Lue keskustelun säännöt.
Pettämisen ja eron jälkeen lasten juhlat
Ei koskaan ehjä enää
10.02.2021 |
Puolisoni piti salasuhdetta monta kuukautta. Asian paljastuttua erohan siitä tuli. Ex toi pian salarakkaansa lasten elämään, meillä on yhteishuoltajuus. Ex:n teko oli minulle vaikea paikka, en ole selvinnyt siitä, vaikka erosta on jo pari vuotta. Välit on täysin poikki ex:n ja hänen sukuunsa. En voi käsittää, miten hänen lähisukunsakin hyväksyi tuon teon noin vaan helposti, uusi puoliso oli siellä heti sinut lähisuvun kanssa. No, pitäähän se tietysti entisten appivanhempien vaan lapsensa teko hyväksyä, ei kai siinä vaihtoehtoja ole.
Lasten vaihdot teemme niin, ettemme näe vanhempina toisiamme. Ex:n edellisestä näkemisestäni on n vuosi aikaa. Vanhemmalla lapsella on parin vuoden päästä rippijuhlat.. En usko, että pystyn yhteisiin rippijuhliin, hyvä jos edes samaan kirkkoon pystyn menemään. En usko, että aika parantaa, on tässä jo pari vuotta mennyt. Olen katkera, tiedän sen. En voi käsittää, miten kevyesti ex perheemme rikkoi. Ei osannut selittää tekoaan mitenkään muuten, kuin että rakastui työkaveriinsa eikä rakastanut enää minua. Ja sillä selvä. Mitään ennakkoon en osannut arvata.
Miten olette selvinneet vastaavista tuhoisista, kaiken rikkovista eroista? Sopuerot ovat eri asia, niistä ei kannata neuvoja tähän laittaa.. Miten tästä voi päästä yli niin, että pystyisin eksää näkemään esim lasten juhlissa?
Kommentit (483)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä on sairasta tuokin että lapsi joutuu lohduttamaan itkevää äitiään! Tuskin tajus tuokaan äiti pahoitella edes jälkikäteen. Kamala taakka pienelle lapselle.
Niin äiti kuin isäkin saa itkeä myös niin että lapset sen näkevät. Kunhan lapset huomaavat että itku lohduttaa ja siitä lapsen antamasta lohdusta on hyötyä. Jos se itku kestää kuukausia ja vuosi ja vielä pahenee ajan mittaan se on taakka kenelle tahansa.
Ihan sairasta. Mut joo, ei marttyyrimammat ajattele muita kuin itseään.
Ihanko oikeasti sinä et ole koskaan itkenyt lastesi nähden mistään syystä? Oletko ajatellut, minkä mallin se antaa lapsillesi?
En koskaan ole lasta sillä kuormittanut tai "antanut" lapsen ottaa lohduttajan roolia. Se luo turvattomuutta lapsille. Toki ovat saaneet tulla, mutta olen pyrkinyt vakuuttamaan että kaikki on hyvin, eikä heidän tarvitse minusta huolta kantaa. Eli pyrkinyt kaikella mahdollisilla tavalla vähentää sitä draamaa, en lisäämään sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen kuullut sanonnan joistain parisuhteista, että itsekään ei miehestä enää välitä, mutta muillekaan ei halua sitä antaa.
Osa näistä katkeroituneista vanhemmista ehkä on välittänyt oikeasti pettävät puolisostaan, mutta aivan varmasti osa näistä parisuhteista ovat olleet melko väljähtyneitä. Ei ole vaan tullut erotuksi syystä tai toisesta. Ehkä se myöhemmin sitten pettävä osapuoli on antanut vinkkejä, mutta niitä ei ole haluttu huomata.
Taion kieltäytynyt keskustelemasta. Jne.En tarkoita nyt ketään täällä erityisesti, mutta usein suurin syy tähän lopputtomaan katkeru6teen, leppymättömyyteen, pettäjän ja uuden kumppanin syyllistämiseen ja halveksimiseen on oma loukattu ylpeys.
Myös kukaan näistä, jotka nyt näkevät pelkästään sen lähteneen puolison syyllisenä ja pahana ihmisenä, ei ole kertaakaan ottanut esille, että saattoihan liitossa olla ongelmia, saattoi olla itsessäkin jotain vikaa, saattoi olla, että pettämiseen oli syynsä tms.
Ihan oikeasti ajatellen, eikö ole outoa, että kukaan ei ajattele tai näe, että asioille saattaa olla syynsä ja seurauksena.
Tai, että ei ole itsekään ollut mikään täydellinen kumppani tai liitto itseasiassa ei ollut kummoinenkaan. Jopa veteli viimeisiään jo muutenkin.
Saattoi olla jopa, että ainoastaan nyt ne täällä puhutut lapset olivatkin se ainoa side tai keino pitää liitto kasassa.
Mutta yhtäkaikki: katkeruus ja pitkävihaisuus on silti oikeutettua.Minut kyllä kivitetään, mutta ans kattoo ny.
Hyvin sanottu. Juuri tätä olen hämmästellyt. Mutta tätähän ei tosiaan kaikki halua nähdä/myöntää edes itselleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä on sairasta tuokin että lapsi joutuu lohduttamaan itkevää äitiään! Tuskin tajus tuokaan äiti pahoitella edes jälkikäteen. Kamala taakka pienelle lapselle.
