Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Deittailun arpeuttamat kolmekymppiset
14.02.2021 |
En tiedä, onko muilla tätä ongelmaa, mutta minusta tuntuu vuosi vuodelta vaikeammalta ryhtyä seurustelusuhteeseen uuden ihmisen kanssa. Pisimmät suhteeni olivat alle 25-vuotiaana, eivätkä nekään kuin 3-4 vuotta. Nyt kolmekymppisenä, kun takana on useampi epäonnistunut ja lyhyt tapailu, tuntuu todella vaikealta luottaa enää uuteen kumppaniin.
Olen aiemmin tapaillut jostain syystä hyvin vaativia ihmisiä. Sellaisia, jotka vaativat itseltään ja muilta todella paljon. Sellaisiin ihmisiin, joille en itse lähtökohtaisesti "kelpaa", ihastun päättömästi. Milloin olen elämäni on ollut "liian rankka", milloin olen (normaalipainoisena) ollut liian lihava ja toiste sitten olisi pitänyt jaksaa roikkua "tapailussa" kuukausitolkulla ilman mitään käsitystä siitä, kuinka monta muuta ihmistä "tapaillaan" samanaikaisesti. Olen kyllä jo oppinut virheistäni, ja luenkin merkkejä kuin piru raamattua. Tai ainakin luulen oppineeni. Tuntuu kuitenkin, että tämä oppi on tehnyt minusta kyynisen niillekin ihmisille, jotka todella haluaisivat minut elämäänsä. Pidin itseäni vielä pari vuotta sitten viehättävänä ja mielenkiintoisena ihmisenä, jolla on paljon annettavaa parisuhteessa. Näiden huonojen kokemusten jälkeen oloni on taas kuin vaikeimmassa teini-iässä, kun kuvittelin olevani maailman rumin, tyhmin ja tylsin ihminen koko maailmassa, ja ihmisarvoni on täysin sidottu siihen, minkä kokoiset farkut mahtuvat sujuvasti jalkaan ja siihen, olenko sängyssä tarpeeksi hyvä. Tein paljon töitä sen eteen, että hyväksyin itseni suomimatta itseäni jokaisesta (kauneus)virheestä, joten tämä tuntuu musertavalta, että määritän itseni TAAS miesten huomion kautta. Kuvittelin olevani viisaampi.
Nyt olen tavannut miehen, ja minua pelottaa kamalasti, että tässäkin käy taas niin, että mies kyllästyy minuun. Tai jos ei heti kyllästy, minä pilaan kaiken epävarmuudellani. Tai sitten todellinen minäni paljastuu, ja mies huomaa, etten ole sellainen joksi hän minut kuvitteli. Tuntuu, että mies on kuitenkin yhtä hullaantunut minusta kuin minä hänestä, mutta odotan jatkuvasti sitä yllättäen pitkään kestävää vastausta tekstiviestiin, ja siitä seuraavaa "Kuule, musta tuntuu nyt siltä..." -litaniaa. En pysty nauttimaan tästä, koska mua pelottaa niin saa*t*anasti, että tästäkään ei tule mitään. Olemme molemmat järkeilleet, että tämä etenee liian nopeasti, emmekä kumpikaan halua pilata tätä hätiköimällä, mutta en silti voi pelolleni mitään.
Kommentit (127)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaapa surulliselta :( Huonot kokemukset ovat vaikuttaneet itsetuntoosi, ja hyvinhän tilannetta analysoitkin.
Viisasta edetä hitaammin, johon mielestäni kuuluu myös se, ettei hypätä hei sänkyyn. Mutta kun olette oikeasti tututuneet toisiinne, niin sitten on pakko vain ottaa riski, jos haluaa elinikäisen suhteen.
