Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Deittailun arpeuttamat kolmekymppiset
14.02.2021 |
En tiedä, onko muilla tätä ongelmaa, mutta minusta tuntuu vuosi vuodelta vaikeammalta ryhtyä seurustelusuhteeseen uuden ihmisen kanssa. Pisimmät suhteeni olivat alle 25-vuotiaana, eivätkä nekään kuin 3-4 vuotta. Nyt kolmekymppisenä, kun takana on useampi epäonnistunut ja lyhyt tapailu, tuntuu todella vaikealta luottaa enää uuteen kumppaniin.
Olen aiemmin tapaillut jostain syystä hyvin vaativia ihmisiä. Sellaisia, jotka vaativat itseltään ja muilta todella paljon. Sellaisiin ihmisiin, joille en itse lähtökohtaisesti "kelpaa", ihastun päättömästi. Milloin olen elämäni on ollut "liian rankka", milloin olen (normaalipainoisena) ollut liian lihava ja toiste sitten olisi pitänyt jaksaa roikkua "tapailussa" kuukausitolkulla ilman mitään käsitystä siitä, kuinka monta muuta ihmistä "tapaillaan" samanaikaisesti. Olen kyllä jo oppinut virheistäni, ja luenkin merkkejä kuin piru raamattua. Tai ainakin luulen oppineeni. Tuntuu kuitenkin, että tämä oppi on tehnyt minusta kyynisen niillekin ihmisille, jotka todella haluaisivat minut elämäänsä. Pidin itseäni vielä pari vuotta sitten viehättävänä ja mielenkiintoisena ihmisenä, jolla on paljon annettavaa parisuhteessa. Näiden huonojen kokemusten jälkeen oloni on taas kuin vaikeimmassa teini-iässä, kun kuvittelin olevani maailman rumin, tyhmin ja tylsin ihminen koko maailmassa, ja ihmisarvoni on täysin sidottu siihen, minkä kokoiset farkut mahtuvat sujuvasti jalkaan ja siihen, olenko sängyssä tarpeeksi hyvä. Tein paljon töitä sen eteen, että hyväksyin itseni suomimatta itseäni jokaisesta (kauneus)virheestä, joten tämä tuntuu musertavalta, että määritän itseni TAAS miesten huomion kautta. Kuvittelin olevani viisaampi.
Nyt olen tavannut miehen, ja minua pelottaa kamalasti, että tässäkin käy taas niin, että mies kyllästyy minuun. Tai jos ei heti kyllästy, minä pilaan kaiken epävarmuudellani. Tai sitten todellinen minäni paljastuu, ja mies huomaa, etten ole sellainen joksi hän minut kuvitteli. Tuntuu, että mies on kuitenkin yhtä hullaantunut minusta kuin minä hänestä, mutta odotan jatkuvasti sitä yllättäen pitkään kestävää vastausta tekstiviestiin, ja siitä seuraavaa "Kuule, musta tuntuu nyt siltä..." -litaniaa. En pysty nauttimaan tästä, koska mua pelottaa niin saa*t*anasti, että tästäkään ei tule mitään. Olemme molemmat järkeilleet, että tämä etenee liian nopeasti, emmekä kumpikaan halua pilata tätä hätiköimällä, mutta en silti voi pelolleni mitään.
Kommentit (127)
Vierailija kirjoitti:
Semmoista se deittailu nykypäivänä on.
Me kaikki haluamme itsellemme parhaan mahdollisen kumppanin, se on vain luonnollista. Ongelma vaan on siinä että niillä parhailla mahdollisilla tyypeillä on todellakin varaa valita, eli jos sellaisen parhaan haluaa iskeä ja jopa ihan pitää itsellään, niin ei oo varaa mokailla:
- sun pitää olla hyvännäköinen
- sun pitää olla hyvä sängyssä ja avoin sille mistä toinen tykkää
- sun pitää olla tasapainoinen henkisesti, sillä laadukas tyyppi ei ota kumppaniksi mielenterveysongelmaistaJa näitä yllä mainittuja asioita sun pitää olla koko ajan, ei riitä että feikkaat muutaman tunnin ajan treffeillä, totuus paljastuu kyllä jos vain esität jotain mitä et ole.
Summa summarum, parisuhdemarkkinat on todella brutaalit ja moni luovuttaa nopeasti kun tajuaa että ei tule pärjäämään.
