Lapseton osapuoli uusperheessä vertaistukea vailla

Itse toimisin tuossa tilanteessa niin, että en enää kertoisi miehelle suunnitelmistani enkä aikatauluistani.

Eläisin kuten huvittaa ja lomat ja reissut tekisin kavereiden kanssa.

En laittaisi ruokaa muille enkä siivoaisi muiden sotkuja.

Voisiko parisuhde toimia tältä pohjalta? Että ei oltaisi perhe eikä edes uusioperhe, vaan kämppikset ja friends with benefits?

Olin samassa tilanteessa. Miehelläni on entisestä liitosta lapsia ja itse olin lapseton. Tilanne muuttui kun saimme yhteisiä lapsia. Nyt olemme perhe ja toimimme perheenä. Meidän perhe on etusijalla.

Vierailija kirjoitti:

Puolisoni on alusta saakka sanonut, että lapsi on hänelle tärkein. Ja ymmärrän sen täysin. Sillon vain en ymmärtänyt sitä, että se tarkoittaa samalla että eksä saa lapseen vedoten kaikki oikkunsa läpi. Ja minun tehtävä on tyytyä niihin rippeisiin mitä jää. Ap

Voi kuinka oikein sydämessäni jysähti kun luin tämän, olen siis se, joka on ollut samassa tilanteessa.

Kuinka samanlaisia ovat nämä minun, ikävä kyllä nyt entisen uusperheeni exä, ja miehesi. Luulisin, että miehesi olisi minun mieheni, mutta tiedän ettei ole.

Hänkin juuri sanoi heti alussa noin ja ymmärsin hyvin. Mutta tilanne oli todellisuudessa sitten juuri niin kuin kerroit sinulla olevan. 😐 tunsin, että sain vain rippeet.

Tosin mies oli ihana ja huomioiva kun olimme kaksin, se sitten korvasi, tai luulin korvaavan, mutta silti ei riittänyt.

Kun tuntui, että olin arvoton kun lapsi oli meillä. Mies myös alussa sanoi, että ei halailla tai olla lähekkäin kun lapsi on meillä, ettei tule paha mieli tai mene äidin korviin. Ja sitten äiti suuttuu ja kostaa lapselle.

Meillä ei myöskään ollut mitään säännöllisiä sovittuja tapaamisia, tosin lapsi oli yli kymmenen vuotta silloin kun aloimme olla yhdessä.

Se johti juuri siihen, että esimerkiksi ensimmäisen vuoden aikana meillä ei ollut viikonloppuisin ja lomilla mitään omaa ohjelmaa sovittu kun lapsi voi tulla milloin itse ja exä halusi. Myös arkena lapsi tuli kun soitti, että on ikävä. Sen nahdollisti suhteellisen lyhyt hakumatka, alle sata kilometriä.

Tai jos oli, niin se peruttiin ilman mutinoita, tai jos mutisin niin silti.

Mies poti niin pahaa syyllisyyttä ja ikävää lapseensa, että luulin, että en vaan voinut siihen käytäntöön puuttua.

Mies myös joskus ärähti minulle kun koetin selittää omaa mielipidettäni.

Minulla ei ollut kokemusta uusperhe-elämästä eikä näitä voinut muille kertoa. Jos joskus yritin, niin tulos oli juuri tuo, että miksi otat stressiä, voithan mennä itse, älä välitä, ei se ole nyt noin vaikeaa tms.

Nyt ku kirjoitan näitä taas tajuan kuinka mielipuoliselta tilanne joskus tuntui ja miksi suostuin kaikkeen siihen.

Olisi pitänyt olla jämäkämpi, tuli mitä tuli.

Onko sinun miehelläsi tätä syyllisyyttä, AP?

Siskoni elää ap:n kaltaista elämää, sillä erotuksella että siskollani on kohta 2 lasta miehen kanssa ja miehen ex yrittää vielä vaan tunkea väliin käyttäen lasta pelinappulana. Itse lähdin vastaavanlaisesta suhteesta hyvissä ajoin lätkimään kun en halunnut tulla hyväksikäytetyksi, onneksi lapsettomia miehiä riittää. En ikinä enää mene yhteen pikkulapsivanhemman kanssa, liikaa stressiä ja draamaa.

Kaffepulla kirjoitti:

Itse toimisin tuossa tilanteessa niin, että en enää kertoisi miehelle suunnitelmistani enkä aikatauluistani.

Eläisin kuten huvittaa ja lomat ja reissut tekisin kavereiden kanssa.

En laittaisi ruokaa muille enkä siivoaisi muiden sotkuja.

Voisiko parisuhde toimia tältä pohjalta? Että ei oltaisi perhe eikä edes uusioperhe, vaan kämppikset ja friends with benefits?

Tämä toimii silloin kun tunteet eivät ole kovin vahvatmutta usein on rakastunut mieheen ja todella haluaa olla perheenä ja oikeassa parisuhteessa.

On hirveää olla kämppää kun todella rakastaa toista ja kaipaa normaalia, arvostakaa suhdetta.

Varsinkin kun on jo aikuinen ja sinkkuaikaa on tullut elettyä riittävästi.

Jos suhteeseen on mennyt nimenomaan todellisessa mielessä 8n vaikea muuttaa sitä tuonkaltaiseksi suhteeksi. Ja jos ei edes sellaista halua.