Tsemppiä, jospa nyt natsaa <3
Tiedän, samaa kokenut. Ei auta kuin mennä eteenpäin ja toivoa että nykyinen pysyy elämässä. Minäkin pitkään ( joskus vieläkin) kuvittelin että kun vastausta viestiin ei tullut heti että juttu kuivuu kasaan. Se on todella raastavaa ja tulee jostain alitajunnasta se pelko kuin märkä rätti naamaan. Mutta olen jo 3v ollut parisuhteessa, eikä mies ole vieläkään hävinnyt mihinkään. On erilainen kuin aiemmat siinä mielessä ettei ole kova kehumaan ja runoilemaan.. eikä hätiköi mihinkään, mutta on ensimmäinen vuosia elämässäni pysynyt mies.
Siis ensimmäinen kymmeneen vuoteen.
Pitkään kesti uskaltaa luottaa kaikkien huonojen kokemusten jäljiltä.
Mutta kyllä se elämä vielä hymyilee aloittajallekin varmasti!
Itse en keski-ikäisenä sinkkuna edes uskalla mennä tinderiin. Löysin eroni jälkeen miesystävän toista kautta ja olimmekin yhdessä varsin pitkään. Tänä aikana opin tuntemaan nykyisen kummallisen parisuhdetouhun. Toinen ei halunnutkaan sitoutua, tapaili minua vain seksin merkeissä vaikka hyödynsikin kotitaloustaitojani. Seksikin oli jotain outoa prnon matkimista ja temppuilua, jossa ei ollut mitään omaperäistä. Ei ollut mitään me-henkeä. En ymmärrä, mitä ihmisille on tapahtunut.
Minä olen yli nelikymppisenä eron jälkeen tullut siihen tulokseen, että onnellisinta elämä on ilman parisuhdesotkuja. Keskityn lapsiini, töihin, ystäviin, harrastuksiin, enkä edes havittele parisuhdetta. Elämä on rauhoittunut todella paljon. Ne pari yritystä eron jälkeen opettivat sen, että olen arvomaailmaltani aivan dinosaurus nykyiseen deittailukulttuuriin. Onneksi maailmassa on paljon muutakin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse en keski-ikäisenä sinkkuna edes uskalla mennä tinderiin. Löysin eroni jälkeen miesystävän toista kautta ja olimmekin yhdessä varsin pitkään. Tänä aikana opin tuntemaan nykyisen kummallisen parisuhdetouhun. Toinen ei halunnutkaan sitoutua, tapaili minua vain seksin merkeissä vaikka hyödynsikin kotitaloustaitojani. Seksikin oli jotain outoa prnon matkimista ja temppuilua, jossa ei ollut mitään omaperäistä. Ei ollut mitään me-henkeä. En ymmärrä, mitä ihmisille on tapahtunut.
Juuri tämä! Ei me-henkeä, ei tunnetta siitä, että ollaan tässä elämässä samalla puolella ja toivotaan toisillemme hyvää, vaan kaikki on jotain ihme nollasummapeliä, jossa tarkoitus on vain hyötyä itse. Surullista.
Itse miehenä ryhtyisin mielelläni parisuhteeseen jos naisilta ei tulisi kaveripakkeja aina viimeistään 3. tai 4. treffeillä..
Olen saanut niin monta noita "olen nyt vähän miettinyt mun asioita ja.." "vaikutat kyllä mukavalta mutta.."
Että tiedän jo etukäteen että jos tykkään naisesta edes vähän niin pakit sieltä tulee.
Vain jos nainen on tasoa "ei voisi vähempää kiinnostaa" niin sitten sitä viestiä ei tule vaan päinvastoin tuleekin vastakaikua vaikka en sitä enää haluaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Erittäin mielenkiintoinen aihe ja hyvin otsikoitu.
Minäkään en uskalla Tinderiin, pelkään ihan liikaa vaikka olen ilmeisesti erittäin salonkikelpoinen ja suosittukin ainakin livenä. Mutta tuttu mies jätti tapailun kanssani sikseen. Tyyli millä sen teki oli niin ristiriitainen että olen vieläkin sekaisin. Alkuun innostui minusta kovasti ja parin kk päästä kävi näin. En vain keksi mitä vielä muuta kaksi ihmistä tarvitsisivat jos keskinäinen vetovoima, arvot ja huumori sekä elämäntilanteet natsaa.