Miten se "paras mahdollinen tyyppi" voi olla "paras mahdollinen", jos sellaisen vuoksi pitää olla sitä, pitää olla tätä, pitää suostua olemaan "avoin", eikä saa kantaa sydämessään epävarmuutta, huolia, pelkoa tai ahdistusta, joita ihan jokaisella ihmisellä jossain elämänsä vaiheessa on siinä määrin, että saisi diagnoosin "mielenterveysongelmainen"? Minkäänlainen inhimillinen vaihtelu ei ole suotavaa, koska silloinhan voisi "hävitä" sen "parhaan mahdollisen tyypin" ja osoittautua itse ali-ihmiseksi inhimillisine vikoineen. Kuka nyt tuollaiseen haluaisi lähteä? Robotit deittalkoot toisiaan, minä haluan ihan ihmisen rinnalleni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Semmoista se deittailu nykypäivänä on.
Me kaikki haluamme itsellemme parhaan mahdollisen kumppanin, se on vain luonnollista. Ongelma vaan on siinä että niillä parhailla mahdollisilla tyypeillä on todellakin varaa valita, eli jos sellaisen parhaan haluaa iskeä ja jopa ihan pitää itsellään, niin ei oo varaa mokailla:
- sun pitää olla hyvännäköinen
- sun pitää olla hyvä sängyssä ja avoin sille mistä toinen tykkää
- sun pitää olla tasapainoinen henkisesti, sillä laadukas tyyppi ei ota kumppaniksi mielenterveysongelmaistaJa näitä yllä mainittuja asioita sun pitää olla koko ajan, ei riitä että feikkaat muutaman tunnin ajan treffeillä, totuus paljastuu kyllä jos vain esität jotain mitä et ole.
Summa summarum, parisuhdemarkkinat on todella brutaalit ja moni luovuttaa nopeasti kun tajuaa että ei tule pärjäämään.
Tämä on mielestäni ihan kummallinen käsitys deittailusta. Eihän se kaikkein eniten tykkäyksiä Tinderissä keräävä ihminen ole välttämättä objektiivisesti paras minulle tai vaikka naapurin Pirjolle, ei varmaan suurimmalle osalle ihmisistä. Millainen ihminen sellainen on, joka on täydellinen kumppani kaikille ihmisille, joista vain valitsee parhaat päältä? Minulle paras saattaa hyvin olla se mies, joka saa yhden tykkäyksen kuukaudessa, mutta hänen mielestään minä olen hänelle väärä. Ei deittailussa ole kyse mistään universaalista parhaudesta. Sehän tarkoittaisi sitä, että ei olisi olemassa erilaisia mieltymyksiä lainkaan. Totta kai ihminen etsii itselleen parasta mahdollista kumppania, mutta se, että ei ole yhteensopiva jonkun Malli-Adoniksen kanssa ei tarkoita, että Pulliainen-Taaplaaja olisi omilta ominaisuuksiltaan jotenkin Malli-Adonista huonompi. Hyvin voi käydä myös niin, että Pulliainen-Taaplaaja ei kiinnostu Malli-Adoniksesta, vaikka tämä osoittaisikin kiinnostusta. Ihmissuhteet eivät ole pelkkien ulkoisten piirteiden ja ansioiden mittailua, vaan kyseessä on paljon monimutkaisempi, kunkin yksilöllistä psykologista jalanjälkeä heijasteleva prosessi, jossa etsitään itselle turvallisinta ja parhainta puolisoa niiden omien kokemusten, odotusten ja arvojen pohjalta.
Huonoja miehiä on liikaa suhteessa hyviin miehiin. Tämä on suuri ongelma. Yhdestä miehestä ei riitä sadalle naiselle.
Huono mies on sekin suhteellinen käsite. Sinulle huono mies voi olla jollekin toiselle kultaakin arvokkaampi aarre. Typerää ihmisen arvottamista satunnaisten ja subjektiivisten mieltymysten perusteella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Semmoista se deittailu nykypäivänä on.
Me kaikki haluamme itsellemme parhaan mahdollisen kumppanin, se on vain luonnollista. Ongelma vaan on siinä että niillä parhailla mahdollisilla tyypeillä on todellakin varaa valita, eli jos sellaisen parhaan haluaa iskeä ja jopa ihan pitää itsellään, niin ei oo varaa mokailla:
- sun pitää olla hyvännäköinen
- sun pitää olla hyvä sängyssä ja avoin sille mistä toinen tykkää
- sun pitää olla tasapainoinen henkisesti, sillä laadukas tyyppi ei ota kumppaniksi mielenterveysongelmaistaJa näitä yllä mainittuja asioita sun pitää olla koko ajan, ei riitä että feikkaat muutaman tunnin ajan treffeillä, totuus paljastuu kyllä jos vain esität jotain mitä et ole.
Summa summarum, parisuhdemarkkinat on todella brutaalit ja moni luovuttaa nopeasti kun tajuaa että ei tule pärjäämään.