Moni ei halua väkisin elää sellaista suhdetta mitä ei halua.

Mieluummin jatkaa sitten sinkkuna edelleen.

Olemme ihmisinä erilaisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ongelmahan tuossa ei ole se lapsi vaan se sun puoliso. Tuskin se lapsi sanoi, että "älä kerro Xlle että ollaan lääkärissä". Eiköhän se sun puolisosi päättänyt tehdä niin ihan omatoimisesti? Nämä on loppujen lopuksi hyvin helppoja asiita, joko yrität saada sovittua jonkun tavan miten asioita hoidetaan tai nostat kytkintä.   

Kuten aloituksessa kirjoitinkin niin ymmärrän kyllä ettei lapsi ole se ongelma. Hänen läsnäolo vaan tuo ongelman esiin isosti omassa kodissani. Siellä missä minullakin olisi oikeus olla tasavertainen ja turvassa. Ap

Millä ihmeen tavalla sinä olet turvaton, jos syöt omassa kodissasi ja isä käyttää lastaan lääkärissä?

Ja sinähän et ikinä voi olla, eikä sinun kuulu olla, tasavertainen suhteessa lapseen. Tietenkään.

Nyt särähti silmään ja korvaan voimakkaasti tämä lause: "Ja sinähän et ikinä voi olla, eikä sinun kuulu olla, tasavertainen suhteessa lapseen. Tietenkään."

En ole varma ymmärränkö nyt oikein kommentoijan ajatuksen, mutta väitätkö siis ettei puoliso voi olla lapsen kanssa tasa-arvoisessa asemassa perheessä? Meinaten siis että yhtä tärkeä?

Jos tarkoitit tuota niin ihmettelen kyllä kovasti. Tottakai voi olla. Ymmärrän, että suhteet ovat aina erilaisia ja joillekin varmasti lapset ovat tärkeämpiä kuin puoliso, mutta ei se näin aina ole. Itselläni on kaksi aivan ihanaa ja rakasta lasta, joiden puolesta tekisin mitä vain. Lisäksi minulla on aivan ihana ja rakas mieheni, jonka puolesta myöskin tekisin mitä vaan. Luonnollisestikin rakkaus on erilaista lapsiin ja puolisoon, mutta minun on aivan mahdotonta sanoa, kumpi on tärkeämpi tai voimakkaampi tunne/suhde. 

Ja jotta kukaan ei pääse sanomaan, että en ymmärrä uusperheiden elämää, tiedoksi, että mieheni ei ole lasteni isä.

Ei tietenkään voi. Se lapsihan ei ole hänen.

No hyvä jos pysyisitte sitten perheinä ettekä vokottelisi lapsettomia suhteisiin kanssanne, niin naiset kuin miehet. Pitäkää se ydinperhe koossa.

Vierailija kirjoitti:

Olin samassa tilanteessa. Miehelläni on entisestä liitosta lapsia ja itse olin lapseton. Tilanne muuttui kun saimme yhteisiä lapsia. Nyt olemme perhe ja toimimme perheenä. Meidän perhe on etusijalla.

No tämäkin on hanurista ja tämän vuoksi toivon puolisoni käyvän sterilisaatiossa kun meillä on lapsiluku täynnä. Minä olen ollut se entisen perheen lapsi joka on heitetty sivuun kuin vanha tiskirätti, kun uusi vaimo alkaa synnyttelemään sinne parempaan perheeseen niitä etusijalapsia. En ikinä halua että omille lapsille tekee kukaan noin.

Tunnistin täysin tilanteen. Meillä mentiin myös exän ja lasten ehdoilla kunnes saimme yhteisiä lapsia. Mutta yritä jaksaa. Vanhemmista sisaruksista on paljon apua ja iloa sitten kun sinulla itselläsi on pieniä lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puolisoni on alusta saakka sanonut, että lapsi on hänelle tärkein. Ja ymmärrän sen täysin. Sillon vain en ymmärtänyt sitä, että se tarkoittaa samalla että eksä saa lapseen vedoten kaikki oikkunsa läpi. Ja minun tehtävä on tyytyä niihin rippeisiin mitä jää. Ap

Voi kuinka oikein sydämessäni jysähti kun luin tämän, olen siis se, joka on ollut samassa tilanteessa.

Kuinka samanlaisia ovat nämä minun, ikävä kyllä nyt entisen uusperheeni exä, ja miehesi. Luulisin, että miehesi olisi minun mieheni, mutta tiedän ettei ole.

Hänkin juuri sanoi heti alussa noin ja ymmärsin hyvin. Mutta tilanne oli todellisuudessa sitten juuri niin kuin kerroit sinulla olevan. 😐 tunsin, että sain vain rippeet.

Tosin mies oli ihana ja huomioiva kun olimme kaksin, se sitten korvasi, tai luulin korvaavan, mutta silti ei riittänyt.

Kun tuntui, että olin arvoton kun lapsi oli meillä. Mies myös alussa sanoi, että ei halailla tai olla lähekkäin kun lapsi on meillä, ettei tule paha mieli tai mene äidin korviin. Ja sitten äiti suuttuu ja kostaa lapselle.

