Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Deittailun arpeuttamat kolmekymppiset
14.02.2021 |
En tiedä, onko muilla tätä ongelmaa, mutta minusta tuntuu vuosi vuodelta vaikeammalta ryhtyä seurustelusuhteeseen uuden ihmisen kanssa. Pisimmät suhteeni olivat alle 25-vuotiaana, eivätkä nekään kuin 3-4 vuotta. Nyt kolmekymppisenä, kun takana on useampi epäonnistunut ja lyhyt tapailu, tuntuu todella vaikealta luottaa enää uuteen kumppaniin.
Olen aiemmin tapaillut jostain syystä hyvin vaativia ihmisiä. Sellaisia, jotka vaativat itseltään ja muilta todella paljon. Sellaisiin ihmisiin, joille en itse lähtökohtaisesti "kelpaa", ihastun päättömästi. Milloin olen elämäni on ollut "liian rankka", milloin olen (normaalipainoisena) ollut liian lihava ja toiste sitten olisi pitänyt jaksaa roikkua "tapailussa" kuukausitolkulla ilman mitään käsitystä siitä, kuinka monta muuta ihmistä "tapaillaan" samanaikaisesti. Olen kyllä jo oppinut virheistäni, ja luenkin merkkejä kuin piru raamattua. Tai ainakin luulen oppineeni. Tuntuu kuitenkin, että tämä oppi on tehnyt minusta kyynisen niillekin ihmisille, jotka todella haluaisivat minut elämäänsä. Pidin itseäni vielä pari vuotta sitten viehättävänä ja mielenkiintoisena ihmisenä, jolla on paljon annettavaa parisuhteessa. Näiden huonojen kokemusten jälkeen oloni on taas kuin vaikeimmassa teini-iässä, kun kuvittelin olevani maailman rumin, tyhmin ja tylsin ihminen koko maailmassa, ja ihmisarvoni on täysin sidottu siihen, minkä kokoiset farkut mahtuvat sujuvasti jalkaan ja siihen, olenko sängyssä tarpeeksi hyvä. Tein paljon töitä sen eteen, että hyväksyin itseni suomimatta itseäni jokaisesta (kauneus)virheestä, joten tämä tuntuu musertavalta, että määritän itseni TAAS miesten huomion kautta. Kuvittelin olevani viisaampi.
Nyt olen tavannut miehen, ja minua pelottaa kamalasti, että tässäkin käy taas niin, että mies kyllästyy minuun. Tai jos ei heti kyllästy, minä pilaan kaiken epävarmuudellani. Tai sitten todellinen minäni paljastuu, ja mies huomaa, etten ole sellainen joksi hän minut kuvitteli. Tuntuu, että mies on kuitenkin yhtä hullaantunut minusta kuin minä hänestä, mutta odotan jatkuvasti sitä yllättäen pitkään kestävää vastausta tekstiviestiin, ja siitä seuraavaa "Kuule, musta tuntuu nyt siltä..." -litaniaa. En pysty nauttimaan tästä, koska mua pelottaa niin saa*t*anasti, että tästäkään ei tule mitään. Olemme molemmat järkeilleet, että tämä etenee liian nopeasti, emmekä kumpikaan halua pilata tätä hätiköimällä, mutta en silti voi pelolleni mitään.
Kommentit (127)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo mielenterveysongelmista jankkaaminen on oikeasti aika pöljää. Ainoastaan alan ammattilaisilla on varaa lähteä niillä perusteilla ketään arvioimaan. Mielenterveyden ongelmiin suhtaudutaan ihan kuin johonkin lepratautiin. Suurimmalla osalla mt-ongelmat ovat kuitenkin lieviä, eivätkä estä esimerkiksi työssäkäyntiä. Kas kun ihan vaikka reaktiivinen masennuskin on mielenterveyden häiriö.
Itse luen tämän niin, että tarkoittaa jotain näkyvää pysyvää oireilua. "Mt-ongelmainen" eli ihminen jolla mt-ongelmat määrittävät identiteettiä ja arke voimakkaasti. Näitäkin ihmisiä on deittimarkkinoilla paljon. En usko että se ketään tolkullista kiinnostaa jos olet joskus jossain hoidossa käynyt elämäntilanteen takia, eihän koko asia välttämättä edes tule esiin.