Tämä on mielestäni ihan kummallinen käsitys deittailusta. Eihän se kaikkein eniten tykkäyksiä Tinderissä keräävä ihminen ole välttämättä objektiivisesti paras minulle tai vaikka naapurin Pirjolle, ei varmaan suurimmalle osalle ihmisistä. Millainen ihminen sellainen on, joka on täydellinen kumppani kaikille ihmisille, joista vain valitsee parhaat päältä? Minulle paras saattaa hyvin olla se mies, joka saa yhden tykkäyksen kuukaudessa, mutta hänen mielestään minä olen hänelle väärä. Ei deittailussa ole kyse mistään universaalista parhaudesta. Sehän tarkoittaisi sitä, että ei olisi olemassa erilaisia mieltymyksiä lainkaan. Totta kai ihminen etsii itselleen parasta mahdollista kumppania, mutta se, että ei ole yhteensopiva jonkun Malli-Adoniksen kanssa ei tarkoita, että Pulliainen-Taaplaaja olisi omilta ominaisuuksiltaan jotenkin Malli-Adonista huonompi. Hyvin voi käydä myös niin, että Pulliainen-Taaplaaja ei kiinnostu Malli-Adoniksesta, vaikka tämä osoittaisikin kiinnostusta. Ihmissuhteet eivät ole pelkkien ulkoisten piirteiden ja ansioiden mittailua, vaan kyseessä on paljon monimutkaisempi, kunkin yksilöllistä psykologista jalanjälkeä heijasteleva prosessi, jossa etsitään itselle turvallisinta ja parhainta puolisoa niiden omien kokemusten, odotusten ja arvojen pohjalta.
Niin, olen periaatteessa aika pitkälti samaa mieltä kanssasi. Ei se kaikkien suosituin nainen/mies ole välttämättä juuri sinulle paras mahdollinen kumppani.
Mutta haluan huomattaa että oma elämänkokemus 40 vuoden ajalta on kuitenkin se, että ihmiset voidaan näissä asioissa jakaa karkeasti kahteen leiriin:
1) ihmiset joilla ei ole juurikaan ongelmia saada seksiä tai seurustelusuhteita. Halukasta seuraa löytyy pienellä vaivalla, ja merkittävä osa vastakkaisesta sukupuolesta pitää heitä viehättävinä.
2) ihmiset joiden on erittäin vaikea saada itselleen seurustelukumppania. Vastakkainen sukupuoli ei heihin juurikaan kiinnitä huomiota.
Ykköstyypin ihmisillä on todellakin varaa valita kenet ottavat. Kakkostyypin ihmiset tyypillisesti sen sijaan ottavat sen, joka heidät suostuu ottamaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taas jokin nainen yrittää miehiä jotka ovat yli hänen tasoaan ja sitten itkee kun kelpaa vain seksiin.
Se voi mennä toisinkin päin: itse olen sotkeutunut säännöllisesti luusereihin joille kelpasin seksiin ja äidinkorvikkeeksi. Ei kiitos enää. Väitätkö ihan tosissasi että nämä vässykät eivät purkaisi kaikkea naisvihaansa siihen pahaa aavistamattomaan hölmöläiseen, joka alkaa heitä hoivaamaan? Hohhoijjaa. Mulle ainakin riitti tämä laatu miehiä.
Jep. Pääsääntöisesti ne menestyineimmät ja komeimmat miehet, muutamaa mätää omenaa lukuunottamatta, ovat olleet kaikista kohteliaimpia deittejä. Tasapainoisia ja mukavia. Mitä matalampi palkka ja ikävämpi ulkonäkö, sitä ikävämpi luonne. Tämä eräiden miesten "hiomaton timantti" -propaganda ja syyllistäminen on kyllä uponnut naisiin tehokkaasti. Aika usein se hiomaton timantti on vain pala kivettynyttä paskaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Semmoista se deittailu nykypäivänä on.
Me kaikki haluamme itsellemme parhaan mahdollisen kumppanin, se on vain luonnollista. Ongelma vaan on siinä että niillä parhailla mahdollisilla tyypeillä on todellakin varaa valita, eli jos sellaisen parhaan haluaa iskeä ja jopa ihan pitää itsellään, niin ei oo varaa mokailla:
- sun pitää olla hyvännäköinen
- sun pitää olla hyvä sängyssä ja avoin sille mistä toinen tykkää
- sun pitää olla tasapainoinen henkisesti, sillä laadukas tyyppi ei ota kumppaniksi mielenterveysongelmaistaJa näitä yllä mainittuja asioita sun pitää olla koko ajan, ei riitä että feikkaat muutaman tunnin ajan treffeillä, totuus paljastuu kyllä jos vain esität jotain mitä et ole.
Summa summarum, parisuhdemarkkinat on todella brutaalit ja moni luovuttaa nopeasti kun tajuaa että ei tule pärjäämään.
