Lue keskustelun säännöt.
Työkaverin kohtukuolema
13.02.2021 |
Miten tässä kuuluisi reagoida, että ei ole ihan törppö, eikä pahoittaisi toisen mieltä huonolla käytöksellään?
Pitkäaikaisen työkaverini (ei vapaa-ajan ystävä) vauva kuoli kohtuun viime vuonna. Työkaveri jäi tuolloin äitiyslomalle ja on nyt juuri palannut töihin. Näin etätyöaikaan olemme nähneet vain isoissa Teams-kokuksissa, emme ole olleet kaksin tekemisissä.
Kun seuraavan kerran näemme kaksin tai pienellä porukalla, "kuuluuko" minun esittää nyt surunvalitteluni? Tai kysyä miten voi? Vai puhua vain työasioista? Silloin vauvan kuoleman jälkeen laitoimme työporukalla kortin kotiin ja läheisimmät ovat tietenkin olleet yhteydessä muutenkin.
Miten tässä kuuluu toimia?
Kommentit (48)
On ihan ok sanoa, että olen ajatellut sinua, miten voit. Tilannetajua pitää olla. Ihan suorilta en sanoisi, vaan jos olette kahden kesken ja rauhallisessa tilanteessa. Nämä on just hankalia, kun näin etätyöaikana tällaisia kohtaamisia ei ole. Mutta jos tulee, niin noin sanoisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos multa ei kysyttäisi tuntisin että toinen ei välitä ja haluaa vältellä vaikeaa asiaa päästäkseen helpolla.
Itse kysyisin saako halata (koska korona) sanoisin että oon tosi pahoillani tapahtuneesta ja miten voit nyt. Ja mulle voi ihan aina tulla juttelemaan jos on tarve mutta en ala ahdistella asiasta.
Jos ei puhuisi ottaisin asian silti vielä hienotunteisesti uudelleen esille parin viikon päästä. Jos ei haluisi puhua en enää ottaisi asiaa esille.
Ihmiset yleensä jostain syystä kyllä avautuvat juuri minulle. Lapsettomuustaustani vuoksi ehkä näissä kysymyksissä haluan osoittaa sitä tukea enkä anna ihan helposti periksi ja jätä toista yksin suremaan.
Ei näin. Ei missään tapauksessa näin!
Joo nimenomaan näin. Et tainnut ymmärtää että kysyn asiaa oikeasti hienotunteisesti ja huomatessani että ei sovi, vaihdan luontevasti aihetta todeten että ei tietenkään ole pakko tästä jutella. Osaan kyllä jättää ihmisen rauhaan. Kukaan ei mene rikki siitä että osoittaa välittämistä ja kysyy nätisti asiasta ja antaa sen sitten olla jos ei ole halua jutella!
"Jos ei puhuisi ottaisin asian silti vielä hienotunteisesti uudelleen esille parin viikon päästä. Jos ei haluisi puhua en enää ottaisi asiaa esille."
Minusta se ei tunnu ollenkaan hienotunteiselta että työkaveri ottaa vielä toistamiseen asian esille oma-aloitteisesti. En kehtaisi. Kyllä kerran pitää riittää.
"enkä anna ihan helposti periksi ja jätä toista yksin suremaan."
Eihän me voida tietää sitä, kuinka paljon jollakin ihmisellä on esim ystäviä joiden kanssa käsitellä asiaa. Ei se välttämättä yksin sure vaikka ei välittäisi puhua työpaikalla.
Vierailija kirjoitti:
Esikoiseni kuoli kohtuun. Työpaikalla monet esittivät tekoreipasta ja juttelivat kaikesta muusta - kunhan ei tarvitsisi puhua SIITÄ. Jotkut tulivat kysymään, että saako siitä puhua. Sai. Minulla oli hirveä puhumisen tarve ja olin valmis puhumaan asiasta ihan kenen tahansa - vaikka ventovieraan- kanssa.
Mieheni kuoli vähän yli 2v sitten ja se aihe on nykyisellä työpaikallani tabu. Jos mainitsen asian jossain yhteydessä vaikka sivulauseessa niin puheenaihe vaihtuu heti. Minä haluaisin puhua siitäkin.
Olen todella, todella pahoillani! Kuitenkin haluaisin sanoa sen, että vaikka sinulla onkin täysin ymmärrettävästi tarve puhua, ei työpaikka ole oikea paikka siihen. Kaikenlaisia vertaistukiryhmiä on sitä varten, ja etenkin nyt korona-aikana moni niistä on siirtynyt nettiin. Voisiko näistä olla sinulle apua?
