Mitkä asiat lapsiperheissä ovat muuttuneet sitten oman lapsuutesi? -peukutusketju

Lapsilla ei ollut juurikaan oikeuksia. Toinen puoli tätä "lapset eivät koko perheen elämää määränneet"-havaintoa on se, että lapset jäivät monessa asiassa täysin huomiotta ja jalkoihin.

Meitä lapsia peloteltiin namusedillä ja sieppaajilla, ja yksi lapsi koulustamme todella siepattiin ja raiskattiin koulumatkalla 90-luvulla. Ei aiheuttanut pikkupaikkakunnalla mitään toimenpiteitä, yksin kuljettiin edelleen pitkähköjä koulumatkoja, eikä koulun jälkeen ollut tarjolla mitään kerhoja tai yhteistä toimintaa. Lasten kanssa tästä ei puhuttu juurikaan, sanottiin vaan että asiasta ei saa "Liisalta" kysellä. Kotonakaan ei osattu asiasta puhua, sanottiin vain että ei saa mennä tuntemattoman kyytiin. Me lapset pelkäsimme yksin olemista, ja siihen aikaan oli vielä kaikenlaisia epämääräisiä kierteleviä kaupustelijoita iltapäivisin ovikelloa soittelemassa.

Lapsia ei aikuisten välisissä sosiaalisissa suhteissa juurikaan huomioitu, hyvä jos kyläpaikkaan mennessä lapsia tervehdittiin. Jos huono tuuri kävi, joutui toimimaan lapsenvahtina kyläpaikan nuoremmille lapsille sillä aikaa, kun aikuiset juorusivat kahvipöydässä. "Leikipäs sinä isompana noiden pienten kanssa, keksitte jotakin kivaa." Muistan nämä perhetuttujen luona kyläilyt todella pitkäpiimäisinä ja tylsinä. Istuttiin lasten kesken jossakin alakerran leikkihuoneessa, josta ei saanut tulla pois aikuisten jalkoihin "mankumaan".

Oli paljon tabuaiheita, vanhemmat eivät lapsille osanneet tai halunneet puhua. Lapset aistivat painostavan tunnelman, mutta "aikuisten asioita" ei tarvinut lapsille selittää. Esimerkiksi mielenterveysongelmat, päihdeongelmat, itsemurhat, kuolema ja avioerot leijailivat jossakin siellä olohuoneen nurkissa. Lapsena todistin luokkakaverini vanhempien raastavaa eroriitaa heidän kotonaan, me lapset piilottelimme saunan pesuhuoneessa kun vanhemmat huusivat kurkku suorana ja syyttivät toisiaan erosta. Riidan päätyttyä kaverin äiti paistoi meille lapsille lettuja, eikä asiasta puhuttu koskaan. Myöskään perheen sisäisiä asioita ei lapsille tarvinut lapsille kertoa. Oma äitini kärsi lapsuudessani todella vaikeasta migreenistä, makasi päiväkaupalla pimeässä huoneessa oksentamassa. Tätäkään ei meille lapsille selitetty kunnolla, tiesimme vain että äitiä ei saa nyt häiritä ja onnettoman näköinen isä yritti sillä välin laittaa ruokaa ja huolehtia meistä. Luulin pitkään, että äidillä on joku vakava sairaus, kun isä oli aina niin surkean näköinen ja äidin luo ei saanut mennä. Eipä migreenin selittäminen lapsille olisi edes ollut suuri vaiva, sitä ei vaan pidetty tarpeellisena. Aikuisten asioita, menkääs lapset leikkimään.

Hyvin käyttäytyessään (esim. rivi kiitettäviä todistuksessa) sai pienen palkinnon, esim. 20 markkaa tai reissun jäätelökioskille. Huonosti käyttäytyessään (esim. kieltäytyi maistamassa vanhemman tekemää ruokaa) joutui nurkkaan seisomaan ja parhaassa tapauksessa tukkapöllyä tai vitsaa vielä päälle. Kilttiä oli kaikki, mikä ei ollut vanhemmille vaivaksi, tuhmaa kaikki vaivalloisuus. Lapsen pelot, riidat sisarusten kanssa, oman eriävän mielipiteen esille tuominen tai kaikenlainen lapsen kehitykseen kuuluva rajojen kokeilu olivat vanhemmille kauhea rasite. Hyvä lapsi oli aina reipas ja iloinen aikuisen apuri, jolla ei ollut omaa tunne-elämää tai tarpeita.