Niin äiti kuin isäkin saa itkeä myös niin että lapset sen näkevät. Kunhan lapset huomaavat että itku lohduttaa ja siitä lapsen antamasta lohdusta on hyötyä. Jos se itku kestää kuukausia ja vuosi ja vielä pahenee ajan mittaan se on taakka kenelle tahansa.
Ihan sairasta. Mut joo, ei marttyyrimammat ajattele muita kuin itseään.
Ihanko oikeasti sinä et ole koskaan itkenyt lastesi nähden mistään syystä? Oletko ajatellut, minkä mallin se antaa lapsillesi?
No kerro ihmeessä minkä mallin. Pitäiskö alkaa itkemään ihan vaan kasvatusmielessä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä on sairasta tuokin että lapsi joutuu lohduttamaan itkevää äitiään! Tuskin tajus tuokaan äiti pahoitella edes jälkikäteen. Kamala taakka pienelle lapselle.
Niin äiti kuin isäkin saa itkeä myös niin että lapset sen näkevät. Kunhan lapset huomaavat että itku lohduttaa ja siitä lapsen antamasta lohdusta on hyötyä. Jos se itku kestää kuukausia ja vuosi ja vielä pahenee ajan mittaan se on taakka kenelle tahansa.
Ihan sairasta. Mut joo, ei marttyyrimammat ajattele muita kuin itseään.
Ihanko oikeasti sinä et ole koskaan itkenyt lastesi nähden mistään syystä? Oletko ajatellut, minkä mallin se antaa lapsillesi?
En koskaan ole lasta sillä kuormittanut tai "antanut" lapsen ottaa lohduttajan roolia. Se luo turvattomuutta lapsille. Toki ovat saaneet tulla, mutta olen pyrkinyt vakuuttamaan että kaikki on hyvin, eikä heidän tarvitse minusta huolta kantaa. Eli pyrkinyt kaikella mahdollisilla tavalla vähentää sitä draamaa, en lisäämään sitä.
Onko lohduttaminen aina kuormittavaa? Onko sinulla lapsia ja jos on niin miksi?
Jep, pettäminen on väärin. Mutta näille jotka huutaa että asian olisi voinut hoitaa toisin. On näitä minä-minun-parisuhde-minun-perheeni -ihmisiä joille se oma statusarvo on niin tärkeä, etteivät suostu ottamaan kuuleviin korviinsa toisen ajatuksia tai toiveita, vaikka koittaisi parantaa parisuhdetta tai lopulta ehdottaa eroa. Siitä voi tehdä hyvin hankalan toiselle uhkailemalla ja manipuloimalla. Voi olla jonkun viimeinen keino, kun törmää johonkin ihanaan, ajattelee että tällä pääsen pois tästä helvetistä jota kodikseni kutsun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
A) Juhlat on lapsen, joten omat tunteet sivuun ja lapselle mukava päivä.
B) Muita ei voi muuttaa vain omia ajatuksiaan ja suhtautumistaan voi. Ole kiitollinen, että pääsit eroon miehestä, jolle merkitsit niin vähän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä on sairasta tuokin että lapsi joutuu lohduttamaan itkevää äitiään! Tuskin tajus tuokaan äiti pahoitella edes jälkikäteen. Kamala taakka pienelle lapselle.
Niin äiti kuin isäkin saa itkeä myös niin että lapset sen näkevät. Kunhan lapset huomaavat että itku lohduttaa ja siitä lapsen antamasta lohdusta on hyötyä. Jos se itku kestää kuukausia ja vuosi ja vielä pahenee ajan mittaan se on taakka kenelle tahansa.
Ihan sairasta. Mut joo, ei marttyyrimammat ajattele muita kuin itseään.
Ihanko oikeasti sinä et ole koskaan itkenyt lastesi nähden mistään syystä? Oletko ajatellut, minkä mallin se antaa lapsillesi?
En koskaan ole lasta sillä kuormittanut tai "antanut" lapsen ottaa lohduttajan roolia. Se luo turvattomuutta lapsille. Toki ovat saaneet tulla, mutta olen pyrkinyt vakuuttamaan että kaikki on hyvin, eikä heidän tarvitse minusta huolta kantaa. Eli pyrkinyt kaikella mahdollisilla tavalla vähentää sitä draamaa, en lisäämään sitä.
Onko lohduttaminen aina kuormittavaa? Onko sinulla lapsia ja jos on niin miksi?
Vanhemman lohduttaminen on varsinkin pienelle lapselle kuormittavaa, koska lapsen silmissä se vakaa, luotettava tuki ja turva, auktoriteetti asemassa oleva vanhempi romahtaa. Eikö tämä ole itsestään selvää kaikille? Mieti nyt itsekin. Tunteita saa toki näyttää, mutta vanhemman tehtävä on olla tukipilari, eikä lapsen vanhemmilleen. Lapsella ei ole siihen keinoja eikä kykyä.