Miten se "paras mahdollinen tyyppi" voi olla "paras mahdollinen", jos sellaisen vuoksi pitää olla sitä, pitää olla tätä, pitää suostua olemaan "avoin", eikä saa kantaa sydämessään epävarmuutta, huolia, pelkoa tai ahdistusta, joita ihan jokaisella ihmisellä jossain elämänsä vaiheessa on siinä määrin, että saisi diagnoosin "mielenterveysongelmainen"? Minkäänlainen inhimillinen vaihtelu ei ole suotavaa, koska silloinhan voisi "hävitä" sen "parhaan mahdollisen tyypin" ja osoittautua itse ali-ihmiseksi inhimillisine vikoineen. Kuka nyt tuollaiseen haluaisi lähteä? Robotit deittalkoot toisiaan, minä haluan ihan ihmisen rinnalleni.
Ymmärrän pointtisi. Saanko kuitenkin kysyä sinulta yhtä asiaa:
Oletko koskaan ollut tilanteessa jossa olet tavannut ihmisen jota pidit itsellesi täydellisenä kumppanina? Ulkonäkö, luonne, arvot ja huumorintaju kaikki just mikä sinuun vetoaa? Ja vaikka molemmat olitte sinkkuja, niin tämä ihminen ei sinua kuitenkaan halunnut? Onko näin koskaan käynyt?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Taas jokin nainen yrittää miehiä jotka ovat yli hänen tasoaan ja sitten itkee kun kelpaa vain seksiin.
Se voi mennä toisinkin päin: itse olen sotkeutunut säännöllisesti luusereihin joille kelpasin seksiin ja äidinkorvikkeeksi. Ei kiitos enää. Väitätkö ihan tosissasi että nämä vässykät eivät purkaisi kaikkea naisvihaansa siihen pahaa aavistamattomaan hölmöläiseen, joka alkaa heitä hoivaamaan? Hohhoijjaa. Mulle ainakin riitti tämä laatu miehiä.
Jep. Pääsääntöisesti ne menestyineimmät ja komeimmat miehet, muutamaa mätää omenaa lukuunottamatta, ovat olleet kaikista kohteliaimpia deittejä. Tasapainoisia ja mukavia. Mitä matalampi palkka ja ikävämpi ulkonäkö, sitä ikävämpi luonne. Tämä eräiden miesten "hiomaton timantti" -propaganda ja syyllistäminen on kyllä uponnut naisiin tehokkaasti. Aika usein se hiomaton timantti on vain pala kivettynyttä paskaa.
Olen saman huomannut. Ja pätee muuten usein naisiinkin. Ihmiset jotka ovat lapsesta saakka olleet kauniita ja saaneet rakkautta ja kannustusta, ovat aika usein aikuisenakin niitä kaikkein mukavimpia ja kohteliaimpia.
Jos olet ollut aiemmin ruma mutta muuttanut itsesi kauniiksi, kannat silti sisälläsi kaikkia niitä vanhoja arpia ja loukkauksia ajaltasi rumana ihmisenä, etkä yksinkertaisesti pysty suhtautumaan ihmisiin samalla vilpittömällä avoimuudella kuin koko elämänsä kauniina ja onnekkaana elänyt pystyy.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Semmoista se deittailu nykypäivänä on.
Me kaikki haluamme itsellemme parhaan mahdollisen kumppanin, se on vain luonnollista. Ongelma vaan on siinä että niillä parhailla mahdollisilla tyypeillä on todellakin varaa valita, eli jos sellaisen parhaan haluaa iskeä ja jopa ihan pitää itsellään, niin ei oo varaa mokailla:
- sun pitää olla hyvännäköinen
- sun pitää olla hyvä sängyssä ja avoin sille mistä toinen tykkää
- sun pitää olla tasapainoinen henkisesti, sillä laadukas tyyppi ei ota kumppaniksi mielenterveysongelmaistaJa näitä yllä mainittuja asioita sun pitää olla koko ajan, ei riitä että feikkaat muutaman tunnin ajan treffeillä, totuus paljastuu kyllä jos vain esität jotain mitä et ole.
Summa summarum, parisuhdemarkkinat on todella brutaalit ja moni luovuttaa nopeasti kun tajuaa että ei tule pärjäämään.
Miten se "paras mahdollinen tyyppi" voi olla "paras mahdollinen", jos sellaisen vuoksi pitää olla sitä, pitää olla tätä, pitää suostua olemaan "avoin", eikä saa kantaa sydämessään epävarmuutta, huolia, pelkoa tai ahdistusta, joita ihan jokaisella ihmisellä jossain elämänsä vaiheessa on siinä määrin, että saisi diagnoosin "mielenterveysongelmainen"? Minkäänlainen inhimillinen vaihtelu ei ole suotavaa, koska silloinhan voisi "hävitä" sen "parhaan mahdollisen tyypin" ja osoittautua itse ali-ihmiseksi inhimillisine vikoineen. Kuka nyt tuollaiseen haluaisi lähteä? Robotit deittalkoot toisiaan, minä haluan ihan ihmisen rinnalleni.
