Työkaverin kohtukuolema

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esikoiseni kuoli kohtuun. Työpaikalla monet esittivät tekoreipasta ja juttelivat kaikesta muusta - kunhan ei tarvitsisi puhua SIITÄ. Jotkut tulivat kysymään, että saako siitä puhua. Sai. Minulla oli hirveä puhumisen tarve ja olin valmis puhumaan asiasta ihan kenen tahansa - vaikka ventovieraan- kanssa.

Mieheni kuoli vähän yli 2v sitten ja se aihe on nykyisellä työpaikallani tabu. Jos mainitsen asian jossain yhteydessä vaikka sivulauseessa niin puheenaihe vaihtuu heti. Minä haluaisin puhua siitäkin. 

Työpaikka ei ole kaverikerho, jossa se huomio käännetään omiin henkilökohtaisiin asioihin. Jos on tarve puhua haetaan ammattiapua, eikä käytetä tähän esim työnantajan aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Eikö siitä ole jo monta kuukautta? Työkaveri haluaa varmasti unohtaa koko asian, eikä halua, että siitä koko ajan muistutetaan.

Kyllä lapsensa kuoleman muistaa ihan muistuttamattakin.

Ihmiset reagoivat suruun eri tavalla. Itse menetyksen kokeneena tykkäsin myös puhua. Melkein absurdilta tuntui, kun joskus kävi sitten niin, että joutui itse lohduttamaan lohduttajaa, joka alkoi itkeä.

Kerro, että on hyvä nähdä pitkästä aikaa ja samalla kyseiset vointia. Työkaveri sanoo kyllä haluaako puhua vai ei.

Mun mielestä on parempi, että jossakin rauhallisessa ja kahden keskisessä tilanteessa sanoo pahoittelunsa tai kysyy miten on jaksanut tms. Surevien hyvin yleinen kokemus on, etteivät ihmiset uskalla sanoa mitään ja jättävät surevat "rauhaan". Eipä siinä sureva uskalla muille lähteä puhumaan asiasta, koska tulkinta on, etteivät muut uskalla tai halua kohdata asiaa.

Jos esim. sanoo: "Olen pahoillani, mitä teille tapahtui. Miten olet jaksanut?" Niin kyllä siinä nopeasti näkee toisen reaktiosta, haluaako toinen puhua asiasta tai olla puhumatta. Jos haluaa olla puhumatta, niin olet joka tapauksessa osoittanut myötätuntosi ja suurella toinen sitä arvostaa, vaikkei asiasta haluaisi puhua. 

Jos ei halua itse toiselle pahoitella asiaa tai kysyä toisen jaksamista, niin silloin ei kannatakaan, koska se todennäköisesti välittyy toiselle. Ja ketään ei myöskään ikinä pitäisi "pakottaa" puhumaan. Normaalilla käytöstavoilla ja sosiaalisilla kyvyillä ei kyllä tule ketään pakotettua. On aika pieni porukka sellaisia ihmisiä, jotka eivät kunnioita tai osaa lukea toisten ihmisten rajoja. 

Olen menettänyt leikki-ikäisen lapsen ja en ole suuremmin asiasta jutellut työkavereille vaan avautunut lähimmille ystäville ja vertaistukiryhmässä. Arvostin niitä ihmisiä, jotka tulivat kasvokkain pahoittelemaan tai joskus kysyivät jotain. Se kertoi mulle, että välittivät musta ja tapahtuneesta. Ja sen takia on ollut myös helppo osallistua keskusteluun vauvavuosista/lapsista kahvipöydässä, kun oma lapseni ei ole "lakannut olemasta" työkavereiden mielestä. Nykyään kun menetyksestä on aikaa niin on mukava osallistua esim. keskusteluun vauvana nukkumiseen tai uhmaan tms. Kun muut kertovat edelleen elävien lastensa vauvavuosista niin minä kerron oman lapseni vauvavuosista. Tarve muistella lapsen eri vaiheita on ihan yhtä tärkeä kuin niillä, joilla lapsi on edelleen elossa. Ja ainakin omassa työyhteisössä siinä ei ole mitään ihmeellistä, että olen muiden mukana keskustelemassa. Ennen vanhaan piti vain unohtaa, että lapsi oli edes ollut olemassa.