Minulla on 3 lasta, kiitos kysymästä. Ja varmaan samasta syystä kuin muillakin. Miksi ihmeessä tuollaista edes kysyt?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jep, pettäminen on väärin. Mutta näille jotka huutaa että asian olisi voinut hoitaa toisin. On näitä minä-minun-parisuhde-minun-perheeni -ihmisiä joille se oma statusarvo on niin tärkeä, etteivät suostu ottamaan kuuleviin korviinsa toisen ajatuksia tai toiveita, vaikka koittaisi parantaa parisuhdetta tai lopulta ehdottaa eroa. Siitä voi tehdä hyvin hankalan toiselle uhkailemalla ja manipuloimalla. Voi olla jonkun viimeinen keino, kun törmää johonkin ihanaan, ajattelee että tällä pääsen pois tästä helvetistä jota kodikseni kutsun.
Raukkamaista tuo silti on. Ei siitä pääse mihinkään. Aikuisen ihmisen tulee osata hoitaa asiansa eri tavalla. Ensin ero. Jos ei se "joku ihana" voi sen vertaa odottaa, niin eiköhän se kerro tarpeeksi...
Mutta en kylläkään ajattele myös niin että vain se pettäjä on tarinan pahis. Suhteessa on voinut olla vaikka kuinka sairasta ennen pettämistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä on sairasta tuokin että lapsi joutuu lohduttamaan itkevää äitiään! Tuskin tajus tuokaan äiti pahoitella edes jälkikäteen. Kamala taakka pienelle lapselle.
Niin äiti kuin isäkin saa itkeä myös niin että lapset sen näkevät. Kunhan lapset huomaavat että itku lohduttaa ja siitä lapsen antamasta lohdusta on hyötyä. Jos se itku kestää kuukausia ja vuosi ja vielä pahenee ajan mittaan se on taakka kenelle tahansa.
Ihan sairasta. Mut joo, ei marttyyrimammat ajattele muita kuin itseään.
Ihanko oikeasti sinä et ole koskaan itkenyt lastesi nähden mistään syystä? Oletko ajatellut, minkä mallin se antaa lapsillesi?
No kerro ihmeessä minkä mallin. Pitäiskö alkaa itkemään ihan vaan kasvatusmielessä?
Vaikka niin, että on normaalia tuntea surua ja itkeminen helpottaa siinä, että suru ei jää sisälle. Itse olen itkenyt lasten nähden, kun sain tiedon läheisen kuolemasta ja toisen vakavasta sairastumisesta, jolle ei voitu enää tehdä mitään. Olenpa itkenyt ihan silkasta väsymyksestäkin. Niin, ja kivustakin olen itkenyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi isän uusi puoliso olisi h u ora sen enempää kuin entinenkään puoliso?
Ei uudelleen parisuhteeseen meneminen tee kenestäkään h u o raa.
Silloinhan Suomi olisi niitä täynnä.
Kamalinta oman sukupuolensa ja samalla itsensä halveeraamista on huo rItella toista.
Surullista, että tyttäresi on noin syvällä katkeruudessaan. Pilaa omankin elämänsä.
Äitinä olisin huolestunut enkä lainkaan ylpeä. Varsinkaan itsestäni, tuntisin piikin omassatunnossani. Josrainhan tytär on tuon mallin ja asenteen jo lapsena oppinut.Ei tietenkään ole, mutta on se tyttärellekin kova paikka kun oma rakas isä löytää uuden naisen. Tyttärellä on myös omia tunteita isäänsä kohtana, ei ne kaikki ole äidin tunteita kuten täällä yritetään väittää. Kyllä lapsikin voi tuntea tulleensa petetyksi.
Miten ne tunteet isää kohtaan muuttuvat? Isä on ihan se sama isä. Jos tuolle linjalle lähdetään, niin silloinhan isän ei pitäisi hyväksyä sen tyttären miestä koskaan. Koska sinun logiikallasi tytär muuttuu radikaalisti, kun uusi kumppani tulee elämään.
Etkö ihan todella ole koskaan kuullut tapauksista, joissa lapset eivät hyväksy isän ( tai äidin) uutta kumppania , joka on tuotu näytille ennenkuin ero on edes selvä?
Tai pikemminkin lapset eivät hyväksy isänsä ( tai äitinsä) pettämistä ja paheksunta ja viha kohdistuu sekä pettäjään että tämän uuteen kumppaniin.
Kyllä minä olen näitä kuullut ja myös , että perheen lapsista joku ei kykene hyväksymään ajankaan kanssa kun toiset hyväksyvät nopeasti.
Ei se tule aina petetyksi tulleelta puolisolta, kyllä jo vähän isommat lapset muodostavat ihan itse mielipiteitä.
Eräässä perheessä esim. teini- ikäinen tytär näki ja tajusi ensimmäisenä , että isä pettää ja hän oli se , joka kertoi tästä äidilleen.
Ero tuli , eikä nimenomaan tämä tyttö perheen lapsista tule edelleenkään toimeen isänsä eikä tämän uuden kumppanin kanssa
Itse en ole onneksi kokenut eroa mutta äitinä ja isoäitinä tiedän ja tajuan että lapset muodostavat itse mielipiteitä eikä heitä aina ole manipuloitu , niin kuin täällä väitetään.
Te aliarvioitte nuoria ihmisiä, he osaavat itse ynnätä asioita.