Ymmärrän pointtisi. Saanko kuitenkin kysyä sinulta yhtä asiaa:
Oletko koskaan ollut tilanteessa jossa olet tavannut ihmisen jota pidit itsellesi täydellisenä kumppanina? Ulkonäkö, luonne, arvot ja huumorintaju kaikki just mikä sinuun vetoaa? Ja vaikka molemmat olitte sinkkuja, niin tämä ihminen ei sinua kuitenkaan halunnut? Onko näin koskaan käynyt?
Ei ole, koska en ole koskaan tavannut sellaista täydellistä ihmistä. Olen kuitenkin tavannut ihmisiä, joita olen pitänyt syystä tai toisesta sillä hetkellä itselleni sopivina ihmisinä epäilyksistä huolimatta, mutta jälkikäteen olen huomannut sen toisen olleen oikeassa yhteensopimattomuudestamme. Olen myös jättänyt ihmisiä, koska emme ole mielestäni olleet yhteensopivia, mutta he eivät ole sitä heti huomanneet. Ehkä ovat tajunneet myöhemmin itsekin. Eikä tässäkään ole kysymys siitä, että nämä olisivat olleet jotenkin minua huonompia valintoja, tai ne toiset minua parempia saaliita. Ihan vain yksinkertaisesti vääriä ihmisiä minulle, kumminkin päin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nyt kolmekymppisenä, kun takana on useampi epäonnistunut ja lyhyt tapailu, tuntuu todella vaikealta luottaa enää uuteen kumppaniin.
Minä tapailen enää kristityiksi itsensä identifioivia (korkeakoulutettuja) naisia, vaikka olen itse kirkosta eronnut ateisti.
Siinä porukassa on vielä jengiä, joka on valmis sitoutumaan muuhunkin kuin tunteisiinsa ja joka näkee kumppaninsa muutenkin kuin ominaisuuksina.
Tahtoisin itsekin olla uskova, mutta en pysty.
Vierailija kirjoitti:
Itse miehenä ryhtyisin mielelläni parisuhteeseen jos naisilta ei tulisi kaveripakkeja aina viimeistään 3. tai 4. treffeillä..
Olen saanut niin monta noita "olen nyt vähän miettinyt mun asioita ja.." "vaikutat kyllä mukavalta mutta.."
Että tiedän jo etukäteen että jos tykkään naisesta edes vähän niin pakit sieltä tulee.
Vain jos nainen on tasoa "ei voisi vähempää kiinnostaa" niin sitten sitä viestiä ei tule vaan päinvastoin tuleekin vastakaikua vaikka en sitä enää haluaisi.
Oletko kokeillut "simuloida" sitä omaa "ei vois vähempää kiinnostaa" käyttäytymistä niiden naisten kanssa joista olet oikeasti kiinnostunut?
Saatat yllättyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt kolmekymppisenä, kun takana on useampi epäonnistunut ja lyhyt tapailu, tuntuu todella vaikealta luottaa enää uuteen kumppaniin.
Minä tapailen enää kristityiksi itsensä identifioivia (korkeakoulutettuja) naisia, vaikka olen itse kirkosta eronnut ateisti.
Siinä porukassa on vielä jengiä, joka on valmis sitoutumaan muuhunkin kuin tunteisiinsa ja joka näkee kumppaninsa muutenkin kuin ominaisuuksina.
Tahtoisin itsekin olla uskova, mutta en pysty.
Mielenkiintoinen näkökulma. Ymmärrän tuon hyvin, mutta en taitaisi kyetä seurustelemaan itse kovin uskonnollisen miehen kanssa. Maailmankuva olisi niin erilainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Semmoista se deittailu nykypäivänä on.
Me kaikki haluamme itsellemme parhaan mahdollisen kumppanin, se on vain luonnollista. Ongelma vaan on siinä että niillä parhailla mahdollisilla tyypeillä on todellakin varaa valita, eli jos sellaisen parhaan haluaa iskeä ja jopa ihan pitää itsellään, niin ei oo varaa mokailla:
- sun pitää olla hyvännäköinen
- sun pitää olla hyvä sängyssä ja avoin sille mistä toinen tykkää
- sun pitää olla tasapainoinen henkisesti, sillä laadukas tyyppi ei ota kumppaniksi mielenterveysongelmaistaJa näitä yllä mainittuja asioita sun pitää olla koko ajan, ei riitä että feikkaat muutaman tunnin ajan treffeillä, totuus paljastuu kyllä jos vain esität jotain mitä et ole.