Palstan mukaan se, jos ei ole täydellinen fitnessmimmi CEO, joka on aina hymy pyllyssä kuin Hangon keksi, on my-ongelmainen.
Ja sitten todellisuudessa on edelleen epävakaa hullu, jos on nuoruudessa ollut masennusta tai itsetuhoisuutta siten, että on esimerkiksi arpia käsivarressa. Vaikka olisi kuinka tasapainoinen ja menestynyt aikuinen.
Ap:n kirjoirus oli hyvä ja todella samaistun ajatulsiin. Kaiken lisäksi olen jo yki-ikäinen. Minulla rahaa, ja sen kun joku huomaa niin tilanne muuttuu täysin. Eli minua klytetään hyväksi.
Itse olen tosi herkkä rajoistani ja sanon kyllä herkästi jos ei miellytä. Älkää vaan missään nimessä alkako miellyttämään vaan olette rehellisesti sitä mitä olette. Jos se treffikumppani on "se oikea" kaikki tuntuu heti luonnolliselta, eikä tarvitse yhtään miettiä pitääkö hän minusta tai että missä mennään. Jos tarvitsee miettiä ollaanko tässä nyt vai ei olla niin siirry seuraavaan. Sen sijaan että miettisit kelpaanko minä mieti onko ko tyyppi sellainen josta sinä tykkäät joka sulle kelpaa? Sinä olet itsellesi tärkein. Sun tehtävä on vahtia sun onnea.
Ja kolmekymppisiä kun ollaan niin yksikin punainen lippu on liikaa, häivy heti. Se hyvä suhde tulee kyllä kun on sen aika jos sellaisen haluat. Älä jahtaa ja ole epätoivoinen. Keskity elämään omaa elämääsi.
Anteeksi jos nämä asiat on jo sanottu, vastaan suoraan aloitusviestiin kun en ehdi lukea koko ketjua.
Minulla oli vähän tuollaisia tunnelmia kolmenkympin paikkeilla. Tai hyvin vahvastikin. Olin kyllästynyt epävarmuuteen ja siihen, että elämää ei voinut rakentaa minkään varaan. Sitä ehti ajatella, että ehkä tämä on se, jonka kanssa rakennetaan tulevaisuutta, kunnes jotain taas tuli tielle, ja olikin pakkoa repiä tunteensa irti siitäkin, ja heittää romukoppaan se tulevaisuus.
En jaksanut enää. Elämäni varmaan paras oivallus oli, kun tajusin että en tarvitse parisuhdetta unelmieni tavoittelemiseen. Voin elää sellaista elämää, jota haluan, ja sitoutua niihin asioihin joita haluan. Minun ei tarvitse odotella, että löytyy joku toinen jakamaan niitä toiveita kanssani. Asiat ovat ratkaistavissa yksin, jos ne ovat sitä parisuhteessa olevallekin. Niin sitten panin toimeksi. Muutin, vaihdoin työtä, ostin omakotitalon, ostin hevosen.
Hienoja vuosia. Oli paljon aikaa olla läsnä ystävillekin. Minulta katosi se onneton levottomuus, mikä leimasi nuoruusvuosia.
Kävi sitten niin, että tapasin ihan sattumalta livenä miehen, joka piti minusta ja elämästäni, ja joka solahti siihen mukaan ihan itsestään. Meillä on nyt lapsiakin. En voi sanoa, että noin varmasti käy, jos alkaa vain elää omaa elämää, mutta minulle kävi. Tavallaan ajattelen, että kaikki olisi hyvin ihan niinkin, että olisin vain jatkanut sitä oman näköistä elämääni, vaikka ilman parisuhdettakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ei tänne stana pysty edes kirjoittaa kun ei nämä prkleen viestit mene läpi. Tämä kyllä menee tietenkin mutta ei se mitä haluaisin vaikka tässäkin vaikka mitä pskaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Odotas, kun olet 40-vuotias... Sitten alkaa näkyä traumoja ja arpia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Paukkumaan... anteeksi, kokeilen tässä vain näitä sanoja kun ei tästä palstasta ota erkkikään selvää mikä on kielletty sana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taas jokin nainen yrittää miehiä jotka ovat yli hänen tasoaan ja sitten itkee kun kelpaa vain seksiin.