Mihinkään lasten välisiin ongelmiin vanhemmat eivät halunneet tai osanneet puuttua, joko naapurin lasten kanssa leikit sujuivat tai eivät sujuneet. Jos tuli riitaa tai fyysisiä tappeluita, vanhemmat eivät auttaneet niiden ratkaisuissa. Korkeintaan syyllistävään sävyyn ihmeteltiin, miksi istun kotona enkä leiki muiden kanssa. Heidän lapsuudessaan 50-luvulla kaikki naapuruston lapset kuulemma leikkivät yhdessä ulkona aamusta iltaan, kyllä nykyaikana on niin surullista kun sisällä vaan istutaan nenä kiinni kirjassa.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä mistä ihmeen ysäristä tuo alkuperäinen kirjoittaja kirjoittaa, 1890-luvustako? Jännä, miten aika kultaa muistot. Siinä 1980-90-lukujen taitteessa missä itse olin nuori ei kyllä todellakaan ollut olemassa tuollaista ihmeen aika kultaa muistot -ruusuista auvoa, missä vieraan komennot olisi kiitellen hymy naamalla otettu vastaan. Ihan täyttä höpöhöpöä koko väite. 

No ei hymy naamalla tietenkään, mutta ei vieraille aikuisille urputettu vastaan. Ei vaikka käskyt ja kehotukset olisi koettu epäreiluiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tytöt sai olla tyttöjä ja pojat poikia. Nykyään kaikki on niin neutraalia ja on muunsukupuolisia, trans ihmisiä ties mitä lie sekopäitä.

Tää muuten ei ole totta. Ennen lasten vaatteet ja lelut oli paljon sukupuolineutraalimpia. Siis esim kouluikäisten vaatteet oli lasten vaatteita, ei tyttöjen ja poikien vaatteita. Samoin lelut oli vain leluja. Legot oli legoja, ei ollut erikseen tyttöjen legoja jne. Nythän kaikki polkupyöristä on alkaen on vörikoodattu tyttöjen ja poikien vaatteisiin.

Puhun esim 1970- ja 1980 -luvuista jolloin olin itse lapsi.

Niinpä. Minä olin 1990-luvulla lapsi. Ei meitä tyttöjä silloin puettu ainakaan maaseudulla mitenkään tyttömäisesti ja leikin tosi paljon sekä "tyttöjen" että "poikien" leluilla. Ei sitä pidetty mitenkään ihmeellisenä asiana, vaan se oli ihan normaalia, enkä itsekään lapsena mitenkään sukupuolittanut leluja tytöille tai pojille kuuluviksi.

Kaffepulla kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kotiarestin käyttöä ei enää suositella, koska se on lapsen eristämistä joka tuottaa hylkäämiskokemuksen lapselle ja lapsi jää yksin vaikeassa tunnetilassa. Lapsen aivoissa kotiaresti aktivoi samat alueet kuin tukkapölly ja muu fyysinen väkivalta.

Se on se pointti. Että se tuntuu tosi pahalta. Ymmärrätkö käsitteen rangaistus?

Mitä uskot seuraavan siitä, että lapsi oppii, että vaikka hän tekee väärin, siitä ei seuraa mitään?

OT:Sitä paitsi en ymmärrä miten lapselle voi tulla kotiarestista hylkäämiskokemus, kun lapsi on kuitenkin omassa kodissaan oman perheensä kanssa. Meillä kotiaresti tarkoitti ihan vaan sitä, että ei saanut mennä kotoa minnekään, esim. leikkimään kavereiden kanssa. Asioiden kieltäminen lapselta on väkivaltaa?