Summa summarum, parisuhdemarkkinat on todella brutaalit ja moni luovuttaa nopeasti kun tajuaa että ei tule pärjäämään.
Miten se "paras mahdollinen tyyppi" voi olla "paras mahdollinen", jos sellaisen vuoksi pitää olla sitä, pitää olla tätä, pitää suostua olemaan "avoin", eikä saa kantaa sydämessään epävarmuutta, huolia, pelkoa tai ahdistusta, joita ihan jokaisella ihmisellä jossain elämänsä vaiheessa on siinä määrin, että saisi diagnoosin "mielenterveysongelmainen"? Minkäänlainen inhimillinen vaihtelu ei ole suotavaa, koska silloinhan voisi "hävitä" sen "parhaan mahdollisen tyypin" ja osoittautua itse ali-ihmiseksi inhimillisine vikoineen. Kuka nyt tuollaiseen haluaisi lähteä? Robotit deittalkoot toisiaan, minä haluan ihan ihmisen rinnalleni.
Ymmärrän pointtisi. Saanko kuitenkin kysyä sinulta yhtä asiaa:
Oletko koskaan ollut tilanteessa jossa olet tavannut ihmisen jota pidit itsellesi täydellisenä kumppanina? Ulkonäkö, luonne, arvot ja huumorintaju kaikki just mikä sinuun vetoaa? Ja vaikka molemmat olitte sinkkuja, niin tämä ihminen ei sinua kuitenkaan halunnut? Onko näin koskaan käynyt?
Ei ole, koska en ole koskaan tavannut sellaista täydellistä ihmistä. Olen kuitenkin tavannut ihmisiä, joita olen pitänyt syystä tai toisesta sillä hetkellä itselleni sopivina ihmisinä epäilyksistä huolimatta, mutta jälkikäteen olen huomannut sen toisen olleen oikeassa yhteensopimattomuudestamme. Olen myös jättänyt ihmisiä, koska emme ole mielestäni olleet yhteensopivia, mutta he eivät ole sitä heti huomanneet. Ehkä ovat tajunneet myöhemmin itsekin. Eikä tässäkään ole kysymys siitä, että nämä olisivat olleet jotenkin minua huonompia valintoja, tai ne toiset minua parempia saaliita. Ihan vain yksinkertaisesti vääriä ihmisiä minulle, kumminkin päin.
Ok. Syy miksi kysyin oli se että minulle kävi joskus juurikin noin. Tutustuin ihmiseen joka oli minulle kaikkea sitä mitä etsin. Hän torjui minut, mutta teki sen mitä ystävällisimmin ja tahdikkaasti, siitä hänelle kaikki kunnia.
Kun sitten muutama vuosi myöhemmin tutustuin hänen elämänkumppaniinsa, tajusin että minulla ei koskaan ollut mitään mahdollisuutta, vaikka niin omassa fantasiamaailmassani kuvittelin. Se kumppani on nimittäin kauniimpi kuin minä, menestyneempi kuin minä, suositumpi kuin minä, yksinkertaisesti kaikkea enemmän kuin minä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Naurattaa nää yhyy mitäs ette ota rumaa ja tylsää kilttimiestä koska jännät vaan pettää.
Mutta ihan oikeasti? Mitä teen miehellä joka ei puhu, ei miellytä silmää, jolla ei ole käytöstapoja, samanlaisia mielenkiinnon kohteita, jota en voi ylpeänä esitellä lähipiirilleni jne. vain jotta ei tarvitse olla yksin?
Lapseni olisivat geneettisesti puoliksi tuo mies josta en itsekään pidä. Seksi ei ole niin tärkeää ainakaan itselleni että tyytyisin huonoon jos en saa ihmistä jonka itse koen viehättäväksi. Mitään aitoa intohimoa tai romantiikkaa tuollaisessa suhteessa tuskin pääsisi edes kokemaan.
N29
Vierailija kirjoitti:
Naurattaa nää yhyy mitäs ette ota rumaa ja tylsää kilttimiestä koska jännät vaan pettää.
Mutta ihan oikeasti? Mitä teen miehellä joka ei puhu, ei miellytä silmää, jolla ei ole käytöstapoja, samanlaisia mielenkiinnon kohteita, jota en voi ylpeänä esitellä lähipiirilleni jne. vain jotta ei tarvitse olla yksin?
Lapseni olisivat geneettisesti puoliksi tuo mies josta en itsekään pidä. Seksi ei ole niin tärkeää ainakaan itselleni että tyytyisin huonoon jos en saa ihmistä jonka itse koen viehättäväksi. Mitään aitoa intohimoa tai romantiikkaa tuollaisessa suhteessa tuskin pääsisi edes kokemaan.N29
Tämä! Tyytyminen ei yksinkertaisesti toimi. Se on takuuvarma resepti onnettomaan elämään.
