaisemmin tässä maailmassa, jossa oikeastaan kaikki on tehty näyttämään mahdolliselta. Etsitään sitä täydellistä nautinnontuottajaa ja vaihdetaan nopeasti. Oikeassa parisuhteessa tunteet vain syvenevät ajan myötä. Ja tarvitaan itsen ja kumppanin negatiivistenkin puolien tunnistamista ja hyväksyntää. Ehkä se ei ole selvinnyt heille, jotka vaihtavat nopeasti.
En haluaisi asettua neuvonantajaksi, mutta ehkä muutama sana omiin kokemuksiin nojaten. Tinderöintiä ei kannata ottaa liian vakavasti. Sanoisin että kaikista treffeistä opin jotain muista ihmisistä tai itsestäni. Tapasin monta mukavaa ihmistä, mutta myös monta omassa elämässään hukassa olevaa. Pidin koko ajan huolta, että minulla on hyvä kaveripiiri, joka helpotti pettymysten sietoa. En siis tarkoita, että olisin aivan kaikkea heille purkanut kokemuksistani, mutta sain paljon lämpöä ja juttuja, jotka auttoivat pääsemään yli ikävien kokemusten. Pyrin myös aina käyttäytymään hyvin deittejäni kohtaan. Sellaisiakin, jotka olisivat kiinnostuneet minusta, mutta minä en heistä. Koin syviä epätoivon tunteita, mutta myös innostusta. Pidin taukoja, olin selibaatissa puoli vuotta, jotta en lipsuisi typeriin seksi edellä tapaamisiin. Jos joku ghostasi minut, osasin olla iloinen siitä, että en päätynyt pidempään suhteeseen hänen kanssaan. Todennäköisesti hänen kommunikaatiotaitonsa olivat puutteelliset parisuhteeseen, jota itse etsin. Pidin huolta arjesta, terveydestäni, kehitin itseäni, harrastin liikuntaa. Treffeille menin toiveikkaana, mutta tietoisena siitä, että sen oikean tunteen löytyminen on epätodennäköistä. Ja sitten kun se oikea ihminen löytyi, olin kyllä pitkään epävarma, voiko toinen tosiaan olla totta ja sitoutua minuun. Tinder-profiilit poistettiin noin kuukausi ekoista treffeistä. Eikä kumpikaan tapailtu muita ekojen treffien jälkeen. Treffeille menin hänestä kiinnostuneena, mutta mistään ei voinut ennen tapaamista päätellä, että meillä tulisi matchaamaan niin hyvin. Hän jopa viestitteli vähän jäyhästi omaan makuuni. En antanut sen haitata. Mut vielä kerran tsemppihali teille kaikille.
Vierailija kirjoitti:
Tsemppiä kaikille, olitte sitten jo päätyneet loppuelämäksi sinkkuuteen tai vielä haette kumppania. On kuitenkin lukemattomia tapauksia tinderistä ihan oikean suhteen löytäneitä. Itse onnistuin siinä ahkeran deittailun myötä (noin 30 - 40 treffit). Tiedän myös monia muita onnekkaita, jotkut olleet ahkeria deittaajia, toiset löytäneet ekoilta treffeiltä seurustelukumppanin. Otokseni tosin kattaa pääosin yli 40-vuotiaita, kuten itsekin olen. Nuoremmilla voi olla arvomaailma entistä sekaisemmin tässä maailmassa, jossa oikeastaan kaikki on tehty näyttämään mahdolliselta. Etsitään sitä täydellistä nautinnontuottajaa ja vaihdetaan nopeasti. Oikeassa parisuhteessa tunteet vain syvenevät ajan myötä. Ja tarvitaan itsen ja kumppanin negatiivistenkin puolien tunnistamista ja hyväksyntää. Ehkä se ei ole selvinnyt heille, jotka vaihtavat nopeasti.