Jos on ollut sellainen isä , joka ei ole juuri ollut kiinnostunut lapsistaan ja sitten vielä pettää, saattaa lapsi kokea itsensä sen verran petetyksi ettei tämä tunne tarvetta olla lojaali isälleen .
Itsellä hyvin samankaltainen tilanne. Ei mitään mahdollisuutta, että exän kanssa saman katon alla olisin hetkeäkään. Esim viime keväänä pidin lapsen yo-juhlat. Exää ei kutsuttu, gikä kän pitänyt omiakaan juhlia. Exän sukulaisiin olen laittanut välit poikki. Alaikäiset lapset, joille vielä juhlia tulen järjestämään eivät isäänsä halua nähdä.
Kivittäkää vaan mutta yhteisiä juhlia ei tule.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Petetyksi tuleminen on ahdistava ja vaikea asia. Jo se, että luotettu ihminen valehtelee, myös se, että pettämiseen saattaa liittyä (kuten minun kohdallani) seksuaalista, emotionaalista, aikaan liittyvää ja taloudellista hyväksikäyttöä.
Kun paska lävähti silmille, keräsin kimpsuni ja kampsuni, ostin asunnon ja ryhdyin remppaamaan sitä. Teini-ikäiset lapset jätin remontin ajaksi eksälle: olin niin rikki, että minusta ei ollut äidiksi, kaveriksi, hyvä jos edes ihmiseksi. Kävin töissä ja tein remppaa kesän ajan. Syksyllä sovitusti toinen lapsi muutti luokseni. Pari kuukautta myöhemmin muutti toinenkin; isän luona ei pystynyt olemaan, niin lapsuuden kodista kuin kyse olikin. Isä ei ollut kotona juuri koskaan, ei hallinnut aikaa, ei tehnyt ruokaa.
Yritin säästää lapsia katkeruudeltani, mutta tunteilleen mahtaa hyvin vähän. Sitä olen aina ihmetellyt, miten pettäjät ja ne toiset naiset vetoaa että ihminen ei voi mitään tunteilleen, kun rakastuu niin rakastuu. Niin miten voi vaatia, että petetty yhtäkkiä hallitsee tunteensa ja on käsitellyt ne tuosta vain? Lasten vuoksi olisin todella halunnut. Kävin terapiat ja eroryhmät, ja yritin käyttäytyä hyvin, mutta vuosia vei, ennen kuin pystyin edes joten kuten olemaan luontevasti eksän kanssa samassa tilassa, ja arvostus, ystävyys ja lojaliteetti ei palaa varmasti koskaan; tunnen todella syvää vastenmielisyyttä häntä kohtaan ja yhtä suurta vastenmielisyyttä tuota naista kohtaan, jonka kanssa silloinen puolisoni minua petti.
Sinähän olet tehnyt juuri niin kuin pitää. Kantanut itse vastuusi omista tunteistasi. Tuo sama malli tullee periytymään myös lapsillesi. Onnea. Petetyn ei tarvitse olla tuntematta honoja tunteita, riittää ettei kaada niitä lastensa niskaan.
Kiitos tsemppiviestistäsi, tai sellaiseksi sen koen.
Silti minullekin oli vuosia mahdotonta järjestää mitään juhlia, jossa eksän uusi kumppani olisi mukana. Ja vaikka olen alusta asti ollut samoissa juhlissa eksän kanssa, on vaikea oloni silloin eron jälkeisinä vuosina varmasti näkynyt myös lapsilleni (joiden kanssa olenläheinen ja jotka lukevat minua kuin avointa kirjaa). Se tuntuu pahalta, tosi pahalta, siis se, että lapset näkevät pahan oloni, ja varmasti myös tietävät etten arvosta enkä kunnioita heidän isäänsä (vaikka en ole ikinä, ikinä, sitä heille sanonut).
Tuntuu pahalta myös täällä "katkerien eksien" syyllistäminen. Olin katkera, en ole oikeastaan enää, kun erostakin on kulunut noin viisitoista vuotta - mutta joo, pettynyt siihen miten eksäni tämän eron, eroa edeltäneen ajan ja eron jälkeisen ajan on hoitanut. Ja olen pettynyt myös omaan naiiviuteeni ihmissuhteissa. En nyt näitä tunteita koko ajan haudo, mutta täytyy se sanoa, että avioero ei missään vaiheessa elämääni ole muuttunut miksikään riemun aiheeksi, ei edes vaikka olen uudessa hyvässä parisuhteessa. Kuten aloittaja nimimerkissään kuvasi, minäkään en toipunut ikinä enää "ehjäksi", en voi luottaa enää täysin, en nojata toiseen täysin. Ja se on surullista.
Kukaan ei ole syyllistänyt muuta kuin siitä että kaadetaan omien lasten, niiden joita niin rakkaaksi väitetään, niskaan se katkeruus ja viha, jolloin lapset alkavat myösvihaamaan ja katkeroituvat. Jos sinä olet hoitanut asian mallikkaaksi, ole ylpeä siitä, äläkä syyllisty sellaisesta mistä sinua ei ole syyllistetty. Moni muu täällä on hoitanut asian todella huonosti, ja se paistaa näiden "petettyjen lasten" ja exien kirjoituksista kovaa ja kauas.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä on sairasta tuokin että lapsi joutuu lohduttamaan itkevää äitiään! Tuskin tajus tuokaan äiti pahoitella edes jälkikäteen. Kamala taakka pienelle lapselle.