Olen itse yli 40v nainen, ja olen luovuttanut. Silloin kun vielä seurustelua tuli harrastettua, niin ne joista minä pidin, eivät pitäneet minusta, ja ne jotka minusta pitivät...no joo, sanotaan nyt vaikka että eivät olleet minun tyyppiäni.
Mutta voin täysin rehellisesti sanoa että olen onnellinen ilman kumppaniakin. Ainoa asia mitä kadun on se että en koskaan saanut lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Semmoista se deittailu nykypäivänä on.
Me kaikki haluamme itsellemme parhaan mahdollisen kumppanin, se on vain luonnollista. Ongelma vaan on siinä että niillä parhailla mahdollisilla tyypeillä on todellakin varaa valita, eli jos sellaisen parhaan haluaa iskeä ja jopa ihan pitää itsellään, niin ei oo varaa mokailla:
- sun pitää olla hyvännäköinen
- sun pitää olla hyvä sängyssä ja avoin sille mistä toinen tykkää
- sun pitää olla tasapainoinen henkisesti, sillä laadukas tyyppi ei ota kumppaniksi mielenterveysongelmaistaJa näitä yllä mainittuja asioita sun pitää olla koko ajan, ei riitä että feikkaat muutaman tunnin ajan treffeillä, totuus paljastuu kyllä jos vain esität jotain mitä et ole.
Summa summarum, parisuhdemarkkinat on todella brutaalit ja moni luovuttaa nopeasti kun tajuaa että ei tule pärjäämään.
Miten se "paras mahdollinen tyyppi" voi olla "paras mahdollinen", jos sellaisen vuoksi pitää olla sitä, pitää olla tätä, pitää suostua olemaan "avoin", eikä saa kantaa sydämessään epävarmuutta, huolia, pelkoa tai ahdistusta, joita ihan jokaisella ihmisellä jossain elämänsä vaiheessa on siinä määrin, että saisi diagnoosin "mielenterveysongelmainen"? Minkäänlainen inhimillinen vaihtelu ei ole suotavaa, koska silloinhan voisi "hävitä" sen "parhaan mahdollisen tyypin" ja osoittautua itse ali-ihmiseksi inhimillisine vikoineen. Kuka nyt tuollaiseen haluaisi lähteä? Robotit deittalkoot toisiaan, minä haluan ihan ihmisen rinnalleni.
Ymmärrän pointtisi. Saanko kuitenkin kysyä sinulta yhtä asiaa:
Oletko koskaan ollut tilanteessa jossa olet tavannut ihmisen jota pidit itsellesi täydellisenä kumppanina? Ulkonäkö, luonne, arvot ja huumorintaju kaikki just mikä sinuun vetoaa? Ja vaikka molemmat olitte sinkkuja, niin tämä ihminen ei sinua kuitenkaan halunnut? Onko näin koskaan käynyt?
Ei ole, koska en ole koskaan tavannut sellaista täydellistä ihmistä. Olen kuitenkin tavannut ihmisiä, joita olen pitänyt syystä tai toisesta sillä hetkellä itselleni sopivina ihmisinä epäilyksistä huolimatta, mutta jälkikäteen olen huomannut sen toisen olleen oikeassa yhteensopimattomuudestamme. Olen myös jättänyt ihmisiä, koska emme ole mielestäni olleet yhteensopivia, mutta he eivät ole sitä heti huomanneet. Ehkä ovat tajunneet myöhemmin itsekin. Eikä tässäkään ole kysymys siitä, että nämä olisivat olleet jotenkin minua huonompia valintoja, tai ne toiset minua parempia saaliita. Ihan vain yksinkertaisesti vääriä ihmisiä minulle, kumminkin päin.
Ok. Syy miksi kysyin oli se että minulle kävi joskus juurikin noin. Tutustuin ihmiseen joka oli minulle kaikkea sitä mitä etsin. Hän torjui minut, mutta teki sen mitä ystävällisimmin ja tahdikkaasti, siitä hänelle kaikki kunnia.
Kun sitten muutama vuosi myöhemmin tutustuin hänen elämänkumppaniinsa, tajusin että minulla ei koskaan ollut mitään mahdollisuutta, vaikka niin omassa fantasiamaailmassani kuvittelin. Se kumppani on nimittäin kauniimpi kuin minä, menestyneempi kuin minä, suositumpi kuin minä, yksinkertaisesti kaikkea enemmän kuin minä.
Suositumpi? Oletko yläasteella?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt kolmekymppisenä, kun takana on useampi epäonnistunut ja lyhyt tapailu, tuntuu todella vaikealta luottaa enää uuteen kumppaniin.