En haluaisi asettua neuvonantajaksi, mutta ehkä muutama sana omiin kokemuksiin nojaten. Tinderöintiä ei kannata ottaa liian vakavasti. Sanoisin että kaikista treffeistä opin jotain muista ihmisistä tai itsestäni. Tapasin monta mukavaa ihmistä, mutta myös monta omassa elämässään hukassa olevaa. Pidin koko ajan huolta, että minulla on hyvä kaveripiiri, joka helpotti pettymysten sietoa. En siis tarkoita, että olisin aivan kaikkea heille purkanut kokemuksistani, mutta sain paljon lämpöä ja juttuja, jotka auttoivat pääsemään yli ikävien kokemusten. Pyrin myös aina käyttäytymään hyvin deittejäni kohtaan. Sellaisiakin, jotka olisivat kiinnostuneet minusta, mutta minä en heistä. Koin syviä epätoivon tunteita, mutta myös innostusta. Pidin taukoja, olin selibaatissa puoli vuotta, jotta en lipsuisi typeriin seksi edellä tapaamisiin. Jos joku ghostasi minut, osasin olla iloinen siitä, että en päätynyt pidempään suhteeseen hänen kanssaan. Todennäköisesti hänen kommunikaatiotaitonsa olivat puutteelliset parisuhteeseen, jota itse etsin. Pidin huolta arjesta, terveydestäni, kehitin itseäni, harrastin liikuntaa. Treffeille menin toiveikkaana, mutta tietoisena siitä, että sen oikean tunteen löytyminen on epätodennäköistä. Ja sitten kun se oikea ihminen löytyi, olin kyllä pitkään epävarma, voiko toinen tosiaan olla totta ja sitoutua minuun. Tinder-profiilit poistettiin noin kuukausi ekoista treffeistä. Eikä kumpikaan tapailtu muita ekojen treffien jälkeen. Treffeille menin hänestä kiinnostuneena, mutta mistään ei voinut ennen tapaamista päätellä, että meillä tulisi matchaamaan niin hyvin. Hän jopa viestitteli vähän jäyhästi omaan makuuni. En antanut sen haitata. Mut vielä kerran tsemppihali teille kaikille.
Wau, puoli vuotta selibaatissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole vielä edes kolmekymppinen, mutta on kyllä tullut huomattua että deittailu on aivan omiaan tuhoamaan itsetunnon. Miten sitä vielä pari vuotta sitten olikin siitä niin innoissaan... Ei enää. Onneksi se perustuu vapaehtoisuuteen, joten jos ei halua tulla satuteuksi, jättäytyy vaan pois niistä kuvioista.
Tinderöinti on psykologisesti raskasta. Siellä pitää pystyä esittämään se paras mahdollinen kuva itsestään ja erityisesti ulkonäöstään muutamalla kuvalla. Jos et tähän kykene, kannattaa valmistautua jatkuvaan torjuntaan ja ghostaamiseen.
Käytännössä sun pitää kuvilla ja kirjoituksillasi kommunikoida sille toiselle ihmiselle että hänen kannattaa valita sut niiden hänen muiden kymmenien tai satojen mätsien sijaan. Ja jos sä et kykene vakuuttamaan, niin voit olla varma että pian keskustelu hiljenee tai sut poistetaan.
Aika raakaa on...
Siis kyllä! Minulle tinderöinti oli yksi iso stressin aihe. Kun on itse nähnyt siinä toisessa ihmisessä jotain kiinnostavaa, voi olla varma että aika moni muu on nähnyt saman. Sitten tulikin jatkuvasti mietittyä että miten paljon minua parempia hänellä mahtaa olla listallaan... Koko ajan tekee vertailua minun ja niiden muiden välillä. En ole täydellinen ja tiedän omat virheeni liiankin hyvin, joten kyllä välillä teki mieli heittää hanskat tiskiin. Miksi edes yrittää, kun ei voi kuitenkaan olla paras? Ollakseen paras pitäisi olla täydellinen, tai ainakin hyvin lähellä sitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ykköstyypin ihmisillä on todellakin varaa valita kenet ottavat. Kakkostyypin ihmiset tyypillisesti sen sijaan ottavat sen, joka heidät suostuu ottamaan.