Vierailija kirjoitti:
Minulla taas päinvastainen neuvo. Meidän työpaikalle sattunut useampi lapsensa menettänyt ja heidän kokemuksensa perusteella suosittelen huomioimaan asiaa. Kysy miten voi, miten töihinpaluu sujunut. Hyvin moni lapsensa menettänyt haluaa puhua asiasta, ja kokee itsensä mitätöidyksi, jos asian ohittaa. Tilanne on kyllä vaikea mutta älä sivuuta omien tunteidesi helpottamiseksi.
Tässä on tärkeä pointti. Missään tapauksessa ei saa alkaa vältellä ihmistä tai aihetta. Voi kysyä mitä kuuluu, jos hän haluaa kertoa tarkemmin, kuuntele.
Kun kynnys on ylitetty on jatkossa helpompaa molemmin puolin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikö siitä ole jo monta kuukautta? Työkaveri haluaa varmasti unohtaa koko asian, eikä halua, että siitä koko ajan muistutetaan.
Vierailija kirjoitti:
Useampi sanoo, että älä ota puheeksi, oma tunne on, että pakkohan siinä on jotain sanoa.
Jos kuvittelen, että tämä kuollut lapsi olisikin ollut 5 v, niin tietenkin huomioisin asian jotenkin. En 100 hengen palaverissa, mutta jossain henkilökohtaisemmassa yhteydessä. Miksi en siis huomioisi kuollutta vauvaa?
Mutta siis en tee tuota, vaikka se minua helpottaisikin, jos se tuntuu muista törpöltä ja pitäisi vaan antaa työkaverin olla rauhassa.
Ap
No onhan lapsen kuolema ihan eri asia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sanoisin näin, miten surusta pääsee yli, kun aina on joku puolituttu, joka siitä muistuttaa. Joten olisin hiljaa asiasta.
Vierailija kirjoitti:
Sanoisin näin, miten surusta pääsee yli, kun aina on joku puolituttu, joka siitä muistuttaa. Joten olisin hiljaa asiasta.
Tässä tulee kyllä todella karusti esiin suomalainen mielenmaisema. Lapsen menetyksestäkin pitäisi jotenkin vähä-äänisesti päästä yli ja lakata suremasta. Ei siitä koskaan oikeasti pääse yli eikä se suru koskaan lakkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuossa vaiheessa olisi minun mielestäni hyvä vain sanoa, että kiva nähdä pitkästä aikaa ja kysyä joku "mitä kuuluu" tai "miten menee" -kysymys, johon hän voi joko vastata, että hienot hiihtokelit, tai sitten kertoa surustaan.
Suosittelen kysymään jotain neutraalia, kuten että miltä tuntuu palata töihin. Eikä sitäkään mitenkään tekopirteästi, vaan niin, että toinen voi oikeasti kertoa, miltä tuntuu, JOS haluaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esikoiseni kuoli kohtuun. Työpaikalla monet esittivät tekoreipasta ja juttelivat kaikesta muusta - kunhan ei tarvitsisi puhua SIITÄ. Jotkut tulivat kysymään, että saako siitä puhua. Sai. Minulla oli hirveä puhumisen tarve ja olin valmis puhumaan asiasta ihan kenen tahansa - vaikka ventovieraan- kanssa.
Mieheni kuoli vähän yli 2v sitten ja se aihe on nykyisellä työpaikallani tabu. Jos mainitsen asian jossain yhteydessä vaikka sivulauseessa niin puheenaihe vaihtuu heti. Minä haluaisin puhua siitäkin.
Olen todella, todella pahoillani! Kuitenkin haluaisin sanoa sen, että vaikka sinulla onkin täysin ymmärrettävästi tarve puhua, ei työpaikka ole oikea paikka siihen. Kaikenlaisia vertaistukiryhmiä on sitä varten, ja etenkin nyt korona-aikana moni niistä on siirtynyt nettiin. Voisiko näistä olla sinulle apua?
No en minä mitään terapiaistuntoa halua mutta kuolema kuuluu elämään ihan siinä kuin mikä muukin asia. Kai sen saa mainita? Yhtä hyvin kuin työkaveri kertoo lapsensa tai lapsenlapsensa tekemisistä. Onko työpaikka oikea paikka siihen?
Vierailija kirjoitti:
Tuossa vaiheessa olisi minun mielestäni hyvä vain sanoa, että kiva nähdä pitkästä aikaa ja kysyä joku "mitä kuuluu" tai "miten menee" -kysymys, johon hän voi joko vastata, että hienot hiihtokelit, tai sitten kertoa surustaan.