Rahoitus on muuttunut,

70-luvulla syntyneenä muistan kuulleeni että lapsilisä oli noin 100 mk ja se maksettiin kaksi kertaa vuodessa

Vierailija kirjoitti:

En tiedä oliko tämä vain tehdaspaikkakuntien juttu, mutta oli aika selkeä jako tehtaan "duunareihin" ja "herroihin", mikä tuntuu nyt aika oudolta, kun ei ehkä enää niin tarkkaan luokitella työn perusteella ihmisiä.

Toisaalta silloin duunaritkin tienasi tosi hyvin ja kaikilla oli ne omakotitalot.

Edelleen jotkut duunarit tienaa oikein hyvin, vaihtelee. Mut ei yleistetä. Myös inssit ym voi olla suht pienillä palkoilla.

Rahan määrä. Lapsuuden perhe oli duunari/ alemman keskiluokan perhe ja lapsia paljon. Nyt olemme keskiluokkaa/ylempää keskiluokkaa ja lapsia vähemmän. Kun tähän lisää sen, että suomalaiset ovat keskimäärin (erityisesti ne joilla menee hyvin) vaurastuneet 30 vuodessa todella paljon, niin rahaa on nykyään käytössä aivan eri lailla kuin omassa lapsuudessa.

Saavutettavat kunnalliset lapsiperhepalvelut.

Niitä oli, ne olivat kävelymatkan päässä, tai tulivat kouluihin (esim. hammashoitajat ja lääkärit) tai jopa kotiin (esim. siivousapua monikkoperheisiin).

Lasten harrastukset olivat pitkälti kuntien vastuulla, koulujen ja kunnan omien liikuntapaikkojen yhteydessä. Olivat kohtuuhintaisia. Itsekin lapsena harrastin paljon ja olin paljon erilaisilla leireillä. Perhe ei todellakaan ollut varakas, edes keskiluokkainen. Nyt samaan menisi satoja, ehkä tuhansia euroja vuodessa.

Nyt harrastustoimita painottuu yksityisille seuroille, kuntien kentistä maksetaan korkeita maksuja yms. jotka ohjautuvat vanhempien maksettavaksi. Harrastukset voivat olla samankin seuran sisällä ympäri kaupunkia, joten lapsia kuskataan aivan eri tavalla niihin harrastuksiin kuin omassa lapsuudessa. Loma-aikojen leiritoiminta pääasiassa yksityistä, ellei erityisiä syitä. Myös hammastarkastuksiin vaaditaan vanhempi mukaan, ja toimintaa keskitetty ja supistettu.

Lasten harrastuksista löytyi paljon sellaista ns. höntsäliikuntaa, jota harrastettiin rennolla mielellä. Nykyisin jo tosi nuorilla alkaa tavoitteellinen urheilu, kisoja ja treenejä monta kertaa viikossa. Jos lapsi haluaisi harrastaa ikäistensä kanssa esimerkiksi futista, jääkiekkoa tai koripalloa kerran viikossa ilman mitään kilpailemista, niin ei sellaista ole tarjolla.

Vierailija kirjoitti:

Saavutettavat kunnalliset lapsiperhepalvelut.

Niitä oli, ne olivat kävelymatkan päässä, tai tulivat kouluihin (esim. hammashoitajat ja lääkärit) tai jopa kotiin (esim. siivousapua monikkoperheisiin).

Lasten harrastukset olivat pitkälti kuntien vastuulla, koulujen ja kunnan omien liikuntapaikkojen yhteydessä. Olivat kohtuuhintaisia. Itsekin lapsena harrastin paljon ja olin paljon erilaisilla leireillä. Perhe ei todellakaan ollut varakas, edes keskiluokkainen. Nyt samaan menisi satoja, ehkä tuhansia euroja vuodessa.

Nyt harrastustoimita painottuu yksityisille seuroille, kuntien kentistä maksetaan korkeita maksuja yms. jotka ohjautuvat vanhempien maksettavaksi. Harrastukset voivat olla samankin seuran sisällä ympäri kaupunkia, joten lapsia kuskataan aivan eri tavalla niihin harrastuksiin kuin omassa lapsuudessa. Loma-aikojen leiritoiminta pääasiassa yksityistä, ellei erityisiä syitä. Myös hammastarkastuksiin vaaditaan vanhempi mukaan, ja toimintaa keskitetty ja supistettu.