Niin äiti kuin isäkin saa itkeä myös niin että lapset sen näkevät. Kunhan lapset huomaavat että itku lohduttaa ja siitä lapsen antamasta lohdusta on hyötyä. Jos se itku kestää kuukausia ja vuosi ja vielä pahenee ajan mittaan se on taakka kenelle tahansa.
Ihan sairasta. Mut joo, ei marttyyrimammat ajattele muita kuin itseään.
Ihanko oikeasti sinä et ole koskaan itkenyt lastesi nähden mistään syystä? Oletko ajatellut, minkä mallin se antaa lapsillesi?
En koskaan ole lasta sillä kuormittanut tai "antanut" lapsen ottaa lohduttajan roolia. Se luo turvattomuutta lapsille. Toki ovat saaneet tulla, mutta olen pyrkinyt vakuuttamaan että kaikki on hyvin, eikä heidän tarvitse minusta huolta kantaa. Eli pyrkinyt kaikella mahdollisilla tavalla vähentää sitä draamaa, en lisäämään sitä.
Onko lohduttaminen aina kuormittavaa? Onko sinulla lapsia ja jos on niin miksi?
Vanhemman lohduttaminen on varsinkin pienelle lapselle kuormittavaa, koska lapsen silmissä se vakaa, luotettava tuki ja turva, auktoriteetti asemassa oleva vanhempi romahtaa. Eikö tämä ole itsestään selvää kaikille? Mieti nyt itsekin. Tunteita saa toki näyttää, mutta vanhemman tehtävä on olla tukipilari, eikä lapsen vanhemmilleen. Lapsella ei ole siihen keinoja eikä kykyä.
Minulla on 3 lasta, kiitos kysymästä. Ja varmaan samasta syystä kuin muillakin. Miksi ihmeessä tuollaista edes kysyt?
Se että itku tarkoittaa samaa kuin romahtaminen ei ole normaalia eikä tervettä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen kuullut sanonnan joistain parisuhteista, että itsekään ei miehestä enää välitä, mutta muillekaan ei halua sitä antaa.
Osa näistä katkeroituneista vanhemmista ehkä on välittänyt oikeasti pettävät puolisostaan, mutta aivan varmasti osa näistä parisuhteista ovat olleet melko väljähtyneitä. Ei ole vaan tullut erotuksi syystä tai toisesta. Ehkä se myöhemmin sitten pettävä osapuoli on antanut vinkkejä, mutta niitä ei ole haluttu huomata.
Taion kieltäytynyt keskustelemasta. Jne.En tarkoita nyt ketään täällä erityisesti, mutta usein suurin syy tähän lopputtomaan katkeru6teen, leppymättömyyteen, pettäjän ja uuden kumppanin syyllistämiseen ja halveksimiseen on oma loukattu ylpeys.
Myös kukaan näistä, jotka nyt näkevät pelkästään sen lähteneen puolison syyllisenä ja pahana ihmisenä, ei ole kertaakaan ottanut esille, että saattoihan liitossa olla ongelmia, saattoi olla itsessäkin jotain vikaa, saattoi olla, että pettämiseen oli syynsä tms.
Ihan oikeasti ajatellen, eikö ole outoa, että kukaan ei ajattele tai näe, että asioille saattaa olla syynsä ja seurauksena.
Tai, että ei ole itsekään ollut mikään täydellinen kumppani tai liitto itseasiassa ei ollut kummoinenkaan. Jopa veteli viimeisiään jo muutenkin.
Saattoi olla jopa, että ainoastaan nyt ne täällä puhutut lapset olivatkin se ainoa side tai keino pitää liitto kasassa.
Mutta yhtäkaikki: katkeruus ja pitkävihaisuus on silti oikeutettua.Minut kyllä kivitetään, mutta ans kattoo ny.
Nimen omaan! Puolison pettäminen , ja avioero ovat asioita jotka kuuluvat elämään. Miten erosta palasiksi menevä olisi edes kykenevä huolehtimaan lapsista? Entä jos tuleekin lapselle joku sairaus tai vamma, tai lapsi esim. kuolee? Tai se puoliso? Mitenkään ei päästä yli mistään elämään vääjäämättä kuuluvista asioista. Jokaiselle tulee jotakin, sinulle ehkä miehen pettäminen, jollekin toiselle jotain muuta. Ei kannata tehdä lapsia jos oletus on että ydinperhe säilyy hamaan hautaan asti ilman ongelmia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jep, pettäminen on väärin. Mutta näille jotka huutaa että asian olisi voinut hoitaa toisin. On näitä minä-minun-parisuhde-minun-perheeni -ihmisiä joille se oma statusarvo on niin tärkeä, etteivät suostu ottamaan kuuleviin korviinsa toisen ajatuksia tai toiveita, vaikka koittaisi parantaa parisuhdetta tai lopulta ehdottaa eroa. Siitä voi tehdä hyvin hankalan toiselle uhkailemalla ja manipuloimalla. Voi olla jonkun viimeinen keino, kun törmää johonkin ihanaan, ajattelee että tällä pääsen pois tästä helvetistä jota kodikseni kutsun.