Se voi mennä toisinkin päin: itse olen sotkeutunut säännöllisesti luusereihin joille kelpasin seksiin ja äidinkorvikkeeksi. Ei kiitos enää. Väitätkö ihan tosissasi että nämä vässykät eivät purkaisi kaikkea naisvihaansa siihen pahaa aavistamattomaan hölmöläiseen, joka alkaa heitä hoivaamaan? Hohhoijjaa. Mulle ainakin riitti tämä laatu miehiä.
Jep. Pääsääntöisesti ne menestyineimmät ja komeimmat miehet, muutamaa mätää omenaa lukuunottamatta, ovat olleet kaikista kohteliaimpia deittejä. Tasapainoisia ja mukavia. Mitä matalampi palkka ja ikävämpi ulkonäkö, sitä ikävämpi luonne. Tämä eräiden miesten "hiomaton timantti" -propaganda ja syyllistäminen on kyllä uponnut naisiin tehokkaasti. Aika usein se hiomaton timantti on vain pala kivettynyttä paskaa.
Olen saman huomannut. Ja pätee muuten usein naisiinkin. Ihmiset jotka ovat lapsesta saakka olleet kauniita ja saaneet rakkautta ja kannustusta, ovat aika usein aikuisenakin niitä kaikkein mukavimpia ja kohteliaimpia.
Jos olet ollut aiemmin ruma mutta muuttanut itsesi kauniiksi, kannat silti sisälläsi kaikkia niitä vanhoja arpia ja loukkauksia ajaltasi rumana ihmisenä, etkä yksinkertaisesti pysty suhtautumaan ihmisiin samalla vilpittömällä avoimuudella kuin koko elämänsä kauniina ja onnekkaana elänyt pystyy.
Ja sama pätee myös ihan siihen elämänkatsomukseen: kaikista parhaimman näköiset ihmiset, jotka tunnen, uskovat melko vilpittömästi myös siihen että elämässä tapahtuu hyviä asioita, ihmiset on mukavia ja kaikki on yleensä kivaa. Sitten on me joita on koko elämä haukuttu ja torjuttu...
Just yhdelle todella komealle kaverimiehelle avauduin kun pelkäsin ihan kauheasti mennä Tinder-treffeille mielestäni liian hyvännäköisen kanssa. Hän ihmetteli ihan aidosti että miten voin edes ajatella niin. Öööh ehkä siksi että useampikin mies on minua elämäni aikana informoinut ruumuudestani. Kaveri taas on oikeasti sitä mieltä että ei ulkonäöllä ole väliä - no ei kai kun kirjaimellisesti 99% maailman ihmisistä pitää sinua komeana ja hyväksyy sinut sellaisena kuin olet...
Ja taas toisaalta - koska hän suhtautuu näin avoimesti ja positiivisesti elämään, hänelle myös tapahtuu niitä upeita juttuja, eli vaikkapa löytää sen miss universum -tasoisen tyttöystävän joka on vielä älykäs ja mukavakin. Koska hän menee juttelemaan sille tytölle ilman ennakkopelkoja. Minä taas istun visusti baarin nurkassa ja välttelen katsekontaktia kaikkien miesten kanssa, koska en kestä enää sitä torjuntaa jonka jo katseistaan näkee.
Eli kumpi oli ensin, se hyvä itsetunto vai ne hyvät kokemukset? Kai ne on toisiaan vahvistava positiivinen kehä, joka on ihan alkujaan lähtenyt hyvästä ulkonäöstä. En mäkään aina ollut näin kolhittu - parikymppisenä lähestyin toiveikkaana ja hymyillen vaikka ketä. Mutta aina tuli kylmää vettä niskaan, ja kuinka monta vuosikymmentä sitä sitten jaksaa... N38
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Semmoista se deittailu nykypäivänä on.