Meillä ei myöskään ollut mitään säännöllisiä sovittuja tapaamisia, tosin lapsi oli yli kymmenen vuotta silloin kun aloimme olla yhdessä.

Se johti juuri siihen, että esimerkiksi ensimmäisen vuoden aikana meillä ei ollut viikonloppuisin ja lomilla mitään omaa ohjelmaa sovittu kun lapsi voi tulla milloin itse ja exä halusi. Myös arkena lapsi tuli kun soitti, että on ikävä. Sen nahdollisti suhteellisen lyhyt hakumatka, alle sata kilometriä.

Tai jos oli, niin se peruttiin ilman mutinoita, tai jos mutisin niin silti.

Mies poti niin pahaa syyllisyyttä ja ikävää lapseensa, että luulin, että en vaan voinut siihen käytäntöön puuttua.

Mies myös joskus ärähti minulle kun koetin selittää omaa mielipidettäni.

Minulla ei ollut kokemusta uusperhe-elämästä eikä näitä voinut muille kertoa. Jos joskus yritin, niin tulos oli juuri tuo, että miksi otat stressiä, voithan mennä itse, älä välitä, ei se ole nyt noin vaikeaa tms.

Nyt ku kirjoitan näitä taas tajuan kuinka mielipuoliselta tilanne joskus tuntui ja miksi suostuin kaikkeen siihen.

Olisi pitänyt olla jämäkämpi, tuli mitä tuli.

Onko sinun miehelläsi tätä syyllisyyttä, AP?

Tämä on se ongelma, kun lapseton lyöttäytyy yhteen lapsellisen kanssa. Kun ydinperheessä vuosia eläneenä se vanhempi ei varmaan ehkä edes ajattele, että hänellä pitäisi olla joku pyhä oikeus laittaa se lapsi joka toinen viikko pois elämästä. Ydinperheessä on aika itsestäänselvää, että lapsi kulkee 99% ajasta mukana, ja silloin kun on sovittu se niitä alle 1% lapsivapaailtoja niin nekin voi olemattomalla varoitusajalla peruuntua ja sen kanssa pitää vaan elää. Ei ole mitään lasten aikaa ja aikuisten aikaa, on vaan perheen aikaa.

Sitten tulee ero ja kuvioihin astuu se lapseton kumppani, joka vaatiikin yhtäkkiä jatkuvasti niitä lapsettomia ravintolaillallisia, kylpyläreissuja sun muita ja ahdistuu kun nämä joko peruuntuu tai lapsi pitää ottaa mukaan. En usko tämän olevan samanlainen ongelma toiselle lapselliselle, koska hänellä ei yleensä ole pohjalla tuollaista lähtöajatusta, että vaan se lapseton aika on kivaa ja rentoa ja sitä pitäisi olla ihan hirveästi. Ei, näissä uusperheissä on aika tavallista, että lapsia pyörii nurkissa jatkuvasti isompi tai pienempi liuta ja se kuuluu elämään. Oma aika on silloin kun lapset nukkuu, tai sen pari kertaa vuodessa kun tuurilla kaikki lapset samaan aikaan exillä ja mahdolliset yhteisetkin saatu yökylään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ongelmahan tuossa ei ole se lapsi vaan se sun puoliso. Tuskin se lapsi sanoi, että "älä kerro Xlle että ollaan lääkärissä". Eiköhän se sun puolisosi päättänyt tehdä niin ihan omatoimisesti? Nämä on loppujen lopuksi hyvin helppoja asiita, joko yrität saada sovittua jonkun tavan miten asioita hoidetaan tai nostat kytkintä.   

Kuten aloituksessa kirjoitinkin niin ymmärrän kyllä ettei lapsi ole se ongelma. Hänen läsnäolo vaan tuo ongelman esiin isosti omassa kodissani. Siellä missä minullakin olisi oikeus olla tasavertainen ja turvassa. Ap

Millä ihmeen tavalla sinä olet turvaton, jos syöt omassa kodissasi ja isä käyttää lastaan lääkärissä?

Ja sinähän et ikinä voi olla, eikä sinun kuulu olla, tasavertainen suhteessa lapseen. Tietenkään.

Nyt särähti silmään ja korvaan voimakkaasti tämä lause: "Ja sinähän et ikinä voi olla, eikä sinun kuulu olla, tasavertainen suhteessa lapseen. Tietenkään."

En ole varma ymmärränkö nyt oikein kommentoijan ajatuksen, mutta väitätkö siis ettei puoliso voi olla lapsen kanssa tasa-arvoisessa asemassa perheessä? Meinaten siis että yhtä tärkeä?

Jos tarkoitit tuota niin ihmettelen kyllä kovasti. Tottakai voi olla. Ymmärrän, että suhteet ovat aina erilaisia ja joillekin varmasti lapset ovat tärkeämpiä kuin puoliso, mutta ei se näin aina ole. Itselläni on kaksi aivan ihanaa ja rakasta lasta, joiden puolesta tekisin mitä vain. Lisäksi minulla on aivan ihana ja rakas mieheni, jonka puolesta myöskin tekisin mitä vaan. Luonnollisestikin rakkaus on erilaista lapsiin ja puolisoon, mutta minun on aivan mahdotonta sanoa, kumpi on tärkeämpi tai voimakkaampi tunne/suhde. 