Nyt vain ahdistaa jo ajatus kenestäkään miehestä, yritin kokeilla mutta edes hyvännäköiset ei jaksa kiinnostaa koska iskee defenssit päälle. Jäi vain traumat tuosta torjunnasta. Mieluummin olen nyt yksin tietäen etten VARMASTI koe ainakaan lisää sydänsuruja toistaiseksi. Ilman seksiä ja läheisyyttä on kurjaa mutta se voittaa mennen tullen sen hirveän ahdistuksen mikä tapailuun ja suhteen muodostamiseen liittyy.
Oikein hyvää ystävänpäivää kaikille yksin seilaaville sinkuille!
Minä olen luullut tapailleeni kilttejä ja kunnollisia miehiä, ja tullut petetyksi ja vedätetyksi. Eihän sitä voi heti tietää kuka on oikeasti kiltti, sen paljastaa vain aika.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi voi teitä milleniaaleja ja teidän murheitanne.
Pollat ei kestä työelämää eikä parisuhteet kestä. Jos edes käynnistyvät.
Tiedättekös mitä? Olette ihan itse luoneet ikäluokkanne kulttuurin ja mallin elää. Kaikki pitää aina olla niin hemmetin täydellistä ja tavoitteellista ja sosiaalisesti kadehdittavaa.
Siinäpä te nyt sitten rimpuilette soppalautasenne edessä. Itse olette sen keittäneet, niin itse se täytyy teidän lusikoidakin.
Olette turisteja omassa elämässänne.
Älkää uskoko mihinkään fantasiaan/harhaan nimeltä rakkaus!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Erittäin mielenkiintoinen aihe ja hyvin otsikoitu.
Minäkään en uskalla Tinderiin, pelkään ihan liikaa vaikka olen ilmeisesti erittäin salonkikelpoinen ja suosittukin ainakin livenä. Mutta tuttu mies jätti tapailun kanssani sikseen. Tyyli millä sen teki oli niin ristiriitainen että olen vieläkin sekaisin. Alkuun innostui minusta kovasti ja parin kk päästä kävi näin. En vain keksi mitä vielä muuta kaksi ihmistä tarvitsisivat jos keskinäinen vetovoima, arvot ja huumori sekä elämäntilanteet natsaa.
Nyt vain ahdistaa jo ajatus kenestäkään miehestä, yritin kokeilla mutta edes hyvännäköiset ei jaksa kiinnostaa koska iskee defenssit päälle. Jäi vain traumat tuosta torjunnasta. Mieluummin olen nyt yksin tietäen etten VARMASTI koe ainakaan lisää sydänsuruja toistaiseksi. Ilman seksiä ja läheisyyttä on kurjaa mutta se voittaa mennen tullen sen hirveän ahdistuksen mikä tapailuun ja suhteen muodostamiseen liittyy.
Oikein hyvää ystävänpäivää kaikille yksin seilaaville sinkuille!
Kuulostaa siltä että sulle kelpaa vain vähän liian tasokkaat miehet.
Sydänsuruilta säästyt kyllä jos valitset omantasoisen kiltin ja kunnollisen miehen.
Naisten asenne tuntuu olevan että irtoseksin perässä oleva liian tasokas panomies tai sitten kokonaan yksin.
Vikaan kyllä meni, sen enempää yksityiskohtiin menemättä. Ennemminkin jäi vaikutelma että miehen itsetunto ei kestänyt ominaisuuksiani ja taustaani. No, ollaan sitten jatkossakin vain niiden koulutettujen rikkaiden menestyjien ja urheilullisten mallimiesten kanssa jotka minut ovat halunneet. He sitten ilmeisesti ovat tasoani kun en tuota ”tavallista” ja velkaista duunarimiestä saanut. Vaikka minulle hän ei sitä ollut, hänessä oli sitä jotain.
Vierailija kirjoitti:
Voi voi teitä milleniaaleja ja teidän murheitanne.