Me kaikki haluamme itsellemme parhaan mahdollisen kumppanin, se on vain luonnollista. Ongelma vaan on siinä että niillä parhailla mahdollisilla tyypeillä on todellakin varaa valita, eli jos sellaisen parhaan haluaa iskeä ja jopa ihan pitää itsellään, niin ei oo varaa mokailla:
- sun pitää olla hyvännäköinen
- sun pitää olla hyvä sängyssä ja avoin sille mistä toinen tykkää
- sun pitää olla tasapainoinen henkisesti, sillä laadukas tyyppi ei ota kumppaniksi mielenterveysongelmaistaJa näitä yllä mainittuja asioita sun pitää olla koko ajan, ei riitä että feikkaat muutaman tunnin ajan treffeillä, totuus paljastuu kyllä jos vain esität jotain mitä et ole.
Summa summarum, parisuhdemarkkinat on todella brutaalit ja moni luovuttaa nopeasti kun tajuaa että ei tule pärjäämään.
Tämä on mielestäni ihan kummallinen käsitys deittailusta. Eihän se kaikkein eniten tykkäyksiä Tinderissä keräävä ihminen ole välttämättä objektiivisesti paras minulle tai vaikka naapurin Pirjolle, ei varmaan suurimmalle osalle ihmisistä. Millainen ihminen sellainen on, joka on täydellinen kumppani kaikille ihmisille, joista vain valitsee parhaat päältä? Minulle paras saattaa hyvin olla se mies, joka saa yhden tykkäyksen kuukaudessa, mutta hänen mielestään minä olen hänelle väärä. Ei deittailussa ole kyse mistään universaalista parhaudesta. Sehän tarkoittaisi sitä, että ei olisi olemassa erilaisia mieltymyksiä lainkaan. Totta kai ihminen etsii itselleen parasta mahdollista kumppania, mutta se, että ei ole yhteensopiva jonkun Malli-Adoniksen kanssa ei tarkoita, että Pulliainen-Taaplaaja olisi omilta ominaisuuksiltaan jotenkin Malli-Adonista huonompi. Hyvin voi käydä myös niin, että Pulliainen-Taaplaaja ei kiinnostu Malli-Adoniksesta, vaikka tämä osoittaisikin kiinnostusta. Ihmissuhteet eivät ole pelkkien ulkoisten piirteiden ja ansioiden mittailua, vaan kyseessä on paljon monimutkaisempi, kunkin yksilöllistä psykologista jalanjälkeä heijasteleva prosessi, jossa etsitään itselle turvallisinta ja parhainta puolisoa niiden omien kokemusten, odotusten ja arvojen pohjalta.
Huonoja miehiä on liikaa suhteessa hyviin miehiin. Tämä on suuri ongelma. Yhdestä miehestä ei riitä sadalle naiselle.
Huono mies on sekin suhteellinen käsite. Sinulle huono mies voi olla jollekin toiselle kultaakin arvokkaampi aarre. Typerää ihmisen arvottamista satunnaisten ja subjektiivisten mieltymysten perusteella.
Silti tätä yläpeukutettiin kuitenkin kymmeniä kertoja enemmän, kuin alapeukutettiin, joten ilmeisesti jotain samaa on aina hyvissä miehissä...
Vierailija kirjoitti:
Anteeksi jos nämä asiat on jo sanottu, vastaan suoraan aloitusviestiin kun en ehdi lukea koko ketjua.
Minulla oli vähän tuollaisia tunnelmia kolmenkympin paikkeilla. Tai hyvin vahvastikin. Olin kyllästynyt epävarmuuteen ja siihen, että elämää ei voinut rakentaa minkään varaan. Sitä ehti ajatella, että ehkä tämä on se, jonka kanssa rakennetaan tulevaisuutta, kunnes jotain taas tuli tielle, ja olikin pakkoa repiä tunteensa irti siitäkin, ja heittää romukoppaan se tulevaisuus.