Ja jotta kukaan ei pääse sanomaan, että en ymmärrä uusperheiden elämää, tiedoksi, että mieheni ei ole lasteni isä.

Ei tietenkään voi. Se lapsihan ei ole hänen.

No hyvä jos pysyisitte sitten perheinä ettekä vokottelisi lapsettomia suhteisiin kanssanne, niin naiset kuin miehet. Pitäkää se ydinperhe koossa.

Minä elän ydinperheessä.

Uudet puolisot ei olevanhwmpia. Piste.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä näitä hirveitä exiä sikiää? Mieheni exä on nyt 3 vuotta yrittänyt kiristämällä pompotella exääni toimimaan pillinsä mukaan; täysin tuloksetta, mutta silti hän ei vaan lopeta.

Mielestäni sinun pitäisi jutella miehesi kanssa ja kertoa hänelle, että te olette nyt perhe eikä teidän elämänne voi mennä exän pillin mukaan. Meillä on toiminut se hyvin, että exän kanssa viestitään vain kirjallisesti ja katsotaan yhdessä mitä hänelle vastataan. Mieheni ei näin ollen hoida mitään asioita selkäni takana exänsä kanssa. Samoin teidän pitäisi nyt saada selkeä sopimus siitä miten lapsi teillä on ja muuten mies voisi pitää yhteydenpidon exänsä kanssa minimissä. Minun mieheni valitsi heti minut pompottelevan exänsä sijaan, mutta silti elämä on ollut tämän kolme vuotta todella rankkaa, kun exä vaan jaksaa ja jaksaa yrittää pompotella miestäni. Ensin hyvällä, sitten pahalla ja sama uudestaan ja uudestaan. Mieheni pisti siis alusta saakka selkeät rajat (joka johti mm. siihen, että hän ei nähnyt lastaan ollenkaan isänpäivänä, koska exä halusi sanella ajankohdan jolloin isä lasta näkee eikä sitten tullut tapaamispaikalle isän toivomana ajankohtana yms. yms. Yms.), mutta silti exä vaan jatkaa. Kun teillä ei ole yhteisiä lapsia, kannattaa miettiä, jaksatko tuota seuraavat kymmenen vuotta. Jos miehesi ei siis halua lopettaa exänsä talutushihnassa olemista. Kannattaa nostaa kissa pöydälle ennen kuin tilanne menee vain pahemmaksi ja pahemmaksi. Toki varoituksensana; sitten kun ex huomaa, että mies ei enää hypi hänen pillinsä mukaan, sitten vasta helvetti onkin irti.

oi voi, tutulta kuulostaa :/ Täälläkin sama juttu, että mies on mennyt hakemaan lasta ja lapsen äiti ei tuo lasta ulos talosta eikä anna isän edes puhelimessa puhua lapselle. Isä joutuu lähtemään takaisin tyhjin käsin ja itkee kotona ikäväänsä lasta kohtaan :( Ja tämä toistuu ja toistuu naisen mielen mukaan.

Kuvottavaaa ja ahdistavaa eikä tuolle voi yhtään mitään. Kokemukseni mukaan lastenvalvojat sanoo vain että "voi voi, yrittäkäs nyt keskustella".  Kun lapsi kasvoi teini-ikään, onneksi vähän helpotti.

Jaksamisia kaikille vastaavissa tilanteissa oleville vanhemmille ja bonusvanhemmille <3

Se voi olla myös se lapsi joka ei halua lähteä. Näin meillä.

t. äiti joka on isoäidin mielestä "ilkeä paska kun ei anna lasta"

 

Sossuntäti täällä.. Tähän kommentoin, että lapsilla voi helposti olla kausia tai tilanteita etteivät halua lähteä toisen vanhemman luo, vaikka mitään oikeaa ongelmaa ei olisikaan. Pienet lapset eivät ymmärrä tapaamisten merkitystä ja monesti esim. kesken oleva leikki tai vaikka halu mennä kaverin kanssa pihalle tai joku muu mielenkiintoinen asia saattaa aiheuttaa sen että lapsi ei muka haluakaan lähteä. Fiksut vanhemmat pitävät sovituista näkemisaikatauluista kiinni, sillä säännöllinen tapaaminen edistää ja pitää yllä lapsen ja vanhemman suhdetta, joka on kehityksen kannalta tärkeintä lapselle. Valitettavasti työssäni näen monesti erityisesti lähivanhempia, jotka lapsen tahtoon perustuen estävät etävanhemman ja lapsen tapaamisia. Pienen lapsen ei kuitenkaan tulisi olla se, joka tapaamisaikatauluja määrittää. Jos on sovittu, että tiettynä viikonloppuna lapsi viettää ajan etävanhemman luona, näin tulisi toimia, vaikka viime hetkellä lasta ei huvittaisikaan.

Ei lapsia välttämättä huvita tehdä asioita, jotka ovat heille hyödyksi ja jopa hauskoja. Lapsen mieli ei ole ritävän kehittynyt ymmärtämään tekoja ja seurauksia.

Tervejärkinen aikuinen täällä. Missään ei lukenut että kyse edes olisi pienistä lapsista. En pyytänyt saarnaasi ja huoltajanaminä päätän mitä lapseni tekee tai ei tee ja mikä hänelle on hyvästä.