Ennen vanhaan harrastukset olivat ennen kaikkea omalla vastuulla. Esim. hiihtoa harrastettiin yleensä siten, että mentiin itse hiihtämään (ja tarvittaessa myös tehtiin latu itse), eikä siis niin kuin nykyään, että liitytään hiihtoseuraan ja käydään treeneissä.

Vierailija kirjoitti:

Nykyisin pidetään (eivät kaikki tietenkään, mutta monet) normaalina sitä, että lapsiperheen koti on järkyttävän sotkuinen. Enkä siis tarkoita mitään sellaista, kuin että pyykkikori tursuaa tai ei ole muistettu pyyhkiä pölyjä, vaan sellaista kaatopaikkameininkiä, missä lattialla ja tuoleilla on viikkojen pyykit, pölyjä ei ole pyyhitty tyyliin ikinä ja lattia ja tasot on täynnä kaikkea, niin ettei pintaa näy. 

Olen elänyt tavanomaisen keskiluokkaisen lapsuuden 80-luvulla. Tuttava- ja kaveripiiriin kuului monelaisia perheitä lähiössä asuvista pienipalkkaisista yksinhuoltajista todella varakkaisiin perheisiin, enkä muista missään, koskaan nähneeni sellaista sotkua, mitä nykyään pidetään ilmeisesti ihan normaalina (esim. Marja Hintikka ohjelmassaan puhui siitä miten tällaista tämä nyt vaan on, tjsp.). 

En tarkoita tuomita ketään, eikä siisteyden tarvitse olla elämän tärkein asia, mutta itse en pidä ihan normaalina sitä, ettei normaaleita kotitöitä saada hoidettua viikkoihin, tai roskia laitettua roskiin. Erityisesti ihmetyttää se, että monissa näistä sotkuluolista on panostettu rahallisesti paljonkin  asumiseen, on rempattu keittiöt jne. En tajua miksi laittaa rahaa asuntoon kun se on ihan kauhea luola koko ajan.

Syitä ilmiölle on varmaan monia. Mm. se, että vanhemmilta odotetaan nykyään niin paljon esim. panostamista lapseen ja lasten harrastuksiin. Toisaalta voisi ajatella, että kyse saattaa olla osittain myös laiskuudesta ja siitä että ei tarvi jos ei huvita. 

Totta! Oma lapsuudenkotini oli aina siisti, eikä viikkosiivouksesta voinut lipsua. Se tehtiin joko perjantaina illalla tai lauantaina aamupäivällä, oli mikä tilanne hyvänsä. Jos vuorotyötä tekevä äitini ei ehtinyt sitä näinä ajankohtina tekemään, siivosi hän sunnuntaina naapurien kauhuksi. Seurakunnalla töissä ollut naapurimme huomautti kerran aidan yli, että "nyt meni teillä viikkosiivous pyhätöiksi". Äiti oli aivan häpeissään ja raivoissaan tästä, eikä naapuri ikinä saanut kommenttiaan anteeksi. Siistin kodin toinen puoli oli, että äiti oli koko valveillaoloaikansa joko töissä kodin ulkopuolella tai töissä kotona. Ruoka oli aina itsetehtyä, samoin meidän lasten vaatteet. Kaupasta ostettiin vain alusvaatteet, jalkineet ja farkut. Kaikki muut vaatteet, myös ulkovaatteet, verkkarit jne äiti teki itse. Kertaakaan en muista, että olisimme saaneet lapsena "kaupan mehua", sillä itse keitetyt mehut riittivät syksystä syksyyn. Kesälomaviikot äiti leikkeli vanhoja lakanoita, vaatteita ja muita lumppuja matonkuteiksi marjastukselta yli jäävinä hetkinä. Se oli hänen lomailuaan, kun sai istua pihalla hellehattu päässä leikkaamassa matonkuteita. Lienee tarpeetonta korostaa, että minulla ei ole yhtäkään muistoa lapsuudesta, että olisin äitini kanssa leikkinyt mitään. Aika pienenä minut pistettiin jo pihalle yksin haahuilemaan ja äiti kurkisteli ikkunasta kotitöidensä lomasta, että olin vielä tallessa pihassa. T. 82