En jaksanut enää. Elämäni varmaan paras oivallus oli, kun tajusin että en tarvitse parisuhdetta unelmieni tavoittelemiseen. Voin elää sellaista elämää, jota haluan, ja sitoutua niihin asioihin joita haluan. Minun ei tarvitse odotella, että löytyy joku toinen jakamaan niitä toiveita kanssani. Asiat ovat ratkaistavissa yksin, jos ne ovat sitä parisuhteessa olevallekin. Niin sitten panin toimeksi. Muutin, vaihdoin työtä, ostin omakotitalon, ostin hevosen.
Hienoja vuosia. Oli paljon aikaa olla läsnä ystävillekin. Minulta katosi se onneton levottomuus, mikä leimasi nuoruusvuosia.
Kävi sitten niin, että tapasin ihan sattumalta livenä miehen, joka piti minusta ja elämästäni, ja joka solahti siihen mukaan ihan itsestään. Meillä on nyt lapsiakin. En voi sanoa, että noin varmasti käy, jos alkaa vain elää omaa elämää, mutta minulle kävi. Tavallaan ajattelen, että kaikki olisi hyvin ihan niinkin, että olisin vain jatkanut sitä oman näköistä elämääni, vaikka ilman parisuhdettakin.
Mä oon elänyt samoin... Tehnyt just mitä itse haluan ja toteuttanut unelmiani. Mulle se suurin oli muuttaa ulkomaille ja sen tein.
Mutta... Edelleen olen yksin. Eikä vuosien varrella ole ollut edes ehdokkaita.
Kiitos siis siitä ettet kirjoittanut kommenttiasi niin kuin niin moni muu: että kyllä se pari löytyy kun vain elät elämääsi, harrastat, kehität itseäsi, rakennat hyvän itsetunnon, olet itsevarma, hymyilet, bla bla bla. Kun se vaan ei kaikilla mene niin!
Sama kun joku 6kk sinkkuna ollut alkaa avautua (minulle ikävuodet 15-38 nyt paria etsineelle) kuinka oli niin vaikeaa olla niin pitkään sinkku, mutta sitten hän luki jostain inspiraatiomeemistä että kannattaa hymyillä, ja niin hän löysi 22-vuotiaana puolisonsa Prisman hevi-osastolla kun sitä vähiten odotti... Kato hymyllä! Kokeile sinäkin! :D
Juu ei. Todellisuudessa nämä on paljon monimutkaisempia juttuja. Osa meistä, jotka päätämme elää oman näköistämme elämää, saamme elää sitä ihan yksiksemme jatkossakin :). N38
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Parasta ikinä on olla yksin. Ei enää koskaan mitään ukkoa nurkkiin mankumaan ja mesoamaan.
Siltikään et todellisuudessa ole onnellinen. Tekstistäsi ei paista mikään muu, kuin trauma ja katkeruus, mitä 1-2 ihmistä on sinua kohtaan tehnyt. Siihen pohjalle lapsuuden parisuhdemallit.
Nykyaika on mahdollistanut yksinolemisen. Siinä missä mies tarvitsi joskus 60-luvulla vaimon käyttämään pyykkikonetta hoituu tämä nykyään omin käsin tai viemällä pyykkikassin suoraan pesulaan. Monet myöskin tienaavat itse, eli eivät tarvitse elättäjää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taas jokin nainen yrittää miehiä jotka ovat yli hänen tasoaan ja sitten itkee kun kelpaa vain seksiin.
Se voi mennä toisinkin päin: itse olen sotkeutunut säännöllisesti luusereihin joille kelpasin seksiin ja äidinkorvikkeeksi. Ei kiitos enää. Väitätkö ihan tosissasi että nämä vässykät eivät purkaisi kaikkea naisvihaansa siihen pahaa aavistamattomaan hölmöläiseen, joka alkaa heitä hoivaamaan? Hohhoijjaa. Mulle ainakin riitti tämä laatu miehiä.