16-vuotiasta teiniä en pakota mummolaan askartelemaan vain koska mummo on sairauslomalla ja mummolla on tylsää.

Vierailija kirjoitti:

Käytin nyt vain esimerkkinä yhtä tapausta (isä lapsen kanssa lääkärissä ja minä odotan turhaan heitä kotiin) tuodakseni esiin sen, että miten se vaikuttaa elämääni ettei minulle kerrota asioita jotka liittyvät lapseen. Koska ne asiat kuitenkin vaikuttavat välillä hyvin paljonkin elämääni. Kuten se, että olin varannut meille yllätys viikonloppuloman kylpylään lapsivapaalle viikonlopulle. Puolisoni olikin luvannut vaihtaa viikonloppua, koska toisella vanhemmalla oli menoja, mutta tämän sain tietää vasta torstaina kun kerroin yllätyksestä miehelle. Ja näitä tapauksia on vaikka ja kuinka paljon. Omia menoja minulla kyllä on, mutta mistään muusta sitten en tiedäkkään varmaksi koskaan. Että monellekko varaan ruokaa tms.

Ja en halua tasavertaiseksi vanhemmaksi, lapsella on jo äiti ja isä. Haluan vain, että minutkin huomioidaan suunnitellessa koska lapsi vaikuttaa myös minun elämääni. Jos eläisin "omaa elämää" niinkuin monet täällä käskevät, niin eikö silloin olisi parempi elää sinkkuna? Ja minä en haluaisi, koska rakastan miestäni. Kunhan hän vain huomioisi minutkin eikä antaisi aina eksän päättää miten ja missä elämme elämäämme. Ap

Olemme kyllä ydinperhe. Mutta inhoaisin jotain yllätysviikonloppuja, jotka ilmoitetaan vasta torstaina. Olen voinut suunnitella jotain omaa juttua viikinlopuksi.

Meillä suunnitellaan viikonloppumenot yhdessä

Minä seurustelun lapsettoman miehen kanssa. Voi sitä tuskaa, kun mies oli mustis lapsestani. Kiukutteli, iun tunsi arvottomaksi itsensä ja pani valitsemaan itsensä ja lapsen välillä

Lapsi loukkasi isäviikinloppuna itsensä. Tietenkin halusin mukaan ensiapuun. Mies murjotti koko hiikonlopun siitä, kun kuulemma pilasi hänen tunnelmansa.

Erohan siitä tuli. Älkää ikinä seurustelko lapsettoman kanssa, jos itsellä on lapsia

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puolisoni on alusta saakka sanonut, että lapsi on hänelle tärkein. Ja ymmärrän sen täysin. Sillon vain en ymmärtänyt sitä, että se tarkoittaa samalla että eksä saa lapseen vedoten kaikki oikkunsa läpi. Ja minun tehtävä on tyytyä niihin rippeisiin mitä jää. Ap

Voi kuinka oikein sydämessäni jysähti kun luin tämän, olen siis se, joka on ollut samassa tilanteessa.

Kuinka samanlaisia ovat nämä minun, ikävä kyllä nyt entisen uusperheeni exä, ja miehesi. Luulisin, että miehesi olisi minun mieheni, mutta tiedän ettei ole.

Hänkin juuri sanoi heti alussa noin ja ymmärsin hyvin. Mutta tilanne oli todellisuudessa sitten juuri niin kuin kerroit sinulla olevan. 😐 tunsin, että sain vain rippeet.

Tosin mies oli ihana ja huomioiva kun olimme kaksin, se sitten korvasi, tai luulin korvaavan, mutta silti ei riittänyt.

Kun tuntui, että olin arvoton kun lapsi oli meillä. Mies myös alussa sanoi, että ei halailla tai olla lähekkäin kun lapsi on meillä, ettei tule paha mieli tai mene äidin korviin. Ja sitten äiti suuttuu ja kostaa lapselle.

Meillä ei myöskään ollut mitään säännöllisiä sovittuja tapaamisia, tosin lapsi oli yli kymmenen vuotta silloin kun aloimme olla yhdessä.

Se johti juuri siihen, että esimerkiksi ensimmäisen vuoden aikana meillä ei ollut viikonloppuisin ja lomilla mitään omaa ohjelmaa sovittu kun lapsi voi tulla milloin itse ja exä halusi. Myös arkena lapsi tuli kun soitti, että on ikävä. Sen nahdollisti suhteellisen lyhyt hakumatka, alle sata kilometriä.

Tai jos oli, niin se peruttiin ilman mutinoita, tai jos mutisin niin silti.

Mies poti niin pahaa syyllisyyttä ja ikävää lapseensa, että luulin, että en vaan voinut siihen käytäntöön puuttua.

Mies myös joskus ärähti minulle kun koetin selittää omaa mielipidettäni.

Minulla ei ollut kokemusta uusperhe-elämästä eikä näitä voinut muille kertoa. Jos joskus yritin, niin tulos oli juuri tuo, että miksi otat stressiä, voithan mennä itse, älä välitä, ei se ole nyt noin vaikeaa tms.

Nyt ku kirjoitan näitä taas tajuan kuinka mielipuoliselta tilanne joskus tuntui ja miksi suostuin kaikkeen siihen.