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyisin pidetään (eivät kaikki tietenkään, mutta monet) normaalina sitä, että lapsiperheen koti on järkyttävän sotkuinen. Enkä siis tarkoita mitään sellaista, kuin että pyykkikori tursuaa tai ei ole muistettu pyyhkiä pölyjä, vaan sellaista kaatopaikkameininkiä, missä lattialla ja tuoleilla on viikkojen pyykit, pölyjä ei ole pyyhitty tyyliin ikinä ja lattia ja tasot on täynnä kaikkea, niin ettei pintaa näy. 

Olen elänyt tavanomaisen keskiluokkaisen lapsuuden 80-luvulla. Tuttava- ja kaveripiiriin kuului monelaisia perheitä lähiössä asuvista pienipalkkaisista yksinhuoltajista todella varakkaisiin perheisiin, enkä muista missään, koskaan nähneeni sellaista sotkua, mitä nykyään pidetään ilmeisesti ihan normaalina (esim. Marja Hintikka ohjelmassaan puhui siitä miten tällaista tämä nyt vaan on, tjsp.). 

En tarkoita tuomita ketään, eikä siisteyden tarvitse olla elämän tärkein asia, mutta itse en pidä ihan normaalina sitä, ettei normaaleita kotitöitä saada hoidettua viikkoihin, tai roskia laitettua roskiin. Erityisesti ihmetyttää se, että monissa näistä sotkuluolista on panostettu rahallisesti paljonkin  asumiseen, on rempattu keittiöt jne. En tajua miksi laittaa rahaa asuntoon kun se on ihan kauhea luola koko ajan.

Syitä ilmiölle on varmaan monia. Mm. se, että vanhemmilta odotetaan nykyään niin paljon esim. panostamista lapseen ja lasten harrastuksiin. Toisaalta voisi ajatella, että kyse saattaa olla osittain myös laiskuudesta ja siitä että ei tarvi jos ei huvita. 

Totta! Oma lapsuudenkotini oli aina siisti, eikä viikkosiivouksesta voinut lipsua. Se tehtiin joko perjantaina illalla tai lauantaina aamupäivällä, oli mikä tilanne hyvänsä. Jos vuorotyötä tekevä äitini ei ehtinyt sitä näinä ajankohtina tekemään, siivosi hän sunnuntaina naapurien kauhuksi. Seurakunnalla töissä ollut naapurimme huomautti kerran aidan yli, että "nyt meni teillä viikkosiivous pyhätöiksi". Äiti oli aivan häpeissään ja raivoissaan tästä, eikä naapuri ikinä saanut kommenttiaan anteeksi. Siistin kodin toinen puoli oli, että äiti oli koko valveillaoloaikansa joko töissä kodin ulkopuolella tai töissä kotona. Ruoka oli aina itsetehtyä, samoin meidän lasten vaatteet. Kaupasta ostettiin vain alusvaatteet, jalkineet ja farkut. Kaikki muut vaatteet, myös ulkovaatteet, verkkarit jne äiti teki itse. Kertaakaan en muista, että olisimme saaneet lapsena "kaupan mehua", sillä itse keitetyt mehut riittivät syksystä syksyyn. Kesälomaviikot äiti leikkeli vanhoja lakanoita, vaatteita ja muita lumppuja matonkuteiksi marjastukselta yli jäävinä hetkinä. Se oli hänen lomailuaan, kun sai istua pihalla hellehattu päässä leikkaamassa matonkuteita. Lienee tarpeetonta korostaa, että minulla ei ole yhtäkään muistoa lapsuudesta, että olisin äitini kanssa leikkinyt mitään. Aika pienenä minut pistettiin jo pihalle yksin haahuilemaan ja äiti kurkisteli ikkunasta kotitöidensä lomasta, että olin vielä tallessa pihassa. T. 82