Jep. Pääsääntöisesti ne menestyineimmät ja komeimmat miehet, muutamaa mätää omenaa lukuunottamatta, ovat olleet kaikista kohteliaimpia deittejä. Tasapainoisia ja mukavia. Mitä matalampi palkka ja ikävämpi ulkonäkö, sitä ikävämpi luonne. Tämä eräiden miesten "hiomaton timantti" -propaganda ja syyllistäminen on kyllä uponnut naisiin tehokkaasti. Aika usein se hiomaton timantti on vain pala kivettynyttä paskaa.
Olen saman huomannut. Ja pätee muuten usein naisiinkin. Ihmiset jotka ovat lapsesta saakka olleet kauniita ja saaneet rakkautta ja kannustusta, ovat aika usein aikuisenakin niitä kaikkein mukavimpia ja kohteliaimpia.
Jos olet ollut aiemmin ruma mutta muuttanut itsesi kauniiksi, kannat silti sisälläsi kaikkia niitä vanhoja arpia ja loukkauksia ajaltasi rumana ihmisenä, etkä yksinkertaisesti pysty suhtautumaan ihmisiin samalla vilpittömällä avoimuudella kuin koko elämänsä kauniina ja onnekkaana elänyt pystyy.
Ja sama pätee myös ihan siihen elämänkatsomukseen: kaikista parhaimman näköiset ihmiset, jotka tunnen, uskovat melko vilpittömästi myös siihen että elämässä tapahtuu hyviä asioita, ihmiset on mukavia ja kaikki on yleensä kivaa. Sitten on me joita on koko elämä haukuttu ja torjuttu...
Just yhdelle todella komealle kaverimiehelle avauduin kun pelkäsin ihan kauheasti mennä Tinder-treffeille mielestäni liian hyvännäköisen kanssa. Hän ihmetteli ihan aidosti että miten voin edes ajatella niin. Öööh ehkä siksi että useampikin mies on minua elämäni aikana informoinut ruumuudestani. Kaveri taas on oikeasti sitä mieltä että ei ulkonäöllä ole väliä - no ei kai kun kirjaimellisesti 99% maailman ihmisistä pitää sinua komeana ja hyväksyy sinut sellaisena kuin olet...
Ja taas toisaalta - koska hän suhtautuu näin avoimesti ja positiivisesti elämään, hänelle myös tapahtuu niitä upeita juttuja, eli vaikkapa löytää sen miss universum -tasoisen tyttöystävän joka on vielä älykäs ja mukavakin. Koska hän menee juttelemaan sille tytölle ilman ennakkopelkoja. Minä taas istun visusti baarin nurkassa ja välttelen katsekontaktia kaikkien miesten kanssa, koska en kestä enää sitä torjuntaa jonka jo katseistaan näkee.
Eli kumpi oli ensin, se hyvä itsetunto vai ne hyvät kokemukset? Kai ne on toisiaan vahvistava positiivinen kehä, joka on ihan alkujaan lähtenyt hyvästä ulkonäöstä. En mäkään aina ollut näin kolhittu - parikymppisenä lähestyin toiveikkaana ja hymyillen vaikka ketä. Mutta aina tuli kylmää vettä niskaan, ja kuinka monta vuosikymmentä sitä sitten jaksaa... N38
Luovuttaa vain henkisesti ja menee tulta päin. Sanoo toiselle että jooojoo joo tiedän. Olen v*t*n ruma läsk* ja *d*oott*, juttuni on a*vovamma! sen ja muutenkin olen ihmisenä täysi paska ja sä olet yksi saakelin supertähti joka nyt jakaa mulle aikaansa, eiks niin?!No tehdään heti selväksi että sä et ole ihmisenä yhtään mitään! Ja nyt kun on tää henkisen väk*vallan ja dissaamisen vaihe päästy yli. Niin mites sun päivä on mennyt? Kerro keskinkertainen mitä kuuluu kun umpitylsään elämään jota sun paperin ohut itsetunto pitää koossa hyvin hatarasti. Katsos pitää heti tehdä selväksi että peli on tuttu.
Vierailija kirjoitti:
Voi voi teitä milleniaaleja ja teidän murheitanne.
Pollat ei kestä työelämää eikä parisuhteet kestä. Jos edes käynnistyvät.