Tuli mieleen kun menin kuopuksen viimeiseen vanhempainiltaan (abivuosi). Hänen ryhmänohjaajansa tuli kysymään "mitä kuuluu". Vastasin, että mieheni ja tyttöjen isä kuoli kolme viikkoa sitten. Hän tyrmistyi ja vastasi, ettei odottanut tällaisia kuulumisia. Olisiko pitänyt sanoa vain, että kiitos, siinähän tämä menee lakkiaisia odotellessa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Esikoiseni kuoli kohtuun. Työpaikalla monet esittivät tekoreipasta ja juttelivat kaikesta muusta - kunhan ei tarvitsisi puhua SIITÄ. Jotkut tulivat kysymään, että saako siitä puhua. Sai. Minulla oli hirveä puhumisen tarve ja olin valmis puhumaan asiasta ihan kenen tahansa - vaikka ventovieraan- kanssa.
Mieheni kuoli vähän yli 2v sitten ja se aihe on nykyisellä työpaikallani tabu. Jos mainitsen asian jossain yhteydessä vaikka sivulauseessa niin puheenaihe vaihtuu heti. Minä haluaisin puhua siitäkin.
Olen todella, todella pahoillani! Kuitenkin haluaisin sanoa sen, että vaikka sinulla onkin täysin ymmärrettävästi tarve puhua, ei työpaikka ole oikea paikka siihen. Kaikenlaisia vertaistukiryhmiä on sitä varten, ja etenkin nyt korona-aikana moni niistä on siirtynyt nettiin. Voisiko näistä olla sinulle apua?
Tämä on hyvä ohje. Näissäkin asioissa pitää olla hienotunteinen puolin ja toisin. On kaksi ääripäätä: toinen on se, että kukaan ei kysy eikä puhu edes sitä "miten voit/mitä kuuluu" ja toinen se, että työkaverit joutuvat kaikki toimimaan työnsä ohella terapeutteina. Jälkimmäinen on hankalaa, koska vaikka sinä haluaisit vain "jutella kelle vaan" niin se työkaveri saattaa ahdistua suunnattomasti tilanteesta. Ihan persoonasta johtuen TAI jos hänellä itsellään on jokin trauma/suru/muisto, joka nousee mieleen kun joutuu "vain kuuntelemaan".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanoisin näin, miten surusta pääsee yli, kun aina on joku puolituttu, joka siitä muistuttaa. Joten olisin hiljaa asiasta.
Tässä tulee kyllä todella karusti esiin suomalainen mielenmaisema. Lapsen menetyksestäkin pitäisi jotenkin vähä-äänisesti päästä yli ja lakata suremasta. Ei siitä koskaan oikeasti pääse yli eikä se suru koskaan lakkaa.
Haluat itkeä myös töissä? Joillekin töihin paluu on häivähdys arkea, johon paeta surua, joka täyttää vapaa-ajan.
Miten musta tuntuu että aloittaja boostaa nyt omaa näkemystään näillä "haluan puhua lapseni kuolemasta koko ajan" -viesteillä...
Otsikosta sai käsityksen että työkaveri kuoli kohtuun, eikä vauva.
Itse olen saanut myöhäisen keskenmenon rv 19. En halunnut sääliä tai asian esille ottoa. Parhaimmille työkavereille avauduin itse kun oli sopiva aika. Tapahtuneen jälkeen tuntui hyvältä kun muutama läheinen työkaveri vain halasi pitkään ilman sanoja.
Kun aikaa kului niin kuolleelle sikiölle halusi merkityksen ja tuli tarve puhua siitä enemmän. Ettei toinen unohtuisi. Mutta alkuun en tosiaankaan halunnut jutella siitä varsinkaan työn lomassa.
Toki olemme kaikki erilaisia.
Työpaikalla ei sovi penkoa toisten henkilökohtaisia asioita. Hoitakaa ne vapaalla! Työssä tehdään töitä
Aikuinen serkkuni kuoli kesällä ja muutama viikko sitten näin tädin ja miehensä.
En ottanut surua esille. Kysyin kuinka ovat voineet.
Se on niin iso asia että ajattelin heidän itsensä tuovan itse esille mikäli haluavat puhua. Olisin itse halunnut. Ensimmäinen serkku ja kuolema oli shokki.
Ehkä toivottaisin erotessa voimia ja jaksamista kuten nytkin.