Olettaen, että on jotain ykköstyypin ja kakkostyypin (diabetes??) -ihmisiä - "kakkostyypin" ihmiset arvostavat omaa elämäänsä ja persoonaansa ihan yhtä paljon kuin "ykköstyypinkin" ihmiset. Ja tiedostavat, että elämän jakaminen kenen sattuu kanssa ei toimi, eikä ole mielekästä. Jokaisen tyypin ihmiset toivottavasti valitsevat sellaisen elämänkumppanin, joka juuri heille sopii, koska se lienee parisuhteen ja elämänkumppanuuden tarkoitus. Kääntäen: siitä parisuhde nimenomaan muodostuu, että kemiat toimivat ja yhdessäolo on palkitsevaa ja hienoa molemmille. Millä kriteereillä siis tulisi päätellä kuuluuko ykkösiin vai kakkosiin - eli toisin sanoen päättää olla pitämättä niistä ihmisistä, joista pitää ja valita kylkeensä joku josta ei pidä. En oikein tajua miltä pohjalta ihmiset suhteisiin lähtevät, kun voi noin mukavan karkeasti jaotella persoonalliset ihmistyypit kahteen ryhmään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tsemppiä kaikille, olitte sitten jo päätyneet loppuelämäksi sinkkuuteen tai vielä haette kumppania. On kuitenkin lukemattomia tapauksia tinderistä ihan oikean suhteen löytäneitä. Itse onnistuin siinä ahkeran deittailun myötä (noin 30 - 40 treffit). Tiedän myös monia muita onnekkaita, jotkut olleet ahkeria deittaajia, toiset löytäneet ekoilta treffeiltä seurustelukumppanin. Otokseni tosin kattaa pääosin yli 40-vuotiaita, kuten itsekin olen. Nuoremmilla voi olla arvomaailma entistä sekaisemmin tässä maailmassa, jossa oikeastaan kaikki on tehty näyttämään mahdolliselta. Etsitään sitä täydellistä nautinnontuottajaa ja vaihdetaan nopeasti. Oikeassa parisuhteessa tunteet vain syvenevät ajan myötä. Ja tarvitaan itsen ja kumppanin negatiivistenkin puolien tunnistamista ja hyväksyntää. Ehkä se ei ole selvinnyt heille, jotka vaihtavat nopeasti.
En haluaisi asettua neuvonantajaksi, mutta ehkä muutama sana omiin kokemuksiin nojaten. Tinderöintiä ei kannata ottaa liian vakavasti. Sanoisin että kaikista treffeistä opin jotain muista ihmisistä tai itsestäni. Tapasin monta mukavaa ihmistä, mutta myös monta omassa elämässään hukassa olevaa. Pidin koko ajan huolta, että minulla on hyvä kaveripiiri, joka helpotti pettymysten sietoa. En siis tarkoita, että olisin aivan kaikkea heille purkanut kokemuksistani, mutta sain paljon lämpöä ja juttuja, jotka auttoivat pääsemään yli ikävien kokemusten. Pyrin myös aina käyttäytymään hyvin deittejäni kohtaan. Sellaisiakin, jotka olisivat kiinnostuneet minusta, mutta minä en heistä. Koin syviä epätoivon tunteita, mutta myös innostusta. Pidin taukoja, olin selibaatissa puoli vuotta, jotta en lipsuisi typeriin seksi edellä tapaamisiin. Jos joku ghostasi minut, osasin olla iloinen siitä, että en päätynyt pidempään suhteeseen hänen kanssaan. Todennäköisesti hänen kommunikaatiotaitonsa olivat puutteelliset parisuhteeseen, jota itse etsin. Pidin huolta arjesta, terveydestäni, kehitin itseäni, harrastin liikuntaa. Treffeille menin toiveikkaana, mutta tietoisena siitä, että sen oikean tunteen löytyminen on epätodennäköistä. Ja sitten kun se oikea ihminen löytyi, olin kyllä pitkään epävarma, voiko toinen tosiaan olla totta ja sitoutua minuun. Tinder-profiilit poistettiin noin kuukausi ekoista treffeistä. Eikä kumpikaan tapailtu muita ekojen treffien jälkeen. Treffeille menin hänestä kiinnostuneena, mutta mistään ei voinut ennen tapaamista päätellä, että meillä tulisi matchaamaan niin hyvin. Hän jopa viestitteli vähän jäyhästi omaan makuuni. En antanut sen haitata. Mut vielä kerran tsemppihali teille kaikille.
Wau, puoli vuotta selibaatissa.
Siis onko se sinun mielestä lyhyt vai pitkä aika? Minulle se oli pitkä aika, koska sinkkunaisena seksiä olisi ollut koko ajan tarjolla yli tarpeen. Pidättäytyminen selkeytti ajatuksia.
Vierailija kirjoitti:
Vika on sinussa ap, koska sä oot TOLLANEN! Sä oot tollanen, tollanen, tollanen! Syytä itteäs, omaa syytäs kaikki!
Niin millainen?
Alue: Aihe vapaa
Deittialustat varmaan tekee sen, että uuteen ihmiseen lähdetään tutustumaan täydellä höökillä, kauheilla odotuksilla, joita kukaan ei voi täyttää. ”Tää on nyt SE”. Yhtä kovalla vauhdilla tullaan alas pilvilinnoista eikä enää edetä mihinkään, koska uusi elämän rakkaus on taas odottamassa siellä palstoilla. Ja tätä ad infinitum. Siinä mielessä edetään toisaalta tosi nopeasti ja toisaalta ei mihinkään. Aina epätahtisesti.