Raukkamaista tuo silti on. Ei siitä pääse mihinkään. Aikuisen ihmisen tulee osata hoitaa asiansa eri tavalla. Ensin ero. Jos ei se "joku ihana" voi sen vertaa odottaa, niin eiköhän se kerro tarpeeksi...
Mutta en kylläkään ajattele myös niin että vain se pettäjä on tarinan pahis. Suhteessa on voinut olla vaikka kuinka sairasta ennen pettämistä.
Jospa joillain ei vain ole voimia erota. Jos on juuri väkivaltaa, henkistä tai ruumiillista, manipulointia, uhkailua, lapsilla kiristystä, ihan mitä tahansa. Tai on vain niin väsynyt kaikkeen ja uskoo sen toisen puheita.
Sitten tulee uusi ihminen ja alkaa puhua järkeä. Tai ottaa asioista selvää, esimerkiksi oikeudesta tavata lapsiaan. Tai elatusmaksujen oikeasta määrästä.
Juuri lapsilla ja lasten tapaamisten estämisellä, koko omaisuuden menetyksellä jätetylle, järjettömillä elatusmaksuilla uhkailu on yleistä.
Jos toinen tosissaan uskoo puolisoaan, on sellainen suhde, että toinen on sanonut ja toinen tehnyt mitä sanotaan.
Että säilyisi sopu tai toinen pysyisi tasapainoisena.
Usein esimerkiksi toisen mielenterveys- tai tasapainottomuusongelmat saavat vastuuntuntoisen tai ylivastuullisen jäämään huonoon suhteeseen kun luulevat, ettei voi millään siitä lähteä.
Sitten kun on uusi ihminen tukemassa niin pystyy tekemään ratkaisun.
Oli sitten miten oli, mutta elämä ei ole mustavalkoista.
Joskus vaan siihen eroon tarvitaan toinen ihminen, joka antaa loppusysäyksen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä on sairasta tuokin että lapsi joutuu lohduttamaan itkevää äitiään! Tuskin tajus tuokaan äiti pahoitella edes jälkikäteen. Kamala taakka pienelle lapselle.
Niin äiti kuin isäkin saa itkeä myös niin että lapset sen näkevät. Kunhan lapset huomaavat että itku lohduttaa ja siitä lapsen antamasta lohdusta on hyötyä. Jos se itku kestää kuukausia ja vuosi ja vielä pahenee ajan mittaan se on taakka kenelle tahansa.
Ihan sairasta. Mut joo, ei marttyyrimammat ajattele muita kuin itseään.
Ihanko oikeasti sinä et ole koskaan itkenyt lastesi nähden mistään syystä? Oletko ajatellut, minkä mallin se antaa lapsillesi?
En koskaan ole lasta sillä kuormittanut tai "antanut" lapsen ottaa lohduttajan roolia. Se luo turvattomuutta lapsille. Toki ovat saaneet tulla, mutta olen pyrkinyt vakuuttamaan että kaikki on hyvin, eikä heidän tarvitse minusta huolta kantaa. Eli pyrkinyt kaikella mahdollisilla tavalla vähentää sitä draamaa, en lisäämään sitä.
Onko lohduttaminen aina kuormittavaa? Onko sinulla lapsia ja jos on niin miksi?
Vanhemman lohduttaminen on varsinkin pienelle lapselle kuormittavaa, koska lapsen silmissä se vakaa, luotettava tuki ja turva, auktoriteetti asemassa oleva vanhempi romahtaa. Eikö tämä ole itsestään selvää kaikille? Mieti nyt itsekin. Tunteita saa toki näyttää, mutta vanhemman tehtävä on olla tukipilari, eikä lapsen vanhemmilleen. Lapsella ei ole siihen keinoja eikä kykyä.
Minulla on 3 lasta, kiitos kysymästä. Ja varmaan samasta syystä kuin muillakin. Miksi ihmeessä tuollaista edes kysyt?
Se että itku tarkoittaa samaa kuin romahtaminen ei ole normaalia eikä tervettä.
Suotavaa olisi että vanhemmat olisi kutakuinkin normaaleita ja tervejärkisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi isän uusi puoliso olisi h u ora sen enempää kuin entinenkään puoliso?
Ei uudelleen parisuhteeseen meneminen tee kenestäkään h u o raa.
Silloinhan Suomi olisi niitä täynnä.
Kamalinta oman sukupuolensa ja samalla itsensä halveeraamista on huo rItella toista.
Surullista, että tyttäresi on noin syvällä katkeruudessaan. Pilaa omankin elämänsä.
Äitinä olisin huolestunut enkä lainkaan ylpeä. Varsinkaan itsestäni, tuntisin piikin omassatunnossani. Josrainhan tytär on tuon mallin ja asenteen jo lapsena oppinut.Ei tietenkään ole, mutta on se tyttärellekin kova paikka kun oma rakas isä löytää uuden naisen. Tyttärellä on myös omia tunteita isäänsä kohtana, ei ne kaikki ole äidin tunteita kuten täällä yritetään väittää. Kyllä lapsikin voi tuntea tulleensa petetyksi.