Minä tapailen enää kristityiksi itsensä identifioivia (korkeakoulutettuja) naisia, vaikka olen itse kirkosta eronnut ateisti.
Siinä porukassa on vielä jengiä, joka on valmis sitoutumaan muuhunkin kuin tunteisiinsa ja joka näkee kumppaninsa muutenkin kuin ominaisuuksina.
Tahtoisin itsekin olla uskova, mutta en pysty.
Mielenkiintoinen näkökulma. Ymmärrän tuon hyvin, mutta en taitaisi kyetä seurustelemaan itse kovin uskonnollisen miehen kanssa. Maailmankuva olisi niin erilainen.
Ei maailmankuva ole oikeasti mitenkään erilainen. Jos nainen on koulutukseltaan vaikka fyysikko, niin kyllä hän ihan luonnonlakien ja logiikan puitteissa ajattelee. Usko on vain sitten sellainen laajempi näkemys elämästä, jota minun ei tarvitse jakaa ja jota naisen ei tarvitse tunkea minulle.
Vierailija kirjoitti:
Että tiedän jo etukäteen että jos tykkään naisesta edes vähän niin pakit sieltä tulee.
Vain jos nainen on tasoa "ei voisi vähempää kiinnostaa" niin sitten sitä viestiä ei tule vaan päinvastoin tuleekin vastakaikua vaikka en sitä enää haluaisi.
Tavoittelet liian kauniita*.
Ei kuitenkaan tarvitse tyytyä sellaiseen kumppaniin, jota ei pidä viehättävänä.
Yksinkin on ihan hyvä olla.
*Median kuluttaminen "totuttaa" ihmiset näihin liian kauniisiin.
Siis tavallisena pidetty onkin keskimääräistä kauniinpi.
Kun mediassa näkee näitä "tavallisia naisia", niin helposti unohtuu,
että ne jotka mediassa ovat esillä,
ovat niin paljon keskimääräistä kauniinpia, että he tekevät elantonsa ulkonäöllään.
Ei ihme, että se todella tavallinen kauneusvirheineen ei viehätä,
kun heitä alitajuisesti verrataan näihin keskimääräistä kauniinpiin.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen yli nelikymppisenä eron jälkeen tullut siihen tulokseen, että onnellisinta elämä on ilman parisuhdesotkuja. Keskityn lapsiini, töihin, ystäviin, harrastuksiin, enkä edes havittele parisuhdetta. Elämä on rauhoittunut todella paljon. Ne pari yritystä eron jälkeen opettivat sen, että olen arvomaailmaltani aivan dinosaurus nykyiseen deittailukulttuuriin. Onneksi maailmassa on paljon muutakin!
Ymmärrän hyvin tuon "dinosaurus vertauksen". Arvot vaan on niin erinlaisia.
mies53v
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt kolmekymppisenä, kun takana on useampi epäonnistunut ja lyhyt tapailu, tuntuu todella vaikealta luottaa enää uuteen kumppaniin.
Minä tapailen enää kristityiksi itsensä identifioivia (korkeakoulutettuja) naisia, vaikka olen itse kirkosta eronnut ateisti.
Siinä porukassa on vielä jengiä, joka on valmis sitoutumaan muuhunkin kuin tunteisiinsa ja joka näkee kumppaninsa muutenkin kuin ominaisuuksina.
Tahtoisin itsekin olla uskova, mutta en pysty.
Mielenkiintoinen näkökulma. Ymmärrän tuon hyvin, mutta en taitaisi kyetä seurustelemaan itse kovin uskonnollisen miehen kanssa. Maailmankuva olisi niin erilainen.
Ei maailmankuva ole oikeasti mitenkään erilainen. Jos nainen on koulutukseltaan vaikka fyysikko, niin kyllä hän ihan luonnonlakien ja logiikan puitteissa ajattelee. Usko on vain sitten sellainen laajempi näkemys elämästä, jota minun ei tarvitse jakaa ja jota naisen ei tarvitse tunkea minulle.
Hyvä jos niin on. Usko on monesti asia, jonka uskova ihminen haluaa jakaa muille, mikä pahimmillaan luo ristiriitoja. Ei toki aina
Alue: Aihe vapaa
Se voi mennä toisinkin päin: itse olen sotkeutunut säännöllisesti luusereihin joille kelpasin seksiin ja äidinkorvikkeeksi. Ei kiitos enää. Väitätkö ihan tosissasi että nämä vässykät eivät purkaisi kaikkea naisvihaansa siihen pahaa aavistamattomaan hölmöläiseen, joka alkaa heitä hoivaamaan? Hohhoijjaa. Mulle ainakin riitti tämä laatu miehiä.