Minusta viestissäsi on hyvä pointti. Nykyään vanhemmille painotetaan todella vahvasti, että lapsen kasvatuksessa pitää panostaa tunnetaitoihin ja kiintymyssuhteen luomiseen ja ylläpitämiseen. Siis olla runsaassa vuorovaikutuksessa lapsen kanssa ja puuhastella yhdessä. Jos näitä ohjeita noudattaa, niin niille kotitöille ei ole ihan hirveästi aikaa. Toki kahden perheen taloudessa yleensä ehtii ainakin auttavasti siivota kerran viikossa. Jotain 1-vuotiasta ei ihan hirveästi voi ottaa mukaan avuksi kotitöihin ja 2-3-vuotiastakin vain niin, että varaa niihin hommiin kaksin- tai kolminkertaisen määrän aikaa kuin mitä menisi itsekseen tehtäessä.

Toki, vaikea kuvitella, että minä olisin muutenkaan heti ensimmäisenä valmistamassa mehuja tai matonkuteita "luppoaikana". Joten varmasti myös se vaikuttaa, että suhtautuminen kulutukseen ja vapaa-aikaan on muuttunut. On normaalimpaa ostaa asiat valmiina kaupasta ja levätä tekemättä mitään ns. järkevää.

Ainakin seuraavat asiat tulee heti mieleen. Olen syntynyt -92, ja vertaan lapsuuttani tuntemiini lapsiperheisin.

Valvonta: sain jo 5-vuotiaana pyöriä kavereiden kanssa ympäri lähiseutua (nukkumalähiö, mutta iso alue kuitenkin) miten halusin. Ainoina ehtoina oli tulla illalla ajoissa kotiin ja päivällä tietenkin syömään. Alueella oli paljon vesistöä ja junarata, ja vanhemmat aina pyysivät, ettemme menisi niiden lähelle. Tottakai menimme silti. Tuntemani vanhemmat haluavat aina tietää tarkkaan, missä jo ala-asteikäiset lapsensa ovat, ja soittelevat heille jatkuvasti.

Ulkona leikkiminen: meidät ajettiin lapsina aina ulos, jos sää vähänkin salli. Tuntemani vanhemmat tuntuvat päästävän lapsiaan ulos melko nihkeästi, ja sitten pyytävät näitä ilmoittelemaan itsestään jatkuvasti.

Herkkujen syönti: meillä oli viikossa tietty karkkipäivä, muuten ei karkkia saatu ja muutenkin syötiin herkkuja aniharvoin. Tuttujeni perheillä on karkkia ja herkkuja kotona jatkuvasti, ja lapset  napsivat niitä kun haluavat.

Nukkumaanmenoajat: minut ja sisarukseni pistettiin ala-asteikäisinä aina yöpuulle viimeistään iltakymmeneltä, sitä pienempinä tietty jo aikaisemmin. Suurin osa tutuistani antaa lastensa hillua kunnes väsyvät itse. Olin pari viikkoa sitten illanvietossa kaverini luona, ja hänen 4-vuotiaansa oli edelleen pirteänä hereillä, kun lähdin yhden aikaan yöllä.

Kiroilu: meillä sitä ei sallittu, vanhempanikaan eivät kiroilleet koskaan. Tuttavieni perheissä kuitenkin kiroilevat ihan kasuaalisti niin vanhemmat kuin lapset: "Nyt lapset perkele hiljaa!" "Äitiii, Isla on ihan paskapää!"

Lasten määrä. Omassa lapsuudessa esim. 3-4 lapsinen perhe oli todella yleinen. Nykyisin tuntuu että kaikki jättävät lapsiluvun kahteen ja 3 lapsinen perhe on jo iso. Tosin en sano tätä pahalla sillä en itsekään halua yli kahta lasta.

Vierailija kirjoitti:

OT:Sitä paitsi en ymmärrä miten lapselle voi tulla kotiarestista hylkäämiskokemus, kun lapsi on kuitenkin omassa kodissaan oman perheensä kanssa. Meillä kotiaresti tarkoitti ihan vaan sitä, että ei saanut mennä kotoa minnekään, esim. leikkimään kavereiden kanssa. Asioiden kieltäminen lapselta on väkivaltaa?

Niinpä.