Vaikka kauas aiheesta karkaakin, niin kerron vielä senkin, että lapsensa menettänyt törmää aika paljon "hankaliin" tilanteisiin, kun udellaan onko sulla lapsia tms. Vaihtoehtona on kertoa totuus, että on (kertoako, että kuollut myös?). Mutta utelu usein johtaa jatkokysymyksiin, eli minkä ikäinen ym. jolloin jossain vaiheessa on kerrottava, että on kuollut. Seurauksena toinen kauhistuu ja ei sano mitään ja on vaivaantunut tunnelma itsellä, vaikka toinenhan uteli. Tai sitten reagoidaan fiksusti tai vähemmän fiksusti (mm. kerrotaan kaikki suvun kuolinsyyt ja tavat ja oma hemmotteluhetki kampaamossa olikin terapeuttina toiminen kampaajalle). Toinen vaihtoehto on valehdella, että ei ole lasta joko sen takia, ettei halua kertoa lapsen kuolemasta tai koska ei jaksa kohdata toisen vaivaituneisuutta tai muuta ikävämpää reaktiota. Tällä pitkällä selostuksella pointtina on se, että vaikka olisi kuinka sinut menetyksensä kanssa, niin lapsensa menettänyt kohtaa laidasta laitaan erilaisia reaktioita, joten moni sureva voi vältellä asiasta mainitsemista ihan muiden reaktioiden takia. Jolloin työkaverin pahoittelu on viesti surevalle, että hän ei ole niitä, jotka hyppäävät pakokauhuisena ikkunasta ulos samantien, jos lapsen sattuisi joskus vahingossa mainitsemaan.

Varaudun suuriin alapeukkulukemiin...

Itse en haluaisi puhua asiasta tai saada mitään osanottoja. Joku mitä kuuluu kysymys olisi ok koska se antaisi mahdollisuuden vastata mitä haluaa vastata ja ottaa asian puheeksi jos siltä tuntuu mutta ei ole liian tungetteleva.

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä on parempi, että jossakin rauhallisessa ja kahden keskisessä tilanteessa sanoo pahoittelunsa tai kysyy miten on jaksanut tms. Surevien hyvin yleinen kokemus on, etteivät ihmiset uskalla sanoa mitään ja jättävät surevat "rauhaan". Eipä siinä sureva uskalla muille lähteä puhumaan asiasta, koska tulkinta on, etteivät muut uskalla tai halua kohdata asiaa.

Jos esim. sanoo: "Olen pahoillani, mitä teille tapahtui. Miten olet jaksanut?" Niin kyllä siinä nopeasti näkee toisen reaktiosta, haluaako toinen puhua asiasta tai olla puhumatta. Jos haluaa olla puhumatta, niin olet joka tapauksessa osoittanut myötätuntosi ja suurella toinen sitä arvostaa, vaikkei asiasta haluaisi puhua. 

Jos ei halua itse toiselle pahoitella asiaa tai kysyä toisen jaksamista, niin silloin ei kannatakaan, koska se todennäköisesti välittyy toiselle. Ja ketään ei myöskään ikinä pitäisi "pakottaa" puhumaan. Normaalilla käytöstavoilla ja sosiaalisilla kyvyillä ei kyllä tule ketään pakotettua. On aika pieni porukka sellaisia ihmisiä, jotka eivät kunnioita tai osaa lukea toisten ihmisten rajoja. 

Olen menettänyt leikki-ikäisen lapsen ja en ole suuremmin asiasta jutellut työkavereille vaan avautunut lähimmille ystäville ja vertaistukiryhmässä. Arvostin niitä ihmisiä, jotka tulivat kasvokkain pahoittelemaan tai joskus kysyivät jotain. Se kertoi mulle, että välittivät musta ja tapahtuneesta. Ja sen takia on ollut myös helppo osallistua keskusteluun vauvavuosista/lapsista kahvipöydässä, kun oma lapseni ei ole "lakannut olemasta" työkavereiden mielestä. Nykyään kun menetyksestä on aikaa niin on mukava osallistua esim. keskusteluun vauvana nukkumiseen tai uhmaan tms. Kun muut kertovat edelleen elävien lastensa vauvavuosista niin minä kerron oman lapseni vauvavuosista. Tarve muistella lapsen eri vaiheita on ihan yhtä tärkeä kuin niillä, joilla lapsi on edelleen elossa. Ja ainakin omassa työyhteisössä siinä ei ole mitään ihmeellistä, että olen muiden mukana keskustelemassa. Ennen vanhaan piti vain unohtaa, että lapsi oli edes ollut olemassa.