Pollat ei kestä työelämää eikä parisuhteet kestä. Jos edes käynnistyvät.
Tiedättekös mitä? Olette ihan itse luoneet ikäluokkanne kulttuurin ja mallin elää. Kaikki pitää aina olla niin hemmetin täydellistä ja tavoitteellista ja sosiaalisesti kadehdittavaa.
Siinäpä te nyt sitten rimpuilette soppalautasenne edessä. Itse olette sen keittäneet, niin itse se täytyy teidän lusikoidakin.
Olette turisteja omassa elämässänne.
Olisiko parempi sitten tyytyä elämään miehen kanssa, jota ei rakasta ja elämään, josta jää käteen vain katkeruus?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olen luullut tapailleeni kilttejä ja kunnollisia miehiä, ja tullut petetyksi ja vedätetyksi. Eihän sitä voi heti tietää kuka on oikeasti kiltti, sen paljastaa vain aika.
Niin että mies häviää ykskaks vai miten on petetty ja vedätetty? Itse katsoisin olevani kiltti ja kunnollinen mies, mutta traumat ne on minullakin eikä mikään kauhean rautainen itsetunto. Siksi hieman alkoi ns. tympimään, kun naisella oli kauhean vihamielinen ja syyttelevä tyyli käsitellä epäkohta-asioita. Jotka siis tiedostan itsestäni johtuviksi, mutta sellainen syyllistävä ja "olet paska"-ilmapiiri oli erittäin ikävä. Nainen suorastaan alkoi tykittämään niitä asioita, ikäänkuin tavoite olisi ollut jotenkin murtaa minut. Tuo vaikutti toistuvalta teemalta, minua alkoi ahdistamaan suuresti ja sitten vaan totesin etten jaksa ja lähdin. Nainen varmaan jäi myös ajattelemaan, että noniin, paska mies oli sekin kiltti mies.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen luullut tapailleeni kilttejä ja kunnollisia miehiä, ja tullut petetyksi ja vedätetyksi. Eihän sitä voi heti tietää kuka on oikeasti kiltti, sen paljastaa vain aika.
Niin että mies häviää ykskaks vai miten on petetty ja vedätetty? Itse katsoisin olevani kiltti ja kunnollinen mies, mutta traumat ne on minullakin eikä mikään kauhean rautainen itsetunto. Siksi hieman alkoi ns. tympimään, kun naisella oli kauhean vihamielinen ja syyttelevä tyyli käsitellä epäkohta-asioita. Jotka siis tiedostan itsestäni johtuviksi, mutta sellainen syyllistävä ja "olet paska"-ilmapiiri oli erittäin ikävä. Nainen suorastaan alkoi tykittämään niitä asioita, ikäänkuin tavoite olisi ollut jotenkin murtaa minut. Tuo vaikutti toistuvalta teemalta, minua alkoi ahdistamaan suuresti ja sitten vaan totesin etten jaksa ja lähdin. Nainen varmaan jäi myös ajattelemaan, että noniin, paska mies oli sekin kiltti mies.
Pettäminen yleensä käsitetään niin, että tapailee muita sitoutuneessa parisuhteessa.
Parisuhdedynamiikka on joskus vaikeaa ja syytä löytyy molemmista osapuolista. Se ei kerro vielä välttämättä kummankaan osapuolen kunnollisuudesta tai kunnottomuudesta vaan ihan vain yhteensopimattomuudesta.
Saanko osallistua, jos olen deittailun puutteen arpeuttama kolmekymppinen? Omat lähestymiset on aina torjuttu ja kukaan ei ole koskaan osoittanut suoraa kiinnostusta. Toisinaan kuvittelen näin tapahtuneen, mutta sitten vain nolaan itseni sen seurauksena. "Mitä, jos oltaisiin vain kavereita?" Toisin sanoen mitä, jos en enää vastaisi viesteihin ja ei oikeastaan pidettäisi mitään yhteyttä enää koskaan. "Kyllähän se sopii." Vastauksella ei ole oikeasti väliä, mutta en voi olla olematta kohtelias ja huomaavainen.