Tiedättekös mitä? Olette ihan itse luoneet ikäluokkanne kulttuurin ja mallin elää. Kaikki pitää aina olla niin hemmetin täydellistä ja tavoitteellista ja sosiaalisesti kadehdittavaa.
Siinäpä te nyt sitten rimpuilette soppalautasenne edessä. Itse olette sen keittäneet, niin itse se täytyy teidän lusikoidakin.
Olette turisteja omassa elämässänne.
Emmekä ole. Sen ovat luoneet teknologiajätit kuten Facebook, Google, Instagram ja Twitter. Alle viisikymppiset ovat täysin nettiriippuvaisia ja tämä on paljon huolestuttavampi ilmiö kuin mikään muu tällä hetkellä. Ilmiöltä eivät kyllä vanhemmatkaan ihmiset säily, esim. eduskunnassa puheenvuorot ovat muuttuneet kärjistyneemmiksi juuri sosiaalisen median takia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taas jokin nainen yrittää miehiä jotka ovat yli hänen tasoaan ja sitten itkee kun kelpaa vain seksiin.
Se voi mennä toisinkin päin: itse olen sotkeutunut säännöllisesti luusereihin joille kelpasin seksiin ja äidinkorvikkeeksi. Ei kiitos enää. Väitätkö ihan tosissasi että nämä vässykät eivät purkaisi kaikkea naisvihaansa siihen pahaa aavistamattomaan hölmöläiseen, joka alkaa heitä hoivaamaan? Hohhoijjaa. Mulle ainakin riitti tämä laatu miehiä.
Jep. Pääsääntöisesti ne menestyineimmät ja komeimmat miehet, muutamaa mätää omenaa lukuunottamatta, ovat olleet kaikista kohteliaimpia deittejä. Tasapainoisia ja mukavia. Mitä matalampi palkka ja ikävämpi ulkonäkö, sitä ikävämpi luonne. Tämä eräiden miesten "hiomaton timantti" -propaganda ja syyllistäminen on kyllä uponnut naisiin tehokkaasti. Aika usein se hiomaton timantti on vain pala kivettynyttä paskaa.
Ei kyllä yllätä ketään, että naisia helposti saavat miehet ovat rentoja ja kohteliaita naisten kanssa - deiteillä ainakin. Oletko seurustellut yhdenkään kanssa? Enkä nyt väitä, että rumat ja köyhät olisivat automaattisesti hyviä seurustelukumppaneita, mutta ainakin heissä on potentiaalia suureen leppymiseen, jos lopultakin jonkin ihmeen kautta saavat naisen. Komeat menestyjät ajattelevat keskimäärin useammin, että ovat jo valmiita paketteja ja vaikka nainen miehen kanssa eläessään aina tietenkin huomaakin, että näin ei koskaan ole, niin valmius kehittymiseen voi olla aika paljon pienempi menestyjän kohdalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taas jokin nainen yrittää miehiä jotka ovat yli hänen tasoaan ja sitten itkee kun kelpaa vain seksiin.
Se voi mennä toisinkin päin: itse olen sotkeutunut säännöllisesti luusereihin joille kelpasin seksiin ja äidinkorvikkeeksi. Ei kiitos enää. Väitätkö ihan tosissasi että nämä vässykät eivät purkaisi kaikkea naisvihaansa siihen pahaa aavistamattomaan hölmöläiseen, joka alkaa heitä hoivaamaan? Hohhoijjaa. Mulle ainakin riitti tämä laatu miehiä.
Jep. Pääsääntöisesti ne menestyineimmät ja komeimmat miehet, muutamaa mätää omenaa lukuunottamatta, ovat olleet kaikista kohteliaimpia deittejä. Tasapainoisia ja mukavia. Mitä matalampi palkka ja ikävämpi ulkonäkö, sitä ikävämpi luonne. Tämä eräiden miesten "hiomaton timantti" -propaganda ja syyllistäminen on kyllä uponnut naisiin tehokkaasti. Aika usein se hiomaton timantti on vain pala kivettynyttä paskaa.