Vaikka kauas aiheesta karkaakin, niin kerron vielä senkin, että lapsensa menettänyt törmää aika paljon "hankaliin" tilanteisiin, kun udellaan onko sulla lapsia tms. Vaihtoehtona on kertoa totuus, että on (kertoako, että kuollut myös?). Mutta utelu usein johtaa jatkokysymyksiin, eli minkä ikäinen ym. jolloin jossain vaiheessa on kerrottava, että on kuollut. Seurauksena toinen kauhistuu ja ei sano mitään ja on vaivaantunut tunnelma itsellä, vaikka toinenhan uteli. Tai sitten reagoidaan fiksusti tai vähemmän fiksusti (mm. kerrotaan kaikki suvun kuolinsyyt ja tavat ja oma hemmotteluhetki kampaamossa olikin terapeuttina toiminen kampaajalle). Toinen vaihtoehto on valehdella, että ei ole lasta joko sen takia, ettei halua kertoa lapsen kuolemasta tai koska ei jaksa kohdata toisen vaivaituneisuutta tai muuta ikävämpää reaktiota. Tällä pitkällä selostuksella pointtina on se, että vaikka olisi kuinka sinut menetyksensä kanssa, niin lapsensa menettänyt kohtaa laidasta laitaan erilaisia reaktioita, joten moni sureva voi vältellä asiasta mainitsemista ihan muiden reaktioiden takia. Jolloin työkaverin pahoittelu on viesti surevalle, että hän ei ole niitä, jotka hyppäävät pakokauhuisena ikkunasta ulos samantien, jos lapsen sattuisi joskus vahingossa mainitsemaan.

Varaudun suuriin alapeukkulukemiin...

Ei tässä ole mitään alapeukuttamista. Kirjoitit hyvin. Varsinkin tuossa lopussa kuvaamasi hankalat tilanteet ovat tuttuja myös ihmiselle joka ei ole erinäisistä syistä missään tekemisissä vanhempansa kanssa. Harvalle haluaa alkaa avata koko historiaa mutta toisaalta ei halua valehdellakaan. Joistakin kysymyksistä selviää melko yleisen tason vastauksilla mutta yllättävän moni vetää herneen nenään ja alkaa syyllistää minua jos vastaan rehellisesti että en tiedä koska en ole tekemisissä vanhempani kanssa. Vaikka eivät tiedä yhtään mitään tilanteeseen johtaneista syistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä on parempi, että jossakin rauhallisessa ja kahden keskisessä tilanteessa sanoo pahoittelunsa tai kysyy miten on jaksanut tms. Surevien hyvin yleinen kokemus on, etteivät ihmiset uskalla sanoa mitään ja jättävät surevat "rauhaan". Eipä siinä sureva uskalla muille lähteä puhumaan asiasta, koska tulkinta on, etteivät muut uskalla tai halua kohdata asiaa.

Jos esim. sanoo: "Olen pahoillani, mitä teille tapahtui. Miten olet jaksanut?" Niin kyllä siinä nopeasti näkee toisen reaktiosta, haluaako toinen puhua asiasta tai olla puhumatta. Jos haluaa olla puhumatta, niin olet joka tapauksessa osoittanut myötätuntosi ja suurella toinen sitä arvostaa, vaikkei asiasta haluaisi puhua. 

Jos ei halua itse toiselle pahoitella asiaa tai kysyä toisen jaksamista, niin silloin ei kannatakaan, koska se todennäköisesti välittyy toiselle. Ja ketään ei myöskään ikinä pitäisi "pakottaa" puhumaan. Normaalilla käytöstavoilla ja sosiaalisilla kyvyillä ei kyllä tule ketään pakotettua. On aika pieni porukka sellaisia ihmisiä, jotka eivät kunnioita tai osaa lukea toisten ihmisten rajoja. 

Olen menettänyt leikki-ikäisen lapsen ja en ole suuremmin asiasta jutellut työkavereille vaan avautunut lähimmille ystäville ja vertaistukiryhmässä. Arvostin niitä ihmisiä, jotka tulivat kasvokkain pahoittelemaan tai joskus kysyivät jotain. Se kertoi mulle, että välittivät musta ja tapahtuneesta. Ja sen takia on ollut myös helppo osallistua keskusteluun vauvavuosista/lapsista kahvipöydässä, kun oma lapseni ei ole "lakannut olemasta" työkavereiden mielestä. Nykyään kun menetyksestä on aikaa niin on mukava osallistua esim. keskusteluun vauvana nukkumiseen tai uhmaan tms. Kun muut kertovat edelleen elävien lastensa vauvavuosista niin minä kerron oman lapseni vauvavuosista. Tarve muistella lapsen eri vaiheita on ihan yhtä tärkeä kuin niillä, joilla lapsi on edelleen elossa. Ja ainakin omassa työyhteisössä siinä ei ole mitään ihmeellistä, että olen muiden mukana keskustelemassa. Ennen vanhaan piti vain unohtaa, että lapsi oli edes ollut olemassa.