Uusia ihmisiä, joista voisi kiinnostua, on vielä todella vaikea löytää mistään. Työt ja harrastukset ovat liian miesvaltaisia ja kaveripiireissä kaikki muut ovat jo pariutuneet. Deittipalveluissa taas tuntuu siltä, että sitä on yhtä aikaa liian täydellinen ja kelvoton. Mallin näköiset ihmiset eivät kiinnosta tai kiinnostu tavallisesta pulliaisesta, vaikka eivät he usein taida edes olla etsimässä palveluista elämänkumppania. Ylipainoiset ja muut elämänkoululaiset eivät myöskään kiinnosta, vaikka ehkä itse kiinnostuisivatkin. Kiinnostuneistakin monet varmaan kavahtavat suuria eroavaisuuksia ja tuntevat alemmuudentunnetta niistä johtuen. Sopivan tavalliset ehdokkaat loistavat poissaolollaan.
Olisipa joku, jota voisin vielä joskus pitää kädestä kiinni.
Semmoista se deittailu nykypäivänä on.
Me kaikki haluamme itsellemme parhaan mahdollisen kumppanin, se on vain luonnollista. Ongelma vaan on siinä että niillä parhailla mahdollisilla tyypeillä on todellakin varaa valita, eli jos sellaisen parhaan haluaa iskeä ja jopa ihan pitää itsellään, niin ei oo varaa mokailla:
- sun pitää olla hyvännäköinen
- sun pitää olla hyvä sängyssä ja avoin sille mistä toinen tykkää
- sun pitää olla tasapainoinen henkisesti, sillä laadukas tyyppi ei ota kumppaniksi mielenterveysongelmaista
Ja näitä yllä mainittuja asioita sun pitää olla koko ajan, ei riitä että feikkaat muutaman tunnin ajan treffeillä, totuus paljastuu kyllä jos vain esität jotain mitä et ole.
Summa summarum, parisuhdemarkkinat on todella brutaalit ja moni luovuttaa nopeasti kun tajuaa että ei tule pärjäämään.
Vierailija kirjoitti:
Semmoista se deittailu nykypäivänä on.
Me kaikki haluamme itsellemme parhaan mahdollisen kumppanin, se on vain luonnollista. Ongelma vaan on siinä että niillä parhailla mahdollisilla tyypeillä on todellakin varaa valita, eli jos sellaisen parhaan haluaa iskeä ja jopa ihan pitää itsellään, niin ei oo varaa mokailla:
- sun pitää olla hyvännäköinen
- sun pitää olla hyvä sängyssä ja avoin sille mistä toinen tykkää
- sun pitää olla tasapainoinen henkisesti, sillä laadukas tyyppi ei ota kumppaniksi mielenterveysongelmaistaJa näitä yllä mainittuja asioita sun pitää olla koko ajan, ei riitä että feikkaat muutaman tunnin ajan treffeillä, totuus paljastuu kyllä jos vain esität jotain mitä et ole.
Summa summarum, parisuhdemarkkinat on todella brutaalit ja moni luovuttaa nopeasti kun tajuaa että ei tule pärjäämään.
