Miten joku voi elää koko elämänsä yksin

Ilman parisuhdetta on sitten muuten eri asia kuin yksin.

Mä voin ihan hyvin olla yksin, kun en löydä sellaista miestä, jonka kanssa haluaisin olla. Ei mulla ole mitään pakottavaa tarvetta olla parisuhteessa. Haluan ehdottomasti sellaisen kumppanin, jonka kanssa on hyvä olla, ja jos ei sellaista löydy niin miksi olisin jonkun kanssa, jonka kanssa ei olla tarpeeksi hyvä match? Mun elämä on ehdottomasti parempaa ilman jotain puolivillaista parisuhdeviritelmää.

En pidä ihmisistä kovinkaan paljoa, enkä mielelläni vietä aikaani heidän seurassaan.

M43

Vierailija kirjoitti:

Ihan helposti. Olen ollut vapaaehtoisesti sinkku koko ikäni. Ja erittäin tyytyväinen valintaani. 

Minulla oli nuorempana muutama raskaampi rakastuminen, mutta ne eivät kehittyneet toivotulla tavalla, joten on ollut helpompaa olla sinkku kuin olla parisuhteessa vain tavan vuoksi. Yleensäkin nuo rakastumiset olivat erittäin kuluttavia kokemuksia eikä ollut koskaan semmoinen tyyppi, joka olisi löytänyt "uuden rakkaan" edes vuoden tai parin kuluttua entisestä tapauksesta.

Parisuhteen sijasta olen painostanut enemmän ystävä- ja tuttavapiiriin sosiaalisten tarpeiden osalta ja erilaisiin harrastuksiin, joihin olen voinut keskittyä haluamallani tavalla. Monet parhaista kavereistanikin ovat olleet sinkkujen, joten sinkkuus ei ole ollut siinä suhteessa mikään ongelma ja olen myös aina viihtynyt hyvin omissa oloissani.

Osaan olla seurassa vilkas ja ulospäinsuuntautunut, mutta nautin myös luovasta yksinolosta olipa kyse musiikin kuuntelusta, ulkona liikkumisesta, elokuvien katselusta, tietokoneen virittelystä, lukemisesta  ja erilaisista kotiaskereista kuten ruuanlaitosta ja asunnon pitämisestä järjestyksessä ja siistinä.

Nainen 46 v kirjoitti:

Monien elämässä koettujen suhteiden jälkeen, olen jo luovuttanut. En jaksa enää edes yrittää mitään. Treffisivustoilla en ole koskaan ollut. Pyörinyt lähinnä vain omalla asuinpaikalla. Muutama ihmissuhde kesti pidempään, sitten nekin päättyivät, ja joidenkin puolelta lopulliseen ghostamiseen.

En oikeastaan koskaan pitänyt seksipuuhista. En sano, että ne ällöttivät. En vain pitänyt niistä. Suostuin niihin vain kumppanin mieliksi. Ja toivoin, että ne hetket olisivat "jotakin tajunnanräjäyttäviä" kokemuksia. Orgasmiakaan en koskaan saanut kumppanin kanssa ollessa.

Koska sitä unelmien prinssiä ja toista huomioonottavaa kumppania ei koskaan tule, niin olen jo alistunut kohtalooni. Elän koko elämäni yksin, kuolemaan saakka.😥

Sain tässä elämässä varsin huonot kortit, en vain sen, vaan myös muidenkin asioiden kohdalla.

Sama minulla, olin se seksuaalisesti haluton, joka halusi vain halia, pusutella ja köllötellä toisen lähellä. Koskaan ei vissiin mene tarpeet yhteen ainakaan minun kohdallani. M39

Vierailija kirjoitti:

En pidä ihmisistä kovinkaan paljoa, enkä mielelläni vietä aikaani heidän seurassaan.

M43

On eriasia elää omasta valinnastaan ja halustaan yksin sinkkuna omissa oloissaan ja tapailla tai olla tapailematta ketään kuin elää ja toivoa ja ennen kaikkea yrittää löytää itselleen mieluistaan (pidempiaikaista ja pysyvämpää) seuraa.