Olisi pitänyt olla jämäkämpi, tuli mitä tuli.

Onko sinun miehelläsi tätä syyllisyyttä, AP?

Ihan kuin meillä! Kun ollaan kaksin, vie puolisoni hienosti ja kalliisti syömään tai tekee kotona romanttisen illallisen. Joka on ihanaa, mutta ei se korvaa sitä et muun ajan olen nobody. Mieluummin olisin ilman illallista, jos saisin jonkinlaisen paikan itselleni tässä perheessä.

Puolisoni kokee syyllisyyttä ydinperheen hajoamisesta, koska hän teki päätöksen lähteä. Hyvittelee tätä. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Puolisoni on alusta saakka sanonut, että lapsi on hänelle tärkein. Ja ymmärrän sen täysin. Sillon vain en ymmärtänyt sitä, että se tarkoittaa samalla että eksä saa lapseen vedoten kaikki oikkunsa läpi. Ja minun tehtävä on tyytyä niihin rippeisiin mitä jää. Ap

Voi kuinka oikein sydämessäni jysähti kun luin tämän, olen siis se, joka on ollut samassa tilanteessa.

Kuinka samanlaisia ovat nämä minun, ikävä kyllä nyt entisen uusperheeni exä, ja miehesi. Luulisin, että miehesi olisi minun mieheni, mutta tiedän ettei ole.

Hänkin juuri sanoi heti alussa noin ja ymmärsin hyvin. Mutta tilanne oli todellisuudessa sitten juuri niin kuin kerroit sinulla olevan. 😐 tunsin, että sain vain rippeet.

Tosin mies oli ihana ja huomioiva kun olimme kaksin, se sitten korvasi, tai luulin korvaavan, mutta silti ei riittänyt.

Kun tuntui, että olin arvoton kun lapsi oli meillä. Mies myös alussa sanoi, että ei halailla tai olla lähekkäin kun lapsi on meillä, ettei tule paha mieli tai mene äidin korviin. Ja sitten äiti suuttuu ja kostaa lapselle.

Meillä ei myöskään ollut mitään säännöllisiä sovittuja tapaamisia, tosin lapsi oli yli kymmenen vuotta silloin kun aloimme olla yhdessä.

Se johti juuri siihen, että esimerkiksi ensimmäisen vuoden aikana meillä ei ollut viikonloppuisin ja lomilla mitään omaa ohjelmaa sovittu kun lapsi voi tulla milloin itse ja exä halusi. Myös arkena lapsi tuli kun soitti, että on ikävä. Sen nahdollisti suhteellisen lyhyt hakumatka, alle sata kilometriä.

Tai jos oli, niin se peruttiin ilman mutinoita, tai jos mutisin niin silti.

Mies poti niin pahaa syyllisyyttä ja ikävää lapseensa, että luulin, että en vaan voinut siihen käytäntöön puuttua.

Mies myös joskus ärähti minulle kun koetin selittää omaa mielipidettäni.

Minulla ei ollut kokemusta uusperhe-elämästä eikä näitä voinut muille kertoa. Jos joskus yritin, niin tulos oli juuri tuo, että miksi otat stressiä, voithan mennä itse, älä välitä, ei se ole nyt noin vaikeaa tms.

Nyt ku kirjoitan näitä taas tajuan kuinka mielipuoliselta tilanne joskus tuntui ja miksi suostuin kaikkeen siihen.

Olisi pitänyt olla jämäkämpi, tuli mitä tuli.

Onko sinun miehelläsi tätä syyllisyyttä, AP?

Tämä on se ongelma, kun lapseton lyöttäytyy yhteen lapsellisen kanssa. Kun ydinperheessä vuosia eläneenä se vanhempi ei varmaan ehkä edes ajattele, että hänellä pitäisi olla joku pyhä oikeus laittaa se lapsi joka toinen viikko pois elämästä. Ydinperheessä on aika itsestäänselvää, että lapsi kulkee 99% ajasta mukana, ja silloin kun on sovittu se niitä alle 1% lapsivapaailtoja niin nekin voi olemattomalla varoitusajalla peruuntua ja sen kanssa pitää vaan elää. Ei ole mitään lasten aikaa ja aikuisten aikaa, on vaan perheen aikaa.

Sitten tulee ero ja kuvioihin astuu se lapseton kumppani, joka vaatiikin yhtäkkiä jatkuvasti niitä lapsettomia ravintolaillallisia, kylpyläreissuja sun muita ja ahdistuu kun nämä joko peruuntuu tai lapsi pitää ottaa mukaan. En usko tämän olevan samanlainen ongelma toiselle lapselliselle, koska hänellä ei yleensä ole pohjalla tuollaista lähtöajatusta, että vaan se lapseton aika on kivaa ja rentoa ja sitä pitäisi olla ihan hirveästi. Ei, näissä uusperheissä on aika tavallista, että lapsia pyörii nurkissa jatkuvasti isompi tai pienempi liuta ja se kuuluu elämään. Oma aika on silloin kun lapset nukkuu, tai sen pari kertaa vuodessa kun tuurilla kaikki lapset samaan aikaan exillä ja mahdolliset yhteisetkin saatu yökylään.