Vaikka kauas aiheesta karkaakin, niin kerron vielä senkin, että lapsensa menettänyt törmää aika paljon "hankaliin" tilanteisiin, kun udellaan onko sulla lapsia tms. Vaihtoehtona on kertoa totuus, että on (kertoako, että kuollut myös?). Mutta utelu usein johtaa jatkokysymyksiin, eli minkä ikäinen ym. jolloin jossain vaiheessa on kerrottava, että on kuollut. Seurauksena toinen kauhistuu ja ei sano mitään ja on vaivaantunut tunnelma itsellä, vaikka toinenhan uteli. Tai sitten reagoidaan fiksusti tai vähemmän fiksusti (mm. kerrotaan kaikki suvun kuolinsyyt ja tavat ja oma hemmotteluhetki kampaamossa olikin terapeuttina toiminen kampaajalle). Toinen vaihtoehto on valehdella, että ei ole lasta joko sen takia, ettei halua kertoa lapsen kuolemasta tai koska ei jaksa kohdata toisen vaivaituneisuutta tai muuta ikävämpää reaktiota. Tällä pitkällä selostuksella pointtina on se, että vaikka olisi kuinka sinut menetyksensä kanssa, niin lapsensa menettänyt kohtaa laidasta laitaan erilaisia reaktioita, joten moni sureva voi vältellä asiasta mainitsemista ihan muiden reaktioiden takia. Jolloin työkaverin pahoittelu on viesti surevalle, että hän ei ole niitä, jotka hyppäävät pakokauhuisena ikkunasta ulos samantien, jos lapsen sattuisi joskus vahingossa mainitsemaan.

Varaudun suuriin alapeukkulukemiin...

Ei tässä ole mitään alapeukuttamista. Kirjoitit hyvin. Varsinkin tuossa lopussa kuvaamasi hankalat tilanteet ovat tuttuja myös ihmiselle joka ei ole erinäisistä syistä missään tekemisissä vanhempansa kanssa. Harvalle haluaa alkaa avata koko historiaa mutta toisaalta ei halua valehdellakaan. Joistakin kysymyksistä selviää melko yleisen tason vastauksilla mutta yllättävän moni vetää herneen nenään ja alkaa syyllistää minua jos vastaan rehellisesti että en tiedä koska en ole tekemisissä vanhempani kanssa. Vaikka eivät tiedä yhtään mitään tilanteeseen johtaneista syistä.

Kiitos kommentista! Täällä palstalla ei vaan ikinä tiedä, vaikka alapeukkuja tulisi asiallisesta kirjoituksesta.

Totta, on muitakin asioita, joista on vaikeaa kertoa muille muiden reaktioiden takia. Ja varmasti katkenneet välit vanhempiin ovat sellainen. Joidenkin on vaikeaa ymmärtää, ettei ne vanhemmat ole aina rakastavia ja turvallisia vaan jopa hengenvaarallisia fyysisesti tai henkisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esikoiseni kuoli kohtuun. Työpaikalla monet esittivät tekoreipasta ja juttelivat kaikesta muusta - kunhan ei tarvitsisi puhua SIITÄ. Jotkut tulivat kysymään, että saako siitä puhua. Sai. Minulla oli hirveä puhumisen tarve ja olin valmis puhumaan asiasta ihan kenen tahansa - vaikka ventovieraan- kanssa.

Mieheni kuoli vähän yli 2v sitten ja se aihe on nykyisellä työpaikallani tabu. Jos mainitsen asian jossain yhteydessä vaikka sivulauseessa niin puheenaihe vaihtuu heti. Minä haluaisin puhua siitäkin. 

Työpaikka ei ole kaverikerho, jossa se huomio käännetään omiin henkilökohtaisiin asioihin. Jos on tarve puhua haetaan ammattiapua, eikä käytetä tähän esim työnantajan aikaa.

Miten ap alunperinkään puuttui tuohon yksityisasiaan? Jotkin asiat, kuten keskenmenot eivät todellakaan kuulu työpaikalle.