Ja ihan oma lukunsa ja haaste on haasteensa löytää ja kohdata se yksi ja erityinen. Määrä ei korvaa tässä laatua.

En nyt tarkoita, että toista kohaan tulisi ripustautua kuin takiainen. Kyllä hyvä parisuhde on enemmän kuin yksi plus yksi mutta ei sili kaiken tarvitse olla 100% yhteistä ja jaettua.     

Mielestäni ei ole sama asia nauttia ja iloita ihmisten (monikossa) seurasta. Kuin toivoa löytävänsä se yksi ja erityinen, jonka kanssa iloita ja nauttia elämästä mutta samalla myös hänet, jonka kanssa saattaisi kohdata myös niitä ei niin mukavia hetkiä ja tilanteita.

Mutta näsitä ikävistä ja tympeistä tilaneisa kokea samalla, että toisen vierellä on hyvä ja turvallinen olla.

 Tai kuinka tarvittaessa toinen kyllä mahdollistaa ja kunnioitaa myös 2. tarvetta niin henkiseen kuin fyysiseen " omaan tilaan".    

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta mulla meni asiat jo nuorena silleen etten saanut kokemuksia oikein minkäänlaisista ihmissuhteista tai hyväksyntää ja tukea vanhemmilta. Niin en vaan "osaa" seurustella tai kaivata esim. seksiä. Olen nyt 34 ja tapailen/seurustelen ekaa kertaa, mutta se vaan tuntuu oudolta, en ymmärrä mitä pitäisi tehdä tai sanoa tai miksi hän edes haluaa nähdä minua?

Mutta siis helposti "päätyy" tähän kun on varautunut ja vähän vetäytyvä niin eihän nyt kukaan tule kotoa hakemaan suhteeseen.

Mulla oli samanlainen nuoruus. Kun sitten vihdoin viimein löysin poikaystävän, en osannut olla suhteessa. En tuntenut mitään, en kyennyt nauttimaan seksistä, en osannut keskustella syvällisesti tai mitään. Tuntui että vain näyttelen jotain roolia. No eihän se suhde montaa vuotta kestänyt. Sen jälkeen en ole enää uskaltanut päästää miehiä lähelle. Ei minusta vaan ole parisuhteeseen, olen jotenkin viallinen kappale. On helpompaa olla yksin kun tiedän, ettei kukaan oikeasti halua kaltaistani jääpökkelöä kuitenkaan.

Sopisit mainiosti samankaltaiselle jääpökkelömiehelle. Siinähän olisitte pökkelöinä söpösti yhdessä. Minulla myös seksi tökki enkä osannut keskustella asioista, mikä pänni naista suuressa määrin. Mutta ei puhettakaan, että vuosia oltaisiin oltu yhdessä.

Ai miten voi? No kun vaihtoehtoja ei vain ole. En halua jotain epäkiinnostavaa pullukkamiestä kumppanikseni. Sellaisen saisin ehkä helposti. Haluaisin sellaisen kumppanin, jota kohtaan tunnen kiinnostusta ja vetoa. Mutta sellaista ei löydy, joten olen yksin, käyn töissä, hoidan kotiani jne. Onneksi voin fantasioida ja unelmoida minua kiinnostavasta ihmisestä. Se tuo virtaa ja iloa elämääni. Muuta ei ole.

Ihan helposti. Olen yh-äidin kasvattama ja pienestä asti ollut itsenäinen ja viihtynyt yksin. On mulla kavereita ja nautinkin heidän seurastaan, mutta vain sopivissa määrin. Olen siis 25v nainen enkä ikinä edes ”säätänyt” kenenkään kanssa. Lapsena jos olin jonkun kaverin luona jonka perheeseen kuului useita henkilöitä, olin aina jotenkin hämmentynyt kun en ollut tottunut siihen että ympärillä on niin paljon ihmisiä (pl. koulu yms.). Olin tottunut siihen että kotona on aina rauhallista ja hiljaista.