Mieluummin niin, että lapsi olisi meillä 24/7 kuin tämä nykyinen käytäntö jossa en voi koskaan tietää onko lapsi paikalla vai ei. En ole vaatinut yhtään lapsivapaata, kyllä ne ovat tulleet vanhempien sopimuksista. Mutta hassua, että sillä toisella vanhemmalla on oikeus pitää kiinni kynsin ja hampain sovituista vapaista, mutta minun puolisoni pitää aina kysyttäessä (lue:käskettäessä) vaihtaa oma vapaa pois vaikka olisi lippu kuuhun just sille päivälle.

Edelleen tässä ongelmana on se, että puolisoni ei jaa kanssani asioita jotka liittyy lapseen ja näin ollen myös minuun, koska olen hänet kattoni alle ottanut asumaan. Ja hyppää eksän tahtiin ja minut muistetaan sitten joskus ja jouluna.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin samassa tilanteessa. Miehelläni on entisestä liitosta lapsia ja itse olin lapseton. Tilanne muuttui kun saimme yhteisiä lapsia. Nyt olemme perhe ja toimimme perheenä. Meidän perhe on etusijalla.

No tämäkin on hanurista ja tämän vuoksi toivon puolisoni käyvän sterilisaatiossa kun meillä on lapsiluku täynnä. Minä olen ollut se entisen perheen lapsi joka on heitetty sivuun kuin vanha tiskirätti, kun uusi vaimo alkaa synnyttelemään sinne parempaan perheeseen niitä etusijalapsia. En ikinä halua että omille lapsille tekee kukaan noin.

Eihän tuo kirjoittaja sanonut, että hänen lapsensa ovat parempia kuin lapsipuoli. Hän sanoi, että yhteiset lapset yhdistivät heidät kaikki perheeksi.

Vierailija kirjoitti:

Puolisoni on alusta saakka sanonut, että lapsi on hänelle tärkein. Ja ymmärrän sen täysin. Sillon vain en ymmärtänyt sitä, että se tarkoittaa samalla että eksä saa lapseen vedoten kaikki oikkunsa läpi. Ja minun tehtävä on tyytyä niihin rippeisiin mitä jää. Ap

Hyvä huomio. Varokaa miestä, joka sanoo lapsi on kaikkein tärkein. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että vanha perhe - ml eksä - on kaikkein tärkein.

Uusperhe toimii eri dynamiikalla kuin ydinperhe. Ilman parisuhdetta ei ole uusperhettä, kun taas ydinperhe toimii ilman parisuhdettakin.

Uusperheessä parisuhteen tulee olla se kaikista tärkein. Se ei tarkoita, etteikö lapsista pidettäisi huolta. Kyllä pidetään, ja hankalissa tilanteissa prioriteettiä vaihdetaan - mutta tasavertaista parisuhdetta ei saa sellaisen kanssa, joka priorisoi entisen elämänsä aina muun edelle.

Minä olen myös se lapseton osapuoli uus"perheessä". Minä otin miehen lapsen ilosylin vastaan. Luulin, että minusta tulisi äitipuoli ja meistä tulisi perhe. Mutta mies ei ota minun mielipidettäni huomioon yhtään missään asiassa. Minä en saa ilmaista mielipiteitäni lapsen kasvatukseen liittyen enkä talon sääntöihin liittyen. Tunnen itseni täysin ulkopuoliseksi. Olen pelkkä isän tyttöystävä, joka asuu isän kotona. Minulla ei ole omaa kotia. Asun vain toisen nurkissa toisen säännöillä.

Ajattelin, että ehkä aika auttaa asiaa. Kyllähän tällainen kuvio vie aikansa totutella. Kävi kuitenkin niin, että tulin ehkäisystä huolimatta raskaaksi. Minä haluan lapsen. Mies haluaa lapsen. Miehen lapsi haluaa myös sen lapsen. Mutta toisin kuin yleensä, en usko tämän lapsen yhdistävän meitä. Mies haluaa vain sen lapsen, ei minua. Minä en voi kuvitella kasvattavani tätä lasta yhdessä miehen kanssa. Me emme koskaan olisi perhe. Olisimme miehen perhe, minä ja minun lapsi joka yrittää luovia kaiken keskellä.

Raskaus on vasta ihan aluillaan, mutten halua aborttia. Olen vakavissaan miettinyt lähtemistä. Olen myös viime aikoina todennut miehen aika huonoksi vanhemmaksi. Hän suuttuu ja huutaa lapselleen todella pienistä asioista. Kerran hän satutti minua. Hän ei muista varata lapselleen aikaa hammaslääkäriin tai katsoa että lapsella on ruokaa muutenkin kuin tunti ennen nukkumaanmenoa. Jos minä jäisin tänne lapseni kanssa, joutuisin kasvattamaan sen täysin yksin. Mutta samalla joutuisin elämään täällä vieraana ja jatkuvassa pelossa, että mieheni taas suuttuu.