Olen saman huomannut. Ja pätee muuten usein naisiinkin. Ihmiset jotka ovat lapsesta saakka olleet kauniita ja saaneet rakkautta ja kannustusta, ovat aika usein aikuisenakin niitä kaikkein mukavimpia ja kohteliaimpia.
Jos olet ollut aiemmin ruma mutta muuttanut itsesi kauniiksi, kannat silti sisälläsi kaikkia niitä vanhoja arpia ja loukkauksia ajaltasi rumana ihmisenä, etkä yksinkertaisesti pysty suhtautumaan ihmisiin samalla vilpittömällä avoimuudella kuin koko elämänsä kauniina ja onnekkaana elänyt pystyy.
Ja sama pätee myös ihan siihen elämänkatsomukseen: kaikista parhaimman näköiset ihmiset, jotka tunnen, uskovat melko vilpittömästi myös siihen että elämässä tapahtuu hyviä asioita, ihmiset on mukavia ja kaikki on yleensä kivaa. Sitten on me joita on koko elämä haukuttu ja torjuttu...
Just yhdelle todella komealle kaverimiehelle avauduin kun pelkäsin ihan kauheasti mennä Tinder-treffeille mielestäni liian hyvännäköisen kanssa. Hän ihmetteli ihan aidosti että miten voin edes ajatella niin. Öööh ehkä siksi että useampikin mies on minua elämäni aikana informoinut ruumuudestani. Kaveri taas on oikeasti sitä mieltä että ei ulkonäöllä ole väliä - no ei kai kun kirjaimellisesti 99% maailman ihmisistä pitää sinua komeana ja hyväksyy sinut sellaisena kuin olet...
Ja taas toisaalta - koska hän suhtautuu näin avoimesti ja positiivisesti elämään, hänelle myös tapahtuu niitä upeita juttuja, eli vaikkapa löytää sen miss universum -tasoisen tyttöystävän joka on vielä älykäs ja mukavakin. Koska hän menee juttelemaan sille tytölle ilman ennakkopelkoja. Minä taas istun visusti baarin nurkassa ja välttelen katsekontaktia kaikkien miesten kanssa, koska en kestä enää sitä torjuntaa jonka jo katseistaan näkee.
Eli kumpi oli ensin, se hyvä itsetunto vai ne hyvät kokemukset? Kai ne on toisiaan vahvistava positiivinen kehä, joka on ihan alkujaan lähtenyt hyvästä ulkonäöstä. En mäkään aina ollut näin kolhittu - parikymppisenä lähestyin toiveikkaana ja hymyillen vaikka ketä. Mutta aina tuli kylmää vettä niskaan, ja kuinka monta vuosikymmentä sitä sitten jaksaa... N38
Luovuttaa vain henkisesti ja menee tulta päin. Sanoo toiselle että jooojoo joo tiedän. Olen v*t*n ruma läsk* ja *d*oott*, juttuni on a*vovamma! sen ja muutenkin olen ihmisenä täysi paska ja sä olet yksi saakelin supertähti joka nyt jakaa mulle aikaansa, eiks niin?!No tehdään heti selväksi että sä et ole ihmisenä yhtään mitään! Ja nyt kun on tää henkisen väk*vallan ja dissaamisen vaihe päästy yli. Niin mites sun päivä on mennyt? Kerro keskinkertainen mitä kuuluu kun umpitylsään elämään jota sun paperin ohut itsetunto pitää koossa hyvin hatarasti. Katsos pitää heti tehdä selväksi että peli on tuttu.
Miksi tommosen kaa pitäisi jäädä?
Alue: Aihe vapaa
Itse luen tämän niin, että tarkoittaa jotain näkyvää pysyvää oireilua. "Mt-ongelmainen" eli ihminen jolla mt-ongelmat määrittävät identiteettiä ja arke voimakkaasti. Näitäkin ihmisiä on deittimarkkinoilla paljon. En usko että se ketään tolkullista kiinnostaa jos olet joskus jossain hoidossa käynyt elämäntilanteen takia, eihän koko asia välttämättä edes tule esiin.