Ainoa hetki jolloin mietin että olisi kiva jos olisi kumppani, on silloin kun kokkailen tai leivon. Olisi kiva jos joku muukin saisi aina maistella ja kertoisi mielipiteensä. Mutta onneksi kaverit auttaa usein tässäkin asiassa.

Vierailija kirjoitti:

Ihan helposti. Olen ollut vapaaehtoisesti sinkku koko ikäni. Ja erittäin tyytyväinen

valintaani. 

Joskus "vannoutunut"  sinkku lohduttautuu muka sinkkuusvalinnallaan. - Jos on nuukuri, on sinkkuus osuva valinta.  Jos sattuu kahden nuukurin liitto, alkaa kilpailu, kumpi kestää paremmin aliravitsemusta.

Erakoita on..

Kaikki me ollaan lopulta yksin.

Itse en ole tyytynyt olemaan yksin. Oikeastaan päinvastoin. Nuorempana pakotin itseni kiinteisiin parisuhteisiin ja avoliittoonkin, joka kesti vuosia. Vasta reilusti yli kolmekymppisenä uskalsin kuunnella itseäni ja todeta, että viihdyn paremmin yksin.

Seksi on kyllä erittäin kivaa, mutta muuten en kaipaa fyysistä läheisyyttä (halailua, muuta nyhjäämistä). Suhteessa ollessani halusin usein seksiä, mutta halusin rajoittaa fyysisen läheisyyden seksiin ja esileikkiin. Seksiin kuitenkin liittyy lähes aina emotionaalisia sotkuja, joita en kestä. Tämän vuoksi arvostan seksiä enemmän itsenäisyyttä ja omaa rauhallista elämääni.

Olen hyvin introvertti enkä kauhean tunteellinen, mutta en koe sitä rasitteeksi. Olen kouluttautunut pitkälle, rakentanut määrätietoisesti uraa, pärjännyt elämässä oikein hyvin. Minulla on läheiset välit sisaruksiini, muutamia hyviä ystäviä ja koira. Mainittakoon nyt vielä, että nuorena naisena olin myös hyvin kaunis, kaiketi nykyäänkin vaikkakin keski-ikäisellä tavalla. Kyse ei siis ole siitä, että olisin päätynyt sinkkuelämään erityisten pettymysten tai epähaluttavuuden kokemusten kautta. Tämä vain sopii minulle. 

Toivottavasti vastasin aloittajan kysymykseen riittävän selkeästi. 

Olen itsekin miettinyt tota että miten ihminen jaksaa selviytyä jatkuvasta yksinäisyydestä. Yksinäisyys tuntuu fyysisenä kipuna, ahdistuksena ja pahoinvointina. Yksinäisyys on aivan järkyttävän paha olotila paljon pahempi kuin krapula.

Itsekin olen täysin umpikujassa elämässäni. Itselläni ei ole paljonkaan elämäniloa koska mun on niin vaikea löytää ystäviä ja hyvät ystäväthän ne tuovat elämään iloa ja toivoa..

Olen jutellut toisten yksinäisten kanssa, mutta aina heillä kuitenkin on joku - avopuoliso, lapsi, kaveriporukka jne. ja yksinäisyys ei ole fyysistä. Tuntuu pahalta, mutta en pysty samaistumaan sellaiseen ihmiseen joka ei tiedä millaista on olla ollut aina yksin, ilman perhettä, ketään tukihenkilöä tai ystäviä. Pahimmalta tuntuu että oma nuoruus on lipunut ohi kuvitteellisessa maailmassa.

En ymmärrä mistä ihmiset löytää aikaa näille parisuhteille. Teen töitä arkisin yleensä 9-19 välillä, viikonloppuisin viimeistelen opintojani tai opiskelen jotain työhön liittyvää taitoa. Vapaa-ajan käytän kuntoiluun, kokkailuun tai lukemiseen. Ehkä joskus 30+ vuotiaana sitten, mutta nyt mielenkiinto ihmissuhdekuvioihin on ihan nollissa.

M26

Pitäää liaan monia asioiiita liiian tyhminä.