Mutta tämän käsityksen mukaan monet nykyään kasvattavat ja jälki on sen mukaista.

Nykynuorille on vain oikeuksia, ei velvollisuuksia.

Olen ollut lapsi -70 - -80 luvulla.

Meillä oli aamupalaksi kahvi ja pullaa, välipalaksi kahvi ja pullaa ja iltapalaksi kahvi ja pullaa. Tehtiin usein pullamössöä, eli revittiin pulla kahvin sekaan. Oli hyvää. Talkkunaa piimään sekotettuna syötiin paljon. Jogurtteja en muista, meillä ei ainakaan ollut.

Asuttiin kerrostalossa ja meillä oli avain aina kotiovessa, että päästiin koulusta tullessa sisälle. Mistä lie johtui, ettei ollut kaikilla omia avaimia, en tiedä.

Vanhemmat huusi ikkunasta meidät syömään, kun oltiin pihalla muiden lasten kanssa.

Lastenohjelmia tuli tiettyyn aikaan telkusta. Jos ei katsonut, niin ei sitä enää mistään päässyt jälkeenpäin katsomaan. Ja tietty se yksi kiinteä puhelin koko perheessä.

Vauvaa kuljetettiin auton takapenkillä vaununkopassa, erittäin turvallista. Ilman turvavöitä oltiin kaikki.

"koivuniemen herra" oli pelotteena seinällä että jos ei ole kunnolla saa selkään. 

Aikuisia ei saanut keskeyttää jos he juttelivat keskenään.

Kouluun piti mennä heti jos ei ollut enää kuumetta.

Opettajat saivat olla v-mäisiä lapsia kohtaan. Vanhemmat eivät katsoneet että olisi tarvetta puuttua.

Kahvipöydässä sai ottaa viimeisenä.

Lautanen piti syödä tyhjäksi.

Lapset eivät mielellään saaneet kuulua eikä näkyä.

Lapsuus ja nuoruus 1980-1998.

Vierailija kirjoitti:

Toisaalta voisi ajatella, että kyse saattaa olla osittain myös laiskuudesta ja siitä että ei tarvi jos ei huvita. 

Kyse on tästä.

Veljeni perhe osti uudehkon omakotitalon. Ihmettelimme, millaiseen kuntoon edellinen perhe oli talon jättänyt. Ikkunoita ei oltu pesty tyyliin ikinä, ei myöskään keittiön kaappeja.

Vessanpönttö oli piintynyt tumman ruskeaksi.

Sälekaihtimet oli monesta ikkunasta rikki.

Lattia oli naarmutettu pilalle.

Jääkaappi ja pakastin olivat niin homeessa, että ne oli heitettävä pois. Niitä ei oltu ikinä pesty.

Keittiön kaappien takaa löytyi koiran paskaa.

Talo oli muutaman vuoden vanha.

Väitän, että ennen kodin siisteys oli hyvän vanhemmuuden mitta, nyt läsnäolo lasten kanssa. Anoppini juuri sanoi, että hän kävi töissä, tuli kotiin, teki ruokaa ja siivosi. Se oli hänen kokemuksensa vanhemmuudesta. Lapset olivat ns. avainkaulalapsia kulkivat itse harrastuksiin ja ulkoilivat. Mutta kotona oli aina siistiä.

Mieheni on vanhemmiten harmitellut sitä, kuinka vähän hänen vanhempansa osallistuivat esim. harrastuksiin. Kuitenkin kestoriidanaiheena meillä on sotkuinen koti, jonka hän olettaa pysyvän itsestään siistinä. Ei siihen ole aikaa, jos kaikki illat ja viiko loput harrastetaan lasten kanssa, joko ohjatusti tai keskenämme. Ei ne lapset yksin luistele luistelukentillä, joku ne kouluikäisetkin sinne vie. Vanhemmat kentän laidalla tai mukana luistelemassa , termarissa kuumaa mehua jne. Omassa lapsuudessa tasan luisteltiin keskenämme ilman vanhempia.

Lapset eivät päättäneet mistään. Nuorilta saatettiin jo kysyä mielipide johonkin vähäpätöiseen.

S. 1980