Tämä on mielestäni ihan kummallinen käsitys deittailusta. Eihän se kaikkein eniten tykkäyksiä Tinderissä keräävä ihminen ole välttämättä objektiivisesti paras minulle tai vaikka naapurin Pirjolle, ei varmaan suurimmalle osalle ihmisistä. Millainen ihminen sellainen on, joka on täydellinen kumppani kaikille ihmisille, joista vain valitsee parhaat päältä? Minulle paras saattaa hyvin olla se mies, joka saa yhden tykkäyksen kuukaudessa, mutta hänen mielestään minä olen hänelle väärä. Ei deittailussa ole kyse mistään universaalista parhaudesta. Sehän tarkoittaisi sitä, että ei olisi olemassa erilaisia mieltymyksiä lainkaan. Totta kai ihminen etsii itselleen parasta mahdollista kumppania, mutta se, että ei ole yhteensopiva jonkun Malli-Adoniksen kanssa ei tarkoita, että Pulliainen-Taaplaaja olisi omilta ominaisuuksiltaan jotenkin Malli-Adonista huonompi. Hyvin voi käydä myös niin, että Pulliainen-Taaplaaja ei kiinnostu Malli-Adoniksesta, vaikka tämä osoittaisikin kiinnostusta. Ihmissuhteet eivät ole pelkkien ulkoisten piirteiden ja ansioiden mittailua, vaan kyseessä on paljon monimutkaisempi, kunkin yksilöllistä psykologista jalanjälkeä heijasteleva prosessi, jossa etsitään itselle turvallisinta ja parhainta puolisoa niiden omien kokemusten, odotusten ja arvojen pohjalta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Semmoista se deittailu nykypäivänä on.
Me kaikki haluamme itsellemme parhaan mahdollisen kumppanin, se on vain luonnollista. Ongelma vaan on siinä että niillä parhailla mahdollisilla tyypeillä on todellakin varaa valita, eli jos sellaisen parhaan haluaa iskeä ja jopa ihan pitää itsellään, niin ei oo varaa mokailla:
- sun pitää olla hyvännäköinen
- sun pitää olla hyvä sängyssä ja avoin sille mistä toinen tykkää
- sun pitää olla tasapainoinen henkisesti, sillä laadukas tyyppi ei ota kumppaniksi mielenterveysongelmaistaJa näitä yllä mainittuja asioita sun pitää olla koko ajan, ei riitä että feikkaat muutaman tunnin ajan treffeillä, totuus paljastuu kyllä jos vain esität jotain mitä et ole.
Summa summarum, parisuhdemarkkinat on todella brutaalit ja moni luovuttaa nopeasti kun tajuaa että ei tule pärjäämään.
Tämä on mielestäni ihan kummallinen käsitys deittailusta. Eihän se kaikkein eniten tykkäyksiä Tinderissä keräävä ihminen ole välttämättä objektiivisesti paras minulle tai vaikka naapurin Pirjolle, ei varmaan suurimmalle osalle ihmisistä. Millainen ihminen sellainen on, joka on täydellinen kumppani kaikille ihmisille, joista vain valitsee parhaat päältä? Minulle paras saattaa hyvin olla se mies, joka saa yhden tykkäyksen kuukaudessa, mutta hänen mielestään minä olen hänelle väärä. Ei deittailussa ole kyse mistään universaalista parhaudesta. Sehän tarkoittaisi sitä, että ei olisi olemassa erilaisia mieltymyksiä lainkaan. Totta kai ihminen etsii itselleen parasta mahdollista kumppania, mutta se, että ei ole yhteensopiva jonkun Malli-Adoniksen kanssa ei tarkoita, että Pulliainen-Taaplaaja olisi omilta ominaisuuksiltaan jotenkin Malli-Adonista huonompi. Hyvin voi käydä myös niin, että Pulliainen-Taaplaaja ei kiinnostu Malli-Adoniksesta, vaikka tämä osoittaisikin kiinnostusta. Ihmissuhteet eivät ole pelkkien ulkoisten piirteiden ja ansioiden mittailua, vaan kyseessä on paljon monimutkaisempi, kunkin yksilöllistä psykologista jalanjälkeä heijasteleva prosessi, jossa etsitään itselle turvallisinta ja parhainta puolisoa niiden omien kokemusten, odotusten ja arvojen pohjalta.
Huonoja miehiä on liikaa suhteessa hyviin miehiin. Tämä on suuri ongelma. Yhdestä miehestä ei riitä sadalle naiselle.
Alue: Aihe vapaa
Sama paitsi ikää jo yli 40... deittailukulttuuri toi esiin epävarmuudet ja pelot jotka on käytännössä tuhonneet monta suhteen alkua. Kun itse olen uusien loukkausten ja jättämiseen pelossa arka kuin villieläin ja epävarma itsestäni.