Emme ole naimisissa. Mietin, että jos lähden nyt raskausaikana ja kasvatan lapsen yksin, onko se mahdollista? Tämä olisi paljon helpompaa yksin. Miehellähän ei ole oikeutta lapseen, ellen ilmoita häntä isäksi lapsen synnyttyä. Mutta onko olemassa jokin lakikiemura, että hän voi vaatia isyystestiä ja siten saada isyyden ja osittaisen huoltajuuden lapseen? Hän ei mielestäni ole hyvä isä. En halua häntä lapseni lähelle. Pelkään, että hänestä tulee väkivaltainen myös lapsia kohtaan. Onko kellään kokemusta tai tietoa asiasta?

Tutulta kuulostavaa touhua, vaikka meillä kumpikaan ei ole lapseton. Suosittelen pitämään huolta nyt ensisijaisesti omasta jaksamisestasi ja lopettamaan haaveilun ja joustamisen. Teet sitä kaalilaatikkoa, kun mieli tekee. Jos miehen lapsi tulee sinulle yllärinä ruokapöytään, on miehen vastuulla hoitaa lapsensa ruokkiminen, eikä sinun tarvitse potea tippaakaan huonoa omatuntoa asiasta.

Sama noiden viikonloppumenojen suhteen. Jos aina joustat, ei mies koskaan usko, että joustaminen sinua oikeasti häiritsee. Lähdet muutaman kerran reissuun yksin, vaikka se ei lähtökohtaisesti houkuttelisikaan. Etkä kuuntele miehen valitusta, miten olisi ollut kiva mutkunmutkun.

Vain näyttämällä omat rajasi, voit saavuttaa, mitä haluat. Jos mies ei tilanteeseen herää, kannattaa lähteä eri teille, koska ette halua samoja asioita.

Meillä rajojen piirtäminen onneksi auttoi siihen, kun miehen ex käytti meitä lastenhoitopalveluna miten sattuu ohi sopimusten. Muutoksia lapsiperheissä tulee väkisinkin, mutta ne eivät enää ole mikään automaatio, vaan asioista keskustellaan yhdessä. Ja jos mies haluaa poiketa sopimuksista esim. juhlapyhien osalta, olen tehnyt selväksi, että minun sopimukseni näistä päivistä ei jousta, vaan teen sitä, mitä olen suunnitellutkin tekeväni. Sama mahdollisuus on luonnollisesti myös miehelläni, jos minun lapseni joskus vaikka sairastuu niin, ettei pääse toiselle vanhemmalleen. Ja kyseessä on nimenomaan mahdollisuus, voidaan yhtä lailla viettää poikkeuksia yhdessä, jos ei kummallakaan ole mitään sovitta menoa.

Tilanne ei ole helppo, etkä tee väärin halutessasi olla enemmän osa perhettä. Kannattaa nyt kuitenkin miettiä, millaista elämää voit itse elää ja toimia sen mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Käytin nyt vain esimerkkinä yhtä tapausta (isä lapsen kanssa lääkärissä ja minä odotan turhaan heitä kotiin) tuodakseni esiin sen, että miten se vaikuttaa elämääni ettei minulle kerrota asioita jotka liittyvät lapseen. Koska ne asiat kuitenkin vaikuttavat välillä hyvin paljonkin elämääni. Kuten se, että olin varannut meille yllätys viikonloppuloman kylpylään lapsivapaalle viikonlopulle. Puolisoni olikin luvannut vaihtaa viikonloppua, koska toisella vanhemmalla oli menoja, mutta tämän sain tietää vasta torstaina kun kerroin yllätyksestä miehelle. Ja näitä tapauksia on vaikka ja kuinka paljon. Omia menoja minulla kyllä on, mutta mistään muusta sitten en tiedäkkään varmaksi koskaan. Että monellekko varaan ruokaa tms.

Ja en halua tasavertaiseksi vanhemmaksi, lapsella on jo äiti ja isä. Haluan vain, että minutkin huomioidaan suunnitellessa koska lapsi vaikuttaa myös minun elämääni. Jos eläisin "omaa elämää" niinkuin monet täällä käskevät, niin eikö silloin olisi parempi elää sinkkuna? Ja minä en haluaisi, koska rakastan miestäni. Kunhan hän vain huomioisi minutkin eikä antaisi aina eksän päättää miten ja missä elämme elämäämme. Ap

Siis eihän se exä teidän elämäänne päätä vaan mies. On mieheltä ihan tietoinen päätös suostua aina exän ehdotuksiin, vaihdella tapaamisia, jättää kertomatta sulle ym. Se on loppupeleissä miehen oma päätös, ei exän. Vaatia voi vaikka mitä, mutta ei kaikkeen tarvi suostua.

Sä jotenkin koko ajan syyttelet muita miehesi tekemisistä, miehen ex ja jopa lapsi on syyllisiä siihen, että mies päättää jättää kertomatta sulle asioita ja muuttaa suunnitelmia lennosta. Ongelma teidän perheessä ei ole lapsi, eikä edes exä vaan se sun miehes. Joka yrittää kumarella sinne ja tänne. Ja on huomannut, että sinä se et suutu vaikka sulle enimmäkseen vaan pyllistelisi. Tee nyt sille miehelle selväksi, ettei moinen käy laatuun. Tapaamisiin tehdään selkeä järjestys, josta poiketaan vaan jos se teille kummallekin sopii. Ja vain jos poikkeama on välttämätön. Ja joustoa on oltava molemmin päin. Jos ei löydy niin sitten toisenkaan ei tarvi joustaa.