Miten ne tunteet isää kohtaan muuttuvat? Isä on ihan se sama isä. Jos tuolle linjalle lähdetään, niin silloinhan isän ei pitäisi hyväksyä sen tyttären miestä koskaan. Koska sinun logiikallasi tytär muuttuu radikaalisti, kun uusi kumppani tulee elämään.
Tytär ymmärtää, että isä on epäluotettava selkäänpuukottaja. Isään ei voi enää luottaa. Yksinkertaista. Ei ole ollenkaan sama isä ja tunne luottamuksen menettämisen jälkeen.
Mun isä-suhde ei ole perustunut koskaan luottamukseen seksistä.
Hyvin moni ihminen on luotettava kaikilla elämän alueilla tai sitten epäluotettava.
Vierailija kirjoitti:
Näille vanhempiensa erosta katkerille lapsille: käsi sydämelle, yksinkö sen isän tai äidin pitäisi eron jälkeen elää? Vaikka kymmeniä vuosia.
Ettekö halua heille oikeutta itse päättää ovatko yksin vai uudessa suhteessa.
Oletteko vanhempienne holhoojia?
Ja jos he haluavat uuden suhteen katsotte edelleen oikeudeksenne olla hyväksymättä uutta kumppania? Vaikka kymmeniä vuosia.Sama kysymys tietysti niille exille.
Oletteko oikeutettuja määräämään ja määrittelemään miten entinen kumppani jatkaa elämäänsä?
Ja jos ei elä niinkuin haluatte voitte kiusata ja hankaloittaa asioita lasten kautta kymmeniä vuosia.
Käsi sydämellä: isän ei olisi pitänyt mm.minun hyvinvointini ja turvallisuuteni kustannuksella juosta pnskelemassa, jotta sai tehtyä sen salaa äidiltäni. Hänen ei olisi pitänyt satuttaa minua, eikä hänen olisi pitänyt kohdella äitiäni niin huonosti. Hän ei olisi halunnut erota, vaikka koko kylä tiesi pettämisestä.
Eron jälkeen aivan sama. Tottakai voi olla uusi puoliso mutta ei tarvitse tuoda sitä kotiin, jossa asumme äidin kanssa. Siihen raja - tosin on varmaan tuonut salaa aiemmin. Lisäksi, minua harmittaa (ja symppaan todella syvästi) viimeisimmän pnon lapsien puolesta, koska kyseisellä naisella on kouluikäisiä lapsia ja aviomies, joka tietää. Koko kylä tietää tästäkin, joten lapsilla on varmasti todella rankkaa.
Varmaan tarkoitit minua ”katkeralla”, koska olen kertonut täällä, että isän teko vaikutti elämääni radikaalisti ja myös traumatisoi minua, jonka takia äitiäni on haukuttu täällä ja minua sanottu katkeraksi, lisäksi jouduin kuulemaan sen täysin ulkopuoliselta henkilöltä. On muuten parempi, että äiti itse kertoo. Enemmän kuin katkera olen pettynyt ja surullinen, koen ettei isäni välitä minusta - vaikka äitini yrittää tukea minua ja saada minut uskomaan, että välittää.
Eron jälkeenhän jokainen on vapaa tekemään mitä haluaa - petollisuus ja oman perheen takana toimiminen on todella itsekästä ja vaikuttaa lopulta moneen ihmiseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi isän uusi puoliso olisi h u ora sen enempää kuin entinenkään puoliso?
Ei uudelleen parisuhteeseen meneminen tee kenestäkään h u o raa.
Silloinhan Suomi olisi niitä täynnä.
Kamalinta oman sukupuolensa ja samalla itsensä halveeraamista on huo rItella toista.
Surullista, että tyttäresi on noin syvällä katkeruudessaan. Pilaa omankin elämänsä.
Äitinä olisin huolestunut enkä lainkaan ylpeä. Varsinkaan itsestäni, tuntisin piikin omassatunnossani. Josrainhan tytär on tuon mallin ja asenteen jo lapsena oppinut.Ei tietenkään ole, mutta on se tyttärellekin kova paikka kun oma rakas isä löytää uuden naisen. Tyttärellä on myös omia tunteita isäänsä kohtana, ei ne kaikki ole äidin tunteita kuten täällä yritetään väittää. Kyllä lapsikin voi tuntea tulleensa petetyksi.
Miten ne tunteet isää kohtaan muuttuvat? Isä on ihan se sama isä. Jos tuolle linjalle lähdetään, niin silloinhan isän ei pitäisi hyväksyä sen tyttären miestä koskaan. Koska sinun logiikallasi tytär muuttuu radikaalisti, kun uusi kumppani tulee elämään.
Tytär ymmärtää, että isä on epäluotettava selkäänpuukottaja. Isään ei voi enää luottaa. Yksinkertaista. Ei ole ollenkaan sama isä ja tunne luottamuksen menettämisen jälkeen.
Äidin sanoja, äidin sanoja nämä. Sellaisen oiken paljon lastaan rakastavan ja hänelle hyvää haluavan hienon äidin sanoja.
Miksi on niin vaikea täällä ihmisten ymmärtää, että isän petos vaikuttaa radikaalisti koko perheeseen ja lapset kärsivät siitä suunnattoman paljon. Kyllä se tuska ja haluttomuus saada uusi nainen elämään ja juhliin voi tulla ihan lapsesta itsestään, vaikka äiti kuinka koittaisi puhua hyvää isästä ja auttaa lasta pitämään yllä hyvää isäsuhdetta. En tietenkään hyväksy tapaa, jolla kyseinen lapsi puhui naisesta mutta näin oman isäni pettäjäksi paljastumisen jälkeen voin puhua kyllä ihan omasta kokemuksesta. Lapsi ei tosiaan ole kummankaan vanhemman jatke ja lapsella on myös omat ajatuksensa ja tunteensa. Isäni petti meidän koko perheemme ja särki minunkin sydämeni. Isäni oli ja ON itsekäs, eikä välitä meistä kestään - vaikka äiti minua koittaa suojella ja yrittää väittää, että välittäisi (Isäni toiminta on osoittanut tuon valheeksi). Myöskään nainen, jonka kanssa äitiäni petti omaa omia pieniä lapsia ja aviomiehen. Kauniita ihmisiä, todella. Ja sitten jos tuollaista ei hyväksy itse lapsena, niin täällä vauhkotaan LAPSEN oikeudesta tulla kuulluksi mutta jos lapsi sanoo sitten miltä se tuntuu, aletaan suoraan lapsen äitiä syyttämään manipuloinnista. Kyllä ne pettäjät ja pettämiseen osallistuneet pnot ovat syyllisiä, vaikka täällä asiaa miten koitettaisiin vääntää.
Koska lapsi ei tiedä iskän kikkelinkastajaisista jollei äiti niistä kerro. Se on äidin omalla vastuulla hoitaa eronsa ja pettymyksen tunteensa ilman lasten vetämistä mukaan. Vaikka sitten ammattiavun turvin.
Ei lapsi osaa sanoa miltä iskän äitiä pettäminen tuntuu, jollei lapsi tiedä koko asiasta mitään.
Sinun pitäisi ymmärtää, että taaperolla ja teinillä on eroa. Onko jossain sanottu, että tuo nainen on ollut päiväkoti-ikäinen, kun isän sivusuhde on alkanut.
Yksi varhaisimmista lapsuusmuistoistani on, kun yritän lohduttaa hillittömästi itkevää äitiäni. Muistan edelleen sen ahdistuksen tunteen. Äiti kertoi aikuisena, että isällä oli suhde, kun me lapset oltiin pieniä. Minusta tuo on edelleen vastenmielistä ja tahraa osaltaan isän muistoa.
Sama. Muistan kun siskon kanssa ihmeteltiin, miksi kotona on niin synkkää ja hiljaista. Ollessamme aikuisia, "oksensi" äiti sitten isän uskottomuuden meidän päällemme. Vieläkin suututtaa, kun iskä ei enää ollut kertomassa toista näkökulmaa ja tuntuu, että äiti täten tahrasi isän muiston.
Mitä näkökulmaa? Sitäkö, että isäsi olisi sanonut, että hän ei ole ketään pettänyt?
Hyi kun täällä on ikäviä ihmisiä kommentoimassa. Lasten kokemuksiin kommentoidaan joko haukkuen lapsen äitiä & syyllistäen tätä (tietämättä asiasta mitään) tai tällaisella tavalla, tehden oletuksia selkeästi kipeästä tilanteesta julmalla tavalla. 😔
Sulla olis kyllä peiliinkatsomisen paikka ja niin parilla muullakin täällä.Otan osaa alk.per. viestin kirjoittajan isän menetykseen ja kipeisiin, siinä kohti varmasti turhalta tuntuneisen paljastusten käsittelyyn. ❤️
Jos tosiasia on se, että lasten isä on pettänyt lasten äitiä parisuhteen aikana, niin mikä se toinen näkökulma sitten olisi? "Petin äitiänne syystä x, y ja z?" Jos aikuisille lapsille sanookin, että mies meni vieraisiin ja kotona oli silloin ikävä ilmapiiri, niin sehän vain selittää sen ilmapiirin. Minun mielestä aikuisille lapsille ei kuulu syyt, miksi niin tapahtui. En minä ainakaan haluaisi kuulla, miten kotona ei ollut seksiä tarpeeksi tai se työkaveri nyt oli niin hurjan haluttava.
Olen tuo, joka kertoi lohduttaneensa itkevää äitiään. Ei minua kiinnosta, miksi isä teki niin kuin teki. Isä ei ollut mikään helppo ihminen ja kaiken lisäksi meni tekemään noin. Olisi ensin ottanut eron.
Äitisi on voinut pettää isääsi vaikka miten plajon, ja olla narsistinen tms. tätä isäsi ei ole sinulle kertonut.
Ei tunteet ole sairauksia. Välillä itketään välillä nauretaan myös lasten nähden. Varsinkaan lasta ei tosin ketään muutakaan pidä vaatia lohduttajakseen. Toki jotkut lapset haluavat lohduttaa läheisiään enkä mitä sairasta on se on se hyväksyä kun se ei ole joka päivä tapahtuvaa.